Tämä on nyt tällainen pikkuosa
Toivottavasti tykkätte.
”Bella? Bella? Voi luoja!”
”Kuuletko sinä minua? Bella?”
”Hei, se on tajuton. Turhaan huhuilette.”
”Suu kiinni, Emmett."
"Bella?”Äänet olivat kaukaisia ja kuuluivat unenomaisina pimeyden läpi. Harhailin henkilökohtaisen pienen mustan laatikkoni sisällä ja yritin etsiä ääniä, jotka vähä vähältä lipuivat kauemmaksi ja kauemmaksi. Laatikko suureni ja kurkkuani kuristi. Kaukaisuudessa, laatikon toisessa päässä täysin minun ulottumattomissani oli valkoinen piste. Aloin epätoivoisesti, pakonomaisesti, laahusta väsyneenä valoa kohti, mutta kaaduin maahan haukkoen henkeä, kuin maalle nostettu kala. Nostin hätääntyneenä katseeni ja huomasin valkoisen pisteen suurenevan ja hysteeristen äänten lähestyvän. Kirkas valkoinen pallo suureni ja lensi minua päin. Nostin käsivarteni vaistomaisesti kasvojeni suojaksi.
“Bella!” Ääni kuului selvänä vierestäni.
Avasin silmäsi ja huomasin Edwardin katsovan minuun jadenvihreillä silmillään erittäin huolestuneen näköisenä. Edwardin kasvot olivat senttien päästä omistani ja hänen kätensä olivat rintalastani päällä. Nousin kouristusmaisesti ylös ja aloin yskia vettä keuhkoistani ja haukkoa henkeä. Huomasin päätäni särkevän ja kosketin kädelläni takaraivoani ja katsoin kättäni. Sormenpääni olivat veren peitossa. Minua alkoi yhtäkkiä kuvottaa.
“Oletko kunnossa?” Alicen ääni kuului huolestuneena vierestäni. Hän oli polvistuneena oikealle puolelleni. Nyökkäsin, vaisusti ja yskin vaivalloisesti.
“Käydään yhtäkkiä paikkaamassa tuo haava. Pystytkö nousemaan?” Vieras ääni kysyi ja käänsin pääni vaivalloisesti ääntä kohti. Puhuja oli mies, jolla oli mustat hiukset, oliiviin ruskea iho ja hänen silmänsä olivat syvänruskeat. Tällä minua ehkä muutaman vuoden vanhemmalla miehellä oli valkoinen pikeepaita, mitä koristi punavalkoinen pelastusrengas. Voihkaisin. Uimavalvojaa tässä nyt viimeksi kaivattiin.
“Ei, ei se ole tarpeellista. Minä olen ihan kunnossa”, kähisin, mutta yritykseni välttää lääkärikäyntejä - se tarkoitti neuloja - onnistui surkeasti kun lysähdin maahan. En ehtinyt lyödä päätäni uudestaan, koska Edward koppasi minut kiinni ennen sitä. Olisin varmaan punastunut, jos olisin jaksanut.
“Ehkä olisi parempi, jos minä kantaisin hänet”, Edward sanoi hunajaisella äänellään valvojalle. Ennen kuin ehdin älähtää, Edward nosti minut syliinsä kuin höyhenen.
“Ei, ei, ei”, ulisin ja hautasin kasvoni Edwardin kaulakuoppaan. “Minä pääsen kyllä itsekin.”
“Et pääse kävelemään suoraan eteenpäin edes täysipäisenä ja tasaisella alustalla - joten miksi nytkään?” Kuulin Emmettin naljailevan äänen ja sen jälkeen kuului kolme läpsähdystä Alicen, Rosen ja Jasperin läimäyttäessä Emmettiä.
“Mun takaraivoon tulee pian kädenmuotoinen kraatteri…” Kuulin Emmettin mumisevan. Alice tuhahti.
“Siellä on jo sellainen. Se menee sinun pääsi läpi, mutta reikä on jo paikattu.”
Liikuimme - tai Edward liikkui - hitaasti ja tasaisesti eteenpäin minun nojatessani päätäni Edwardiin. Kuulin neljät askeleet seuraamassa meitä. Mihin Tanya oli kadonnut?
Samassa kauhistuin - tuhrisinko minä nyt päälläni Edwardin vereen? Nostin päätäni hänen olkapäällä ja tein pikaisen tarkistuksen - ei verta. Hyvä. Samalla vilkaisin hänen olkansa yli. Tanyaa ei tosiaan näkynyt.
“Mitä?” Edwardin huvittunut ääni kysyi minun painaessa pääni takaisin hänen olkapäälleen. Märät hiukseni valahtivat silmilleni.
“Tarkistin vain, että olenko sutannut sinut vereen”, mumisin. Edward nauroi.
“Älä sinä siitä murehdi.”
Kuulin oven aukeavan ja me pysähdyimme hetkeksi, kunnes jatkoimme taas matkaa. Kurkkasin hiusteni lomasta - olimme huoneessa, jossa oli vaaleansiniset seinät, pöytä jossa oli muutama monitori ja mikrofoni, joiden edessä oli kaksi suurta ikkunaa. Niistä oli esteetön näkymä kaikkialle allasalueelle. Punastuin ajatellessani, että hengenpelastaja oli kuuluttanut minun vähältä piti -tilanteeni koko Span väelle.
Edward laski minut istumaan tutkimuspöydälle ja perääntyi muutaman askeleen Alicen, Rosen, Emmettin ja Jasperin viereen. Kaikki katsoivat minua huolissaan ja käänsin pääni pois. Hengenpelastaja alkoi penkoa huoneen nurkassa olevaa kaappia ja kaivoi sieltä ties mitä tavaroita. Paksun neulan nähdessäni minun oli käännettävä pääni pois.
“Bella?” Edward kysyi huolissaan.
“Ei tässä mitään.” Huokaisin ja muistin Tanyan. “Minne Tanya katosi?”
“Juoksi loukkaantuneena karkuun Edwardin alkaessa elvyttää sinua.” Emmett naureskeli ja sai uuden läpäisyn takaraivolle Edwardilta. Emmett alkoi manata hiljaa hieroen takaraivoaan.
Olin siis tavallaan suudellut Edwardia tänään kaksi kertaa. Tanya luultavasti laski elvytyksen suuteluksi. Vatsaani kipristi.
“Noniin, katsohan sormeani”, hengenpelastaja sanoi ja nosti etusormensa pystyyn ja osoitti minua silmiin himmeällä lampulla. “Pyörryttääkö?”
“Ei.” Vastasin automaattisesti. Hengenpelastaja sammutti lampun ja laittoi sen tutkimuspöydälle. Mies laittoi käsiinsä lateksihaskat ja siirtyi tutkimuspöydän toiselle puolelle ja alkoi haroa hiuspohjaani varovaisesti. Säpsähdin hänen osuessaan haavaan.
“Sattuuko?” Hän kysyi ja alkoi varovaisesti siirrellä hiuksia pois haavan tieltä ja puhdisti sen aluetta ilmeisesti vedellä, koska se ei sattunut.
“Ei.”
“Bella”, Rosalie huokaisi. “Älä viitsi vähätellä, se ei auta sinua yhtään.”
Edward nyökkäsi hyväksyvästi ja huomasin hänen laittaneen kätensä puuskaan.
“Ei se oikeasti satu”, mumisin, mutta sitten hengenpelastaja alkoi puhdistaa haavaa jollain astetta vahvemmalla ja vinkaisin pienesti. Purin lopun aikaa hammasta.
Annoin katseeni kiertää huoneessa ja katselin puupöydän syykuvioita ja kuvittelin niihin uusia kuvioita, mitä siinä ei ollut. Katseeni osui pöydän päällä olevaan kylttiin, jolla luki Sam Uley. Varmaan hengenpelastajan nimi.
“Valmista. Tämä ei mielestäni tarvitse tikkejä, mutta käykää terveyskeskuksessa vielä tarkistamassa ja tutkituttamassa keuhkot.” Sam sanoi ja minä nyökkäsin. Kireys niskastani oli yllättäen poissa.
“Kiitos”, sanoin huojentuneena. Enää täytyy löytää kuski, joka ei ole heti viemässä minua polille.
“Voitteko soittaa Jacobin hakemaan minut? Ja anteeksi että pilasin iltanne tällä lailla…” Mutisin nolona ja katsoin ystäviini.
“Minä voin soittaa.” Alice tarjoutui ja käveli luokseni Rose vierellään. “Mutta ensin käydään pukeutumassa.”
“Ei se haittaa Bella. Vahinkoja sattuu”, Rosalie sanoi ja auttoi minut pöydältä alas. Näin Edwardin katsovan epäilevästi kompuroimistani Rosalien käsikynkässä takaisin pukukopeille.
“Bella, olen pahoillani”, Alice sanoi nolona kun kävelimme pitkin pitkää käytävää höyrysaunojen ja pienien putiikkien ohi Span sisällä. Päätäni ei sattunut enää niin paljon kuin hallin puolella, koska Alice oli hellästi pessyt hiukseni verestä ja kuivannut ne. Huokaisin ja hymyilin pikkuisen Alicelle.
“Ei se mitään. Minä vain vähän ylireagoin”, sanoin ja yskäisin. Joka kerta kun vedin henkeä alkoi yskityttää. Vedin taas syvään henkeä ja jatkoin pidättäen uutta yskänpuuskaa.
“Selitän koko jutun teille myöhemmin, sitten kun henki kulkee vähän paremmin.”
Alice nyökkäsi ymmärtäväisesti ja innokkaasti. Nyt hän tiesi varmasti, että jotain kerrottavaa olisi.
“Minne Tanya katosi?” Toistin kysymykseni ja yskäisin.
“Tanya suuttui Edwardille kun hän alkoi antaa sinulle suusta suuhun -tekohengitystä”, Rosalie tuhahti ja pyöräytti silmiään. “Ihme hiippari.”
“Ai.” Vinkaisin.
Käännyimme käytävän päässä oikealle ja olimme taas samaisessa suurella aulassa, missä samainen vanha mummeli lueskeli lehteään. Aulan toisessa päässä uloskäynnin lähellä oli penkki, jossa tunnistin pikkuveljeni istuvan hermostuneen oloisena. Hän näki minut ja alkoi harppoa minua kohti huolestuneen näköisenä.
“Tuoko on sinun
pikkuveljesi?” Rosalie kuiskasi minulle hämmästyneenä ja katsoi kymmenen senttiä Rosalieta pidempää kaapin kokoista veljeäni.
“Jep.”
“Ei ole yhtään sinun näköisesi”, Rosalie mutisi yllättyneenä korvaani ja nyökkäsin.
“Ei ole ei.”
“Bella! Oletko kunnossa?” Jacob kysyi ja laittoi kouransa molemmille hartioilleni ja katsoi minuun kulmat kurtussa.
“En ole koskaan voinut paremmin.” Rohkeaksi tarkoitettu äänensävyni meni pieleen, koska aloin yskiä hervottomasti viimeisen sanan kohdalla. Kuulin Jacobin tuhahtavan.
“Just. Mitä se hengenpelastaja sanoi?” Jacob kysyi Alicelta vilkaisten samalla epäilevästi Rosalieta.
“Suositteli lääkäriä.” Alice sanoi ykskantaan.
“Sitten mennään lääkäriin.” Jacob sanoi ja virnisti. Henkäisin syvään ja yskäisin. Olin luottanut siihen, että Jacob olisi juuri se, joka ei veisi minua lääkärille.
“Ei. Olen kunnossa”, sanoin itsepäisesti ja aloin kävellä Jacobin oli ensin ravisteltuani hänen kätensä hartioiltani.
“Nähdään Bella!” Kuulin tyttöjen huutavan ja heilautin heille kättäni nopeasti ja astuin automaattiovista ulos marraskuiseen ilmaan.
Ohitseni lenteli muutama yksinäinen vaahteranlehti ja tuuli hyväili niskaani. Hymyilin, kunnes muistin Jacobin petoksen. Etsin katseellani autoa - tai jotain tutun näköistä kulkupeliä lähteäkseni marssimaan dramaattisesti sitä kohti. Jacob sai minut kuitenkin sitä ennen kiinni.
“Älä viitsi olla lapsellinen, Bella. Käydään vain yhtäkkiä päivystyksessä paikkaamassa nyt ja..” Jacob aloitti.
“Ei, ei. Olen täydellisessä kunnossa ja henki kulkee. Missä kulkuneuvomme?” Murahdin ja kiersin katsettani ympäri parkkipaikkaa.
“Seuraa minua. Ja me menemme päivystykseen, siitä ei keskustella”, Jacob huokaisi ja otti ranteestani löysästi kiinni alkaen vetää minua perässään kohti parkkipaikkaa, missä yllättävän lähellä Charlien auto odotteli meitä. Päässäni soi kellot.
“Sinäkö tuon hirviön tänne ajoit?” Sanoin katsoen Charlien maastoautoa ja katsoi Jacobiin silmät suurina. Jacob pyöräytti silmiään ja avasi ovet.
“Minä osaan ajaa tätä paremmin kuin Charlie. Ja hän tietää sen.”
“Mutta sinä olet vasta kuusitoista, ei sinulla ole korttia!” Vinguin, mutta hyppäsin autoon pelkääjän paikalle. Jacob tosiaan on hyvä kuski.
“Bella, nyt olla New Yorkissa. Täällä saa kortin kuusitoistavuotiaana”, Jacob huokaisi ja starttasi auton. “Kaikki ei katsos ole niin kuin Phoenixissa.”
Jacobin viimeisimmässä lauseessa tihkui inhoa. Jacob ei koskaan pitänyt Phoenixista ja lähti sieltä heti kun sai itse päättää asuinpaikkansa.
“Ei tietenkään ole - oho, siis minäkin voisin ajaa kortin!” Sanoin innoissani ja hymyilin veljelleni, joka katsoi minuun epäuskoisena. Hän tuskin katsoi tiehen, mutta pysyi silti millilleen keskellä kaistaa.
“Sinäkö ajaisit autoa? Et pysy edes pystyssä!” Jacob tuhahti ja osoitti päätäni, jota ei muuten edes särkenyt. Pyöräytin silmiäni.
“Älä viitsi. Tämä”, osoitin etusormellani päätäni, “on aivan kunnossa. Enkä muuten suostu menemään lääkäriin. Siellä vain selviäisi asia, jonka jo tiedän. Olen
kunnossa.”
“Mutta sun keuhkoissasi on sitä klooria. Käydään nyt vain”, Jacob sanoi tiukasti ja käänsi katseensa tiehen, ja pysähtyi liikennevaloihin. Suoraan ajettaessa menisimme kotia kohti, oikealle mentäessä sairaalalle. Suojateiden yli vilisi sopivasti laumoittain ihmisiä, joten saisin aikaa kiistellä.
“Minun keuhkoni ovat kunnossa”, sanoin kuivasti ja nielaisin. Kurkkuani kutitti ja tunsin tarvetta yskiä, sitä en kuitenkaan tekisi. “Tehdään sopimus.”
“Minä en tee sopimuksia sinun kanssasi, sisko”, Jacob murahti. Selvä, sitten jatketaan uhkailulla.
“Minä kerron Charlielle niistä sinun lehdistäsi patjasi alla, hitto vie kerron”, sanoin siristäen silmiäni ja katsoin Jacobiin, jonka silmät olivat lautasen kokoiset.
“Et uskaltaisi.”
“Kokeillaanko?” Hymyilin omahyväisesti. Tämän erän minä voittaisin.
Samassa valo vaihtui vihreäksi ja Jacob kaasutti suoraan eteenpäin. Hykertelin itsekseni, ei neuloja eikä röntgeneitä.
“Miten sinä niistä tiedät?” Jacob sanoi, ja voisin vannoa hänen oliivinruskean ihonsa punehtuvan pari astetta.
“Olen isosiskosi, kyllä minä tällaiset asiat tiedän.”
Loppumatka sujuikin sitten hiljaisuuden vallitessa.
