Nimi: Kulhollinen riisiä, kiitos
Kirjoittaja: Furoxrea
Ikäraja: S
Varoitukset: Ei pitäisi olla mitään, mistä täytyisi varoittaa.
Genre: Drama
Yhteenveto: Varmaan meillä jokaisella on yksi omituinen päivä elämässämme. Tämä on maanviljelijä Junichiron omituisin päivä ikinä. Ei ihan jokainen joudu saman päivän aikana demonin ilkivallan uhriksi sekä kohtaamaan puhuvaa, outoa kettua.
Tekijänoikeudet: Minun, kaikki.
A/N: Luovan kirjoittamisen kurssin tuotoksia, mutta samalla myös extra
Hell Plantiin.
Minä pidän Inarista kovastikin, mutta koska tyyppi näkyy vasta enemmän loppupuolella Hell Plantissa, halusin kirjoittaa jotain pientä, jossa Inari pääsee loistamaan.
Kulhollinen riisiä, kiitosSe oli alkanut kuin mikä tahansa muukin päivä. Junichiro oli vasta saanut kanat ruokituksi ja juuri kun hän oli astellut kanalasta ulos, hän oli ollut vähällä törmätä mieheen, jota ei ollut koskaan ennen tavannut. Mistä mies oli siihen yhtäkkiä tupsahtanut? Mitä hän ylipäätään teki täällä? Jo pelkkä henkilön ulkonäkö herätti epäilyksiä: korean näköinen purppura asuste, jonka kaltaista Junichiro ei ollut koskaan nähnytkään, kalmankalpea iho, yönsiniset lyhyehköt hiukset ja viherharmaat silmät, joiden katse oli kuin saalistaan tarkkailevalla pedolla. Muukalainen kysyi, oliko hän tilan isäntä. Kun Junichiro vastasi myöntävästi, vieras mies kaivoi upean takkinsa taskusta esille pussin ja ilmoitti haluavansa ostaa hänen lehmänsä. Junichiro huomasi heti, että pussista kuuluvat äänet eivät olleet mitään rahan kilinää, vaan jotakin ihan muuta… Ehkä kivien kalsketta. Tässä jutussa oli koira haudattuna... Maanviljelijä tosin ei ollut aikeissakaan myydä lehmäänsä, vaikka pussissa olisikin ollut rahaa. Se oli niin tärkeä hänen perheelleen. Hän selitti asian muukalaiselle, mutta toinen mies yritti silti saada puijattua häntä. Junichiro yritti päättäväisesti kieltäytyä pitäen kuitenkin suunsa kiinni siitä, että hän tiesi, ettei pussissa ollut rahaa, mutta kun vieras mies edelleen jatkoi inttämistä, hän pamautti tiedon päin toisen kasvoja. Ei häntä tuollaisilla tempuilla höynäytettäisi, ehei. Mies oli tuijottanut häntä hetken hölmistyneenä, mutta hiljalleen suuttumus nousi hänen kasvoilleen. Kiukkuisena hän viskaisi pussin maahan ja lähti marssimaan poispäin. Ennen kuin muukalainen katosi pois näkyvistä, hän huusi: ”Teit virheen, ihminen! Olen Narykon linnan mahtavin hovivelho, Yama! Ja voin luvata sinulle, että teille koittaa vielä kovat ajat!”Kuinka tyhminä demonit pitivät ihmisiä? Tarpeeksi tyhminä yrittääkseen tarjota pussillisen kiviä rahan sijasta. Kenties Yaman ylpeys oli kokenut kovan kolauksen, kun ihminen oli huomannut hänen juonensa. Oli miten oli, Junichiroa harmitti nyt, että oli suututtanut demonin. Lehmän menettäminen olisi ollut pienempi paha kuin sadon menettäminen. Mutta mistä hän olisi voinut tietää, että muukalainen olikin ollut demoni? He osasivat naamioitua ihmisiksi taitavasti. Maanviljelijä ei olisi lainkaan osannut epäillä Yamaa demoniksi, ellei hän olisi paljastanut olevansa Narykosta, demonien maasta.
Junichiro haroi tummanruskeita hiuksiaan ja huokaili. Hän istui pellon vieressä seisovan kiven päällä ja katseli murheellisena täyden kaaoksen kokenutta peltoaan. Maa oli myllätty täysin ja vilja murskattu kelvottomaksi. Syksy teki tuloaan ja ei olisi enää kauaakaan aikaa sadonkorjuuseen… Mutta nyt ei ollut satoa, jota korjata. Tämä olisi ensimmäinen vuosi, kun maanviljelijän ystävien ja sukulaisten ei tarvitsisi matkustaa tänne auttamaan häntä sadonkorjuussa. Mies nosti katseensa taivaalle, jonka yllä loppukesän aurinko porotti. Hänelle, hänen perheelleen ja koko kylälle koittaisi kovat ajat, todellakin. Paitsi, jos tapahtuisi ihme.
Junichiro nousi seisomaan ja kääntyi palatakseen takaisin talolleen. Hän tosin ei kerinnyt ottaa askeltakaan, kun jo jämähti paikoilleen. Häntä kohti käveli pieni kettu, jota ei kyllä voinut sanoa normaaliksi. Se käveli kahdella koivella, kuten ihmiset. Sillä oli vihreä takki yllään, jonka suuriin hihoihin se oli piilottanut etummaiset käpälänsä. Tavallisesta poiketen ketun hännänpää oli kauniin hopeanharmaa. Jostakin syystä kettu myös piti silmiään kiinni koko ajan. Jos se olisi ollut tavallinen kettu, Junichiro olisi epäröimättä ajanut sen tiehensä, ettei se vohkisi hänen kanojaan. Mutta mies ei tiennyt, kuinka suhtautua tähän kettuun. Olihan kuitenkin mahdollisuus, että tämäkin oli taas jotain demonien kolttosia. Hänestä ei kuitenkaan tuntunut siltä, että kyse olisi siitä. Maanviljelijä pystyi vain tuijottamaan repolaista, kun se hissuksiin lähestyi häntä.
Kettu pysähtyi hänen viereensä. Se nosti katseensa ylöspäin, mutta maanviljelijää arvelutti, mahtoiko se nähdä häntä.
”Tervehdys, ystäväiseni”, kettu sanoi ja kumarsi kohteliaasti. Sitten se nosti katseensa taas ylös hymyillen hiukan. Junichiro ällistyi kuullessaan revon hiljaisen ja lempeän äänen. Tosin, ei se kai niin suuri ihme ollut, että tuon näköinen kettu osasi puhuakin. Tämä kuitenkin oli ensimmäinen kerta, kun mies oli kohdannut puhuvan ketun, joten kai hän sai hämmästynyt olla.
”Öh… Päivää”, Junichiro sanoi epävarmasti.
”Miksi noin murheellinen ilme, arvon herra?” kettu kysyi.
”Eikö se ole sanomattakin selvää?” Junichiro tiuskaisi. Kettu siirsi katseensa tuhotulle pellolle. Pystyikö se oikeasti näkemään silmät kiinni?
”Niin, tosiaan…” repo mutisi. ”Mitä oikein tapahtui?”
”Et sinä ymmärrä…” mies sanoi hiljaa. ”Mitä se sinua edes kiinnostaa?”
”Hm? Mitä tarkoitat? Minähän ymmärrän sinua tälläkin hetkellä. Voisin auttaa sinua.”
”Ei millään pahalla, mutta mitä sinä muka voisit tehdä? Demoni tuhosi satoni.”
”Kerro nyt vain, mitä täällä tapahtui.”
Junichiro huokaisi. Hän ei ymmärtänyt, miksi asia kettua kiinnosti, mutta alkoi kuitenkin puhua revolle päivän tapahtumista. Mies kertoi, kuinka koreasti pukeutunut muukalainen oli yrittänyt huijata häntä vaihtamaan lehmän pussilliseen kiviä, suuttunut sitten, kun hän oli huomannut hänen aikeensa ja seuraavassa hetkessä jättimäinen musta härkä oli riehunut hänen pellollaan. Maanviljelijä ei ollut varma, oliko Yama kutsunut sen aiheuttamaan tuhoa vai oliko demoni itse muuttunut häräksi.
”Demonit osaavat olla toisinaan aika hankalia, eikö vain?” kettu totesi kohta. ”Mutta älä huoli, ystäväiseni. Minä autan sinua.”
”Ja mitähän ajattelit tehdä?” Junichiro kysäisi epäuskoisena. Siihen kettu ei vastannut mitään. Se siirsi katseensa jälleen tuhotulle pellolle ja lähti sitten astelemaan lähemmäksi sitä. Kettu jäi hetkeksi seisomaan pellon reunaan. Maanviljelijä tuijotti repoa miettien, mitä sillä mahtoi olla mielessään. Yllättäen kettu vetäisi takkinsa hihojen sisältä käpälänsä pois ja nosti ne niin korkealle kuin suikin sai. Sitten se jäi taas seisomaan paikoilleen kuin patsas. Junichiron mielestä se oli melko hupaisa näky. Yhtäkkiä kettu läimäisikin käpälänsä maahan – ja maanviljelijä sai jälleen kerran hämmästyä. Yksi toisensa jälkeen tähkät eheytyivät ja nousivat pystyyn ja myllerretty maa tasoittui. Eikä aikaakaan kun pelto oli taas entisensä. Se oli aivan uskomaton näky.
”Miten sinä tuon teit?” Junichiro kysyi ällistyneenä. ”Kuka sinä oikein olet?”
”Minä vain olen se, joka olen. Nimeni on Inari”, kettu vastasi sivuuttaen ensimmäisen kysymyksen tyystin. Sitten repolainen katsahti maanviljelijään, joka tuijotti suu auki henkiin herännyttä peltoa. Miehen oli pakko koskettaa muutamaa tähkää varmistaakseen, että ne todella olivat olemassa. Todettuaan niiden olevan ihan yhtä aitoja kuin parhaillaan ilman halki puhaltava pieni tuulenhenki, maanviljelijä siirsi katseensa kettuun.
”Luulin jo olevani tuhon oma satoni menetettyä… Et voi uskoakaan, kuinka kiitollinen olen sinulle… Inari”, Junichiro sanoi. Kettu hymyili leveästi.
”Tämä pelto on tärkeä sinulle ja perheellesi, mutta myös koko kylälle. Kasvattamasi vilja ruokkii monia. Jos sato menetettäisiin, koko kylä kärsisi siitä. Olisi surullista, että yhden demonin ongelmien takia kylä ajautuisi nälänhätään”, Inari totesi.
”Ongelmien?” mies ihmetteli.
”Niin. Yama on karkotettu Narykosta, samaten hänen koko perheensä. Hän vain yrittää jotenkin saada perheensä ruokittua. Hän ei yrittänyt piruuttaan viedä lehmääsi. Demoninmetsästäjien pelossa Yama ei ollut innostunut ajatuksesta riistää kenenkään henkeä, mutta päätti kuitenkin syytää niskaasi mielipahaa”, Inari selitti. ”Mutta älä huolehdi hänestä. Minä pidän huolen siitä, ettei Yama enää aiheuta häiriöitä.”
Mies hiukan hämmästeli, kuinka kettu tiesi noin paljon. Vai keksikö se nuo sepitykset omasta päästään? Oli miten oli, Junichiro ei kuitenkaan vaivautunut sen enempää asiaa pähkäilemään. Eihän asia hänelle kuulunutkaan.
”Noh, minäpä taidan tästä lähteä”, Inari totesi ja kääntyi siihen suuntaan, josta oli tullutkin.
”Hei, odotahan hetki!” Junichiro pyysi ennen kuin kettu kerkisi ottaa askeltakaan eteenpäin. Repo katsahti hänen suuntaansa ja kallisti hivenen päätään oikealle.
”Niin?” Inari sanoi kysyvästi, vaikka aavistikin, mitä mies oli aikeissa sanoa.
”En voi kyllin kiittää avustasi. Kovin rikas en ole, mutta -”
”Hei, en minä tarvitse palkkiota, herra.”
”Mutta Inari, minä vaadin! Haluan osoittaa kiitollisuuteni muutenkin kuin vain sanoilla.”
”No, jos kerran olet sitä mieltä… Eihän yksi kulhollinen riisiä ole liikaa vaadittu, eihän?”
