Kiitos taas ihanista kommenteistanne!
Lisää otetaan mieluusti vastaan.
jennumiu, kiitos huomautuksesta, korjasin sen virheen.
Tässä tuleekin jo uutta lukua. Jännä, mun ei pitäny edes saada tätä tänään valmiiksi, mutta kirjotusvimma iski ja tässä sitä ollaan.
Luku 5
Olin sopinut tuuraavani tänään Alicea hänen kaupassaan. Tyttö aikoi käydä toisella paikkakunnalla valikoimaansa täydentämässä, ja minulle olisi luvassa ikävystyttävää seisoskelua tiskin takana sen aikaa. Toisaalta, tässä olisi tilaisuus päästä muiden kyläläisten suosioon, jos vain jaksaisi hymyillä maireasti tunnista toiseen.
Harjasin hiussuortuvat vielä kertaalleen, pujahdin kanarianlinnunkeltaiseen mekkooni, sidoin nauhakorkkarit kiinni ja nakkasin villakankaisen viitan harteilleni. Kesä lähestyi kovaa vauhtia, mutta satunnaiset tuulenpuuskat viilensivät ilmaa. Letitin Nessien hiukset rusetein, puin hänelle punaisen mekon ja duffelitakin, pitsisukat ja viimein sujautin pienet jalat vaivalloisesti remmikenkiin. Nessie olisi seurassani koko päivän, mutta tyttö halusi kuulemma oleskella takahuoneessa. Syy oli helposti arvattavissa. Kuitenkin varasin hänelle piirrustustarvikkeita ja pari lastenkirjaa mukaan, jottei hän tahdostaan huolimatta ikävystyisi kuoliaaksi.
Astelimme käsikädessä – kuten meillä aina tapana oli – kohti Alicen putiikkia. Yllätyin, kun hän värjötteli jo ulkopuolella sonnustautuneena mintunvihreään trenssiin ja mustaan huopahattuun. Samassa huomasin tienreunassa mustan, pienen auton – ja mikä yllättävintä – toisella puolen autoa Jasperin. En ehtinyt edes pohtia tilannetta, lähinnä sen hämmästyttävyyttä – ehdin vain havaita että Alicella ei kauaa nokka tuhissut aikomuksissaan.
”Bella! Tiedät mitä tehdä! Tinkiä ei saa yhtä neljäsosaa enempää, Rosalielle puoleen hintaan! Pidä huoli kassasta. Minulla on kiire”, hän hihkaisi minulle kun olin vielä metrien päässä, samalla vilkuillen hätääntyneesti ympärilleen. Sitten hän hyppäsi Jasperin ohella autoon, ja hetki vain, eikä heitä enää näkynyt. Pudistelin huvittuneena päätäni, ja astuin Nessie kannoillani sisään lämpimään.
Nessie oli lueskelemassa takahuoneen nojatuolissa, ja minä istuskelin käsiini nojaten myyntipöydän takana. Asiakkaita ei ollut vielä käynyt, mutta ihmekö tuo – putiikki oli ollut avoinna vasta puolisen tuntia. En kyllä ihmettelisi vaikkei tänne tulisi yhtään asiakasta, jos he huomaisivat minut näyteikkunasta. Havahduin synkistä kuvitelmistani, kun ovi kävi. Nostin päätäni, ja täytyy myöntää että jopa säikähdin nähdessäni tulijan. Hän oli komea, mutta pelottavan lihaksikas. Tummat lyhyet kiharat ja uskomattomat muskelikäsivarret olivat asioita, joihin huomioni kiinnittyi ensimmäiseksi. Vaivoin sain käännettyä katseeni tämän kasvoihin, ja väänsin hymyn huulilleni.
”Tervehdys. Kuinka voin auttaa?” tokaisin edelleen tekopirteästi hymyillen.
Miehen silmissä välkehti huvittuneisuus, ja toivoin ettei hän olisi huomannut sopimatonta tuijotustani.
”Ensiksi minua kiinnostaisi tietää, että kuka olet ja mitä hittoa teet Alicen kaupassa. Sitten minua kiinnostaisi tietää, missä Al on. Pääasiani oli tulla noutamaan eräs tietty leninki vaimolleni”, hän vastasi kulmiaan kurtistaen.
”Tuuraan Alicea. Hän on naapurini. Olen Bella Swan”, töksäytin hieman loukkaantuneena asiakkaan suorasta käytöksestä. Ilmeisesti hän kuitenkin oli läheinen Alicen kanssa. ”Alice on toisella paikkakunnalla täydentämässä putiikin valikoimaa”, jatkoin vaikeana. Jasperista ei varmaan kannattaisi mainita.
”Emmett McCarty”, hän tokaisi ja tarttui käteeni veivaten sitä aivan liian kovin ottein edestakaisin. Tahallisesti, tietenkin. Sitten hän viimein päästi irti, ja kun minä hieroin kipeitä sormiani, mies vain virnisti leveästi.
”Bella, sinulla on jo mainetta siihen nähden, kuinka vähän aikaa olet asunut täällä. Ilo tavata moinen henkilö, olet kaivattua piristystä tuppukylällemme”, hän tokaisi yhä hymyillen, ja pyöritteli käsissään lahjanarurullaa, jonka hän oli napannut tiskiltä. Oli minun vuoroni irvistää rumasti.
”Mistä tunnet minut?” tivasin kuitenkin silkkaa uteliaisuuttani.
”Jokainenhan sinut tuntee”, hän tokaisi nopeasti, kuin olisi melkein paljastanut jotain.
”Tosiaan, vaimoni mekko... Et taida tietää mikä se näistä on?” hän tiedusteli samalla kun oli onnistunut livahtamaan tiskinlaidalta vaaterekin luo.
”Jos se on varattu, se tuskin on myytävien puolella”, ehdotin kuivalla äänensävyllä.
”Ehkei. Mutta entä jos ostaisinkin tämän?” Emmett kysyi ja pyörähti ympäri näyttäen minulle lyhyttä, pitsikoristeista mekkoa, jota ei tosiaan oltu tarkoitettu makuuhuoneen ulkopuolelle.
Pyöritin silmiäni Emmettin naureskellessa suunnitelmilleen – tai mielikuvilleen.
”Kerro nyt vaimosi nimi, niin voin tarkistaa löytyykö takahuoneesta mitään hänelle osoitettua”, pyysin.
”Rose. Siis Rosalie”, Emmett mutisi survoessaan henkaria takaisin tangolle.
Rosalie? Mieleeni tulvi hämärä muisto ensimmäisestä tapaamisestani Alicen kanssa.
Paras ystäväni on Rosalie, sinun pitäisi tavata hänetkin. Rosalien mies on taas veljeni paras ystävä.Rosalien mies on Emmett. Tämä Emmett, joka seisoi juuri kärsimättömänä edessäni. Tämä Emmett, joka on Alicen veljen paras ystävä. Alicen veljen nimi on Edward. Edward on pormestari. Edward, jumalattoman komea, lempeä ja huumorintajuinen mies. Pahuksen tunkeileva myös, mutta se on sivuseikka. Miksi minun piti aina saada kohtaus, kun älysin tavanneeni jonkun Edwardin läheisistä?
”Bellaa? Huhuu?” Emmett huudahti entistä kärsimättömämmin.
Räpsäytin silmiäni ja mumisin jotain kävellessäni takahuoneeseen. En huomannut, että Emmett seurasi perässä, ennen kuin kuulin takaani innostuneen äänen.
”Hei, kuka olet ja miksi murjotat täällä?” Emmett tokaisi, ja olin aivan varma että hän tiesi Nessiestäkin etukäteen. Hän olisi muuten ollut yllättyneempi.
”En murjota”, tyttäreni vastasi helisevällä äänellään. ”En vain jaksa typeriä ihmisiä jotka tuijottavat minua kuin maailman kahdeksatta ihmettä.”
Emmett naurahti hyväntahtoisesti ja kyyristyi tytärtäni – joka suhtautui tähän lihaskimppuun paljon minua inhimillisemmin – kohti kurkkien olantakaa, mitä hän tuhersi.
”Saanko katsoa?” Emmett pyysi.
Nessie nosti piirrustuksensa pöydältä näyttäen sitä Emmettille selvästi ylpeänä. ”Sain sen juuri valmiiksi”, hän tokaisi hymyillen säteilevästi.
”Onpa hieno!”
”Tiedän”, Nessie virnisti omahyväisesti. Hän ei selvästikään ollut tottunut ottamaan kehuja vastaan.
”Saat tämän jos haluat”, hän jatkoi.
”Todellako? Kirjoita siihen vielä nimesi, jooko?”
”En osaa. Osaan vain ännän”, Nessie tokaisi alahuuli törröttäen.
”No kirjoitetaan yhdessä!” Emmett tokaisi ja jätin heidät kahden kun astelin vaatehuoneeseen.
Miksi hitossa Alice oli mennyt ”täydentämään varastojaan”?! Tavaraa oli pinottu katonrajaan saakka, ja lattialla oli jalansijaa vain parin askelman verran. Purin huomaamattani alahuultani, kun ihmettelin kuinka ikinä löytäisin Rosalien mekkoa.
”Taidat olla vähän väärillä apajilla”, kuului takaani niin yllättäen, että säpsähdin. Miten tuon kokoinen mies liikkui noin äänettömästi?
”En usko että Alice säilyttää varauksia täällä. Katsoitko jo tuolta kaapeista?” hän jatkoi osoittaen kädellään päinvastaiseen suuntaan.
”En. Kiitos vinkistä.”
”Bella. Tuli tässä mieleeni, että millä Alice meni täydentämään varastojaan?” Emmet tiedusteli muodostaen hänkin lainausmerkit sormillaan lausuessaan kaksi viimeistä sanaa. Eikä hänen pitänyt kysyä tätä kysymystä.
”Autolla”, tokaisin antaen itsestäni vähäjärkisen ihmisen kuvan, suojellakseni Alicea ylihuolehtivaiselta isoveljeltään.
Emmett kohotti kulmiaan. ”Et aio kertoa minulle, niinkö?”
Nyökkäsin pienesti.
”Eli Jasperin”, hän hihkaisi. ”Edward varmasti riemastuu. Jazz rukka”, hän mutisi.
”Et kerro hänelle! Eikö sinulla käy yhtään sääli Jasperia?”
”Miksikö?”
”Niin toivottomasti ihastunut. Edwardin käytös menee aivan liian pitkälle”, tiuskahdin.
”Tunnet siis Edwardin?” Emmett kysyi vaihtaen jälleen puheenaihetta. Ja saaden pienen luvattoman punan karkaamaan poskilleni.
”Alicen veli. Hän on kertonut minulle tämän käytöksestä”, vastasin niin välinpitämättömästi kuin suinkin.
Emmett naureskeli vain puoliääneen, kun hän asteli kannoillaan kohti kaappirivistöä. Muutaman ovenavaisun jälkeen tärppäsi, tungin paperikassin Emmettin syliin ja astelin niskojani nakellen takaisin liikkeen puolelle.
Mies vain nauroi – tällä kertaa totisesti äänekkäämmin – ja asteli pois putiikista. Ovella hän kääntyi vielä puoleeni, huomasi murjottavat kasvoni ja tokaisi: ”Hyvästi Bella. Tapaamme kyllä taas pian.” Ajatus ei juuri nyt miellyttänyt.
”Edward ei liiotellut sinusta kertoessaan”, hän vielä mutisi ja iski minulle silmää. Hän sulki oven juuri ennen kuin nakkaamani lahjanauharulla olisi osunut häneen.
EPoV
Olin kävelemässä lounastamasta takaisin työpaikalleni, kun vastaani käveli Emmett. Vilkaisin torin kelloa – minulla olisi vielä aikaa vaihtaa muutama sana parhaan ystäväni kanssa. Oikeastaan hän oli minulle kuin veli.
”Mitä mies?” Emmett huudahti jo pienen kivenheiton päästä.
”Samaa vanhaa. Minne matka?”
”Kotiin. Käväisin Alicella. Paitsi ettei Alice ollut paikalla”, hän mutisi kulmiaan kurtistaen. Sitten hänen kasvoilleen ilmestyi ovela ilme, ja hän veti paperikassista piirrustuksen.
”Sen sijaan sain tälläisen...” hän tokaisi aukoen taiteltua paperiarkkia.
Hän levitti eteeni hyvin värikkään piirrustuksen. Taidokas, mutta selvästi hyvin pienen lapsen tekemä. Lopulta katseeni pysähtyi alakulman Emmettin harakanvarpaita muistuttaviin kirjaimiin:
NESSIE.Emmett oli nähnyt Nessien? Myös Bellan. Vain pari ajatusta, ja tajusin Bellan tuuraavan Alicea. Sitten ehdin ihmetellä Alicen poissaoloa, ja samalla muistin eilisen puhelinkeskustelun, joka oli jo vaipunut mielestäni unholaan. Alicen naapuri? Uusi naapuri, hän oli tainnut sanoa? Tietysti hän tarkoitti Bellaa. Bella oli yllyttänyt Alicen Jasperin kimppuun! No, Alicen eilisissä mielipiteissä oli kyllä aika vinha perä. Olin ylihuolehtivainen, itsekäs ja lisäksi ilkeä kaverilleni. Mutta ajatus Alicesta ja Jasperista
yhdessä aiheutti väristyksen.
”Miksi Alice on palkannut Bellan tuuraamaan?”
”Miksi kysyt? Tarkoitatko, että miksi juuri Bellan, vai että miksi Alice ei voinut itse työskennellä tänään?”
”Jälkimmäistä tietenkin, urpo.”
”Tsot tsot. Sinun mielenliikkeistä ei ikinä ota selvää, senkin herra nain-ällöttävän-naisen-ja-väitän-rakastavani-häntä.”
Minun teki mieli käydä Emmettin kimppuun mutta suunnitelmat kuihtuivat heti kun järjen ääni muistutti minua hänen voimistaan. Miksi Emmett jaksoi vinoilla minulle nykyään kaiken aikaa?
”Vastaa nyt kysymykseen.”
”Noh, hän meni täydentämään
surkeaa valikoimaansa toiseen kaupunkiin.”
”Jasperin kanssa, niinkö?”
”Jaa-a, sinä arvasit itse ja valehtelu on paha tapa... toivottavasti Bella ei käy kimppuuni”, hän tokaisi väläyttäen veijarimaisen hymyn.
”Emmett-kiintiöni on täynnä tälle päivälle, nähdään jälleen kun käyttäydyt taas normaalisti”, mutisin ja lähdin päätäni pudistellen jatkamaan matkaani.
”HEI! Toivottavasti et joudu pahaan liriin... Viitaten pieneen vihjaukseeni Bellalle!” hän karjaisi ja lähti juoksemaan vastakkaiseen suuntaan niin lujaa kuin jaloistaan pääsi, sillä minä voitin hänet sentään nopeudessa.
En jaksanut välittää Emmettin heitosta, olin omissa pääni sisäisissä ongelmissa jo valmiiksi. Bella kun sattui pyörimään jokaisessa ajatuksessani nykypäivinä, ja olisin vihjaillut mieluusti hänelle itsekin. Jos vain uskaltaisin, tyttö kun oli niin pahuksen luja ja suorasukainen.
Minua hämmästytti, miten kaikki oli muuttunut niin nopeasti. Minun ja Tanyan välit olivat kylläkin muuttuneet pikkuhiljaa, jo pitkän aikaa. Mutta Bella oli saapunut Rosefieldiin vasta vajaa viikko sitten, ja sen jälkeen kaikki oli mennyt entistä kovempaa alamäkeä, kohti turmiota. Minun avioliitossani siis.
Tiesin faktat; jos eroaisin Tanyasta, se olisi rikos tämän kylän silmissä. Se taas tarkottaisi sitä, että menettäisin todennäköisesti virkani. Kuitenkin kaikista viimepäivien riidoista huolimatta rakastin vaimoani yhä. Rakkaus oli tosin laantunut, ja olin – myönsin sen viimein itselleni – ihastunut lisäksi toiseen naiseen. Naiseen, joka oli ihailtavan rohkea ja vahva, ja pahuksen kaunis. Joka ei ilmeisesti tuntenut mitään kovin lämpimää minua kohtaan. Kuulostaa ehkä itserakkaalta, mutta kun vietin hänen kanssaan aikaa, minusta välillämme oli jotain omituista. Hyväntahtoista jännitettä, sähköisiä kipinöitä. Hänen seurassaan oli niin helppo olla, mutta kuitenkin jollain tapaa niin vaikeaa.
Olin kuullut tarinoita, että muutaman vuoden jälkeen naimisiinmenosta – minulla siitä ei tosin ollut vuottakaan – saattoi tulla ihastumisia. Näissä tarinoissa ihastuksista päästiin yli, ja elämä jatkui taas
onnellisena. Minun tarinani poikkesi siten, että minä en oikeastaan ollut onnellinen. Tottakai meillä oli hyviä päiviäkin Tanyan kanssa. Nykyään hän oli vain hiton vaikea, ja minusta tuntui kuin olisin hänelle itsestäänselvyys. Kuten Bella sanoi – muisto nosti hymyn huulilleni – mustasukkaisuus on sairaus. Siltä minusta tuntui. Kun palasin iltaisin töistä, ensimmäinen kysymys Tanyalta oli: ”Näitkö tänään Swanin akkaa? Entä sitä äpärää?” Tuollaisten törkeyksien jälkeen minunkin oli vaikea olla hyvällä tuulella. Mahdotonta, tarkennukseksi sanottakoon.
Kävelin juuri silloin Alicen liikkeen ohi, ja tiedostamatta jäin tähyilemään lasin läpi Bellaa. Siellä hän istui ikävystyneenä tiskin takana, näyttäen seurankipeältä. Paitsi ei hän varmastikaan minun seuraa kaivannut, muistutin itselleni. Yht'äkkiä huvituin, kun tajusin käyttäytyväni Jasperin tavoin. Olin nähnyt hänet monesti tiirailemassa Alicea, mutta eihän Jazz sitä tiennyt. Ehkä Bella oli oikeassa, ehkä minun pitäisi päästää pikkusiskostani hiukan irti.
Havahduin haaveiluistani suruliseen todellisuuteen; minun ja Jasperin tilanteet poikkesivat loppuunsa monella tavoin. Jasper ei ollut varattu. Alice todennäköisesti tunsi Jasperia kohtaan samoin. Kurja kohtalo, kurja tulevaisuus – näissä synkissä mietteissä laahustin kohti työpaikkaani. Työpaikkaa, jonka olisin vaikka valmis jättämään, jos saisin tilalle jotain
paljon parempaa. Sama koski myös Tanyaa, mutta se ei varmastikaan onnistuisi yhtä helposti.
Vaikka mikäpä minun elämässäni oli enää helppoa?
