HAHMOT OVAT J.K. ROWLINGIN.
Otsikko: Paahteessa
Kirjoittaja: Nynaeve
Ikäraja: K-11
Paritus: Bill/Charlie
Tyylilaji: söpöily, synkistely
Varoitukset: insesti
Tekijänoikeus: J.K.Rowling omistaa Potterit ja kaiken niihin liittyvän yhdessä Bloomsburyn ja muutaman muun kanssa.
Yhteenveto: Miksi heidän pitäisi kertoa kenellekään? Tämä oli heidän salaisuutensa, eikä kenenkään muiden tarvitsisi koskaan saada sitä selville. Tämä oli jotakin, joka kuului vain heille.
A/N: Kirjoitettu aikoinaan Lyrics Wheel 4 -haasteeseen.
// Scarlett muokkasi oikean ikärajan
**
Bill inhosi tulta. Tulen tuskallinen kuumuus, hallitsematon palo. Se toi hänen mieleensä Charlien, eikä hän halunnut ajatella veljeään. Tai niin hän itselleen väitti – jos hän olisi ollut itselleen rehellinen, olisi hän tajunnut ajattelevansa veljeään jatkuvasti. Hänen tarvitsi vain vilkaista kaksosia, niin hän näki nuoremman Charlien kaksin kappalein. Jos hän kuuli Ronin nauravana hohottavaa nauruaan, hän muisteli sitä päivää vuosia sitten, kun hän, Charlie ja Percy olivat menneet vesisotaa ja melkein hukuttaneet toisensa sameaan veteen järvikasvien sekaan. Tuntui kuin muu Weasleyn perhe olisi ollut kuollut Billin mielessä, hänelle oli olemassa vain Charlie. Charlie oli kaikessa.
”Bill, auttaisitko minua pöydän kattamisessa?” Molly kysyi ja oikoi taikasauvan heilautuksella pöytäliinan. Vastausta ei kuulunut, Bill vain tuijotti katse lasittuneena eteensä. Hän oli liian kaukana muistoissaan voidakseen palata nykypäivään, eikä hän olisi halunnutkaan tulla takaisin. Hän saattoi tavata Charlien vain muistoissaan, ja halusi pitää kiinni niistä kaikella voimallaan.
Bill kieputti Charlien hiustuppoa etusormensa ympärille laiskasti. Vaikka hän kuinka yritti saada sen pysymään siinä, hiukset karkasivat hänen otteestaan. Charlie naurahti pehmeästi ja kohotti päätään painaakseen hellän suukon veljensä huulille. Vaaleat lakanat olivat tarrautuneet heidän hikisiin ihoihinsa, kun he makasivat Billin sängyllä kiinni toisissaan.
”Pitäisikö meidän kertoa äidille?” Charlie kysyi hiljaa ja hyväili sormellaan Billin paljasta vatsaa. Bill ei vastannut, hän sulki silmänsä. Miksi heidän pitäisi kertoa kenellekään? Tämä oli heidän salaisuutensa, eikä kenenkään muiden tarvitsisi koskaan saada sitä selville. Tämä oli jotakin, joka kuului vain heille.
Se yksi kesä oli muuttanut kaiken, aivan kaiken. Bill tiesi, että hänen olisi pitänyt olla vahvempi ja sanoa ei, estää itseään rakastamasta ja ottamasta rakkautta vastaan. Mutta kuinka hän olisi voinut kieltää itseltään onnen, kieltää sen heiltä molemmilta? Hän luovutti, antautui rakkautensa vietäväksi ja hukutettavaksi.
He viettivät yhdessä kesän, jota onnellisempaa heillä kummallakaan ei ollut koskaan ollut. He viettivät päivänsä lennellen läheisessä metsässä, sukellellen lumpeiden asuttamassa järvessä ja makaillen pellolla, katsellen toistensa vaatteisiin ja hiuksiin takertuneita oljenkorsia, joita he saivat nyppiä pois vielä illallakin, salassa toisten katseilta. Kukaan ei ymmärtänyt heidän vaihtamiensa hymyjen sisältöä, eikä kukaan jaksanut edes kauaa yrittää selvittää niiden merkityksiä. Mutta niin kuin aina sanottiin, kaikki kaunis loppuu aikanaan. Charlie oli lopulta asettanut itsensä heidän edelleen ja lähtenyt pois kotoa, pois Billin luota.
Hiekka takertui Billin paljaisiin varpaisiin, kun he loikoilivat vierekkäin rannalla ja katselivat pientä metsälampea, joka kutsui heitä uimaan. Rouheinen hiekka hiersi inhottavasti Billin paljaita käsivarsia, mutta hän ei laskenut painoaan pois niiden päältä. Siitä asennosta hän saattoi katsella Charlieta, joka istui vaitonaisena hänen vieressään.
”Haluatko mennä uimaan?” Bill kysyi huolettomasti. Hän heilautti leiskuvaa
poninhäntäänsä, joka oli kasvanut kesän aikana jo olkapäille.
”En.” Charlie tuijotti synkkäkasvoisena eteensä. Bill kohottautui istumaan ja laski kätensä veljensä olkapäälle. ”Mikä sinun on?”
Charlie puraisi hermostuneesti alahuultaan ja kohtasi vihdoin Billin katseen. ”Minä lähden pois. Romaniaan.”
Bill kavahti taaksepäin ja irrotti otteensa veljensä hartiasta. Pois? Hän olisi halunnut kysyä satoja kysymyksiä, ennen kaikkea miksi. Miksi ihmeessä Charlie lähtisi pois, jättäisi Billin yksin? Mutta hän ei kysynyt sitä, hän ei pystynyt muodostamaan kysymystä kuivuneilla huulillaan. ”Milloin?” oli ainoa äänne, jonka hän sai kurkustaan, se lausuttiin kylmästi.
”Viikon päästä.”
Bill ei ymmärtänyt veljensä ratkaisua, mutta hän ei ollut koskaan kysynyt siihen syytäkään. Ei hän voinut väittää hyväksyneensä Charlien päätöstä, mutta kuka hän olisi ollut sitä teilaamaan? Vaikka hänen elämänsä olikin Kotikolossa, Charlien luona, ei tämän kohdalla ollut välttämättä samoin. Eikä Billkään enää sanonut elämänsä sijaitsevan Kotikolossa. Se oli lakannut tuntumasta kodilta sinä iltana, jona Charlie oli avannut oven ja astellut pihatietä pois, ohi ränsistyneen ja lahon portin, taakseen katsomatta. Hän ei ollut pysähtynyt edes niityllä, jolla he olivat aina lekotelleet auringossa. Charlielle muutto oli ollut uusi alku, mutta Billille se oli ollut loppu, elämän tuhoutuminen.
Kuinka helppoa olisikaan ollut vain nukahtaa siihen samaiseen vehnäpeltoon, unohtaa kaikki, mikä hänelle oli tullut tärkeäksi. Mutta ei hänellä ollut enää muuta tärkeää kuin Charlie, hän oli loitonnut perheestään, vaikka välittikin heistä. Charlien rinnalla muu perhe oli kuitenkin jäänyt syrjään, eikä Bill osannut enää leikkiä Ginnyn kanssa tai pelata kaksosten ja Ronin kanssa huispausta. Hänen vanhempansakin tuntuivat vain ahdistelevan häntä kysymyksillään. Vain Percyn seurassa hän saattoi vapautua, olla teeskentelemättä. Percy oli viettänyt aikaa Billin ja Charlien kanssa, hän oli nähnyt siteen heidän välillään, vaikkei ymmärtänytkään sen merkitystä. Mutta hän ymmärsi silti Billin tuskan, eikä yrittänyt painostaa tätä kertomaan. Percy oli alkanut etääntyä perheestään vielä Billiäkin enemmän ja se yhdisti heitä jollakin tasolla. Mutta ei Percy voinut korvata Charlieta. Charlie oli heitä kaikkia parempi Billin silmissä.
Bill istui aamiaispöydässä vaitonaisena, niin kuin lukemattoman monina muinakin aamuina. Puoli lautasellista äidin keittämää puuroa ja kaksi palaa vehnäleipää, joiden päälle laitettiin ohut kerros voita ja yhteensä kahdeksan juustonpalaa. Puolitoista kuppia kahvia ja lasillinen raikasta tuoremehua. Jossakin vaiheessa Errol liihottaisi sisään ikkunasta ja toisi Päivän Profeetan, jonka Arthur lukee kahviaan pärskien.
Mutta sinä aamuna tapahtui jotakin poikkeuksellista – Errolin kanssa tuli toinenkin pöllö, jonka harmaauntuvaiseen jalkaan oli kiinnitetty kärsineen näköinen kirjekuori. Molly kiiruhti irrottamaan kirjeen ja hätisti suuren pöllön syömään Errolin ruokaa. Errol pudotti Päivän Profeetan Arthurin murokulhoon, mutta hän ei piitannut siitä, vaan katseli uteliaana Mollyn kasvoja, joille levisi yhtäkkiä hymy. ”Se on Charlielta!” Molly huudahti innoissaan.
Bill alkoi kakoa puurolautasensa yllä. ”Mitä hän – kirjoittaa?” hän kähisi ja yritti yskiä puuroa pois nielustaan.
Molly hymyili säteilevästi. ”Hän tulee kotiin.”
Kolmivelhoturnajaiset olivat parasta Billin elämässä pitkästä aikaa. Niiden avulla hän sai Charlien takaisin luokseen, ainakin hetkellisesti. Hän lähti jopa äidin kanssa Tylypahkaan katsomaan Harrya, jotta näkisi Charlien nopeammin. Tämän täytyi oleskella Tylypahkassa ensimmäisen koetuksen ajan lohikäärmeiden takia, eikä voinut tulla edes käymään kotona. Sarvipyrstöä ei pystynyt pidättelemään hetkeäkään ilman häntä.
Kun ensimmäinen koetus oli ohi, Charlie tupsahti Kotikolon takkaan hormiverkoston kautta, yskien tuhkaa hengitysteistään. Bill ei muistanut, milloin oli nähnyt mitään niin kaunista. Charlien hiukset olivat sekaisin ja täynnä tuhkaa, hänen pisamaiset kasvonsa hehkuivat nokikerroksenkin alta. Kun hän kohotti kirkkaansinisen katseensa ja näki Billin, hymy kirkasti hänen kasvonsa ja tuntui valaisevan koko huoneen.
”Olet taas kotona”, Bill sai sanottua ja syöksähti rutistamaan Charlien veljelliseen halaukseen. Voi taivas, kuinka hän oli kaivannut tämän läheisyyttä.
Charlie hymähti. ”Hetken aikaa. Sitten minun täytyy taas jatkaa matkaani.”
Billille se riitti. Hän rutisti Charlien tiukemmin itseään vasten ja tunsi hymyn leviävän kasvoilleen.
Bill ja Charlie astelivat rinnakkain jäätyneellä soratiellä. Puut palelivat alastomina tien reunamilla, lumikaan ei ollut vielä kietonut niitä vaippaansa. Charlien leiskuvanpunaiset hiukset valuivat mustan pipon alta silmille, eikä Bill voinut vastustaa kiusausta puhaltaa niitä sivuun. Charlie hymyili lämpimästi ja painoi veljensä nenälle nopean suukon. ”Minun pitää lähteä pian, Bill”, hän mutisi.
Bill huokaisi syvään. ”En haluaisi ajatella sitä nyt.” Hän lähti kävelemään eteenpäin, ja Charlie seurasi hieman lannistuneen näköisenä. Ero ei olisi helppo tälläkään kertaa, mutta silti se olisi koettava. Charlie oli jo kiintynyt Romaniaan, eikä hän voinut jäädä kotiin edes Billin takia. Hänen elämänsä oli Romaniassa, vaikkakin se elämä tuntui köyhältä ilman Billiä.
”Muistatko, kun loikoilimme tuolla kesäisin?” Charlie kysyi ja osoitti vehnäpeltoa, jonka kuura oli peittänyt. Hajanaisia oljenkorsia lojui maassa kuuran alla, mutta muuten pelto oli tyhjä, tuhottu. Se alkaisi kasvaa taas kesän saavuttua. Mutta vaikka pelto uusiutui, eivät Bill ja Charlie makaisi sen sadon suojassa.
Bill nyökkäsi. ”Kun olimme lapsia, sinä et halunnut olla pellolla kovalla tuulella. Pelkäsit ääntä, joka kuului tuulen heiluttaessa viljaa.”
Charlie naurahti hiljaa ja virnisti veljelleen. ”Sanoit, että pellossa on lohikäärme, joka vaanii meitä ja se yritti paikallistaa meidät puhaltamalla viljaa kumoon.”
Bill hymähti ja katseli peltoa haikeana. ”Sinä inhosit lohikäärmeitä silloin. Mikä muutti mielesi?”
”En tiedä”, Charlie vastasi vaisusti ja piirteli kengänkärjellään kuvioita soraan. ”Minä kai vain… Se oli hetken innostus, joka muuttui pysyväksi.”
Bill käänsi katseensa häneen. ”Olinko minäkin vain hetken innostus?” hän kysyi hiljaa.
”Et!” Charlie tarrasi veljeään olkapäistä. ”Bill, sinä tiedät tunteeni. Tunnet minut. Sinä et ole mikään innostus, sinä olet enemmän! Enemmän kuin kaikki maailman lohikäärmeet.”
”Ja silti sinä valitsit lohikäärmeet”, Bill sanoi katkerasti. ”Sinä valitsit ne perhanan liskosi ja jätit minut tänne!”
Charlie pudisti päätään ja katsoi Billiä tiukasti silmiin. ”Entä jos en lähde uudelleen?”
Bill katseli harmaita pilviä taivaalla. Ne peittivät koko taivaankantta, vain heidän yläpuolellaan näkyi vaaleansinistä taivasta, koko ajan kuolevana kaistaleena. Charlie makasi hänen vierellään, vehnät olivat taittuneina heidän allaan, mutta kumpikaan ei välittänyt, vaikka ne pistelivätkin heidän selkäänsä. Billin katse harhautui veljeen jatkuvasti, hän pelkäsi Charlien katoavan. Ehkä tämä kaikki oli vain hänen haavekuvaansa, pitkä uni, josta hän lopulta heräisi värittömään todellisuuteen.
”Oletko sinä siinä vielä syksyllä?” Bill kysyi hiljaa.
Charlie hymyili lempeästi. ”Olen tässä niin kauan kuin haluat”, hän vastasi. Vesipisarat alkoivat putoilla sadepilvistä heidän päälleen, mutta he eivät liikahtaneetkaan. Sade huuhtoi lohikäärmeen henkäyksen jäljet pois pellosta.
**
Sanoitukset:
Sadetanssi – Kuka tätä rantaa keinuttaa?
Niin kovin kaunista
Valo leikkii hiuksilla
Ja meren suolasta, vielä jälkiä iholla
Minä tiedän että kauneus saattaa järjen sumentaa
Eikä jalat kanna pakoon vaikka kuinka komentaa
Sinä katselit taivasta hetken ja sanoit ettei ne kaipaa meitä
Tähän olis ihana nukahtaa
Minä sormella kirjoitin selkääsi lauseen
ja toivoin että sen korvaani kuiskaat
ja hetkessä muun voin unohtaa
Kuka tätä rantaa keinuttaa?
Hiekan seassa
Katkenneita kaisloja
Kuin valkokankaalla
Tää hetki tuntuu aidolta
Minä tiedän että kauneus saattaa järjen sumentaa
Eikä jalat kanna pakoon vaikka kuinka komentaa
Sinä katselit taivasta hetken ja sanoit ettei ne kaipaa meitä
Tähän olis ihana nukahtaa
Minä sormella kirjoitin selkääsi lauseen
ja toivoin että sen korvaani kuiskaat
ja hetkessä muun voin unohtaa
Kuka tätä rantaa keinuttaa?
Ei haittaa vaikka kauneutesi järjen sumentaa
Ei haittaa nyt kun vihdoin jää sun untas valvomaan
Sinä katselit taivasta hetken ja sanoit ettei ne kaipaa meitä
Tähän olis ihana nukahtaa
Minä sormella kirjoitin selkääsi lauseen
Ja toivoin että sen korvaani kuiskaat
hetkessä muun voin unohtaa
Sinä katselit taivasta hetken ja sanoit ettei ne kaipaa meitä
Tähän olis ihana nukahtaa
Minä sormella kirjoitin selkääsi lauseen
ja toivoin että sen korvaani kuiskaat
ja hetkessä muun voin unohtaa
Kuka tätä rantaa keinuttaa?
