Kirjoittaja: Okakettu
Paritus: Kyoo Sooma/Tooru Honda
Fandom Fruits Basket
Ikäraja: S
Genre:het, drama, pieni romantiikaanvivahdus
Disclaimer: Fruits Basket hahmoineen kuuluu Natsuki Takayalle. Pyykkipäivä -kappaleen sanoitukset eivät myöskään kuulu minulle, vaan Pariisin Keväälle.
Summary: Aivan kuin liian vahvasta tuulenpuuskasta Tooru olisi voinut kadota lakanan takaa kokonaan.
A/N: Tuli sellainen epämääräinen olo, että pakko yrittää kirjoittaa jotain, ja tämä syntyi. Kokonaisuus siis perustuu Pariisin Kevään Pyykkipäivä -kappaleen lyriikkaan, joka mielestäni sopii täydellisesti kyseiseen paritukseen. Teksti ei ehkä aina ole niin sujuvaa kuin voisi, mutta noin yleensä ottaen pidän tästä itse, ainakin ideasta.
Pyykkipäivä
Toisinaan oli päiviä, jolloin satoi niin kuin se ei koskaan aikoisi lakata. Taivas tulvi ja hukutti maailmasta kaikki kirkkaat värit kuin tummansynkkänä vellova pimeä meri. Aina sellaisina hetkinä Kyoo Sooma pakeni vesipisaroiden hakkaavaa huminaa omaan huoneeseensa, eikä tullut ulos, ennen kuin viimeinenkin sateensirpale oli pudonnut alas taivaalta ja aurinko hohti jälleen raukeasti. Sadesää kuitenkin jätti jälkensä, muuttui polkujen varsille pieniksi salakavaliksi lätäköiksi ja naarmutti Kyoon mieltä voimattomuudella, joka raivostutti häntä. Mitään hän ei voinut sietää vähemmän kuin heikkoutta, ja heikon sade hänestä nimenomaan teki.
Onneksi oli myös toisenlaisia päiviä, sellaisia, jolloin taivas oli peilityyni ja sen kirkkaansininen pinta melkein kuin lasia. Sellaisen sään vallitessa Tooru pesi pyykkiä, asettaen märät kankaat Shiguren talon takapihalle kuivumaan lempeään tuuleen.
Kyoosta oli mukava katsella, kuinka varoen Tooru kosketti kutakin vaatetta, varmistaen monella huolellisella eleellä, ettei yksikään vain pääsisi putoamaan narulta. Tytön huulilla helkkyi hivenen hassu ja hajamielinen hymy, ja sen nähdessään Kyoo olisi tahtonut kysyä, mitä Tooru oikein ajatteli, kun se kerta sai tämän virnuilemaan sillä tavoin pöhkösti. Todennäköisesti tyttö ei kuitenkaan pohtinut mitään ihmeellistä. Tämä tuntui hymyilevän aina, vaikka ei ollut mitään syytä.
Tooru nosti uuden lakanan narulle, jääden sen taakse Kyoon silmien tavoittamattomiin. Valkoisen kankaan läpi hän erotti vaivoin tytön ääriviivat. Tämän olkapäät olivat kapeat, kapeammat kuin Kyoo oli tajunnutkaan. Lakanan luomana varjokuvana tyttö oli hauras, Kyoo ei enää kyennyt tunnistamaan huulten hassua hymyä muista kankaan piirtämistä viivoista. Aivan kuin liian vahvasta tuulenpuuskasta Tooru olisi voinut kadota lakanan takaa kokonaan.
Taivaan lasinkirkas sininen häikäisi Kyoon silmiä hänen hypähtäessään alas verannalta ja kiirehtiessään pyykkinarun luokse.
Kun hän kohotti lakanan ilmaan, Toorun kasvot sen takana sulivat alun hämmästyksestä puhtaaseen iloon.
”Ai, hei Kyoo-kun! Tulitteko tekin ihastelemaan kaunista säätä?”
”Mm, joo, kai. Jotain sellaista.”
Valkoinen kangas ei enää kyennyt peittämään hymyä, joka oli selvän ilahtunut ja hyvillään. Kyoosta oli aina ollut typerää käyttää ihmisestä ilmaisua sädehtiä, mutta sitä Tooru paraikaa teki. Sädehti.
Hän katseli, kuinka Tooru kumartui jälleen takaisin pyykkikorin puoleen, alkaen asetella loppuja vaatteita narulle. Tuuli huojui raukeasti heidän välissään, saaden Toorun ruskeat hiukset ja valkeat lakanat liikahtelemaan ilmavirran mukana. Kyoon katse tarttui kiinni tytön selkään. Ilman lakanan varjokuvaakin se vaikutti hauraalta, samalla tavoin kuin kapeat olkapäät.
Hetken verran Kyoo tunsi ohikiitävää halua vetää nuo kapeat olkapäät lähelleen ja suojata tuota haurasta selkää tuulenpuskilta, jotka yrittivät viedä tytön mukanaan. Pitää turvassa kaikelta.
Se ei kuitenkaan käynyt. Syitä oli liian monia, sellaisia, joita hän ei tahtonut edes ajatella. Sen sijaan Kyoo vain tyytyi katselemaan Toorun selkää, tämän tuulessa liikahtelevia hiussuortuvia sekä suupieliä, jotka hymyilivät. Tytön iho tuoksui auringon lämmölle sekä miedolle pesupulverille.
Kuten sadepäivä, myös pyykkipäivä herätti Kyoossa heikkouden. Tämä heikkous oli kuitenkin erilaista, se kosketti häntä yhtä hellävaroin kuin Tooru kosketti lakanoita. Eikä hän kyennyt vihaamaan sitä, vaikka olisi halunnutkin.
Merkillistä oli se, ettei hän halunnut.
”Älä katoa.”
”Anteeksi, Kyoo-kun, mitä oikein sanoitte? Puhuitte niin hiljaa, etten kuullut…”
”Äh, en mitään ihmeellistä. Ajattelin vain, että toivottavasti ei ala sataa kesken kaiken.”
