// Alaotsikko: deathfic
Author: no minäpä Sorry
Title: Pikkuveljeni
Genre: vähä jtn angst, deathfic
Rating: K-11
Disclaimer: joo eli mä omistan sekähahmot että tän tarinan. :---D
A/N: joo eli mun eka fic.
ois kiva saada kommaa, rakentavaa, kritiikkiä jne.
toivottavasti edes joku lukiss.. (::::: tai kommentois <3 ja kirjotusvirheit sit saattaa olla... (ON) :DD joo mut tnx moi <3 :--D
Sun oma huone oli autio. Seinät olivat tyhjät, julisteita ei ollut. Ei Green Dayn keikkajulistetta, jota sä olit rakastanut paljon. Ei Placebon ihailijakuvaa. Ei edes sun 30 Seconds to Mars- julistetta näkynyt. Sun kaikki tavarasi oli otettu pois hyllyiltä; kirjat, lehdet, koriste-esineet, ja vaatekaappikin oli tyhjä. Seinät hohtivat valkoisuuttaan.
Mun huone oli sun huonetta vastapäätä. Silloin joskus valitin sulle, kun kuuntelit liian kovalla musiikkia. Huusin musiikin yli, että hiljentäisit volyymia edes vähän. Sä hiljensit mun hetken valituksen jälkeen ja sitten mökötit mulle loppupäivän. Se oli sitä elämää. Elämää jota mä kaipaan nyt niin paljon.
Nyt kaikki on toisin. Sä olet poissa. Poissa mun luolta. Poissa mun läheltä. Mutta et ole poissa mun mielestä etkä sydämestä. Mä mietin sua joka päivä; miten ihania me oltiin joskus pieninä yhdessä. Sä halusit aina parhaat lelut, ja mä sua vanhempana sain tyytyä huonompiin. Kaikki sanoi, että olit tempperamenttinen lapsi, ja otit aina minkä halusit.
Mä opetin sut elämään. Kerroin, miksi aurinko nousee idästä ja laskee länteen. Miksi lehdet putoavat puista syksyllä ja kasvavat takaisin keväällä. Mitä on ystävyys. Mitä tarkoittaa, että joku rakastaa toista.
Jossain vaiheessa sä muutuit. Sä olit illat poissa ja tulit aamulla aikaisin takaisin kotiin. Luulit, että kukaan ei huomaisi sua, mutta siinä sä olit väärässä. Mä huomasin aina, sillä mä valvoin niin pitkään, että sä tulit kotiin. Mä olin niin huolissani susta ja siitä, mitä sä teit öisin. Silti mä en koskaan kysynyt sulta, vaikka olisinkin halunnut. En halunnut, jos sä halusit vain olla rauhassa, et haluasi kuunnella mun uteluita. Mä kadun vieläkin miksi en kysynyt sulta että mikä on kun olit surullinen. En kuunnellut sua.
Välillä sä olit ihan omituinen. Sä selitit sekavia ja käyttäydyit omituisesti. Silti mä en kysynyt sulta että miksi olet tuollainen. Välillä suutuin sulle ihan oikeasti, koska olit niin salaperäinen ja huusit mulle ilman, että olin tehnyt mitään sulle.
Vaikka mä välillä vihasinkin sua, mä silti sydämessäni aina kuitenkin halusin rakastaa ja suojella sua kaikelta pahalta. Olinhan mä sun isosisko. Mä rakastin sua enemmän kuin mitään. Ja rakastan edelleen.
Mä muistan aina sen päivän jolloin kaikki muuttui. Se oli vuosi sitten maaliskuussa. Lumi suli nopeasti auringonsäteiden lämmittäessä sitä. Kaikkialla oli paljon vesipuroja. Niitä sä olit rakastanut pienenä. Sä halusit aina rakentaa niihin kanavia ja miettiä, miten laivat kulkisivat niissä oikeasti.
Se maaliskuun päivä oli mun elämäni kauhein. Silloin mä ajattelin, että mulla ei olisi enää mitään väliä. Että olisi aivan sama, jos mä kuolisin pois, enkä tulisi enää koskaan takaisin. Lopettaisin elämäni.
Tulin töistä kotiin uupuneena. Ihmettelin, kun sun huoneestasi ei kuulunut musiikkia. Mietin, että sä olisit sitten varmasti nukkumassa kun et vastannut mun ”syömään”-kutsuihin. Söin ensin itse ja sitten ajattelin mennä herättämään sut.
Astuin sun huoneeseesi hiljaa. Koko huone oli pimeänä. Aukaisin valot, ja sekunnin murto-osan päästä kiljuin. Huusin. Itkin. Sä olit hirttänyt itsesi kattoon köydellä. Sun kasvot olivat siniset. En pystynyt tekemään mitään muuta kuin itkemään, huutamaan ja haukkumaan itseäni. Miksi en ollut kysynyt, että mikä sulla on? Miksi en ollut auttanut?
Vielä vuodenkin päästä mulla on syyllinen ja paha olo. En ole kyennyt tekemään mitään. Vanhempani tyhjensivät huoneen ja myivät tavarat. En itse kyennyt enää menemään sinne. En ole vieläkään käynyt siellä sen kauhean illan jälkeen.
Vieläkään en tiedä, että miksi teit itsellesi niin kuin teit. Miksi sä olit surullinen.
Ehkä pystyn vielä joskus elämään normaalia elämää, ehkä en. Anteeksi, kun en huolehtinut susta silloin. Anteeksi, kun en antanut sulle tukeani. Anteeksi.
Mut kuule tää, mä rakastan sua vieläkin pikkuveljeni. Mä rakastan sua kaikkein eniten.