Nyt sormet ja varpaat ristissä toivotaan, että saan viimeisen osan puserrettua ennen keskiviikkoiltaa
Nyt, tokavika osa;
16.Osa, Clair de Lune in Christmas Clair de LuneBella’s Point of View Aika kului uskomattoman nopeasti. Oli 24. joulukuuta, se päivä jolloin pääsin kotiin. Selkäni oli parantunut todella hyvin ja kylkiluiden murtumista oli jäljellä vain ilkeitä mustelmia, jotka parantuessaan loistaisivat kaikissa sateenkaaren väreissä.
Jalkani paranivat myös ihan hyvin. Murtumat olivat paranemaan päin ja jalkani olivat nyt kahdessa siistissä paketissa siteiden sisällä. Jalkojani tosin täytyisi kuntouttaa, ennen kuin kykenisin kävelemään. En antanut sen lannistaa, tiesin pystyväni kävelemään vielä jokin päivä. Toivottavasti.
Edward työsi pyörätuolini sänkyni viereen ja nosti minut sille istumaan. Laukkuni oli pakattu jo eilen ja olin todella innoissani kotiin pääsystä. Viimeinkin saisin nukkua omassa tutussa huoneessani ja näkisin Kiljun ja Fatin.
Edward työnsi minut ja pyörätuolini ulos ja hyvästelin mielessäni paikan, jossa olin käynyt lähellä kuolemaa. Nähdään, toivottavasti vasta silloin kun olen vanha ja ryppyinen.
Niin, vasta silloin. Tuonne sairaalaan en menisi edes synnyttämään. Omalääkärini oli varmistanut asian, lasten saannin mahdollisuus oli huimat 5%. Edward oli ollut paikalla kun lääkäri oli kertonut sen. Hän oli pitänyt minua kädestä ja hymyillyt surullisena. Emme olleet sen jälkeen puhuneet siitä aiheesta, koska jostain syystä olin alkanut parkumaan kuin hullu. Ehkä Edward ei enää halunnut tällaista viallista naista, joka ei saisi edes lasta aikaiseksi? Tällaista mutanttia?
Edward keskeytti mietiskelyni pyyhkäistessään poskeani. Samalla tunsin silmieni kostuneen. Perhanan perhana…
”Bella, mikä on?” Edward kysyi huolissaan ja silitti poskeani. Nyyhkäisin ja työnsin typerät vauva-ajatukset mielestäni ja yritin hymyillä. Olen vasta 17, meillä on aikaa ja se viisiprosenttinen.
”Olen vain niin onnellinen kun pääsen viimein kotiin”, kuiskasin ja yritin saada aikaiseksi hymyä. Se ei ollut edes valhe, olin onnellinen päästessäni kotiin. Edward hymyili ja suuteli otsaani. Hän nosti minut Volvonsa etupenkille varoen jalkojani.
Huokaisin ja nojasin auton selkänojaan samalla, kun Edward meni viemään pyörätuolini auton takakonttiin. Avasin auton ikkunan ja vedin ilmaa keuhkoihini. Se teki terää kuukauden sairaalalemun jälkeen. Maa oli valkoisen lumen peitossa ja puiden oksat notkuivat lumesta. Sairaalan parkkipaikka oli aurattu, mutta uutta lunta oli jo putoillut auratun alueen päälle.
Kuulin Edwardin avaavan kuskin puoleisen oven, istuvan penkille ja sulkevan oven perässään.
”Laitatko ikkunan kiinni, ettet vilustu? Ulkona on pakkasta”, Edward kysyi lempeään sävyyn. Mieleni teki protestoida ja näyttää kieltä kuin pikkulapsi, mutta tyydyin laittamaan ikkunan kiinni ja hymyilemään kainosti.
Edward hymyili takaisin ja käynnisti auton. Heti kun moottori aloitti hiljaisen kehräämisensä, auton radio meni päälle ja sieltä alkoi soita tutun kuuloinen sävelmä.
”Onko tämä Clair de Lune?” Kysyin hämmästyneenä.
”On, tiedätkö sinä Debussyn?” Edward vastasi melkein yhtä hämmästyneenä. Edward otti toisella kädellään käteeni kiinni ja toisella käänteli rattia.
”Joo, tämä on lapsuuden suosikkejani. Kuuntelin tätä usein ennen nukkumaanmenoa”, sanoin ja katsoin Edwardin hymyillen. Saavuimme kuin tilauksesta liikennevaloihin ja Edward kurottautui suutelemaan minua. Suudelma oli edelleen varovainen, kuin olisin se posliininen nukke, joka voisi lattialle pudotessaan mennä rikki. Huulemme tanssivat vaivattomasti toisiaan vasten. Kuin kaksi yhteensopivaa palapelinpalaa. Nostin toisen käteni Edward niskan taa ja vedin häntä lähemmäs. Voihkaisin ja raotin hitaasti huuliani.
Takaamme kuului tööttäys ja pelästyneinä irtauduimme toisistamme. Edward vilkaisi liikennevaloihin, jotka loistivat vihreinä. Nauroimme molemmat kun Edward painoi kaasua ja jatkoimme matkaa kohti Richmond Avenueta.
Valkoinen, kaksikerroksinen puutalo odotti meitä samalla paikallaan kuin tavallisesti. Nuoren vaahterapuun oksilla nuokkui lunta ja vihreästä ruohosta ei näkynyt pilkahdustakaan. Edward parkkeerasi auton pihaan, samalla kun minä ihastelin lapsuudenkotiani. Se ei ollut muuttunut milliäkään.
”Valmis?” Edward kysyi ja puristi lempeästi kättäni saadakseen huomioni. Kätemme olivat olleet liittyneinä yhteen koko matkan sairaalasta tänne. Jäin taas Edwardin vihreiden silmien vängiksi ja vastasin sekunnin myöhässä.
”Joo.”
Edward irrotti otteensa kädestäni, kiersi auton ja avasi oven. Edward otti minua varovaisesti polvitaipeiden alta ja selän takaa kiinni ja nosti minut keveästi ilmaan. Nojasin pääni Edwardin hartiaan ja huokaisin. Edward lähti varovaisesti keinuen kävelemään kohti ovea.
”Minne minun kulkupelini jäi?” Mutisin kysymyksen samalla kun suutelin Edwardin kaulaa.
”Haen sen kohta. Kynnykset kuuluvat minun toimenkuvaani”, Edward sanoi ja suikkasi suukon suulleni lähtiessään nousemaan viittä askelta kohti ulko-ovea. Edward avasi vaivattomasti oven jalallaan - ovi ei koskaan ollut lukittuna. Ensitöiksemme minä ja Edward suutelimme lyhyesti - ajattelin sen kuuluvan jotenkin siihen kynnystraditioon. Kotona tuoksui tuttu tuoksu, oregano ja paistettu kala. Ainoa ruoka minkä Charlie hallitsi.
Edward potkaisi kengät kömpelösti jalastaan ja lähti kävelemään kohti olohuonettamme, missä sohvalla istui isäni. Kun Charlie huomasi meidät, hän nousi kuluneelta sohvaltamme ja halasi minua samalla kun olin Edwardin sylissä.
”Hieno nähdä, nuppu”, Charlie naurahti ja sipaisi poskeani. Hymyilin isälle Edwardin laskiessa minut sohvalle istumaan. Edward suukotti otsaani ennen kuin lähti hakemaan pyörätuoliani autosta.
Ennen kuin huomasinkaan, huoneen toisesta päästä loikki jalkoihini kahvinruskea, laihahko kissa. Se hieroi vasenta jalkaani tassuillaan ja kiehnäsi päätään jalkaani vasten. Pentu oli ehkä puolitoista kertaa kämmeneni kokoinen.
”Onko tämä Kilju?” Nauroin ja nosti kissan jaloistani syliini. Sen selkä meni kaarelle kun siitin tyttöä niskasta hännäntyveen. Kahvinruskea kissa naukaisi kimeästi vastaukseksi - kuin rikkinäinen tiuku.
”Onhan se”, Charlie naurahti ja rapsutti Kiljua päälaelta. ”Suloinen pakkaus, mutta kovaääninen.”
Charlie ei onneksi näyttänyt olevan pahoillaan Mollyn pienestä tempusta naapurin kollin kanssa. Olihan Molly tavallaan Charlien ensimmäinen lapsi.
”Saat keksiä pennulle uuden nimen, jos tahdot”, Charlie jatkoi.
Katsoin pennun topaasinvärisiin silmiin ja hymyilin. Hetken ajan näytti siltä, että hän olisi hymyillyt takaisin.
”Miten olisi Kayla? Se on aika lähellä Kiljua?” En oikein perustanut siitä, että kissoille annettiin halventavia nimiä. Fatin olin hyväksynyt pitkin hampain, olihan se sentään Jacobin kissa.
”Se on oikein hyvä”, Charlie nauroi.
”IIIIISSSBEEEE!!” Jacobin ääni kuului portailta kun hän tömisteli kohti alakertaa. Alas päästyään Jacob muutamalla harppauksella oli vieressäni ja rutisti minut syliinsä.
”Jake…en…saa…happea”, kähisin teatraalisesti ja räpistelin käsilläni. Jacob päästi remakan naurun ja Kayla loikkasi sylistäni naukauksen säestämänä.
Charlie kertoi minulle, että Esme oli kutsunut meidät jouluaterialle täksi illaksi. Jacob oli kovin onnellinen siitä, että meidän ei täytyisi tyytyä tänä jouluna Hesburgerin aterioihin ja kokikseen, niin kuin kaksi joulua sitten. Oli se hyvä joulu ollut, me kaikki kolme olemme vain kovin kömpelöitä keittiössä. Minä saan vaivoin lasagnen väännettyä ja Charlien kalaankin kyllästyy aikaa myöden.
Kello viiden maissa minä ja Edward katselimme lastenelokuvia televisiosta meidän olohuoneessamme.
Edward oli kaapannut minut kainaloonsa ja minä nojasin päätäni hänen olkapäähänsä. Välillä vaihdoimme suudelmia ja hymyilimme toisillemme. Olin vaihtanut päälleni punaisen villapaitani, ihan joulun kunniaksi. Vanhat verkkarit olivat silti saaneet jäädä, turvonneet jalkani eivät mahtuneet farkkuihin. Pyörätuolini oli laitettu odottamaan eteiseen, en oikeastaan tehnyt sillä mitään, koska minut kannettiin sinne minne tarvittiin.
Ding dongOvikello soi ja keittiössä itselleen päiväkahvia väsäävä Jacob ryntäsi avaamaan oven. Oven takana seisoi Alice, kädessään valtava metallinhohtoinen salkku - sellainen mitä näkee vain mafiaelokuvissa. Tuollaisissa salkuissa oli yleensä se pommi.
”Heippa Bella! Oletko valmis?” Alice hihkaisi ja laski laukun maahan. Katsoi laukkua epäilevänä samalla kun Alice riisui talvitakkinsa naulakkoon.
”Se vähän riippuu. Aiotko räjäyttää taloni ilmaan?” Kysyin otsaa rypistäen. Tunsin Edwardin hytkyvän äänettömässä naurussa.
”Höpö höpö. Nyt me laitamme sinut joulukuntoon! Edward, kanna toipilas yläkertaan.” Käsky kävi ja Edward nappasi minua povitaipeiden alta ja selän takaa ja nosti minut vaivattomasti käsivarsilleen. Kiljaisin yllättyneenä.
Alice rynnisti edellämme ylös samalla kun minä mietin mistä hitosta oli kyse. Kälykokelas avasi huoneeni oven ja pujahti sisään. Kuulin samassa hänen tuhahtavan.
Edward laski minut sängynpäätyyn istumaan samalla kun Alice avasi salkkunsa. Se oli täynnä ties mitä kosmetiikkaa, joita en osannut edes nimetä. Laukkuun oli saatu mahdutettua myös kaksi kiharrinta ja suoristusrauta. Voihkaisin ääneen.
”Onko tämä todellakin tarpeellista?” Parahdin ja katsoin salkkua kauhulla. Edward suuteli otsaani ja hymyili anteeksipyytävästi.
”Minusta sinä olet kaunis vaikka vanhassa perunasäkissä, mutta Alicea en saa pidäteltyä”, Edward kuiskasi ja katosi huoneeni ovelle. ”Pitäkää hauskaa!”
Sen oli varmaan tarkoitettu leppoisaksi heitoksi, mutta minun korvissani se oli vain raskasta ivaa.
Alice katsoi minuun mietteliäästi.
”Mistähän tässä nyt alkaisi…”
Alice kieputti, väänsi ja käänteli hiuksiani ja yritti saada niitä kuntoon. Sairaalassa en ollut saanut käyttää mitään vahvoja, hoitavia shampoita, joten kuontaloni oli jokseenkin hamppumainen.
Sairaalassa minulla oli tosin ollut todella paljon vapaa-aikaa. Olin miettinyt sitä ensikesän kykykilpailua, ja olin päättänyt osallistua. Toimintasuunnitelma oli valmiina, mutta toteutus taas oli vähän jäljessä. Olin kirjoittanut laulun ja tehnyt siihen sävelet. Tarvitsisin vain kaksi ystävää mukaan laulamaan kanssani, koska laulu ei sopinut yksin laulettavaksi. Mielestäni. Ja minulla oli mielessä kaksi ystävää, joiden toivoin suostuvan.
Huokaisin kun Alice alkoi suihkia hiuslakkaa ympäri päätäni ja siirtyi sitten kasvojeni kimppuun.
”Alice…”, aloitin, mutta en oikein tiennyt miten asian esittäisin. Alice hymähti ja suti luomiini jotain.
”Olen miettinyt sitä kykykilpailua. Ajattelin osallistua”, sanoin ja Alice jähmettyi paikoilleen. Varovaisesti raotin luomeani ja näin Alicen leveään hymyyn vääntyneet kasvot.
”MAHTAVAA! Mitä aiot esittää? Mitä teet?” Alice kysyi intoa piukassa ja hytkyi paikallaan. Ihme ettei hän puhjennut voitontanssiin.
”Ajattelin, että jos sinä ja Rosalie voisitte tulla siihen mukaan?” Kysyin ja odotin tyrmistynyttä katsetta. Alice sen sijaan näytti mietteliäältä.
Hän hiveli oikealla kädellä leukaansa ja kurtisti kulmiaan.
”Minkälainen esitys on kyseessä?” Alice kysyi ja osoitti sormien heilautuksella, että silmät täytyi sulkea. Alice jatkoi samalla naamani muokkaamista.
”Lauluesitys. Laulaisimme erään kirjoittamani laulun ja ajattelin että jos minä soittaisin samalla pianoa. Osaako Rosalie soittaa mitään?”
”Rose osaa soittaa kitaraa ja viulua. Minulle taas kelpaa basso ja rummut”, Alice naurahti ja kuulin jonkin kolahtavan kevyesti pöydälle. Alice käski minun avata silmät ja katsoa ylös kun hän laittoi minulle ripsiväriä. Soittiko Alice rumpuja?
”Haluatko katsoa niitä sanoja?” Kysyin ja Alice hymyili leveästi ja nyökytti päätään rivakasti. Osoitin koulupöydälläni lojuvaa mustaa kansiota. Alice antoi sen minulle ja aloin kaivaa sieltä tarvitsemaani lappua. Alice viimeisteli meikkini.
”Tässä”, sanoin ja ojensin kauttaaltaan rypistyneen A3 paperin Alicelle. Alice luki sanat läpi samalla äänettömästi huuliaan liikuttaen. Odotin jännittyneenä Alicen mielipidettä.
”Selvä. Minä suostun yhdellä ehdolla”, Alice sanoi ja antoi lapun minulle takaisin. Alicella oli kasvoillaan se vanhan tutu koiranpentuilme. Tiesin mitä se merkitsi.
”Saanko olla puku- ja maskeerausvastaava?” Alice kysyi alahuuli törröttäen ja silmät anovan näköisinä kädet leuan alle ristittyinä.
”Selvä, selvä”, tiesin, että tästä ei tulisi edes keskustelua, joten päätin vain suostua.
Alice kiljaisi innosta ja taputti käsiään innokkaasti yhteen.
”Mutta yksi asia sinun on luvattava”, sanoin ja katsoin kälykokelaaseen käskevästi. ”Pojille ei sanota mitään. Se saa olla heille yllätys.”
Alice nyökkäsi verkkaalleen ja alkoi sutia puhtaalle paperille asujen muotoja ja kirjoitella kaikkien eri meikkitavaroiden nimiä.
Jouluateria Culleneilla sujui mutkattomasti. Söimme Esmen tekemiä herkkuruokia ja höpisimme turhia. Oikeastaan kaikki muut puhuivat, minä ja Edward vain katselimme toisiamme ja pidimme pöydän alta toisiamme käsistä.
Alice oli ollut todella innoissaan suunnitelmastani ja minä yllätin itseni vähän väliä miettimästä laulun sanoja, ja sitä, että miten ne jaetaan. Rosalie oli suostunut ehdotukseeni välittömästi, kunhan saisi soittaa kitaraa. Ja Rose ei tosiaankaan halunnut, että Emmettille sanottaisiin mitään. Hän kuittailisi siitä meille kaikille joka kolmas minuutti jotain.
Kun nojasin Edwardiin Cullenien leveällä sohvalla, tunsin oloni todella onnekkaaksi. Ympärilläni oli perhe, kokonainen perhe. Sellainen mitä minulla ei koskaan ole ollut.
Nojasin päälläni Edwardin hartiaan ja hymyilin itsekseni. Jasper nauroi Edwardin kanssa jollekin, ja nauru tärisytti Edwardin kroppaa.
”Jospa sitten katsotaan mitä Joulupukki on tänä vuonna tuonut”, Esme sanoi hymyillen ja katsoi merkitsevästi hienosti koristeltua joulukuusta, jonka alla oli lahjoja. Kaikki hymisivät hyväksyvästi ja Molly loikkasi syliini. Molly ja pennut oli otettu Culleneille mukaan katsomaan isäpappaansa.
Esme kurkotti lähimmällä olevaa pakettia ja otti sen käteensä.
”Alice”, Esme luki lapun ja antoi paketin Alicelle, joka suurin piirtein hyppi innosta. Paketti oli kultaiseen paperiin kömpelösti paketoitu.
”Se on minulta”, Jasper sanoi lempeästi ja katsoi kun Alice repi kultaisen paperin pois. Paperin alta paljastui musta, kannellinen, postikortin levyinen satiininen rasia. Alice avasi sen ja katsoi ihastellen sen sisältöä.
”Oi, kiitos rakas! Se on ihana! Mistä sinä tiesit?” Alice kiljahti ja halasi Jasperia hukuttaen tämän suudelmiin. Rasian sisällä oli kaksi lippua Alicen lempibändin Paramoren keikalle.
Jasper suukotti Alicen otsaa. ”Koska kerroit siitä minulle.”
Alice nauroi heleästi.
Esme nappasi toisen paketin, se oli myöskin pieni. Se oli vähän pienempi kuin nyrkkini. Lahja oli paketoitu vihreään paperiin, missä oli joulukuusikuviota.
”Bella”, Esme sanoi hymyillen ja ojensi pakettia minulle. Otin sen hämilläni vastaan.
”Minulta”, Edward sanoi lämpimästi. Suukotin Edwardia poskelle ja painauduin tiiviimmin Edwardin kylkeä vasten.
Avasin paketin hitaasti ja laitoin paperin siististi sohvalle odottamaan. Alice taas sätki paikallaan tuhisten itsekseen. Alicen tyyliä oli repiä paketti heti auki.
Olin saada sydänkohtauksen kun huomasin lahjapaperin sisältä paljastuvan pienen laatikon, missä luki kauniilla kaunokirjaimilla
Tiffany. Katsoin Edwardiin järkyttyneenä.
”Avaa se”, Edward kehotti ja avasin laatikon kannen hitaasti. Voihkaisin nähdessäni maailman upeimman
rannekorun. Se oli tehty hopeasta ja siitä roikkui sydän, missä luki kaunolla
Love. Henkäisin hiljaa ja otin tuon taideteoksen kämmenelleni ja katsoin Edwardiin kostein silmin.
”Kiitos. Se on täydellinen”, kuiskasin ja suutelin Edwardia. Se oli lyhyt, säädyllinen suudelma. Tällä hetkellä tosin vähät välitin muista kuin Edwardista.
Edward otti korun käteeni ja laittoi sen ranteeseeni.
”Kuin tehty sinulle”, Edward kuiskasi ja suukotti minua poskelle. Samalla syyllisyys leimahti lävitseni, en tosiaankaan ollut hankkinut Edwardille mitään näin kallista ja upeaa. Olin vain kuvaillut Alicelle minkälaisen lahjan halusin Edwardille hankittavan ja kertonut rahasäästöni koordinaatit.
Loppuilta kuluikin todella nopeasti lahjoja jakaessa, Edward oli tyytyväinen minulta saamaansa WESC huppariin ja bokserisettiin.
Seuraavana aamuna heräsin onnellisena rakkaani vierestä. Edward nukkui vielä ja tuhisi hiljaa. Ikkunasta hiljalleen lankeavat valonsäteet saivat Edwardin näyttämään aivan uskomattoman upealta. Suutelin Edwardin huulia, jotka yllätyksekseni vastasivat.
Tällaista olisi loppuelämäni, enkä löytänyt pienintäkään valittamisen aihetta.
//enni, kiitos
Seuraavaan tarinaan saat kyllä tulla betaksi
