Tauko is END. Ei se kauaa kestänytkään, hyvä niin. Olkaapas hyvä, 5. luku;
5. Kohtaamisia
Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. En pystynyt tekemään muuta kuin tuijottamaan jokaisen kasvoja erilaisten tunteiden risteillessä sisälläni. Onni, kaipuu, epätoivo, järkytys, pelko, kipu ja kaikkein voimakkaimpana rakkaus.
Ainoastaan yhden kasvoja välttelin, mutta aistin silti vaistomaisesti hänen katseensa itsessäni. Yritin olla välittämättä siitä, mutta minusta tuntui kuin kuollut sydämeni olisi yhtäkkiä lähtenyt hurjaan laukkaan, eikä olisi kuin ajankysymys, milloin se pompahtaisi kaikkien muiden nähtäväksi, mutta toivoin vain kuvitelleeni koko jutun.
Vasta nyt, kun pystyin näkemään menneisyyden kasvot uuden elämäni silmin, muistoni heistä haalistuivat sumuisiksi ja epäselviksi kuviksi. Mieleni kävi kamppailua niiden takaisin saamiseksi, mutta tällä kertaa se hävisi ja muistot pysyivät saavuttamattomissani. Paniikki jysähti lävitseni ja muu ympäristö katosi näkyvistäni.
”Ne muistot olivat ainoat, jotka minulla oli heistä!” Kiljaisin, mutta ääntäkään ei päässyt huuliltani. Sanat poukkoilivat tyhjässä pääkopassani ja olin nyyhkyttää ääneen. Kaikki oli loppu, kaikki oli menetetty. Elämä oli yhtä tyhjän kanssa. Vajosin pimeyteen. En tuntenut enää mitään.
Sitä kesti kuitenkin vain hetken ennen kuin aivan yllättäen kaikki masentavat ajatukseni ja tyhjyys liukenivat silmieni ulottumattomiin ja todellisuus palasi yhtenä jysäyksenä. Culleneiden kasvot terävöityivät edessäni ja valtava riemu täytti kylmettyneen sydämeni, ymmärtäessäni, että vaikka ihmiselämäni muistot katoaisivat ulottumattomiini, voisin nyt kerätä tämän hetken muistot heistä. Muistot, jotka eivät haalistuisi koskaan. Muistot, jotka pysyisivät aina mielessäni, olivatpa ne hyviä taikka huonoja.
Culleneista kukaan ei ollut muuttunut. Oli kummallista nähdä samojen kasvojen, nuorien, rypyttömien ja virheettömien, tuijottavan itseään, vaikka viimeisimmästä tapaamisestamme olikin yli 200 vuotta. En vieläkään ollut tottunut vampyyreiden muuttumattomaan ulkonäköön ja etsin vieläkin lähes joka päivä omista kasvoistani orastavia ryppyjen alkuja tai hiuksistani harmauden häivähdystä, mutta eihän niitä tietenkään näkynyt. Ja joka aamu lähdin peilin luota pientä helpotusta tuntien. Falco ja Corin pilailivat tästä pakkomielteestäni yhtä mittaa, mutta olin jo aikoja sitten ymmärtänyt olla kiinnittämättä siihen mitään huomiota.
Ainoastaan Jasperin näkeminen oli suoranainen järkytys. Oli kuin olisin nähnyt Corinin ensimmäistä kertaa ja onnistuin vain vaivoin estämään vaimeaa murinaa kumpuamasta kurkustani ja vaistomaista haluani kyyristyä puolustavaan asentoon. Vaikka en koskaan ennen ollut tiennyt mitään Jasperin menneisyydestä, nyt, yhdessä hetkessä, se valkeni minulle.
Etelän vampyyrisodat. Jasper tuli sieltä. Kuten Corinkin.
Ihmisenä en koskaan ollut huomannut puolikuun muotoisia arpia, jotka korostivat hänen kasvojensa voimakkaita piirteitään. Nyt huomasin niiden olevan hänen hallitsevin piirteensä. Minne katsoinkin näin aina yhden arvista helmeilevän kirkkaassa valossa. Arpia oli satoja, ehkä jopa tuhansia, mutta suurin osa niistä peittyi näkymättömiin vampyyrin vartaloa peittävien vaatteiden suojiin. Niitä oli paljon enemmän kuin Corinilla. Sadoittain enemmän. Ja tiesin, että niin monta arpea kuin hänen kehoaan koristi, oli vampyyreitä kokenut väkivaltaisen kuoleman ja niin monta oli myös yrittänyt viedä Jasperin hengen.
Järkyttyneen katseeni kohdatessa Jasperin silmät, havaitsin niissä huonosti kätkettyä pelkoa, jonka syytä en ymmärtänyt. Mitä Jasper pelkäsi? Miksi hän pelkäsi? Mitä satoja vuosia vampyyreitä vastaan sotinut kokenut sotilas saattaisi pelätä? Huomasin Jasperin siirtyneen muutaman millin lähemmäs vieressään istuvaa Alicea kohti. Oli kuin hän olisi odottanut hyökkäystä.
Ennen kuin ehdin miettiä asiaa enempää, kuulin huoneen vasemmalta sivulta järkyttyneen henkäyksen. Ja ennen kuin ymmärsin mitä tein, käännyin äänen suuntaan – suuntaan, jossa Edward istui Desiréén vieressä – ja kohtasin Edwardin tuskasta laajenneet silmät. Eräs muisto yhdessäolomme ajalta palautui kirkkaana mieleeni.
Olimme vanhalla niityllämme. Aurinko paistoi kirkkaana puiden lomasta ja sai niityn kasvit puhkeamaan kukkaan. Edward makasi kimaltelevana vierelläni ja minä hänen kainalossaan. Olimme seurustelleet jo puolivuotta, mutta silti jaksoin ihmetellä, mitä tuo kaunis, jumalainen olento minussa näki. Olin hidas, kömpelö, mitäänsanomaton ihminen ja hän kaunis, kuolematon vampyyri. En vieläkään ymmärtänyt, miksei hän suostunut tekemään minusta kaltaistaan. Se loukkasi, mutta olin päättänyt lopettaa kyselemisen ainakin joksikin aikaa, huomattuani sen saavan hänet aina huonolle tuulelle.
Meillä oli tapana vierailla niityllä, joka viikonloppu, mutta oli aina ihana sattuma, kun aurinko pilkisti pilvien lomasta ja toi niitylle sen kaipaaman loiston. Silloin en saanut silmiäni irti Edwardin kimaltelevasta ihosta, joka toi mieleeni tuhansien pienten kristallien loiston. Edwardin käsi silitteli hiuksiani ja hänen kurkustaan kuului turhautunut äännähdys.
”Bella? Mitä sinä ajattelet?” hänen samettinen äänensä kuiskasi korvaani, ja minä naurahdin. Kysymys oli esitetty jo tuhansia kertoja aikaisemmin, mutta hän ei koskaan kyllästynyt siihen. En vastannut. Tyydyin vain hymyilemään salaperäisesti.
Hän voihkaisi hiljaa. Olin tehnyt saman tempun hänelle useasti ennenkin – ainakin silloin, kun en ollut erehtynyt katsomaan häntä silmiin – ja yleensä hän tyytyi siihen, mutta tänään hän ilmeisesti oli päättänyt saada vastauksen.
”Etkö halua kertoa?” hän tiedusteli yhtäkkinen ilkikurinen virne täydellisillä huulillaan. Minä pudistin päätäni ja huomasin liian myöhään, minne hiuksiani hyväillyt käsi oli joutunut. Päästin kimeän kirkaisun, kun hänen kätensä alkoi kutittaa minua kylkiluideni välistä.
”Edward! Ei! Ei saa!” minä kikatin ja kiemurtelin päästäkseni pakoon, mutta hän tiukensi otettaan ympäriltäni tehden pakoon pääsemisen mahdottomaksi.
”Kerrotko minulle?” hän kysyi, ja aistin hymyn hänen äänessään. Hän tiesi, kuinka altis olin kutiamiselle, ja käytti sitä tietoa itsekkäästi hyväkseen. Yritin pudistaa päätäni, mutta juuri silloin hänen kätensä kohtasivat erityisen herkän kohdan ja en pystynyt kuin kiljumaan häntä lopettamaan.
”Jos lopetan, kerrotko minulle?” En pystynyt kikatukseltani muuta kuin nyökkäämään…
Samalla hetkellä, kun hän riuhtaisi topaasit silmänsä silmistäni, muisto haalistui ja katosi. Räpyttelin häkeltyneenä silmiäni ja kun avasin ne uudestaan, Edward oli poissa. Tuijotin typertyneenä hänen tyhjää paikkaansa sohvalla ja yritin ymmärtää. Aivoni löivät kuitenkin tyhjää.
Huoneessa vallitsi hetken järkyttynyt hiljaisuus. Sitten sen rikkoi kimeä ääni, joka lähti minulle tuntemattomalta taholta.
”Edward?” ääni kirkaisi pelästyneenä ja Desiréé syöksähti salamana ohitseni ja katosi Edwardin perään. Tuijotin vampyyrin jälkeen ja kammottava ajatus pyyhkäisi ylitseni. Oliko Desiréé Edwardin kumppani? Äkillinen kylmyys levisi syvälle sydämeeni ja lopetti sen riemukkaan juoksun, jonka muisto oli aiheuttanut.
Äkkiä vaimea kahahdus sai huomioni puoleensa ja näin Alicen nousseen sohvalta ja siloittelevan mustaa lyhyttä hamettaan. Hän suoristautui ja kääntyi katsomaan paikalle jääneitä Culleneita sekä Zacharya, Falcoa ja Andreaa, joiden läsnäolon huomasin vasta nyt.
”Anteeksi”, Alice heläytti kellomaisella äänellään, pyyhkäisi sulavin askelin ohitseni, vilkaisi minua kerran mietteliäs ilme tonttumaisilla kasvoillaan ja katosi Edwardin ja tämän – luultavasti – kumppanin perään.
Tuijotin typertyneenä heidän jälkeensä, enkä ymmärtänyt enää yhtään mitään. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, että tuskin pysyin tapahtumien tasalla. Aivoni, jotka olivat vielä kaksi tuntia sitten hyrränneet huippuvauhtia keksiäkseen kivuliaaseen arvoitukseen ratkaisua, eivät suostuneet toimimaan.
Emmett oli ensimmäinen, joka sai puhekykynsä takaisin. Hän nousi istuimeltaan, käveli eteeni, ojensi lihaksikkaan käsivartensa ja virnisti silmät huvittuneesti tuikkien. ”No, siinä menivät kaikki kolme friikkiä, älä heistä välitä. Olen Emmett Cullen.”Tartuin, heikosti hymyillen, hänen ojennettuun käteensä tuntien itseni suunnattoman typeräksi, sillä enhän minä esittelyjä kaivannut.
”B- Renesmee”, sekosin ensimmäistä kertaa satoihin vuosiin nimeni kanssa, mutta toivoin, että kaikki panisivat sen hämmentyneisyyden piikkiin.
Oli kuin esittelymme olisi havahduttanut muut transsista, koska Carlisle ja Esme, jotka olivat tuijotelleet huolestuneen näköisinä toisten jälkeen, nousivat samalla hetkellä, kuin yhteisestä sopimuksesta, ja astelivat Emmettin tavoin esittelemään itsensä minulle. Puristin heikosti kummankin kättä mutistessani oman nimeni ja tunsin pakottavaa tarvetta päästä pois Culleneiden ja perheeni tarkkailevien silmien edestä. Kaikki oli liian muodollista ja tönkköä.
Jasper epäröi hetken ennen kuin nousi ja esitteli itsensä kuten muutkin, mutta hänen silmänsä olivat kaventuneet huolestuneina ja huomasin hänen vilkuilevan vähän väliä Alicen perään. Tiesin hänen aistivan huoneen jännittyneen ilmapiirin, jota edes Emmetin vitsi ’kolmesta friikistä’ ei ollut onnistunut rikkomaan.
Rosalie oli ainoa, joka ei noussut. Hän tyytyi ainoastaan katsomaan minuun silmät sinistä jäätä leiskuen ja kertomaan nimensä. Vastahakoisuus ja kylmyys suorastaan paistoivat hänestä. Mitä ilmeisimmin en ollut hänen mielestään sovelias henkilö hänen tuttavapiiriinsä. Mielialani laski oitis asteen alemmas. Vaikka tiesinkin, että minulla ei ollut koskaan ollut kovinkaan lämpimät välit Rosalien kanssa, olin toivonut, että hän suhtautuisi minuun hieman lämpimämmin kuin aikaisemmin. Ihan vain sen takia, että kuuluin nyt samaan vampyyriporukkaan hänen kanssaan. Toivominen oli kuitenkin tainnut olla täysin turhaa.
Yhtäkkiä en enää kestänyt. Minun oli pakko päästä pois. ”Anteeksi”, mutisin käheästi ja pyyhälsin talosta ulos.
Välttelin aikaisemmin käyttämiäni reittejä juostessani metsän halki pakoon jotain, mistä en itsekään saanut selkoa. Koko päivä oli vain ollut kerta kaikkiaan liikaa. Jossain vaiheessa vajosin istualleni maahan ja toivoin nyt ensimmäistä kertaa tosissani voivani uskoutua jollekulle, oli hän sitten ihminen tai joku muu yliluonnollinen olento. Tämän kaiken sisällä pitäminen oli viedä minulta kirjaimellisesti järjen. Peitin kasvot käsiini ja annoin viimeinkin kyynelettömien nyyhkytysten ottaa minusta vallan.
En tiennyt, kauanko sitä tein, annoin vain kaiken päivän aikana kokemani tunnemylläkän virrata sitä kautta ulos. Elin sen ajan kuin sumussa, enkä antanut minkään häiritä itseäni. Minun oli saatava se ulos, hinnalla millä hyvänsä.
En ollut vielä lähelläkään loppua, kun kamala haju täytti herkät sieraimeni ja sai nenäni automaattisesti nyrpistymään. Haju toi mieleeni märän koiran.
Lakkasin hengittämästä ja nostin katseeni etsiäkseni hajun aiheuttajaa. Olin salamana pystyssä. Edessäni seisoi kolme luonnottoman suurikokoista sutta. Suustani livahti yllättynyt henkäys muistaessani, mitkä minut olivat pelastaneet Laurentilta silloin kauan sitten.
Pelastajani seisoivat edessäni.
---
Kommentteja?
Olen muuten miettinyt kannattaisiko tuon ficin nimeä vaihtaa. Jotenkin Ikuisesti ilman häntä-nimi ei enää iske muhun ja oon ajatellu sen vaihtamista Sydänten tuskaksi. Haluaisin kuitenkin kuulla sinunkin mielipiteesi, mitä mieltä olet?
