Title: Se mitä ei sanottu
Author: Penber
Fandom: Sherlock Holmes
Pairing: Mary/Watson , Holmes/Watson
Genre: drama, angst, oneshot
Raiting: S
Disclaimer: Sir Arthur Conan Doyle omistaa, minä en tee tällä rahaa etc.
Summary: Holmes on stalkkeri.
A/N: Osallistuu
Syrjästäkatsojan tarina-haasteeseen.
*
Eräänä tylsänä iltapäivänä, Holmesin maatessa huolellisesti sijatussa vuoteessaan, hänen ajatuksensa eksyivät tohtori John Watsoniin. Tuo viiksekäs mies oli viime päivinä touhunnut paljon omissa puuhissaan. Hän oli juossut sinne ja tänne, milloin mitäkin kukkia ja herkkuja kourassaan, vieden ne eräälle erityiselle naiselle. Nimittäin Mary Morstanille. Nämä päivät oli Holmes puolestaan pysytellyt visusti huoneessaan, verhot peittäen ulkoa tulevan valon.
Koputus ovessa sai Sherlock Holmesin keskeyttämään mietiskelynsä.
“Holmes?” Tulija oli Watson. Hän oli pukeutunut parhaaseen pukuunsa, kukka napinlävessä roikkuen. Mies tuoksui voimakkaasti joltain, mitä Holmes ei heti osannut arvioida. Leuka oli siistitty yhtä hyvin kuin ennenkin ja viiksiä oltiin trimmattu.
“Sanohan, Holmes, miltä näytän?” Watson kysyi ja pyörähti ympäri.
“Ah. Olet menossa jälleen ulos?”
“Niin… Mutta sanohan, vanha kuomaseni, näytänkö hyvältä?”
“Neiti Morstanin kanssako olet menossa?”
“Holmes!.. Olen.”
Holmes kohotti kulmiaan ja Watson jatkoi keimailuaan. Hän katsoi itseään peilistä, sukien hiuksiaan.
“Onko sillä mitään väliä, että miltä sinä näytät. Neiti Morstan luultavasti tapaisi sinua vaikka näyttäisit variksenpelättimeltä.”
“Kiitos kannustuksesta, Holmes”, Watson tuhahti, mulkaisten ikävästi sängyllä loikoilevaa miestä. “Mikä sinun ongelmasi on?”
“Mikä sinun ongelmasi on?” Holmes toisti mumisten, enemmänkin itselleen kuin Watsonille, niin hiljaa että sitä oli vaikea kuulla. Kun tohtori ei saanut vastaustaan, hän poistui olohuoneeseen. Hetken kuluttua Holmes seurasi häntä.
“John. Älä mene.”
Watson katsoi Holmesia kysyvästi.
“Miksi? Onko jokin hullusti?”
“Taidan pyörtyä”, etsivä sanoi teatraalisesti, laittaen käden otsalleen ja huojuen sitten hieman paikallaan.
“Holmes. Ryhdistäydy. En ole poissa kauaa.”
Kun Watson lähti huoneesta, Holmes terävöityi jälleen. Mies kiiruhti huoneeseensa, puki yllensä räsyisimmät vaatteet mitä omisti, kiinni tekoparran ja pujotti silmälapun kasvoilleen, minkä jälkeen suorastaan repäisi ikkunan edessä olleen pöydän pois tieltään, jotta voisi hypähtää ikkunan kautta ulos.
Ilma oli kostea, viikon kestäneen sateen jäljiltä. Holmes puikkelehti talojen takapihoilla, kurkistellen välillä talojen vierustasta tien toiselle puolelle, nähdäkseen missä Watson meni.
Kun kohde oli saavutettu, sitä oli helppo seurata.
Holmes seurasi Watsonia aina erääseen pieneen italialaiseen ravintolaan saakka. Hän jäi varjoihin huomatessaan Maryn, jota tohtori hellästi suukotti poskelle. Holmesia näky kuvotti. Hän odotti hetken, antaen pariskunnalle pienen etumatkan, kunnes kiiruhti heidän peräänsä.
“Pöytä yhdelle”, Holmes murahti tarjoilijalle, joka otti asiakkaat vastaan, vieden heidät pöytiinsä.
“Tulkaa tänne.. sir”, tarjoilija, jolla oli pystynenä, sanoi katsoen Holmesia ylimielisesti. Hän johdatti räsyisen merimieheltä näyttävän ukonpahasen yksinäiseen nurkkapöytään, ettei tämä herättäisi turhia katseita. Juuri kun tarjoilija oli lähdössä, tuo kurja olento rääkäisi.
“Ei tähän!”
“Mutta, sir, onko paikassa jotain valittamista?”
“Olen merikarhu, tarvitsen raikasta ilmaa!” Holmes köhisi ja osoitti pöytää ikkunan vieressä. Se olisi juuri oiva paikka vakoilla tohtori Watsonin sekä hänen seuralaisensa puuhia, ilman että jäisi kiinni. Vastahakoisesti tarjoilija johdatti Holmesin uudelle paikalleen.
Kun tarjoilija viimein lähti, Holmes piiloutui menun taakse, katse tiiviisti Watsonissa ja neiti Morstanissa. Kaksikko ei näyttänyt huomaavan tarkkailijaa, sillä he olivat niin keskittyneitä toisiinsa. He puhuivat hymy huulillaan, katsoen toisiaan hellivästi. John Watsonin koskettaessa Maryn kättä, Holmes hätkähti ja tunsi oudon kiehahduksen sisimmässään. Ymmärtämättä omaa reaktiotaan, etsivä jatkoi tarkkailuaan.
“Watson ei ole aikeissa kosia”, Holmes mumisi itselleen. “Mutta jotain tärkeää sanottavaa hänellä näyttäsi olevan.”
“Anteeksi, sir?”
Holmes mulkaisi vierelleen, nähden sen saman nokkavan tarjoilijan vieressään.
“Ohhho ho ho! Muistelin haaksirikkoa, joka tapahtui vuonna 1789! Oijoi!”
“Oletteko valmiit tilaamaan?” tarjoilija kysyi, yrittäen hillitä itsensä, ettei olisi hyökännyt suoraan tuon vanhan merimiehen kimppuun tarjottimensa kanssa. Holmes katsoi nopeasti menuun, jonka takana oli piileskellyt ja otti siitä ensimmäisen aterian mikä tuli vastaan. Tarjoilija kirjoitti tilauksen ylös ja lähti kiireesti pois.
Holmes siirsi katseensa jälleen Watsoniin ja Morstaniin. Hän tajusi ohittaneensa jotain tärkeää, sillä tilanne oli täysin erilainen kuin äsken. John oli siirtynyt Maryn viereen ja ottanut naisen syleilyynsä. He kuiskuttelivat erittäin hiljaisella äänellä, sivellen käsillään toisiaan.
Sherlock Holmes ei ollut koskaan ennen tuntenut itsessään mitään niin outoa kuin silloin. Oli kuin hän ei olisi saanut hengitettyä, kuin jokin outo voima painaisi häntä kasaan. Ympärillä humisi, eikä mikään tuntunut enää normaalilta.
*
Watson katsahti kummastuneena ikkunan vieressä seisovaa kalpeaa merimiestä. Hetken ajan mies olisi voinut vannoa tuntevansa tuon olennon, muttei kerennyt miettiä asiaa kauaa kun tuo räsyukko oli jo lähtenyt.
“Mary”, Watson aloitti arasti, “tiedät nyt tunteeni. Minun on poistuttava. Olen pahoillani.”
*
Holmes hengitti raskaasti. Hän kyhjötti omassa nojatuolissaan, omana itsenään, omassa pienessä kodissaan Baker Streetin varrella. Aivot kävivät ylikierroksilla, niin että korvista miltein tuprusi savua. Mitä oli tapahtunut? Mikä oli miehelle tullut? Näitä kysymyksiä tuo paikallaan tärisevä etsivä mietti kuumeisesti, osaamatta vastata niistä kumpaankaan.
Alakerran ovi paukahti äänekkäästi ja pian Watson seisoi oleskeluhuoneen ovella.
“Holmes, olet kalpea!” tohtori huudahti. “Et tainnutkaan juksata sitä pyörtymistä. Oletko kunnossa?”
“Tietenkin!”
“Holmes.. Tiedän, missä sinä olet ollut.”
Sherlock Holmes kavahti, mutta piti itsensä tyynenä.
“Niinkö, rakas Watson. Kerrohan, missä olen ollut.”
“Etsimässä seikkailuja tietenkin. Sen kyllä näkee naamasta.”
“Niin minkä?”
“Kun lakkaa saamasta.”
“Niin mitä?”
“Toimeksiantoja, hyvä kuomaseni!”
Holmes naurahti ja painoi sitten päänsä takaisin polviinsa.
“Tapaaminen sujui siis hyvin?..”
“Mainiosti.”
Kaksikko hiljeni. Watson katsoi Holmesia, joka puolestaan tuijotti takassa olevaa hiilikerrosta. He molemmat tiesivät totuuden. He tiesivät myös, mitä olisivat todellisuudessa halunneet sanoa, mutta jokin esti miehiä. Ja niin se kaikki jäi sanomatta.
“Holmes, menen nyt nukkumaan.. Mutta voit herättää minut, jos tarvitset jotain.”
Watson seisoi vielä hetken ovella. Kun Holmes pysyi hiljaa, tohtori lähti kipuamaan portaita ylös huoneeseensa. Etsivä istuskeli vielä tunnin paikoillaan, kunnes kömpi vuoteeseensa, mielessään vain ne kosketukset, jotka hänen olisi kuulunut saada ja jotka olivatkin menneet aivan toisaalle.
Kipu sydämessään mies nukahti.
A/N2: Mour.
