NÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄIN iso kiitos ihanista kommenteistanne! (Ne on näköjään aina ihania, heh)
Mulla oli yhdessä vaiheessa inspis hukassa tän kanssa, mutta nyt sitä löytyi, ja palaillaan tokavikan tekstinpätkän kanssa. Seuraava luku on vähän niinkuin epilogi - lyhyempi ja myöhäisemmistä tapahtumista kertova. Ficci loppuu hiukan auki, mutta jatko-osaa ei ainakaan
heti ole tulossa.
Tän kun saan päätökseen niin keskitän tarmoni tuohon
My dear, My soulmate-ficciini
Pidemmittä puheitta, luku kolmetoista jossa taas häppeninkiä on vaikka muille jakaa.
Luku 13BPoV
Nousin venytellen ylös vuoteestamme, joka tuntui luksukselta taannoiseen hotellimajoitukseen verraten, ja jossa nukkui nykyään me kolme; minä, Edward ja Nessie keskenämme. Sopeutuminen oli sujunut jokaisen osalta varsin kivuttomasti. Astelin keittiöön tekemään aamiaista.
Kauaa en ehtinyt yksinäni touhuta, kun tunsin lämpimät kädet vyötäisilläni ja Edwardin huulet hiuksissani.
”Huomenta”, hän kuiskasi.
”Samoin”, mutisin.
”Bella, miksi aina kun herään, olet jo muualla. Etkö yhtenäkään aamuna voisi ilostuttaa minua
siten, että näkisin aivan ensimmäiseksi sinun kasvosi.”
”Voi anteeksi kun joudut kävelemään keittiöön asti”, kiusoittelin.
”Huomenta”, kuului sitten helinänä keittiön ovensuulta ja näin pikkuriikkisen lapseni, hiukset pörrössä.
”Huomenta rakas”, vastasin hymyillen.
”Huomenta pörröpää”, Edward tokaisi ja kahmaisi Nessien syliinsä aiheuttaen hervottoman kikatusreaktion. He tulivat niin hyvin toimeen.
Sitten ovikello soi, ja sisään astuivat – kuten oli sovittu – kaikki neljä ystäväämme brunssille. Asuntoni oli hyvin pieni, mutta väliäkö sillä; toiset valloittivat sängyn, toiset pienen keittiönpöytäni ja loput ruokailivat lattialla. Reissu ja tiivis yhdessäolo muutenkin oli hionut ystävyyssuhteitamme entistä tiukemmaksi.
”Hei Bells, hei Ed ja hei Nessie!” Emmett jylisi.
”Bella, tuon näköisenä meidän nähden?” Alice kysyi toruen.
”En aio hävetä ulkomuotoani”, julistin vilkaisten Alicea mulkaisten. Alicea, jolla oli yllään
yövaatteet, silkkinen paita ja housut. Hiukset jokainen suortuva tarkasti aseteltuna, ja kasvoilla kaunis meikki.
”Olisiko minun pitänyt tulla boxereissani, kun pukukoodi on ilmeisesti näin rento”, Emmett kysyi.
”Tietysti”, vastasin enkä voinut estää naurunpurkausta vanhasta muistosta johtuen.
”Sinuna en nauraisi. Sain porttikiellon ja vuoteenkastelijan maineen”, Emmett murahti.
Se sai meidät kaikki hihittämään entistä hillittömämmin.
Kannoin Alicen avustuksella tarjotinkaupalla ruokaa olohuoneeseeni. Croissanteja, appelsiinimehua, pikkuleipiä, juustopalloja sun muuta yleellistä. Olimme ottaneet brunssin tavaksi reissumme jälkeen – hotellien aamiaiset olivat olleet unohtumatonta herkkua.
Iloisen syöpöttelymme ja rupattelun keskeytti ovikello.
”Kuka sieltä nyt tulee?” Alice mutisi kummastuneena. ”En muista kutsuneeni ketään ylimääräistä”, hän jatkoi kävellessään ovelle. Minä istuskelin tyytyväisenä Edwardin sylissä.
”Hemmetti! Sinulla ei ole tänne mitään asiaa! Hiiteen siitä”, Alice kimitti ja yritti epätoivoisesti kiskoa ovea takaisin lukkoon.
”Turhaan pyristelet, tulen sisään ennemmin tai myöhemmin”, kuulin
hänen sanovan.
Menin paniikkiin, aloin säpsähdellä vauhkosti paikoillani päättämättä, mikä olisi nyt järkevintä? Nessie sängyn alle piiloon? Jacob ei luovuttaisi – joten paras kerralla suojaan.
”Edward, suojele Nessietä!” sihahdin.
”Minun tehtäväni on suojella sinua”, hän murahti ojentaen Nessien kuin kiertopalkinnon Jasperin huomaan.
”Kas, Bella. Taisin luvata, että näkisimme jälleen”, Jacob möläytti.
Ilmeeni muuttui säikähtäneestä happaman kautta vihaiseksi.
”Siinäkö sinä olet, lapseni?”
”Hän on Jasperin lapsi”, älähdin ennen kuin Nessie ehti avata suutaan.
”Äiti... minä olen sinun lapsesi, enkö olekin?”
Miksi kasvatin näin puheliaan kakaran?
”
Melkein uskoin”, Jacob tokaisi hymyillen vinosti.
”Kuka olet?” Nessie kysyi.
Loin Jacobiin murhanhimoisimman katseeni, jotta hän älyäisi pitää turpansa kiinni.
Pääsi vain unohtumaan, että Jacob ei koskaan älynnyt mitään.
”Isäsi”, hän vastasi hymyillen entistä leveämmin.
”Ai se paskiainen, joka ei ikinä enää kuuluisi meidän elämäämme?”
”Ilmeisesti”, hän vastasi ja ilme muuttui ylimieliseksi.
”Se kusipääkö?” Nessie jatkoi, ja aistin hänen tekevän sen tahalteen.
”Olisin sinulle parempi huoltaja, minä en opettaisi kolmevuotiaalle moisia sanoja.”
”Kehtaatkin arvostella minun kykyjäni huoltajana! Sinä aasi sanoit kuullessasi raskaudestani jotain niin asiatonta, ettei Nessien tarvitse sitä kuulla!”
”Puhutaan nämä asiat selväksi sitten jossain muualla”, Jacob mörähti.
”Meillä ei ole mitään selvittämistä. Teit kantasi hyvin selväksi pantuasi minut paksuksi”, rää'yin muiden katsellessa vaitonaisena.
”Emmett! Raahaa tuo ulos täältä”, pyysin kuin puhuisin märästä koirasta.
”Vieraanvaraista kohtelua, pakko myöntää”, Jacob mutisi. ”Mutta minä en lähde niin helpolla. Henkivartijasi tuskin kykenee häätämään minua koko kylästä. Ja minä osaan palata. Pakeneminenkin on turhaa, osaan myös seurata.”
Emmett kääri jo hihojaan, mutta se ei tosiaankaan – niin ikävä kuin se olikin myöntää – auttaisi mitään.
”Odota, Em”, pyysin.
Sekä Jacob että Emmett kohottivat hämmästyneesti kulmiaan.
”Mitä pyydät, Jacob?”
”
Haluan tutustua lapseeni. Ne vanhat ajat ovat taaksejäänyttä elämää. Haluan osallistua lapseni elämään.”
”Viimeinen pyyntö ei tule onnistumaan.”
”Miksei?”
”Meillä on täällä jo oikeat ihmiset osallistumassa Nessien elämään.”
”Mksi minä en voisi kuulua niihin oikeisiin? Millä oikeudella tuo miehesi, jolla ei ole mitään biologista yhteyttä Nessieen, saa osallistua?”
”Hän on osallistumisen arvoinen”, mutisin kunnioittavalla äänensävyllä.
”No, anna minun ensin edes tutustua lapseeni. Katsotaan mitä hän itse tykkää”, Jacob tokaisi ylimielisesti.
”Voin kertoa hänestä sinulle perusfaktat ja näyttää jotain valokuvia, mutta Nessien kanssa et saa olla tekemisissä.”
”BELLA! Et voi olla noin ilkeä!”
”Nessien ei tarvitse kokea samaa kuin minun täytyi. Hylätyksi tulemista.”
”Milloin se menee kaaliin, että olen muuttunut niistä ajoista?”
”Ei milloinkaan, Jacob. Kusipäät eivät muutu koskaan.”
* * *
Tuuli vihmoi ja vinkui, kuten aina Rosefieldissä, minun astellessani kohti pientä syrjäkadun kuppilaa. Vastenmielistä ja inhottavaa, mutta olin luvannut kertoa Nessiestä jotain Jacobille. Kannoin mukanani valokuva-albumia lapsesta
ni ja olin henkisesti valmistautunut miettimällä pari harmitonta tarinaa lapsuusajoista. Toisaalta voisi olla mukavaa mässäillä niillä harvoilla ikävillä yksityiskohdilla, mutta halusin Jacobin näkevän mistä hän jäikään paitsi valinnallaan.
Astuin sisään tunkkaiseen pubiin, ja kohtasin Jacobin liki mustat, kulmiensa alta tuijottavat silmät nurkkapöydästä. Hän näytti tylyltä ja etäiseltä.
”Hoidetaan tämä nopeasti alta pois”, pyysin.
”Aion pitkittää tätä mahdollisemman pitkään”, Jacob murahti.
”Luultavasti, mitä tahansa minä haluan, sinä haluat sen vastakohtaa?”
”Todennäköisesti.”
Tyrkkäsin valokuvat Jacobin eteen, ja aloin lätistä Nessien ensimmäisistä sanoista, ensimmäisistä askeleista, tivolireissuista sun muista loppuunsa suhteellisen merkityksettömistä asioista. Ikimuistoisimmat hetket jäivät vain minun tietoisuuteeni. Sitten päätin vielä aiheuttaa jonkinsortin omatunnontuskia – paitsi ai niin, Jacobhan ei omistanut moista – kertomalla yrityksistä sopeutua kuhunkin kylään, ja kuinka yksinhuoltajaäitiä katseltiin nenänvartta pitkin. Ei ollut mikään yllätys, että Jacobin 'osanotoista' paistoi tekopyhyys kirkkaasti läpi.
”Eiköhän tämä ollut tässä”, mutisin ja aloin pukea päällystakkiani.
”Väärin. Tämä ei todellakaan ollut tässä”, Jacob vastasi äänensävyssään uhkaavaisuutta.
”Lopettaisitko tuon
intän vastaan -pelleilysi?”
”Bella, en voi antaa sinun mennä.”
”Syystä että - ”
”Haluan perheen. Haluan vaimon ja lapsen.”
”Vaimon, jota pettää?”
”Ei. Etkö vieläkään usko hittolainen sentään? En ole sellainen!”
”Luonteenpiirteillä on taipumus vahvistua iän myötä. Vihjaat siis, että olet entistä pahempi? Liene se enää mahdollista?”
Jacob hymyili kuivasti. ”Tarkoitan sitä, että olen aikuistunut. Älysin viimein tarvitsevani jotain pysyvää.”
”Pysyvä on mahdotonta, jos samaan aikaan käy toisissa naisissa.”
”Lopeta tuo saman asian toistaminen!”
”Samat sanat.”
”Jos ei hyvällä, niin sitten pahalla”, Jacob mutisi nousten samalla istuimeltaan. Kun yritin lähteä, hän tarttui minua käsivarresta.
”Pysy hiljaa niin kaikki menee paremmin”, hän kuiskasi. En tosiaan tiennyt, miten paljon tilanne voisi tästä vielä huonontua, mutta olin idiootti ja tottelin kuuliaisesti. Jacob työnsi minut ulkopuolelle parkkeeratun auton etuistuimelle, lukitsi oven ja siirtyi itse ajajan paikalle.
”Mitä hittoa Jacob? Olisit voinut kertoa suunnittelevasi murhaa, tai edes kärsiväsi mielenterveysongelmista”, sähisin.
”Olen täysin järjissäni, Bella. Sinä ilmeisesti et, koska varastat lapseni minulta.”
”Olet kusipäisin, idioottimaisin ihminen, jonka olen koskaan tavannut, Jacob Black!” rääkäisin kuin kiroten hänen nimensä. ”Kertoisitko nyt, minne viet minua?” tiedustelin yrittäen pitää itseni mahdollisimman tyynenä. Maisemat vilisivät silmissä, ja minua alkoi huolestuttamaan.
”En tiedä vielä tarkalleen suunnitelmaani. Saat ainakin soittaa miehellesi, valehdella että jätät hänet. ”
Mitä hittoa?!
”Lisäksi saat myös värvätä Nessien jotenkin luoksemme, ja sen jälkeen olet vapaa tekemään mitä ikinä haluatkaan.”
Ai kuten tappamaan sinut?
”Vihaan sinua sydämeni pohjasta, Jacob Black. Olet sairain ikinä tapaamani ihminen. Mielesi on totaalisen vinksahtanut.”
”Shhh Bella, näin tämän kuuluu mennä. Me kuulumme yhteen.”
”Et ollut samaa mieltä neljä vuotta sitten. Et ollut samaa mieltä äskenkään – sanoit minun olevan vapaa tekemään mitä lystää.”
”Ohops. No, yritinkin vain lepytellä sinua”, Jacob mutisi huolettomasti.
”Jos löisin sinua jälleen samaan silmään, turpoaisikohan se pysyvästi umpeen?”
”Ei tarvitse kokeilla, senkin Bella 'Väkivaltainen' Swan.”
”Kun olet paljastanut jo suunnitelmasi, paljastaisitko samalla miksi sinulle yht'äkkiä on muka niin tärkeää tavata Nessie?”
Jacob kohautti olkiaan välinpitämättömästi. ”Olen menettänyt maineeni naisten silmissä kaikkialla. Kukaan ei enää lankea minun jalkoihini. Nessietä voisi käyttää – miten sen nyt kauniisti kertoisin – houkuttimena.”
Mikään ei enää pidellyt nyrkkiäni.
* * *
”No niin, näppäilet vain sen numeron. Ei mahdotonta, eihän? Ja muistathan miksi kannattaa tehdä niin kuin minä käsken?” Jacob komensi hymyillen teennäisesti.
Mulkaisin häntä ja pyöräytin puhelimesta Edwardin numeron. Tämä tappaisi minut – mahdollisesti hänetkin – ja en tiedä säilyisinkö enää järjissäni, mutta en uskaltanut uhmata Jacobia, tarkemmin sanottuna hänen uhkauksiaan.
”
Edward Masen.”
”Bella täällä.”
”
Bella! Missä hitossa olet? Olemme kaikki huolesta sekaisin!”
”Edward... En tiedä kuinka kertoisin tämän. Minä... Minä -”
”
Mitä Bella?” Edward kysyi ääni huolesta sekavana.
”Jään tänne.”
”
Minne?”
Vaikein osuus.
”Jacobin luo”, kuiskasin ääni kyyneleistä karheana.
”Mitä helvettiä? Mitä tarkoitat?””Kiitos Edward kaikesta.” Mieleni halusi huutaa paljon enemmän, mutta hiton Jacob oli kieltänyt senkin.
Teen tämän vain teitä varten, lisäsin mielessäni.
”
Bella, en käsitä!”
En minäkään.
”Olisiko liikaa pyydetty, että toisit Nessien tänne?”
”
Jos saan nähdä sinut vielä kerran, ilomielin.”
En ikinä ansaitsisi Edwardia.
”Kiitos”, kuiskasin vielä viimeisen kerran ja suljin luurin tärisevin käsin.