minnamoi, korjattu!
Kiitos kun jaksat huomauttaa, vihreistä oppii jne.
_Lollipop , kiva kuulla!
Yleisesti ottaen, onhan tää välillä vähän semmosta
ylläripylläri, Edwardhan se siellä -tekstiä, mutta sovitaanko että tässä on kyse vaikka kohtalosta?
Koeviikosta päästiin, ja mulla on tässä vaihteessa aikaa kirjoittaa. Siispä nyt jo kolmatta lukua kehiin, tahti kyllä kokee kovan kolauksen kun seuraava jakso alkaa, muttamutta... En onnistu koskaan pimittämään näitä lukuja, pahus.
Luku 3
”Avaimet ovat tuossa pöydällä. Sinä tiedät vuokranmaksumenetelmät sun muut tarpeelliset, ja jos jotain asiaa tulee niin tiedät myös mistä minut löytää”, mummeli kälätti. Nyökkäsin vain pienesti, ja katsoin hiljaa hänen peräänsä kun hän poistui asunnostani. Minun asunnostani, ajattelin tyytyväisenä. Seisoin paikallani vielä hetken, leikitellen ajatuksella että kaikki oli jälleen uutta ja jännittävää, tuntematonta myös. Sitten levitin matkalaukkujemme sisällön parisängylle, jolla minä ja Nessie nukkuisimme yhdessä tulevat yöt. Järjestellessäni tavaroita tarkastelin samalla asunnon yksityiskohtia; keltaiset keittiökaapit, koristeelliset mahonkipuiset sängynpäädyt, kullankeltaiset kaakelit ja kylpyammeen tassujalat. Asunto vaikutti hyvin ylelliseltä, mikä oli hämmentävää, sillä vuokra oli hyvin alhainen.
Kun viimein olin purkanut tavaramme, ja pimeys oli vallannut talon sillä välin, napsautin valokatkaisijasta ja astelin ikkunan ääreen. Kaikki näytti kovin lohduttomalta, kun aurinko ei paistanut. Muut saivat voimaa kukin mistäkin, minä auringosta. Vilkuilin kadulle – ikkunastani oli hyvät näköalat – ja katseeni pysähtyi erääseen puistonpenkkiin, tarkemmin sanottuna siinä istuvaan hahmoon. En olisi tunnistanut häntä, jos hän ei olisi kääntänyt katsettaan minun suuntaani. Tuhahdin, mutta samalla minut valtasi suuri halu mennä hänen luokseen.
Kun Nessie tuhisi jo onnellisesti sängyssään, ja Edward istui edelleen taivasalla, päätin käväistä hänen luonaan. Yritin vakuutella itselleni, että tein sen silkkaa ystävyyttäni – Edwardhan saattoi olla vaikka sammunut
silmät auki, ja humalaisesta piittaamattomuus oli julmaa heitteillejättöä. Sepitin mielessäni puolikymmentä muuta tekosyytä, kun astelin varovasti kierreporttaissa kohti uloskäyntiä.
Olin kietonut yöasuni päälle aamutakkini, ja oven avattuani viima puski kaikella voimallaan päin kasvojani. Värisin, ja hiippailin rivakasti kohti Edwardia. Hän tuijotteli yhä ikkunaani. Mielessäni käväisi, oliko hän tosiasiassa joku perverssi tirkistelijä, mutta karistin ajatukset nopeasti. Liian puhtoinen sellaiseen.
”Miksi istut puistonpenkillä, kun on jo melkein puoliyö?” tiedustelin häneltä saavuttuani puhe-etäisyydelle. Edward säpsähti – hän ei ilmeisesti ollut huomannut minua vielä.
”Miksi tulet tiedustelemaan sitä minulta?” hän kysyi vinosti hymyillen.
”Tulin lähinnä tarkastamaan, oletko sinä elossa vai onko vaimosi – saanen olettaa – nirhannut sinut ja nakannut kylmästi puistonpenkille”, mutisin.
Edward naurahti. ”Juuri nyt Tanya ei varmaan panisi moista pahakseen. Istun tässä, koska en jaksa hänen vainoharhaisia höpinöitään.”
Kohotin kulmiani kysyvästi, kehottaen häntä tarkentamaan.
”En saisi puhua vieraille naisille. Itse asiassa, en saisi katsoakaan muihin naisiin päin.”
”Mustasukkaisuus on sairaus, tiedätkös.”
Edward vain hymyili ja tuijotti minua suoraan silmiin. Ajattelin leikkiä mukavaa naapuria – ja luultavasti suututtaa Tanyan entisestään, mutta aivan uhallani silti esitin Edwardille kysymyksen.
”Lähdetkö teelle? Tai kahville, kumpaa juotkin?”
”Vietätkö tupareita kello yhdeltätoista?”
”Vaikka sitten niin”, tokaisin ja kohautin olkiani. Hämmästyksekseni Edward nousi penkiltä, ja lähti kävelemään kohti ovea. Minun asuntoni ovea.
Väänsin avainta lukossa, mahdollisimman hiljaisesti jotten herättäisi Nessietä, ja irvistin oven narinalle. Saranat kaipasivat öljyä. Astuin Edward kannoillani sisään, ja nostin etusormeni suun eteen, merkkinä hiljaisuudesta. Sitten hipsin sängyn ohi keittiöön, ja kun Edwardkin saapui sinne, suljin oven varovaisesti.
”Mikä Nessien oikea nimi on?” Edward tiedusteli minulta.
”Vanessa”, tokaisin irvistäen kun etsin kaapista kaipaamiani tavaroita. Omasin surkean muistin, ainakin siihen nähden että olin jo unohtanut minne laitoin mitäkin.
”Se kuulosti söpöltä kolme vuotta sitten”, jatkoin vielä. Edward nyökkäsi, ja näytti aivan siltä kuin pidättelisi nauruaan.
”Teetä vai kahvia?” kysyin Edwardilta heilutellen paketteja tämän nenän edessä.
”Teetä, kiitos”, hän vastasi. Napsautin sähkölieden päälle, ja laskin vettä emaalikattilaan. Odotellessani veden kiehumista, istahdin pienelle jakkaralle ja haroin hiuksiani. Yritin keksiä jotain puhuttavaa, mutta jälleen kerran Edward ehti ensin.
”Kerro jotain sinusta. Olen utelias. En kyllä juorua kenellekkään”, hän maanitteli kulmiaan kurtistaen.
”Et niin, sillä vaimosi tekee sen puolestasi.”
”En edes Tanyalle”, Edward vannoi ja väläytti suloisen hymyn. Niin suloisen, että oli
melkein mahdotonta kieltäytyä. Voisin toki sepittää jotain omasta päästäni, tai kertoa kaunistellun version totuudesta, mutta en halunnut heti ensimmäisenä päivänä leimaa otsaani.
”Asiani eivät kuulu muille. Varsinkaan pormestareille”, tokaisin. Vastaukseksi sain pettyneen katseen, joka vaihtui nopeasti
Ole kiltti, jooko? -katseeksi, joka toimii vain koiranpennuilla tai pikkulapsilla.
”Lopeta tuo murjotus. Kasva aikuiseksi!” komensin katkaistakseni kiusallisen hiljaisuuden. Sitten huomasin veden kiehuvan, joten sammutin lieden ja kaadoin kahteen mukiin höyryävää vettä. Toisen niistä tyrkkäsin Edwardin nenän alle, kuten myös teepussivalikoimani. Sanaakaan sanomatta hän valitsi sieltä yhden summanmutikassa, nakkasi sen mukiinsa ja alkoi tuijottaa minua häiritsevästi.
”Älä tuijota, se on epäkohteliasta”, pyysin ja peitin kasvoni käsilläni. Lapsellista, mutta lapsellista oli tuijottaminenkin. Edwardin käytöksestä tuli mieleen Nessie.
”Yritän vain selvittää mitä salaat.”
”Ja tuijottamallako se selviää?”
”Silmäsi ovat niin syvän ruskeat, että ei olisi mikään ihme.”
Jostain syystä punastuin mokomasta, vaikka ei edes ollut mitään punastumisen aihetta. Pahus, tämä mies sai minutkin käyttäytymään kuin lapsi.
Halusin päästä – jälleen kerran – kiusallisesta tilanteesta, ja päätin vaihtaa puheenaihetta.
”Kerro jotain Tanyasta”, töksäytin. Hienoa Bella, et sitten mitään parempaa keksinyt. Edward katsoi minua huvittuneena, ja samalla selvästikin pohti taka-ajatuksiani. Joita minulla ei ollut, kai.
”Nohh, menin hänen kanssaan naimisiin suunnilleen kahdeksan kuukautta sitten. Hän on omalaatuinen persoona. Aika räväkkä, ja häikäilemätön. Silti ihan rakastettava. Mustasukkaisuusongelma taisi tullakin jo ilmi. Toisina päivinä se kyrsii niin, että-” Edward keskeytti puheensa äkkiä.
”Edward... Oletkin ihan siedettävä. Ehkä jopa mukava”, päätin kehaista – tyytyväisenä siitä etten ollut ainoa kenen sapen Tanya sai kiehumaan.
”Ohhoh, kiitos tästä kohteliaisuudesta! Sillä ei varmaan ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä juuri selostin vaimostani?”
”Ei tietenkään. Mutta tiedäthän sinä, samanlaiset mielenkiinnonkohteet yhdistävät ja niin pois päin...”
”Onko sinun mielenkiinnonkohteesi tehdä Tanyalle jotain, mitä en julkea ääneen lausua?”
Vastaukseksi siihen kohotin vain juhlavasti teemottiani, ja ryystin juomaa liioitellun äänekkäästi.
Kun Edward oli juonut teensä, ja kuulemma ”uskaltaisi jo uhmata henkeään”, saattelin hänet ulko-ovelle.
”Öitä. Toivon ettei vaimosi nylje sinua, koska käväisit tupaantuliaisissani”, tokaisin Edwardille.
”Hyvää yötä”, Edward vastasi vinosti hymyillen. Tuo hymy alkoi tulla jo hyvin tutuksi minulle. Sitten katselin Edwardin perään, kun hän asteli katua pitkin. Seisoin ovella niin kauan, että hän katosi pimeyteen. Lopulta astelin kylmyydestä hytisten takaisin sisälle, ja käperryin Nessien viereen, lämpivän untuvapeiton alle.
Uneeni tunkeutui häiritsevää ääntä. Kuin taukoamaton summeri. Nopeasti tajusin sen ovikelloksi. Kuka oikein tulee tähän aikaan aamusta häiritsemään? Katsahdin kärttyisenä kelloa, ja se olikin jo kymmenen. Siitä huolimatta, liian aikaista minulle. Häirikkö ei kuitenkaan luovuttanut, ja en voinut muuta kuin mennä avaamaan. Ikkunoista tulviva valo poltti sarveiskalvojani, ja kompastuin pari kertaa jalkoihini ennen kuin pääsin ovelle asti.
Kun tempaisin narahtelevan oven kärttyisenä auki, ilmeeni muuttui entistä hämmästyneemmäksi. Ovella seisoi keijukaista muistuttava pieni nainen. Tyttö pikemminkin, mutta kasvonpiirteet kielivät hänen olevan jo ikäiseni. Mustat hiukset sojottivat sinne sun tänne, tahallisesti tietenkin. Kaikki hänen ulkomuodossaan oli huoliteltu, ja kokonaisuus oli hyvin suloinen ja siro.
”Tervehdys! Toivottavasti en häiritse”, tyttö sirkutti. ”Olen Alice Masen! Asun vastapäisessä asunnossa. Ajattelin tulla tervehtimään uutta naapuriani! Nimesi oli..?”
Tyttö sopotti niin kovaa vauhtia etten ehtinyt edes suuta avata.
”Öh, olen Bella.”
”Hei Bella! Mukava tutustua”, Alice jatkoi ja tarttui käteeni veivaten sitä niin, että luultavasti sain hiusmurtumia.
”Haluatko kutsua minut peremmälle?” hän kysyi leveästi hymyillen.
No voi kyllä haluaisin, jos antaisit suunvuoroa!
”Tule vain”, vastasin ja työnsin oven kunnolla auki. ”Mutta varo, lapseni nuk--”
”Herttileijaa kuinka suloinen tapaus!” hän kiljaisi. Tytöllä ei ilmeisesti ollut mitään tilannetajua, hienotunteisuudesta puhumattakaan.
”Eikö vain, ja
tapaus yrittää nukkua.”
”Voi anteeksi. Innostuin vain. Nuo kiharat ja kaikki”, Alice selitti pahoittelevasti. Sitten Alice käänsi katseensa minuun, ja tarkasteli hyvin epämiellyttävästi häikäilettömästi ulkomuotoani.
”Heräsin juuri”, puolustelin.
”Tuollaisissa vaatteissa nukkumista sopii hävetä.”
Tirskahdin Alicelle. Mitä väliä sillä oli, minkälaisissa vaatteissa yöni vietän, kun kukaan ei ole katsomassa.
”Nessie ei välitä pukeutumisestani, joten sillä ei ole väliä.”
”Jaa-a, eikö sinulla käy miesvieraita?”
”Muutin tänne eilen. Siinä ajassa en ole ehtinyt vielä moisia hommaamaan”, vastasin ja samalla mieleeni tulvahti eilinen vieraani. No, pieni valkoinen valhe vain.
”Siihen ei luulisi kauaa menevän. Ulkonäköäsi ajatellen”, Alice tuhahti saaden minut jälleen punastumaan.
”Vaikka ulkonäköäsi voisi kyllä hioa. Ainakin pukeutumisen saralla”, hän jatkoi vielä.
”Omistatko oman vaatekaupan, kenties?” arvelin silmiäni pyöritellen.
”Mistä arvasit!” Alice kiljahti riemastuneena. Sitten hän taputti käsiään yhteen, ja alkoi höpistä jotain odottamatonta: ”Meistä tulee varmasti hyvät ystävät. Tulet tänään kaupalleni, uusimme hiukan sinun vaatetustasi ja asuntosikin kaipaisi jotain väriä... Hienot huonekalut, mutta jotain puuttuu.”
Sitten tyttö ryntäsi vaatekaapilleni, ja tutki sen sisältöä kulmat kurtussa. ”Ei hyvä, ei hyvä”, hän mutisi ja minua alkoi pelottaa.
Olin saanut Alicen rauhoitettua jotenkuten, ja istuimme pienen ruokapöytäni ääressä. Olin tarjonnut hänelle teetä, ja tällä menolla saisin siitä kohta yliannostuksen.
”Kerro itsestäsi”, Alice pyysi.
”Olen Bella Swan, kaksikymmentä kaksi vuotta. Minulla on lapsi, Vanessa, kolme vuotta. Isästä ei kannata kysyä mitään. En oikein osaa asettua aloilleni, saa nähdä kauanko täällä viivyn.” Kauanko pystyisin viipymään, ennen kuin minut ajettaisiin pois. Ei minua koskaan oltu ajettu sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta jossain vaiheessa syrjiminen ja perätön juoruilu alkoi kyrsiä aina liikaa.
”Mitä teet työksesi?” Alice uteli. Tämä nainen vaikutti jotenkin vilpittömän ystävälliseltä, että tiputin vahingossa peitekuoreni melkein kokonaan.
”En mitään. Perin sievoisen summan rahaa isältäni, toistaiseksi tulen toimeen ilman työntekoa. Haluan viettää mahdollisimman paljon aikaa Nessien kanssa, lapset varttuvat niin nopeasti”, vastasin. Se oli aivan totta, mutta lisäksi minua pelotti, että jos laittaisin lapseni päivähoitoon, häntä kiusattaisiin minun maineeni takia.
Alice vain nyökytteli tyynesti, eikä hänestä ainakaan huomannut mitään paheksunnan merkkejä. Nainen vaikutti itsekin niin erikoiselta tapaukselta, ettei tuo ollut mikään ihme.
”Kerro sinä vuorostaan itsestäsi”, käskin silkkaa uteliaisuuttani.
”Noh, olen Alice Masen, kuten tiedät. Asun vastapäätä sinua seuranani lihava kissavanhus. Minulla on alhaalla katutasossa oma putiikki. Rakastan juhlia, sisustusta ja eritoten vaatteita. Olen ylipirteä ja kuulemma raivostuttavan energinen tapaus, ainakin veljeni mielestä. Paras ystäväni on Rosalie, sinun pitäisi tavata hänetkin. Rosalien mies on taas veljeni paras ystävä.”
Puhetulva tyyntyi lopulta, ja istuimme hyvin hyvin vähän aikaa hiljaisuudessa.
”Kiitos teestä. Taidan mennä laittautumaan töitä varten. Jos sinulla ei kerta ole mitään ohjelmaa, eihän, niin voisit tulla käymään työpaikallani. Pukeudu ja siistiydy, ja ota Vanessa mukaan. Hei hei!” Alice kujersi ja oli jo ovella menossa.
”Hei hei... Ja Nessie, ei Vanessa!” huudahdin perään ja kuulin oven narahtavan kiinni.
