Kiitos teidän edelleen ihanista kommenteista, myöhästyn kohta koulusta mutta julkaisen tämän äkkiä.
Juonen kannalta aika merkityksetön luku, lähinnä valmistelua tulevaan mutta onnistuin jaarittelemaan siitäkin näin paljon - yhden luvun verran. Pidemmittä puheitta, luku kuusi!
Luku 6 APoV
Kun raotin silmiäni, ensireaktioni oli säikähdys. Tunsin kädet ympärilläni, ja poskeni oli vasten miehen paljasta rintaa. Heti kuitenkin muistin eilisen, ja hymyillen pakkauduin entistä lähemmäs nukkuvaa Jasperia.
Olimme ehtineet jutella eilen hyvin paljon. Minulle oli selvinnyt, että Jasper oli sisältä vielä kauniimpi kuin ulkoa. Hän oli hyvin, hyvin kultainen ja kohtelias. Manasin Edwardia monta kertaa mielessäni – Jasper oli parhain ehdokkaistani, ihastuksistani, ja vain veljeni takia tämä tilanne oli viivästynyt näin. Minusta tuntui, kuin kuuluisimme, olisimme aina kuuluneet yhteen. Ja viime yön jälkeen en haluaisi olla hänestä enää koskaan erossa.
Muistelin eilistä; Olimme tulleet Jasperin kanssa ostoksilta hyvin myöhään, enkä ollut enää raaskinut herättää Bellaa – sikäli kun hän nukkui – ja saatoin vain toivoa että kaikki meni kaupalla hyvin. Siitä tulikin mieleeni, että Bellan luona pitäisi käydä ennenkuin purkaisimme Jazzin kanssa tavarat autosta.
Nähtävästi minun oli hyvin vaikea olla edes hetki paikoillani, tekemättä mitään. Sillä mieleeni tupsahti jälleen yksi muisto eiliseltä analysoitavaksi. Edward, rakas veljeni. Hän oli
jälleen istuskellut toriaukion puistonpenkillä yömyöhään.
Astelin mukulakivikatua Jasperin käsikynkässä päivitellen hänelle, kuinka tie tuhosi korkokenkäni. Samassa tunsin hänen jähmettyvän hiukan, ja ennen kuin ehdin kysyä syytä, huomasin kivenheiton päässä Edwardin. Poika istui tuolilla, ja katseli haaveellisen näköisenä kerrostalooni.
Jossa asui myös Bella.
”Mitä tehdään? Livahdetaan toista kautta vai suoritetaan virallinen, ensimmäinen perhetapaaminen?” kuiskasin Jasperille.
”Alta pois. Toivottavasti Edward ei lyö minua turpiin.”
Säpsähdin ajatusta mutta astelin päättäväisenä kohti Edwardia, joka edelleenkään ei ollut huomannut meitä.
”Hei veli!” hihkaisin. Teki mieli tirskahtaa, kun hän säikähti, ja käänsi nopeasti katseensa. Voisin käyttää hänen salaisia tekemisiään kiristysaseena joskus.
”Hei Alice... ja Jasper”, hän vastasi tyynesti. Mistä tämä muutos?
”Miksi istut täällä?” tiedustelin.
”Miksi sisareni ja paras ystäväni kulkevat käsikynkässä?” hän vastasi kuivasti hymyillen.
”Noh, annan siunaukseni”, hän vielä mutisi saaden meidät hämmästymään.
”Jos tämä ilta jää meidän kolmen – vain ja meidän kolmen – tietoisuuteen.”
Nyökkäsin pienesti, ja minun kävi sääli veljeäni.Viimeinkin Jasper heräsi – ei ainakaan melodramaattisten haukottelujeni takia, tietenkään – keskeyttäen pohdintani Edwardin niin kutsutun kolmiodraaman suhteen.
”Huomenta unikeko”, hihkaisin ja pörrötin hänen hunajanvaaleita hiuksiaan.
”Paljonko kello on?” Jasper mutisi haukotellen.
”Varttia vaille yhdeksän.”
”Ja sanot minua unikeoksi?”
Naurahdin pienesti, suikkasin suukon tämän nenänpäähän ja loikkasin ylös sängystä.
”Mitä tänään ohjelmassa, neiti Masen?”
”Hmm... Kummallista etten ole keksinyt vielä mitään”, tuumin. Jotain pitäisi kyllä keksiä, ja äkkiä, sillä ulkona paistoi aurinko täydeltä taivaalta ja päivä oli muutenkin alkanut loistavasti.
”Nyt keksin! Järjestetään juhlat! Emme ole juhlineet kunnolla aikoihin!” hihkaisin riemastuneena, ja mieleeni tulvi tuhansia ideoita.
”Syy juhlaan...?”
”Kaunis päivä? Kevät? Eikun, nyt keksin! Bellan tuparit!”
Miksi en ollut hoksannut aikaisemmin sitä? Tottakai Bella tuparit tarvitsee, sätin itseäni.
”Luultavasti mielipiteelläni ei ole mitään merkitystä?”
”Valitettavasti... Täytyy mennä ilmoittamaan Bellalle! Järjestämme ne jo tänä iltana! Vieraita sopii enemmän, jos otamme myös minunkin huoneiston käyttöön. Koko viitoskerros on täynnä juhlijoita! Jasper kuule, meillä on niin paljon tehtävää! Ensiksi kerron Bellalle suunnitelmani!”
Liihotin aamutakkiini kietoutuneena vastapäätä asuvan naapurini luo, ja pimpotin ovikelloa kärsimättömänä. Hetken kuluttua kohtasin nykyään jo tutun näyn; kärttyisen Bellan, jonka olen juuri herättänyt.
”Toivottavasti en keskeyttänyt mielenkiintoista unta”, mutisin kun änkäydyin ovenraosta sisään.
”Huomenta vain sinullekin”, Bella marisi vastaukseksi.
”Bella rakaaas”, anelin ja tartuin häntä käsistä. Sitten väsäsin kasvoilleni pahimman luokan koiranpentuilmeen, ja jostain kumman syystä Bella säikähti sitä. Hän käänsi katseensa pois ja mutisi jotain epämääräistä.
”Bella-kulta. Katso minua.”
Hän käänsi hyvin vastahakoisesti katseensa minuun, ja minä tuijotin entistä intensiivisemmin. Kulmani kurtistuivat ja huuleni mutristuivat surumielisesti.
”Saanko järjestää sinulle pienenpienet tuparit?”
”ET! Alice, et kyllä viitsi! En halua huomiota! Kuka sinne sitä paitsi edes tulisi?”
”Minähän sanoin että pienet! Ehkä vain minä ja Jasper ja Rosalie?” Pieni valkoinen valhe vain.
”Jasper? Mitä on tapahtunut?”
”ÄLÄ VAIHDA PUHEENAIHETTA!” vinkaisin epätoivoisena. Viritin kasvoni taas anelevaksi, ja huomasin Bellan keikkuvan päätöksen rajamailla.
”Jooko jooko jooko? Bella kiltti!”
Empimistä.
”Tekisit minusta maailman onnellisimman tytön!”
”Tuo on kyllä täyttä puppua, mutta jos se kerta on sinulle noin tärkeää, niin -”
”KIITOS!” kiljaisin ja hyppäsin hänen kaulaansa.
”Tuota... jos kuristat minut, ei ole ketään kenelle järjestää tupareita.”
Löysensin otettani ja virnistin.
”Tässä on hirmuisesti tehtävää! Älä huoli mistään, kunhan minä vain pääsen asuntoosi koko päivän ajan. Itse asiassa, sinä voisit – kun toimettomana kerta olet – mennä purkamaan Jasperin kanssa eiliset ostokseni autosta.” Samassa huomasin pienen pörröpäisen otuksen ilmestyneen makuuhuoneen ovelle. ”Ja Nessie jää minun kaverikseni, jooko?”
Nessie nyökkäsi pienesti ja minä tarkastelin järkyttyneenä hänenkin vaatetustaan. Risainen, löysä – ilmeisesti Bellan vanha yöpaita.
Bella pyöritteli kyllästyneen oloisesti silmiään, ja ilmoitti menevänsä laittautumaan. Minun mielestä sana 'laittautua' oli liioittelua Bellasta puhuttaessa.
”Hyvä on!” hihkaisin hänen peräänsä. ”Mutta turhaan paljon pynttäydyt” - ihan niin kuin hän tekisi niin - ”sillä minä laitan sinut myöhemmin kuosiin juhlia varten!”
Vastaukseksi kylpyhuoneen ovi sulkeutui tavallista äänekkäämmin.
BPoV
Tunsin kihiseväni raivosta, jolle ei olisi kuulunut antaa valtaa. Näinkin lyhyessä ajassa olin oppinut, että Alice on aina Alice. Kukaan ei ole täydellinen, kaikissa on vikoja, muistutin itselleni. Tosin taisin olla ainoa jonka mielestä Alicen juhlaintoilu oli
vika. Huuhdoin vielä kasvoni, kuivauduin pyyhkeeseen ja livahdin vaatehuoneeseen Alicen huomaamatta.
Paitsi että Alice olikin vaatehuoneessa. Pukemassa tytärtäni.
”Hei! Rupesin jo pukemaan Nessietä, tässä on kova kiire eikä auta hidastella. Lisäksi minun teki pahaa katsoa hänen yövaatetustaan.”
”Miksi tuparit pitää järjestää jo tänään?” kysyin irvistäen. Miksi ne piti järjestää ylipäätään?
”Siksi, että tänään on täydellinen päivä juhlinnalle. Ja olet asunut täällä jo aivan liian kauan, kohta tuparit ovat jo vertauskuvallisesti poissa muodista!” hän selitti kasvoillaan hätäinen, kauhistunut ilme.
”Selvä”, mutisin alentuvasti kiskoessani sukkahousuja jalkaan.
”Laittaisiko tämän leningin? Minun mielikseni?”
”Alice, se on paras mekkoni! Käytän sitä vain juhlissa!”
Alicen katse muuttui tyrmistyneeksi.
”Valehtelet?”
Pudistin päätäni.
”Tämä ei kelpaa edes tupareihisi! Tämä on sinun uusi arkimekkosi”, Alice komensi tyrkäten minulle tummansinisen, hiukan röyhelöisen leninkini, jota minä en millään olisi raaskinut pukea – olinhan menossa
purkamaan kuormaa.
Ja ennen kuin ehdin edes ajatella hänen edellistä lausettaan, hän kääntyi suunnitelmallisen näköisenä puoleeni.
”Sinun tulee olla kello viisitoista kaupallani. Etsimme sinulle hyvän mekon iltaa varten. Ei mukinoita.”
En voinut muuta kuin myöntyä. Alice oli kuin vastustamaton luonnonvoima.
Viimein, kun olin ahdistavan hienosti tälläytynyt – kiitos Alicen, tämä hoputti minua kohti katutasoa. Jasperin hän oli komentanut jo siirtämään auton kaupan eteen, minun kuuluisi näyttää paikkoja ja olla myös kantoapuna. Kauhistutti jo ajatella, paljonko tavaraa Alice oli hamstrannut eilisellä retkellään. Astelin kuitenkin portaat alas ja kohtasin Jasperin. Tavallaan tämä oli ensimmäinen kerta, kun tapasimme virallisesti. Siispä itsensä esittely olisi varmaan kohteliasta.
”Hei, olen Bella, kuten varmaan tiedätkin”, tokaisin hymyillen ujosti.
”Jasper”, hän vastasi.
”Minulla on avaimet”, tokaisin heilauttaen pientä avainlenkkiä, jonka Alice oli antanut minulle hetki sitten. Jasper vain nyökkäsi pienesti ja katseli tekemisiäni, kun väänsin avainta lukossa ja asetin oven siten, että se pysyi itsestään auki.
Tilanne ei ollut kiusallinen, vaikka olimme hiljaa. Mutta en tiennyt Jasperin tunteista, joten koitin virittää jonkinmoista puheenaihetta samalla, kun kannoimme kasseja ja laatikoita Alicen valmiiksi täpötäyteen varastoon.
”Pitäisiköhän minun olla huolissani Nessien puolesta?” kysyin leikilläni. Tottapuhuen olinkin – kuka tietää mitä Alice keksisikään.
”Luultavasti”, Jasper tokaisi äänessään naurua.
Siihenpä tyrehtyi sekin keskustelu. Hiljaisuudessa viihdyin itsekin paremmin, joten en viitsinyt nähdä vaivaa höpötelläkseni joutavia.
Kuin ratkaisuksi pulmaani – tosin epämiellyttäväksi ratkaisuksi paikalle saapui Emmett. Ei
taas, manasin mielessäni.
”Hei Jasper! Mitä teet? Murtaudut Alicen kauppaan?” hän kajautti kovaäänisesti. ”Katsohan, Bellakin täällä!”
Pakeneminen ei ollut enää mahdollista.
Nyökkäsin pienesti ja lähdin rivakasti kantamaan tavaroita sisälle. Emmett jäi ilmeisesti juttelemaan Jasperin kanssa. Siitä tulikin mieleeni, mitä Alicen ja Jasperin automatkalla oli tapahtunut? En ollut muistanut – saatikka ehtinyt – tiedustella asiaa Alicelta.
Palatessani takahuoneesta minua tuli vastaan yhtä laatikkoa kantava Jasper, ja Emmett, jolla oli syli täynnä tavaraa.
”Tässä viimeisetkin”, Jasper tiedotti ja minä jäin odottelemaan heitä liikkeen puolelle.
Säpsähdin kun takaani kuului – jälleen varoittamatta – tuttu ääni.
”Mitä Bells?” Emmett kysyi.
”Samaa vanhaa”, tokaisin.
”Kuulostat aivan Eddieltä”, Emmett sanoi nauraen.
Miksi missään ei päässyt pakoon tältä nimeltä? Kaikki ihmiset, joiden kanssa olin vaihtanut enemmän kuin yhden sanan, kuuluivat Edwardin ystäviin. Oliko tämä jotain karmaa?
En pitänyt siksi edellämainitusta, koska hänen nimensä kuuleminen muistutti minua aina siitä, kuinka saavuttamaton ja ihastuttava hän on. Miten pääsisi tilanteesta yli, jos kuulisi ja pahimmassa tapauksessa näkisi tätä miestä
liian usein? Samalla hetkellä tajusin, että Alice luultavasti kutsuisi Edwardin juhliin. Minun juhliini, joista Alice päättäisi luultavasti kaiken. Mutta mikä olisi pätevä syy heivata Edward vieraslistalta?
Olen pahoillani, mutta olen ihastunut sinuun enkä halua nähdä sinua silmissäni. Juuri niin.
”Menen tästä kotiini”, tokaisin ja käännyin vastausta odottamatta kohti ovea. Kun olin jo talomme rappukäytävässä, kuulin hälinää takaani, ja tunnistin äänet Emmettiksi ja Jasperiksi. Heistä välittämättä nousin ylimpään kerrokseen, varautuneesti pelonsekaisin tuntein kohtaamaan näkymän.
”Bella! Ei sinun vielä pitänyt tulla!” kuulin Alicen kiljaisevan kun ilmestyin ovelleni. En kuitenkaan saanut sanaakaan suustani, olin liian järkyttynyt vastaamaan. En ollut tunnistaa asuntoa omakseni. Kuinka ihmeessä noin pieni ihminen sai näin lyhyessä ajassa näin paljon aikaan?
”En käsitä...” mutisin hämmentyneenä. Kuulin Emmettin hykertelevän takanani.
”Hyödynsin vain vanhoja koristeitani. Olipa hyvä, etten ole nakannut mitään pois.”
”Sen huomaa”, totesin viitaten Alicen putiikin takahuoneeseen.
”Noh, yllätys meni pilalle kun näit kaiken keskeneräisenä”, hän huokaisi melodramaattiseen sävyyn. ”Sillä aikaa, kun viimeistelen koristelut, sinä voisit käydä juomaostoksilla”, hän komensi.
”Ai hei Emmett, sinäkin olet eksynyt tänne. No sepä hyvä! Sinä autat Bellaa muonitusostoksilla, Jasper käy viemässä kutsut. Toivottavasti ihmisillä ei ole täksi illaksi mitään juhlia tähdellisempää.”
”Mikäpä olisi juhliasi tähdellisempää”, Emmett mutisi – selvästi harmistuneena siitä, että oli saapunut tänne Alicen komenneltavaksi.
”Ihmisillä?” kysyin kulmiani kohottaen Alicelta.
”Mitkä juhlat ne sellaiset olisivat, joissa olisi vain pari hassua vierasta?” Alice sirkutti. ”Ja nyt on turhan myöhäistä enää peruuttaa mitään, Bella”, hän jatkoi hymyillen säteilevästi.
”Mitä minun pitää nyt tehdä?” kysyin marttyyrimaisella äänensävyllä pahuksen Alicelta.
”Emmett kyllä tietää”, hän vastasi ja iski silmää jollain tapaa ovelan näköisenä.
”Alicen sana on meidän kaikkien lakimme”, Emmett tokaisi virnistäen, ja lähti minua tönäisten jälleen kerran kohti ulko-ovea.
”Mitä me tarkalleen ottaen nyt tehdään?” kysyin Emmettiltä.
”Käydään ostoksilla. Juhlat eivät ole kunnon juhlat ilman juomaa ja ruokaa.”
”Aliceko noin vain antoi sinulle vallan päättää tarjoilusta?”
”Tietysti”, Emmett tuhahti. ”Tosiasiassa hän sujautti minulle listan”, hän kuitenkin myönsi nolona, taputtaen povitaskuaan.
Astelin Emmettin kannoilla tunkkaiseen liikkeeseen, jonka kyltissä luki yksinkertaisin kirjaimin
Joe's bar and beverage ja tahtomattani nyrpistin nenääni tupakansavun lävähtäessä kasvoilleni. Vaikka moinen taisi olla kovasti muodissa, en ollut koskaan lämmennyt sauhuttelulle. Ihan niin kuin muutenkaan olisin muodikas, ainakaan Alicen mielestä.
”Onko tämä tosiaan ainoa paikka, josta voi ostaa juomia?” kuiskasin Emmettille.
”Jep. Lisäksi ainoa laatuaan.”
Jos heitto ei ollut sarkastinen, epäilin sen todenperäisyyttä vahvasti.
”Hei Em!” mörähti vanha, viiksekäs mies tiskin takaa. Luultavasti se 'Joe'.
”Hei Joseph!”
”Älä kutsu minua sillä nimellä, nulikka.”
Emmett vain virnuili ja asteli rennosti tiskille.
”Näitä tarvitaan”, hän tokaisi nakaten ryttyisen paperinpalan Joen nenän alle. ”Lisäksi nuo tuplana, tusina pulloa sitä uutta siideriä ja nakkaa koriin pari tuollaistakin.” Emmett lateli käskyjä viittoen ympärilleen ja lopulta hänen puheensa menivät minulta jo ohi korvien. Mitä hittoa hän aikoi? Juottaa koko kylän väen umpikänniin?
Viimein hän asteli takaisin luokseni kantaen kahta valtavaa koria täynnä monen muotoisia ja värisiä lasipulloja.
”Alice haluaa aina olla niin hienostunut”, hän tokaisi kuin se olisi kelpo syy näkemääni.
”Eikö hän vieläkään ole ottanut opikseen, ja käskisi jonkun muun hoitaa juomapuolen?”
”Ehei, tätähän hän haluaa. Minulle kuuluu syntipukin rooli”, Emmett vastasi hilpeästi.
Odotin tulevaa iltaa nyt entistä kauhunsekaisimmin tuntein.
