Nimi: Kirsikanpunainen
Kirjoittaja: teea
Ikäraja: K-11
Paritus: on, tavallaan
Tyylilaji: Draama, Femmeslash
Yhteenveto: Hän käveli valtatien suuntaan.
Kirsikanpunaisessa peruukissaan.
A/N: Tällainen pieni lyhyt syntyi, kun päätin osallistua
Musiikkivideo-haasteeseen. Videona mulla oli
Airin Cherry Blossom Girl. Kannattaa katsoa ennen lukemista
Kirsikanpunainen
Bussin moottori murahti, ja sihinän kera bussi jätti minut tien laitaan. Oli jo pimeää. Katsoin ympärilleni ja kaivoin naarmuttuneen ja kokoon teipatun kännykkäni taskusta. Ennen kuin ehdin löytää numeron valikosta, tajusin, ettei hänellä varmaankaan ollut kännykkää mukanaan, sillä hän oli soittanut minulle kolikkopuhelimesta. Värähdin päästä varpaisiin; illat täällä olivat yllättävän kylmiä. Lähdin kävelemään muutaman kaupan suuntaan ja toivoin löytäväni puhelinkopin.
Hänellä oli paha tapa lähteä tuntemattomien kyytiin, liftata valtatien varrelta ja päätyä ties minne jumalan selän taakse. Nyt se oli täällä, viimeksi keskellä autiomaata. Kun tulin, hän vain yksinkertaisesti hymyili minulle suurien aurinkolasiensa takaa. Se oli sietämätöntä. Vannon, että jollakin kerralla hänet ryöstetään ja raiskataan, eikä välttämättä tuossa järjestyksessä.
Hänellä oli tapana väittää, ettei tarvitse ketään–minuakaan–mutta silti se olin minä, jolle hän soitti joka kerta. Ja joka kerta menin etsimään hänet. Tänä aamuna suutelin häntä ja hymyilin. Pyysin häntä olemaan menemättä kauas ja heilautin kättä hyvästiksi, mutta nyt olin silti täällä.
Kun lähestyin erästä rakennusta, näin pienen hahmon makaavan maassa. Hän näytti niin hauraalta. En voinut käsittää, miksi hän teki näin. Kyykistyin hänen vierelleen. Puhelimen luuri roikkui johdon päässä hänen päänsä vierellä, ja illan hiljaisuudessa tuuttaus kuului kovana ympärillämme.
”Amber, nouse ylös.” Ääneni oli ärtynyt, mutta huoli paistoi siitä läpi. En voinut pitää sitä poissa, siltikään.
”Häh?” Oliko hän humalassa? Ei, en uskonut. Aineissa? Tuskin.
”Nouse ylös”, toistin.
”Sinä tulit”, hän lausui kuin ei oikeasti välittäisi. Kuin hänen ainut syynsä soittaa minulle oli nähdä, tulisinko vai en. Joskus minusta oikeasti tuntui siltä kuin hän tekisi näin vain testatakseen minua. Huomionhalusta. Sitten omatuntoni kolkutti ja huomautti, etten saisi ajatella hänestä näin.
Huokaisin ja tartuin häntä kainaloiden alta yrittäen nostaa häntä istualleen. Hän nousi ylös omin voimin, vastahakoisesti. Huokaisin uudestaan ja istuin hänen viereensä. Selkämme nojasivat vasten likaista ja kylmää seinää.
”Miten päädyit tänne?” kysyin viileästi.
Olin vielä vihainen.
”Yksi tyyppi kävi oudoksi, joten pyysin häntä jättämään minut tänne.”
”Minne olit sitten menossa?”
”Enpä tiedä”, Amber vastasi katsoen suoraan eteenpäin. Seurasin hänen katsettaan. Vastapäisellä seinällä oli vain grafiitti ja sen alapuolella roskalava.
”Helvetti sentään, Amber!”
”Mitä?”
Hengitin hitaasti sisään ja ulos. ”Lähdetään pois.”
Kävelimme takaisin bussipysäkille. Amber nojaili tolppaa vasten ja näytti jotakuinkin viettelevältä siitäkin huolimatta, että tumma meikki oli levinnyt hänen silmiensä ympärille. Ehkä se johtui tavasta, jolla hänen jalkansa olivat erillään ja siitä, miten hänen selkänsä oli kaarella tai sitten se johtui vain minusta. Hänellä oli päässään punainen peruukki. Se oli meidän juttumme. Virnistin. Otin blondin peruukkini hänen taskustaan ja vedin sen tummien hiusteni päälle. Kiepautin itseni tolpan ympäri ja suoraan Amberin syliin. Amber hymyili vinosti.
Bussi vei meidät takaisin asuntovaunualueelle. Kaupungin valot hohtivat kaukaisuudesta. Ohitimme paremman asuinalueen, kunnes näin vain asuntovaunuja ja ihmisiä lorvailemassa kaduilla. Ei heillä ollut muutakaan tekemistä. Me olimme samanlaisia, minä ja Amber. Hän pyydysti käteni käteensä lähes välinpitämättömällä tavalla. Tässä oli kiitokseni. Mies viereiseltä penkkiriviltä mulkaisi meitä, mutta en välittänyt, sillä juuri silloin Amber puristi hiukan.
Cody oli vielä ulkona tavallisella hengauspaikallamme, kun kävelemme ohi. ”Dawn!” hän huusi. Amber ei reagoinut.
”Mitä sinä tahdot?” huusin takaisin.
”Minne olet viemässä häntä?”
”Sänkyyn.”
Cody kohotti kulmiaan ja nosti peukalonsa pystyyn.
”Painu vittuun!”
**
Amber otti kokiksen jääkaapista. Istuin sängylle. Hän näytti selkiintyneen–aivan kuin hän olisi juuri herännyt unesta, eikä hän olisi maannut likaisella asfaltilla vain tuntia aikaisemmin laisinkaan.
”Haluatko jotain?” hän kysyi.
”Ei kiitos.”
Hän hörppäsi juomaansa ja laittoi tölkin keittiön tasolle. Pian hän istui viereeni hymyillen. Sitten hän otti käteni taas omaansa. Hänen kätensä oli kylmä. Mietin, mitä hän mahtaisi tehdä, jos kertoisin hänelle.
Juoksisiko hän pakoon? Mutta hänhän juoksi jo nyt.
Muistan ensimmäisen kerran, jolloin hän kosketti minua. Se alkoi vitsinä–suukko poskelle, sormien kevyt kosketus. Sitten se ei ollutkaan enää vitsi, mutta ei aivan todellistakaan. Se ei missään nimessä ollut todellista, mutta se oli
jotain, ja minä pidin siitä kiinni. En uskaltanut suudella häntä ilman että olisin naurahtanut tai pörröttänyt hänen hiuksiaan. Minun piti pitää se keveänä.
Amber painautui minua vasten, ja minä annoin hänen. Sitten hän nojautui lähemmäksi suudellakseen, ja taas minä annoin hänen tehdä niin. Hän maistui kokikselta ja tupakalta. Suudelma loppui ja hän loi katseensa minuun. Hänen kasvonsa olivat vakavat ja silmät kuin mustat reiät. Jos silmät ovat ikkuna sieluun, hänen sielunsa oli syvä ja salaperäinen kaivo.
Hän työnsi minut selälleni kahden tyynyn päälle ja painoi päänsä rinnalleni. Upotin sormeni kenotekoisiin, muovisen tuntuisiin hiuksiin. Vedin vähän, ja hän hymähti. Vedin peruukin kokonaan pois ja valmistauduin silittämään hänen oikeita hiuksiaan, mutta hengähdin sen sijaan.
”Ajoin kaiken pois.”
”Miksi?” kysyin ihmeissäni.
”Tuntui vain siltä.”
Tuijotin häntä. Amber onnistui siltikin näyttämään feminiiniseltä. Hänen täydet huulensa näyttivät täydemmiltä ja hänen silmänsä suuremmilta. Vedin hänen päänsä takaisin rintaani vasten ja silitin hänen paljasta päätään.
Pian hänen kätensä alkoivat vaeltaa vartalollani. En kyennyt taaskaan laittamaan vastaan. Hän suuteli minua uudestaan–uudella tavalla. Kaikki keskittymiseni herpaantui, ja hän oli yhtäkkiä suussani, päälläni, ja sormet etsimässä tietään sisälleni. Tunne jätti minut täydellisen hengästyneeksi.
”Ihana”, Amber sanoi, kun henkäisin ja veri virtasi ylinopeutta suonissani. ”Olet–”. En tiedä, mitä olin, sillä juuri silloin vinkaisin.
Se oli ohi aivan liian pian. Hänen päänsä lepäsi taas rintakehälläni. Hän juoksutti huuliaan ja kieltään rinnallani ja sitten hän nukahti. Rekat ajoivat läpi yön valtatiellä, niiden moottorien hurina pitäen seuraa ajatuksilleni.
Seuraavana aamuna heräsin kylmästä sängystä, enkä ollut yllättynyt. Kahvinkeittimessä oli vielä haaleaa kahvia ja pöydällä oli puoliksi syöty paahtoleivän palanen. Hänen mokkanahkatakkinsa oli poissa. Menin ikkunalle ja onnistuin näkemään viimeisen vilauksen Amberista ennen kuin hän katosi näkyvistä.
Hän käveli valtatien suuntaan.
Kirsikanpunaisessa peruukissaan.
**
