Nimi: Pieni pala taivasta
Kirjoittaja: Sädekehä
Genre: Mmm, lievä fluffy, romance ja tulkinnanvarainen angsti
Ikäraja: S
Paritus: Sirius/James, tulkinnanvarainen
A/N: Hmm, siitä on ikuisuus, kun olen kirjoittanut mitään. Tämäkin oli sellainen 15 minuutin mielenjohde ja raapustus. Köhköh. Hain tähän tietynlaista utopistista tunnelmaa ja jokainen saa ihan itse tulkita lukemansa. x)
Mm, mietin ensin toista nimeä, joka olisi kuulostanut säväyttävämmältä, mutta päädyin tähän ihan sen tarkoituksen takia. En nyt tosiaan viitsi summaryakaan tähän pistää, koska jokainen tosiaan saa tehdä täysin oman tulkintansa. Kommenttia kyllä toivoisin kovasti. n.n
Pieni pala taivasta
Valot olivat kirkkaita, kauniita, säteileviä. Yö oli kuin pehmeä uni, lempeän tuulinen ja hennon tuoksuinen. Nurmi tuntui pehmeältä paljaiden, herkkien jalkojen alla. Se rahisi tuskin lainkaan, kutitteli vain. Hiljaisuus kaikui korvissa, jostain kuului naurua. Iloista, viatonta, aitoa. Eikä mikään tuntunut mahdottomalta, kylmältä tai pelottavalta. Kaikkialla oli tyyntä, lumoavaa. Räikeät värit vaihtuivat taivaalla, pimeys laskeutui.
Ja hän heittäytyi maahan, kostealle ruoholle niityn laelle. Katse kohosi anovana ylös, tavoitti tumman tuikkeen. Empimättä käsi kohosi ylemmäs hoikkien sormien kietoutuessa toisen omiin. Hymy kapusi viekkaana huulille, kutsui kiivaasti toista luokseen. Sanoja ei ollut, eikä niitä tarvittu. Niin oli ollut aina. Ja tulisi olemaan. Ikuisesti.
Varovaisesti toinen laskeutui polvilleen maahan, sipaisi tummia hiuksia. Ja hän naurahti, nousi ripeästi käsiensä varaan. Taivas välkkyi taas tuhansissa väreissä.
”Miksiköhän he juhlivat.” hän kysyi venytellen, painoi päänsä toisen turvallista olkapäätä vasten. Kuului huokaus, ehkä toinenkin.
”Jotain hyvää on kai tapahtunut.”
Kuului hento hymähdys, ja hän nousi nyt istumaan. Kalpeat sormet liikkuivat pehmeällä iholla, vetivät hurmaavia kasvoja lähemmäs omiaan. Hengitys väreili toisen huulilla, nostatti sydämensykettä. Ja hetken he vain istuivat katsellen toisiaan. Kuunnellen, kuinka hiljaisuus katosi väreillen pauhaavaan musiikkiin. Maistellen illan lämpöä, tunnustellen toistensa pehmeitä huulia.
”Niin onkin, minä löysin sinut.” hymy kaareili hänen huulillaan, tarttui toiseenkin. Varovasti he suutelivat uudelleen, tällä kertaa se kesti useita välkähdyksiä. Monta suljetuille silmäluomille heijastuvaa väriloistetta.
Ja sitten oli hiljaista. Väritöntä, rauhallista ja jälleen pimeää. Ilma kylmeni ja he vetäytyivät kauemmas. Sormet tanssahtelivat toisen kämmenellä hänen katsellessaan alas rinnettä. Toisen silmät olivat sulkeutuneet.
”Jos suljen silmäni, oletko vielä siinä?” nyt hän kuulosti pelokkaalta, ei katsonut enää vierelleen.
”Uskotko niin?”
”En.”
”Älä sitten sulje.”
Vaitonaisena hän mietti hetken. Toisen ääni oli niin lämmin ja pehmeä. Sointuisa, sävyltään niin rakastava ja tuttu. Aivan kuin hän olisi kuullut sen miljoona kertaa aiemmin tunnistaen sen tuhansien äänien joukosta. Silti, hän ei ikinä voisi kyllästyä siihen. Valot välkehtivät taas, pimeys katosi.
”Mitäköhän he juhlivat?” kysymys oli jälleen innokas, täynnä toivoa. Toisen sävy oli edelleen pehmeä, kärsivällinen.
”Jotain hyvää on kai tapahtunut.”
Kuului hento naurahdus, kuiskaus yössä; ”Ihmekös minun on niin helppo olla.”
Kädet kietoutuivat toisiinsa, ja toinen veti hänet ihan lähelleen. Silitti tummia hiuksia, suukotti poskea. Ja hän oli tyytyväinen, rauhallinen ja leikkimielinen. Siksi hän naurahti, oli nukahtaa tuttuun lämpöön, tuoksuun ja tunteeseen. Kuunnellen tasaista hengitystä ja hiljalleen kaikkoavaa juhlintaa.
”Niin helppo..”
Toinen hymyili surullisesti ja kohotti katseensa yöhön.
”Älä sitten sulje silmiäsi.”
--
A/N2: Kommentteja? (:
