T/N: Tässä on ensimmäinen luku toivottavasti pidätte...
1. What have we foundKun heräsin aamulla, vanhempani tervehtivät minua.
”Bella!”, äiti ja isä sanoivat yhtä aikaan ja hymyilivät rakastavasti.
Hymyilin toosi isosti ja pidin käsiäni auki halatakseni heitä molempia.
Menimme alakertaan syömään aamupalaa. Kun olimme syöneet, kuulimme ovelta koputuksen. Äiti meni avaamaan, ja kun hän pääsi sinne, hän sanoi: ”Huomenta David, mikä tuo sinut tänne näin upeana aamuna?”
Niin.. David. Hän on parhaan kaverini isä. Hymyilin ja juoksin ovelle ja tervehdin parasta ystävääni, Lillyä. Halasimme toisiamme ja sitten David sanoi: ”No… Ajattelin, että Lilly haluaisi viettää viimeisen päivänsä kaupungissa ystävänsä kanssa…” Äiti näytti siltä, että hän voisi purskahtaa itkuun.
Katsoin Lillyä, jolla oli punaiset turvonneet silmät ja hän alkoi itkeä. En huomannut, että olin myös alkanut itkeä, ennen kuin Lilly sanoi: ”Belly Bye kiltti, älä itke”. Jatkoin itkemistä tietämättä, kuinka lopettaa ja tarrasin häneen niin kuin henkeni riippuisi siitä.
Lilly raahasi minut sohvalle, ja yritti saada minua rauhoittumaan. En pystynyt. En voinut. En pystyisi olemaan ilman häntä. Rakastin Lillyä. Olimme kuin siskokset! Hän oli kuin minun toinen puoliskoni. Hän täydensi minut. Hän oli aina siellä auttamassa läpi paksun ja ohuen. Läpi hankalan ja helpon, aivan kuin olisimme naimisissa… vain se osa että huolehdimme toisistamme.
”Lilly sinä…….. et voi….. jättää…. minua”. Nyyhkytin, se oli kuin minulta vietäisiin joku elämästäni. Hän vain piteli minua ja sanoi: ”Tiedän, mutta minun on lähdettävä. Lupaan käydä usein luonasi”. Se rauhoitti minua hiukan. Mutta sitten katsoin häntä ja sanoin: ”Lupaatko?” Hän nyökkäsi ja piti pikkurilliä pystyssä, että tarttuisin siihen, ja sanoi: ”Pikkurillilupaus. Sinä tiedät, että pidän pikkusormilupaukseni”.
Tartuin hänen pikkurilliin omallani ja annoin poskipusun samalla kun hänkin antoi minulle ja sanoimme yhtä aikaa ”Pikkurillilupaus.” Se oli meidän pikkurillilupaus. Pojat ajattelivat että poskipusu-osa oli tyhmä. Mutta me teimme aina sen. Joskus se jotenkin rauhoitti meitä. ”Okei”, sanoin ja halasin häntä tiukemmin. Hän halasi minua takaisin, ja laitoimme pyörimään lempi elokuvamme Toy Storyn. Kun olimme katsoneet sen, katsoimme seuraavaksi Leijonan kuninkaan. Sen jälkeen hänen täytyi lähteä kotiin ja pakata. ”Belly Bye, lupaan tulla huomenna takaisin sanomaan heipat. Pikkurillilupaan.” Meidän molempien perheet katsoivat, kun teimme pikkurillilupauksen ja hymyilivät meille. Sitten David sanoi: ”Älä huoli Belly. Lupaan tuoda hänet takaisin ensiviikonloppuna, okei?” Nyökkäsin, juoksin halaamaan hänen jalkojaan, kyräilin häntä ja sanoin: ”Jos et tuo mun Lilly Byetä lauantaina takaisin, niin mä satutan sua.” Hän hymyili,pörrötti minun hiuksiani ja sanoi:
”Säälin sitä poikaa, joka saa sinut… Mutta olet kyllä tarpeeksi kova pärjätäksesi yksinkin. Lupaan tuoda hänet takaisin, okei?” Mietin sitä hetken, ja sanoin hymyillen: ”Vain jos pikkurillilupaat!”. Hän nosti minut ja piti jättimäistä pikkurilliään esillä, minä tartuin siihen omallani. Pussasimme toisiamme poskille ja hän laski minut alas ja sanoi ”No nähdään huomenaamuna ipana.” Vilkutin kuistilta heille, kunnes heitä ei enää näkynyt ja menin takaisin sisälle.
Minä, äiti ja isä menimme keittiöön syömään iltaruokaa, meillä oli hampparia. Ruuan jälkeen autoin isää tiskaamisessa ja äiti laittoi astiat kaappiin.
Yhtäkkiä ovelta kuului koputus ja äiti meni avaamaan. Kun hän pääsi sinne, ovi aukesi ja kuului aseen laukaus. Äiti kiljui kovaa, korvia raastavaa, verta hyytävää kiljuntaa. Isä katsoi ulko-ovelle, mutta hänellä ei ollut paljoa aikaa toimia.
Oven pielessä seisoi nainen joka piteli asetta ja ampui isää rintaan. Aloin kirkua ja juoksin nopeasti vierasta pakoon. Mutta hän oli nopeampi ja tarttui minua hiuksista ja alkoi raahata ulos autoon samalla kun huusin: ”PÄÄSTÄ IRTI!” Hän ei hellittänyt otettaan ennen kuin olimme auton takapenkillä. Hän piteli minua rintaansa vasten ja sanoi: ”Kaikki on hyvin kulta, minä olen tässä. Kaikki hyvin.” Kuka tämä nainen oikein oli, ja mitä hän tarkoitti sillä, että olen hänen kultansa. Ei hän ole minun äitini. Minun ÄITINI on kuollut tämän henkilön takia! Aivan kuten isäni!
Tiesin että pystyisin pääsemään pakoon, mutta en myöskään tykännyt käyttää voimaani ihmisten satuttamiseen. Mutta jos minun täytyy, minä aion. Ja nämä ihmisethän tappoivat vanhempani! Kukaan muu kuin Lilly ei tiennyt lahjastani. Hän oli ainut ihminen, kenelle olin kertonut. Aloin nähdä keltaista silmissäni. Tartuin naisen paidasta ja aloin itkeä kovemmin tietäen, että jos näen keltaista, ja itken kovasti, ympärilläni olevat ihmiset kärsivät paljon.
En ole oikeastaan koskaan testannut tätä, koska olen normaalisti peloissani. Kerran kyllä kokeilin sitä pieniin, pahaa aavistamattomiin pupuihin nähdäkseni miten se toimii. Testasin sitä 4 lemmikki pupuun. Autossa vallitsi hiljaisuus, mutta kun kiljuminen alkoi, auto pysähtyi. 30 sekunnin päästä nainen ja mies eivät sanoneet enää mitään ja naisen ote löystyi ympärilläni. Lähdin juoksemaan kotiin.
Emme olleet enää kotikadullani, minulla ei ollut harmaintakaan aavistusta, missä olimme. Mutta siellä oli 6 viitallista henkilöä tarkkailemassa minua. Juoksin niin kauan, että näin kotikatuni tienkyltin. Sitten näin kotini ja juoksin sitä kohden. Minulla oli vieläkin se tunne, että minua tarkkailtaisiin. Näin sinistä usvaa ja laitoin kilven ympärilleni. Kukaan ei voi nähdä sitä. Se auttaa minua olemaan tuntematta mitään kun kaadun tai leikkaan itseäni. Mainitsinko jo, että olen kömpelö?
Kun olin melkein talolla, yksi niistä viitta ihmisistä asetti kätensä hartialleni. Sitten kaksi heistä lähti talolleni. Silloin purskahdin itkuun. Vanhempani ovat kuolleet ja olen yksin tässä maailmassa. Paras ystäväni muuttaa huomenna, enkä voi mennä hänen mukaansa.
Yhdellä viitta hahmolla oli huppu alhaalla ja hän oli mies. Hän nosti minut ylös, tuuditteli minua ja sanoi: ”Kaikki on hyvin pikkuinen. Minä lupaan pitää huolta sinusta.” Katsoin häntä ylöspäin ja näin hänen kauniit kasvonsa ja sanoin ”Pikkurillilupaus!”. En tiedä miksi mutta luotin tuohon muukalaiseen ja hän hymyili ja piti pikkurilliään pystyssä ja näytti hiukan hämmentyneeltä ja sanoi samalla kun tartuin hänen pikkurilliin ”Pikkurillilupaus!”. Emme tehneet poskipusu-osaa koska hän ei tiennyt sitä. Mutta silti tuntui siltä että voisin luottaa häneen.
Hän piteli minua, kun käveli katua pitkin. Samalla minä nukahdin, ja käärikö hän huovan ympärilleni?
Aro POV.
Caius, Marcus ja minä aloimme kyllästyä normaaliin: ’Annetaan muiden pyydystää ruoka meidän puolesta.’ Se on kyllä ”turvallisempaa” mutta kaipasimme yöllisiä vaelluksia metsästämässä ”ruokaamme”.
Päätimme mennä Forksiin, joka sijaitsee Washingtonin osavaltiossa. Valitsimme sen paikan koska ensiksikin: emme ole olleet siellä koskaan ennen ja toiseksi, haluan käydä kaupungissa, jonka nimi on haarukka. Hei haloo. Kaupunki nimeltä haarukka. Sinäkin nauraisit sille. Meidän lisäksi mukaamme lähti Renata, Felix ja Demetri.
Kun pääsimme Port Angelesin lentokentälle, Felix ja Demetri menivät varastamaan kaksi autoa. Renata pyöritti silmiään ja sanoi: ”idiootit” tarpeeksi matalasti vampyyrien korville ja me kaikki nauroimme vähän, paitsi Marcus. Hän ei enää nykyään näytä paljoa tunteitaan. He molemmat tulivat takaisin mukanaan musta Audi A4 2.0T Quattro ja hopea Volkswagen CC 3.6 4Motion. Huokaisin, ja menin Volvoon veljieni ja Renatan kanssa. Felix ja Demetri tappelivat, kumpi saa ajaa ja minä katsoin Renataa. Kunnes hän nousi autosta, meni toisen auton ajajan paikalle ja sanoi molemmille pojille ”Menkää nyt vain sinne hemmetin autoon, menisittekö?”, hän kysyi. Pojat katsoivat toisiansa ja menivät murjottamaan takapenkille. He tiesivät, että jos Renata ajaa, he molemmat istuvat takana.
Ajoimme koko matkan Forksiin ja taisimme kiilata muutaman auton siinä matkalla. Sitten haistoimme veren. Katsoimme toisiimme ja lähdimme kohti veren hajua. Kun tulimme lähemmäs, näimme pienen tytön, jota vietiin pois kotoaan. Josta tuli se veren haju. Tyttö vaikutti fiksulta, kun hän ei taistellut vastaan. Jatkoimme katselemista kunnes kuulimme kiljuntaa ja näimme vähän… keltaista? Hänen ruskeissa silmissään?
Katsoimme toisiamme ja yhtäkkiä kiljunta loppui. Juoksimme vampyyri nopeudella katsomaan häntä. Hän oli juoksemassa takaisin taloon, mutta ennen kuin hän ehti sinne, otin hupun pois päästäni ja laitoin käteni tytön olkapäälle. Odotin, että näkisin hänen ajatuksensa mutta en nähnyt mitään. Hän puhkesi itkuun. Caius ja Felix menivät taloon sisälle ja näkivät molemmat vanhemmat kuolleina. Kun he tulivat takaisin minulla oli tyttö käsilläni. Tuuditin häntä käsilläni sanoen: ”Kaikki on hyvin pikkuinen. Minä lupaan pitää huolta sinusta”. Minä vain tuijotin hänen kasvojaan, ne ovat niin kauniit ja hänen SILMÄNSÄ! Sitten hän sanoi ”Pikkurillilupaus!” Katsoin häntä hiukan hämmentyneenä mutta silti hymyilin. Joten nostin pikkurillini ja hän tarttui siihen ja sanoimme samaan aikaan ”Pikkurillilupaus!”. Hän näytti rauhallisemmalta ja asettautui käsilleni paremmin ja nukahti. Käärin hänet viittaani kuten huovan. Silloin Marcus ja Caius sanoivat ”Mitä sinä oikein ajattelet?” Keskustelimme siitä hiljaa kävellessämme takaisin autoille ja kerroin heille, etten pysty lukemaan hänen ajatuksiaan. Renata sanoi: ”Kummaa… Kun yritin siirtää häntä pois luotasi, hän vain seisoi”. Me kaikki Tuijotimme Renataa ja Marcus vastasi: ”Pidetään hänet, mutta meidän täytyy salata hänet muilta vampyyreilta.” Sitten hymyilin ja sanoin ”Rakas pieni lapsi… Minkälaisia lahjoja sinä oikein omistat?” Katsoin häntä sillä aikaa kun muut katosivat metsästämään. Tapasimme myöhemmin autoilla ja lähdimme takaisin Italiaan, kotiimme. Mukanamme ihmislapsi josta tulee osa vampyyrimaailmaa ennen kuin täyttää 20 vuotta.
