Winerie//Oi, kiva että luit! Tämä on tosiaan ensimmäinen ficcini (no, alussa tämä oli ensimmäinen, nykyään niitä muitakin tietysti on... tai siis. Anteeksi, olen väsynyt.) ja idea tuli juuri siitä, miten vähän AK:n elämästä kerrotaan seiskakirjassa. Hillitön halu täyttää kuoppia
Ja hahmoja on paljon, mutta keskeisimmät ovat Neville, Ginny, Luna ja Seamus. Tässä jatkoa, mukavaa että tykkäsit
Kuolotar//Mukavaa että tämä kelpasi, ja hyvä että oli uskottavaa! Jatkoa seuraa...
nnora//Ihanaa että seurailet. Mitä tuohon angstittomuuteen tulee, tämä seuraava osa voi olla hiukan poikkeavalainen, mutta yritän rajoittaa ahdistavuutta jatkossa parhaani mukaan... Anygays, tässä sitä tulee.
Hermione Granger//Paljon kiitoksia kehuista! Yritän tunkea tuota kuvailua vähän joka nurkkaan, jotta ei mennä ihan pelkän dialogin puolelle. Tässä jatkuu, kiitos kommentista!
A/N: Pienenä varoituksen sanana: tajusin aika myöhään, miten raskasta angstia & väkivaltaa tähän osaan sisältyy, joten jouduin ensinnäkin nostamaan ficin ikärajan K13, ja nyt toivon sormet ja varpaat ristissä että se riittää, jotta ei jouduta osastoa vaihtelemaan... Jos joku iso paha Mode väijyy kulman takana, voin luvata että tämä ei toistu. Jos siis olette kovin herkkiä niin älkää lukeko (vaikka ei tämä nyt mitään verellä mässäilyä sentään ole.). Ollåshyvöö.
Osa 7:
JÄÄTYNEET UNELMAT
*********************
”Kuka ääliö on taas mennyt heittämään minun riippukeinuuni tyhjän sipsipussin?” kysyi Seamus turhautuneena ja viskasi roskan olkansa yli. Se lensi Colin Creeveytä otsaan, ja poika vilkaisi Seamusta pahasti. Kukaan muu ei viitsinyt edes kohottaa katsettaan – rehellisesti sanottuna AK:n päämajassa ei ollut tapahtunut viikkokausiin mitään katsomisen arvoista. Nytkin suurin osa väestä istui matalilla penkeillä toimettomina, katsellen kuinka Neville naputteli laiskasti radion koodinäppäimiä. Hannah Abbott ja Susan Bones istuivat yhteisessä riippukeinussa selaillen jästitiedonkirjojaan inhoava ilme kasvoillaan. Alekto oli laittanut heidät viimeksi tekemään erityisen julmia muistiinpanoja eri tavoista, joilla jästien lisääntyminen saatettaisiin estää.
”Hei, Ginny”, Justin Finch-Fletley sanoi hetken kuluttua yllättäen, ja punapää kohotti päänsä Lunan olalta, johon oli nojannut. Justin seisoi tarvehuoneen takan edessä ja piteli kädessään nokista, G. Weasleylle osoitettua kirjettä, joka oli hetki sitten hulahtanut hormista alas. Pikku hiljaa pöllöt olivat oppineet tiputtamaan kaartilaisille osoitetut kirjeet alas savupiipusta, kun eivät löytäneet toista tietä vastaanottajiensa luo.
Ginny riensi Justinin luo, nappasi kirjeen häneltä ja raastoi sinetin nopeasti auki. ”Se on Billiltä”, hän sanoi hämmästyneenä, ja Luna nousi ylös ja meni lukemaan hänen olkapäänsä yli, mitä pergamentissa sanottiin.
”Hei, Ginny”, Bill kirjoitti, ja Ginny pani merkille, ettei tämä käyttänyt hellittelynimiä, vaikka yleensä vanhin veli tapasi kutsua Ginnyä muksuksi, ipanaksi tai Ginevraksi ihan vain piruillakseen. Otsikko ei siis enteillyt hyvää.
”Haluaisin kertoa sinulle hyviä kuulumisia, ja kysellä koulun tapahtumista, mutta koska sinä olet siellä jumissa Carrow’n hirviöiden kanssa (kyllä, olen tavannut heidät kerran ministeriössä, ja mieluummin asuisin samassa linnassa kahden tulta syöksevän kimeeran kanssa), ja me ei olla päästy viikkokausiin ulos talosta, paljon ei ole rupateltavaksi.
Kirjoitan siksi, että minulla on uutisia, ja voin kertoa jo etukäteen, ettet pidä niistä. Sinun täytyy kuitenkin luvata, että et hermostu tai tee mitään tyhmää – itse asiassa et saa tehdä yhtään mitään, koska minä olen luvannut olla lavertelematta kenellekään. Ajattelin kuitenkin, että sinulla on oikeus tietää.
Ron on täällä, Ginny. Hän saapui eilen illalla, ja kertoo vain, että Harry ja Hermione ovat hengissä ja pärjäävät. Sen enempää en saanut hänestä irti, hän vaikuttaa todella alakuloiselta, mutta arvelin silti sinun haluavan tietää.
Me ei nähdä tänä jouluna, ja siltä varalta, ettei enää kirjoitella ennen sitä (jouduin loitsimaan tähän kirjeeseen vaikka mitä muuntautumis- ja suojaloitsuja, ennen kuin uskalsin lähettää sen) – hyvää joulua, Ginny. Kerro myös äidille ja isälle terveiset meiltä, kun pääset lomalle.
Älä vastaa tähän kirjeeseen,
toivoo Bill
P.S. Jos voisit olla mainitsematta Ronista äidille, se olisi kiva – viimeiseksi kaipaan häntä hössöttämään ja kiristämään Ronilta tietoja.”Ginny taittoi kirjeen kahtia. Hänen sydämensä oli alkanut sykkiä bongorummun lailla, ja nyt se tuntui tukkivan kurkun – kirjeen tiedot iskostuivat hänen mieleensä sykäys sykäykseltä. Koko oleskeluhuoneen väki katsoi häntä odottavasti, mutta Ginny katsoi Lunaa. Jälleen kerran harmaat, suuret silmät tuntuivat tietävän tarkalleen, mitä Ginny ajatteli, ja suuttumus, järkytys ja huoli risteilivät Lunankin kasvoilla. Luna ojensi kätensä ja pujotti sormensa Ginnyn omien lomaan tarjotakseen tukea. Kuka olisi uskonut, että juuri Lööperi Lovekiva osaisi kerran toisensa jälkeen pitää Ginnystä parhaiten huolen?
”Ginny?” Neville astui varoen lähemmäs, pyytäen selitystä. Ginny tyrkkäsi kirjeen hänelle ja jätti hänet lukemaan musterivejä kulmat kurtussa, samalla kun itse suuntasi istumaan toisten luo.
”Mitä siinä sanottiin, Ginny?” Seamus kysyi kärsimättömästi. Ginny harkitsi hetken vastaamatta jättämistä, sillä hän ei itsekään täysin tiennyt, kuinka suhtautua. Lopulta hän päätti kuitenkin kertoa totuuden, sillä kaarti ei ollut saanut pienintäkään tiedonpoikasta Harrysta aikoihin, ja he olivat kaikki yhdessä istuneet illan toisensa perään radion ympärillä, odottaen ja peläten. Ginny vain toivoi, että uutiset olisivat olleet parempia.
”Ron on Billin luona”, hän sanoi, ja vaikka hänen oli ollut tarkoitus pitää äänensä rauhallisena, sanojen takana kuohahti kiukku.
”Mitä?” älähti Seamus, ja toiset näyttivät yhtä lailla tyrmistyneiltä. ”Entä Harry? Hermione?”
”Ei Ron ollut sanonut”, Ginny sanoi, ja potkaisi lattialla lojuvaa Päivän profeettaa. ”He ovat kuulemma hengissä, ja sehän suuri lohtu on – varsinkin kun minun veljeni on
häipynyt!”
”Minä en ymmärrä, mikä Roniin on mennyt”, sanoi Neville kävellen lähemmäs ja ojentaen kirjeen vuorostaan Seamusille. Myös Neville näytti hyvin suuttuneelta. ”Kuinka hän saattaisi tehdä niin? Hän sanoi minulle keväällä, että hän ei koskaan antaisi Harryn lähteä yksin mihinkään, ja että hän ja Hermione seisoisivat Harryn rinnalla viimeiseen asti. Hän kuulosti niin varmalta – ja nyt juuri hän,
kaikista meistä, on luovuttanut!”
”Se on vain niin
Ronia”, Ginny sähähti. Hän oli puristanut kädet hiuksiinsa ja nojasi kyynärpäitään polviin mulkoillen lattiaa raivokkaasti. ”Hän on niin hiton herkkänahkainen, hän lupaa kyllä vaikka mitä, mutta kun pieninkin asia menee pieleen, hän luovuttaa. Säälittävää.”
”Sinun pitää ymmärtää veljeäsi”, sanoi yllättäin Luna, joka oli pysytellyt hiljaa ja tarkkaillut tilannetta. Kaikki kääntyivät katsomaan häntä, ja kaikki näyttivät ärsyyntyneiltä. Aikoiko tyttö todella
puolustaa Ronia? Luna ei hämmentynyt vihamielisestä vastaanotosta, vaan jatkoi. ”Mieti millaisia aikoja me elämme. Joka toinen rupeaa kuolonsyöjäksi edes yrittämättä taistella vastaan. Ehkä Ron on tehnyt virheen, mutta hän yritti parhaansa, Ginny – eikä hän ole pettänyt meitä, hän ei ole siirtynyt pahan puolelle. Me kaikki voidaan tehdä vain parhaamme. Eikä me voida tietää, mitä Ron on joutunut käymään läpi missä sitten on ollutkin. Ja minusta kuulostaa todella siltä, että hän on vilpittömästi pahoillaan. Uskon myös, että hän korjaa virheensä, sillä koska Ron olisi tehnyt jotakin anteeksiantamatonta ja antanut sen sitten olla?”
Ginny pohti Lunan sanoja ja hänen katseensa käväisi Lavender Brownissa, mutta jopa tämä näytti vakuuttuvan Lunan sanoista.
”Hyvä on, Luna on oikeassa, ei olla vihaisia Ronille”, Neville huokaisi. Seamus ei kuitenkaan näyttänyt leppyvän yhtä helposti, vaan kiipesi ylös riippukeinuunsa ja jäi paikalleen makaamaan.
”Tahtoisin vain saada mahdollisuuden itse mennä auttamaan Harrya. Edes mahdollisuuden”, Ginny sanoi raskaasti. ”Mutta hän ei koskaan edes pyytänyt minua. Hänelle minä olen aina pikkutyttö, jota pitää suojella joka hiton asialta. Eikä hän voi suojella minua tältä huolelta, joka kohta
tappaa minut, hänen täytyy tietää se!”
Ginny sulki silmänsä ja puri huultaan lujaa. Luna kietoi kätensä Ginnyn harteille ja silitteli tämän hiuksia myötätuntoisesti. Kaikki tiesivät, että Ginny kaipasi Harrya, mutta nykyään hän puhui Harrysta entistä harvemmin – Luna arveli, että Ginny alkoi menettää toivoaan se suhteen, että koskaan saisi todella olla yhdessä Harryn kanssa. Ei kukaan ollut enää varma siitä, mitä tapahtuisi.
”Ginny, sinä et saa ajatella olevasi turha täällä – sinä autat häntä koko ajan”, Neville sanoi vakuuttavasti. ”Sinä taistelet, etkä sinä menetä toivoasi. Olen varma, että hän tietää sen, ja se antaa hänellekin voimia jaksaa.”
Ginnyn silmät olivat yhä ummessa, mutta hän nyökäytti päätään ja yritti hymyillä, painaen sitten päänsä Lunan syliin. Hetken kaikki olivat – kirje kulki käsistä käsiin, sillä kaikki halusivat varmistaa, irtoaisiko siitä ehkä edes pikkuinen tiedonvihje, jota keskustelusta ei olisi käynyt ilmi. Lopulta Seamus pomppasi alas riippukeinusta, kahmaisi kirjeen Padma Patilin käsistä ja rutisti sen palloksi.
”Helvetin Ron”, Seamus tokaisi.
~~~
”Neville? Seamus?” hätäinen ääni halkoi tarvehuoneen pimeyttä. Kello näytti yöyhtä, mutta hetkessä monta ääntä kuiskasi: ”Valois!” ja sauvojen kärjet valaisivat Dennis Creeveyn hätääntyneet kasvot.
”Mikä hätänä, Dennis?” kysyi Neville, kompuroiden alas riippukeinusta niin nopeasti kuin suinkin kykeni. Seamus seurasi esimerkkiä, ja hetkessä koko kaarti oli kerääntynyt Denniksen ympärille.
”Minä näin juuri, kuinka Amikus Carrow vei ainakin viisitoista ekaluokkalaista tyrmiin. He olivat ilmeisesti tehneet jotain tosi pahaa, koska Amikus näytti tosi tyytyväiseltä – eivätkä Carrow’t koskaan näytä tyytyväisiltä! Mukana oli myös läjä luihuisia – ainakin Theodore Nott ja ne kaksi gorillamaista ääliötä –”
”Crabbe ja Goyle”, Neville nyökkäsi. ”Ääliöitä, mutta vaarallisia ääliöitä, joten meidän on pakko mennä. Pienellä porukalla, koska iso lauma ei millään pääse kulkemaan tyrmissä ääneti.”
”Minä ainakin lähden”, Seamus ilmoitti heti. Hän oli ollut erityisen äksyllä tuulella koko illan, ja nyt hän mulkoili toisia kuin haastaen heidän väittämään vastaan. Kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään.
”Mennään, Neville”, Ginny sanoi yksinkertaisesti. Neville katsoi häntä yhteisymmärrys silmissään – kumpikin kaipasi päivällä saapuneen kirjeen jälkeen kipeästi muuta ajateltavaa. Neville nyökkäsi.
”Neville”, Michael Corner sanoi lähes anovasti. ”Anna minä tulen myös, minun pikkusiskoni on ekaluokkalainen, ja jos hän – Dennis ei nähnyt keitä sinne vietiin. Minä en voi jäädä tänne.”
Lopulta sovittiin, että Ginnyn, Nevillen, Seamusin ja Michaelin lisäksi joukkoon liittyisivät vielä Luna ja Lavender.
”Tarvitaanko me harhautusloitsuja?” Luna kysyi ja kohotti taikasauvaansa, mutta Neville pudisti päätään.
”Ei – jos siellä on pari luihuista ja Carrow, me pärjätään kyllä. Sitä paitsi Dumbledore oli joskus sanonut, että näkymättömyys tekee yllättävän heikkonäköiseksi, eikä meillä ole varaa olla varomattomia.”
Vastaväitteitä ei kuulunut, joten he kiskoivat kaavut ylleen nopeasti ja toisten katseiden seuratessa poistuivat ulos ovesta. He löysivät itsensä ensimmäisestä kerroksesta, joka oli autio lukuun ottamatta Riesua. Kun räyhänhenki oli onnistunut pudottelemaan suuren pussillisen näkymättömiä marmorikuulia Suuren salin oven eteen, se leijui käkättäen tiehensä, ja kaartilaisten tie eteisaulan läpi tyrmien sisäänkäynnille oli selvä.
”Mitä jos Dennis näki väärin, ja he menivätkin jonnekin muualle?” kysyi Lavender toiveikkaasti pilkkopimeässä käytävässä, minne he laskeutuivat portaita. Se oli kuitenkin pelkkää toiveajattelua – toiset hyssyttivät hänet ja jatkoivat hiipimästä eteenpäin, varoen päästämästä pienintäkään ääntä.
Hetken kuluttua eräs rautaovista narahti. Nevillen antoi katseensa nopeasti rekisteröidä eri piiloutumisvaihtoehdot, paikansi suuren pääkallopatsaan ja viittasi toiset sen taa. He onnistuivat käpertymään seinän viereen juuri, kun Amikus Carrow astui ovesta ulos kanniskellen suurta avainnippua. Avaimet kalisivat toisiaan vasten metallisesti, ja Amikus hykerteli niin tyytyväisenä, ettei onneksi tajunnut vilkaista ympärilleen tai sytyttää valoa. Vasta kun hänen askeleensa olivat täysin kadonneet kuuluvista, kaartilaiset uskalsivat hengittää, ja Neville viittasi toiset jatkamaan matkaa. Luna kuitenkin pysäytti hänet.
”Mitä jos Alekto on tuolla?” Luna puhui niin hiljaa, että se oli ennemmin huulten liikuttelua kuin äänen synnyttämistä.
”Mitä sitten? Minä voisin kirota sen kammotuksen vaikka unissani”, Michael Corner suhahti, ja tönäisi Seamusta eteenpäin. Luna kuitenkin pudisti painokkaasti päätään.
”Jos Carrow näkee meidät, hän saa tietää meidän kaikkien olevan AK:ssa. Tarpeeksi moni meistä on jumissa tarvehuoneessa jo nyt”, Luna selitti lähes ääneti.
”Me mennään – tule, Lavender”, Neville sanoi, ja viittasi Lavender Brownin mukaansa. Neville oli jo valmiiksi Carrowien kanssa niin pahoissa vaikeuksissa, että ei saattanut näyttää naamaansa heille, ja Lavender Brown joutuisi jästisyntyisiä rekisteröivän lautakunnan eteen heti, kun opettajat tajuaisivat, ettei heillä ollut hänen verisäätyään. Siksi heidän kahden paljastumisestaan ei ollut niin suuresti väliä. He hiipivät oven taa, ja raottivat sitä aivan hiukan – onneksi se ei narissut, vaan Neville ja Lavender kurkistivat sisään, ja vetivät sitten päänsä äkkiä piiloon oven taa. Neville viittoi toisia tulemaan lähemmäs.
”Ei Carroweja”, Neville sihisi huolestuneen oloisena, ”mutta enemmän luihuisia kuin me luultiin.”
”Montako?” Ginny kysyi henkeään pidättäen.
”Yhdeksän”, henkäisi Seamus, joka oli juuri katsonut sisään ovesta. ”Niitä on kolmannes enemmän kuin meitä.”
”Meidän on pakko mennä”, Michael sanoi painokkaasti. Hän tiirasi koko ajan ovesta sisään lähes lattianrajaan kumartuneena, epäilemättä yrittäen löytää siskoaan katseellaan. ”Ne ovat ripustaneet heidät ranteista kattoon ja vaientaneet heidät. Luoja tietää kauanko he joutuvan killumaan tuossa, jos emme auta. Mennään jo!”
”Okei”, Neville nyökkäsi. ”Yrittäkää hämäyttää niitä, koska sitten he eivät välttämättä tunnista meitä – tähdätkää ensin muihin ja viimeisenä Crabbeen ja Goyleen. Kolmannella sitten, yksi, kaksi – kolme.”
Luna heitti estokirouksen taakseen, siltä varalta että Carrow’t päättäisivät palata, ja he kaikki puskivat luokkaan yhtä aikaa. Koska he eivät pitäneet ääntä, luihuisilta meni hetki aikaa tajuta, mitä tapahtui. Hämmennys toi edun kaartilaisille.
Nevillen tainnutusloitsu oli niin voimakas, että se paiskasi Zabinin suoraan päin seinää, ja Luna kirosi sekä Goyleen että Nottiin kokovartalolukon. Michael ei välittänyt luihuisista lainkaan, vaan juoksi suoraan ensiluokkalaisten luo ja alkoi kiskoa ja loitsia kettinkejä irti.
”Seamus, Michael -!” Luna kirkaisi hetken kuluttua, kun loitsut ja kiroukset sinkoilivat ympäri luokkaa eikä kukaan tuntunut tietävän, mitä tapahtui. Seamus huomasi Goylen juuri, kun tämä tähtäsi sauvallaan Michaelin selkää – Michael ei tietenkään voinut puolustautua, mutta Seamus heitti heidän väliinsä kilpiloitsun ja ryntäsi taklaamaan Goylen. Ginny heitti ärhäkän lepakonräkäherjan hujoppimaiseen luihuiseen, jonka kanssa Seamus oli kaksintaistellut.
”Vauhtia, Michael”, Neville huudahti, kun taistelua oli käyty useita minuutteja. Luihuiset olivat päässeet niskan päälle, ja ajoivat nyt kaartilaisia kohti oviaukkoa. Michaelin kimppuun kukaan ei kuitenkaan päässyt käymään, niin kiireisinä toiset onnistuivat luihuiset pitämään, ja pian Lavender irrottautui taistelusta ja ryntäsi auttamaan Michaelia, joka oli saanut vasta puolet ensiluokkalaisista vapaiksi. Ginny ja Neville taistelivat nyt kumpainenkin kahta vastaan, ja Luna oli saanut polttoherjasta olkapäähänsä ja piteli sitä nyt samalla, kun suojasi itseään kilpiloitsulla Pansy Parkinsonin kirouksilta.
Seamus ja Goyle olivat ajautuneet lattialla jonkinlaiseen painiotteluun, sillä Seamusin oli onnistunut heittää Goylen sauva tyrmän perälle. Ikävä kyllä tilanne oli kääntynyt siten, että huomattavasti suurikokoisempi Goyle oli päässyt niskan päälle ja painoi nyt Seamusia lattiaan niin, ettei tämä saanut henkeä.
”Merlinin pöksyt”, Neville murahti, mutta koska muuta keinoa ei ollut, hän heitti vastustajiaan päin kilpiloitsun ja ryntäsi Seamusin avuksi.
Reilusti ylivoimaisiksi jääneet luihuiset ajoivat Ginnyn ja Lunan käytävään. Neville onnistui kampeamaan Goylen pois Seamusin päältä, ja ilman taikasauvaansa tämä rynnisti ulos tyrmästä, ennen kuin Neville ehti edes harkitsemaan tämän kiroamista.
”Oletko kunnossa?” Neville kysyi Seamusilta, joka yski yhä, mutta oli palautunut kasvoiltaan normaalin väriseksi. Seamus nyökkäsi.
”Okei, mennään sitten, Ginny ja Luna tarvitsevat varmasti apua. Te kaksi, pitäkää kiirettä!” Neville huudahti olkansa yli Lavenderille ja Michaelille, jotka yhä kuumeisesti sorkkivat rautaketjuja irti ensiluokkalaisten ranteista. Sitten pojat syöksyivät käytävälle luihuisten ja Lunan ja Ginnyn perään.
”Älä roiku – ole kiltti ja koeta pysyä paikallasi, jotta saan tämän kettingin katki. En minä halua osua sinuun – rauhoitu!” Lavender tuskaili erään pikkutytön kanssa, joka kiljui ja itki ääneti, rimpuillen kettingeissä hullun lailla. Michael oli saanut toisiksi viimeisen ensiluokkalaisen irti, ja huomannut yhtäkkiä aivan uuden ongelman.
”Kuinka me saadaan heidät kaikki takaisin oleskeluhuoneisiin? Eiväthän he näe tuolla pimeässä, ja luihuisetkin ovat siellä”, Michael hermoili ja silmäili ensiluokkalaisia, jotka oli jo vapautettu. He kyhjöttivät yhdessä nurkassa, eikä kukaan päästänyt ääntäkään – sen paremmin Michael kuin Lavenderkaan ei osannut vastakirousta vaimennoukselle.
Silloin Ginny ryntäsi takaisin tyrmään kannoillaan Luna. Kumpikin oli hengästynyt ja kalpea.
”Mikä teillä kestää?” Ginny älähti. ”Luihuiset ajoivat meidät yläkertaan, ja enää neljä heistä on tajuissaan, mutta me törmättiin Norriskaan ja se takuulla hakee Voron.”
”Me ollaan melkein valmiita, mutta Ginny, meidän täytyy saada heidät”, Michael viittoi ensiluokkalaisiin päin, ”takaisin oleskeluhuoneeseen.”
”Minä vien”, Luna sanoi heti, ”tiedän missä Rohkelikon oleskeluhuone on. Harhaututan heidät, ja vietyäni heidät perille palaan poikien luo taistelemaan. Toivottavasti he pitävät puolensa sillä aikaa.”
Ginny nyökkäsi ja auttoi Lavenderia vapauttamaan viimeisenkin vangin, ja Luna viittasi ensiluokkalaiset mukaansa ja johdatti heidät kiireesti käytävään. Michael katseli edelleen ympärilleen rauhattomana.
”Mikä on hätänä, Michael?” Lavender kysyi. ”Meidän pitäisi mennä auttamaan Seamusta ja Nevilleä.”
”Minun siskoni, hän ei ollut toisten joukossa. Mitä jos heitä on lisää, jossakin toisessa tyrmässä?” Michael käveli seinän viereen ja koputti sitä, kuin etsien salaovea.
”Ei, Michael, nuo olivat kaikki rohkelikkoja”, Ginny sanoi nopeasti. ”Sinun sisaresihan on korpinkynsi.”
”On, mutta minusta tuntuu, että jotkut heistä – se pieni mustatukkainen poika oli minun tuvastani, uskon nähneeni hänet oleskeluhuoneessa”, Michael hermoili.
”Luna saa käydä varmistamassa, että sisaresi on Korpinkynnen tornissa, mutta nyt ei ole aikaa, tule, on pakko mennä”, Ginny hoputti – mutta liian myöhään. Tyrmän rautaovi aukeni hitaasti naristen, ja ensimmäisenä heidän näköpiiriinsä heilahti likainen kaavunlieve.
”Voi voi”, Voro hymyili ivallisesti astuessaan sisään. ”Te kolme olette selvästi oppitunnin tarpeessa. Katsokaahan, kun sääntöjenrikkojen tulee saada rangaistus. Ne kakarat olivat rikkoneet sääntöjä – ja niin olette myös te.”
Valitettavasti Voro ei ollut tullut yksin. Hänen takanaan olivat sekä Crabbe että Goyle, ja pari nuorempaa luihuista, joita Ginny ei tuntenut nimeltä.
”Kokovartalolukkoon on vastakirous, tiedättekö, neropatit”, Crabbe lisäsi vielä, virnistäen niin rumasti ja ilkeästi, että Ginnyä etoi.
”Onneksi meillä on kettingit valmiina, niin ei jouduta näkemään turhaa vaivaa - Goyle, ota punapäästä kiinni, hän –”
Mutta se, mitä Voro tahtoi Ginnylle tehtävän, ei koskaan selvinnyt. Ginny oli vetänyt taikasauvansa esiin ja loitsinut Voroon tainnutustaian, joka oli niin voimakas, että se paiskasi vahtimestarin huoneen poikki. Voro lennähti vasten tyrmän takaseinää ja liukui lattianrajaan, verinoro ohuiden hiusten alta valuen.
”Tuota sinun ei olisi kannattanut tehdä”, Crabbe sanoi, yhä kammottavalla tavallaan hymyillen. ”Karkotaseet.”
Ginnyn sauva lennähti varoituksetta Crabben valtaisaan kouraan, ja Ginny sähähti hänelle pilkallisesti. Goyle loitsi saman loitsun Lavenderiin, joka oli myös vetänyt sauvansa esiin.
”Ihme, ettei teidän rakas pikku hillerinne – anteeksi, pikku
ystävänne Malfoy ole mukana”, Ginny sanoi pelottomasti.
Crabben hymy muuttui entistä rumemmaksi irvistykseksi. ”Turpa umpeen, saastainen verenpetturi. Sinä et paljon puhuisi, jos tietäisit, miten pian myös sinun kuraapalvova pikku perheesi taipuu pimeyden lordin tahtoon.”
”Ahaa, Malfoy on siis saanut virallisen pestin Voldemortin vessankuuraajana?” Ginny jatkoi pilkantekoa.
”Kidutu!” Crabbe karjaisi, mutta Michael reagoi nopeammin ja ehti langettaa kilpiloitsun Crabben ja Ginnyn välille. Valitettavasti se ei ollut kovin vahva, ja suoja häipyi yhtä nopeasti kuin oli syntynytkin. Crabbe murahti ylenkatseisesti.
”Ahaa, Corner tahtoo puolustaa pikku verenpetturia”, Goyle hymähti. ”Olkoon niin, mutta ensi kerralla kun tuo saasta lausuu pimeyden lordin nimen, hän kuolee. Onko selvä? Tule tänne, Corner.”
Ginny katsoi Michaelia kauhuissaan, mutta tämä pysyi itsepäisesti paikoillaan ja katsoi Goylea suoraan silmästä silmään. Goyle päästi omahyväisen hörähdyksen, joka inhotti Ginnyä suunnattomasti.
”Hyvä on. Katsotaan, kuinka suurta sankaria sitä ollaan pienen käsittelyn jälkeen”, Goyle sanoi ja osoitti Michaelia Crabbelta saamallaan Ginnyn taikasauvalla. ”Komennu!”
Michaelin ilme valahti sekunnin murto-osassa vihaisesta täysin neutraaliksi. Kuin robotti hän käveli huoneen keskelle ja polvistui Goylen ja Crabben eteen. Kaksikko mulkoili häntä hetken ivallisesti, ja sitten he kääntyivät katsomaan toisiaan.
”Haluatko kokeilla, kuinka hyvin tämä pikku sätkynukke kestää pimeyden lordin vihaa?” Goyle kysyi.
”Ei…” Crabbe sanoi hitaasti, katseellaan kiertäen tyrmän seinustoja. ”Hän saa ensin maistaa minun vihaani. Tulejo kettinki!”
Ginny ja Lavender vilkaisivat toisiaan hädissään. He olivat pahasti alakynnessä, kaksi viittä vastaan, sillä varmasti myös Michael komennuskirouksen alaisena hyökkäisi heitä vastaan, jos he yrittäisivät tehdä jotakin. Niin he saattoivat vain katsella, kuinka raskas, ruosteinen rautaketju liisi luonnottoman keveästi ilman halki ja rojahti Crabben ojennettuun käteen. Tämä kohotti ketjua, tarkasteli sitä hetken, ja varoittamatta läimäytti sillä Michaelia poskelle. Poika sätkähti, ja päästi pienen inahduksen, mutta ilme ei muuttunut – poskeen oli tullut avohaava ja se helotti kirkkaanpunaisena. Lavender purskahti äänettömään itkuun.
”Vielä, Crabbe – hän yrittää taistella minua vastaan”, Goyle sanoi otsa keskittyneessä rypyssä, kun hän yritti käskeä Michaelia tekemään tahtonsa mukaan – Michael liikahteli kummallisesti lattialla, taistellen pakonomaisia reaktioitaan vastaan. Crabbe kohotti kettinkiä uudelleen ja osui Michaelia mahaan. Michael taipui kaksin kerroin ja yökkäsi.
”Älä!” Lavender kirkaisi, kun Crabbe kohotti rautaketjua kolmannen kerran.
”Eikö neiti Kuraveri tahdo, että Corneria satutetaan?” Crabbe kysyi julmasti. ”Kyllä minä tiedän mikä sinä olet, Brown. Ehkä sinun pitäisi mennä jästisyntyisiä luetteloivan lautakunnan eteen.”
Crabbe kohotti sauvansa, mutta Ginny ehti ennen – toisten katsoessa muualle hän oli ryöminyt takaperin ja tavoittanut Goylen sauvan, joka lojui yhä lattialla. ”Karkotaseet!”
Kettinki kalahti Crabben käsistä, ja sauva kilahti vasten tyrmän kivistä seinää. Crabbe kääntyi katsomaan Ginnyä vaarallisesti hymyillen.
”Tuota sinä saat katua”, Crabbe sanoi, ja lähti kävelemään Ginnyä kohti, raskaat askeleet kaikuen uhkaavina kivihuoneessa. Lavender kuitenkin syöksähti yllättäen sivulta päin ja onnistui kamppaamaan Crabben. Goyle riensi apuun, mutta juuri kun hän oli aikeissa kirota Ginnyn tämän omalla sauvalla, kuului huoneen keskeltä huuto: ”EI!”
Crabbe ja Goyle menettivät huomionsa sekunniksi, ja sen aikana Ginnyn onnistui heittää Goylen taikasauva Lavenderille. Michael istui yhä keskellä lattiaa, mutta hänen silmiinsä oli palannut sama viha, joka niissä oli paistanut ennen komennuskirouksen langettamista. Hän tuijotti Goylea.
”Vai yrität sinä tapella minua vastaan?” Goyle karjaisi, ja lähti rynnistämään kohti Michaelia, ja ohikiitävän hetken Ginny pelkäsi, että tämä ehtisi vääntämään pojalta niskat nurin. Lavender kuitenkin loitsi nopeammin kuin Goylen jalat kulkivat, ja pian tainnutustaika iski Goylen lattiaan samalla tavoin kuin Voron hetki sitten.
Crabbe tempaisi taikasauvansa maasta raivoissaan. ”Takaapäin kiroamista”, hän sylkäisi. ”Minä kun luulin, etteivät rohkelikot alennu moiseen. Sinut minä hoidan kohta, Brown – nyt minulla ja Cornerilla on selvittämättömiä bisneksiä.”
Crabbe käveli kohti Michaelia, joka oli nyt hiukan horjuvasti noussut seisomaan. Crabbe nyökkäsi kahdelle yhä tajuissaan olevalle luihuispojalle, jotka suuntasivat sauvansa Ginnyyn ja Lavenderiin. Sitten Crabbe kohotti oman sauvansa. ”Kidutu!”
Ginny ja Lavender olivat jähmettyneet paikalleen – itse asiassa Ginny ei ollut lainkaan varma, sykkikö hänen sydämensä enää, kun Michaelin vertahyytävä huuto täytti tyrmän jokaisen sopukan. Kirous heitti hänet maahan, hän kieri ja rimpuili maassa, hän taipui kaksin kerroin ja raapi kivilattiaa hullun lailla, ja koko ajan hän huusi keuhkojensa täydeltä. Kyyneleet valuivat pitkin Michaelin poskia, ja Crabbe katsoi koko ajan suoraan häneen, hykerrellen mielipuolisesti.
Kului minuutteja, kammottavia sekunteja toisensa perään, eivätkä Ginny ja Lavender saattaneet tehdä elettäkään Michaelin auttamiseksi. Ginnyn selkäpiissä karminut tunne levisi koko kehoon lamaannuttavana, ja hänen teki mieli oksentaa, niin kamalaa oli istua avuttomana paikoillaan ja katsella tuskaa, joka kumpusi Michaelin rinnasta ja vapautui hillittömänä huutona huoneeseen. Lopulta, monen liian pitkän ikuisuuden jälkeen, toinen luihuispojista puhui varovasti.
”Crabbe – eiköhän se jo riitä.”
Mutta Crabbe vain naurahti säälivästi eikä vieläkään irrottanut katsettaan Michaelista, joka sätki maassa silmät ummessa ja katkonaisia ääniä päästellen. ”Mikä hätänä, etkö uskalla toteuttaa määräyksiäsi?”
”Meidän käskettiin vain
pelotella heitä, Crabbe, ei tappaa… Alekto sanoi että heistä voi olla hyötyä, he voivat tietää siitä Potterin pojasta…”
”Onko sillä väliä, mitä Carrow’t tahtovat? Minä palvelen pimeyden lordia, en heitä”, Crabbe uhosi ja katsoi luihuispoikaa haastavasti.
”Minä ainakin lähden”, poika vastasi hänelle, hiukan epäröivästi, ja vilkaisi toveriaan – tämä nyökäytti myös hiukan päätään. Ginny näki molempien silmissä pelkoa, kun he hivuttautuivat ovelle Crabben murhaavan katseen alla ja häipyivät.
”Uskomatonta!” Crabbe sanoi ja kirosi raskaasti. Viimein hän kiepautti sauvaansa, ja Michael lakkasi huutamasta – hän lakkasi liikkumasta. Edes Crabbe ei ollut kyllin typerä jäädäkseen tyrmään yksin kahden aseistetun noidan kanssa, jos kukaan ei varmistanut hänen selustaansa. Ginny tiesi, että ylivoima oli nyt heidän puolellaan, mutta hän ei kironnut Crabbea, eikä niin tehnyt Lavenderkaan – huoli Michaelista ja tahto päästä tilanteesta pois niin pian kuin suinkin huusivat kummankin sisuksissa. Crabbe heitti synkeän katseen Michaeliin ja sylkäisi tämän päälle.
”Ensi kerralla, minä lupaan – te ette pääse näin helpolla”, Crabbe uhkasi, ja sitten hän saapasteli ulos huoneesta pää pystyssä, vilkaisematta kertaakaan taakseen – edes uhraamatta ajatusta Goylelle, joka myös lojui tajuttomana maassa. Ginny ja Lavender jäivät istumaan tyrmän lattialle, ja vaikka vaistot käskivät pakenemaan, kumpikaan ei pitkään aikaan osannut sanoa tai tehdä mitään.
~~~
Tarvehuoneessa ei ollut nukuttu sinä yönä. Neville, Seamus ja Luna olivat palanneet jo reilu tunti sitten, mutta Ginnyä, Lavenderia ja Michaelia ei vieläkään näkynyt – ovi pysyi kiinni, ja Neville tuli hetki hetkeltä hermostuneemmaksi. Kukaan ei uskaltanut lähteä etsimään heitä, ei enää, kun pako luihuisten käsistä oli ollut niin tiukalla. Jos Luna ei olisi palannut Rohkelikkotornista, Neville ja Seamus olisivat hävinneet, ja heidät olisi viety suoraa tietä rehtorin eteen. Neville oli varma, ettei Kalkaros enää toista kertaa päästäisi heitä yhtä kevyellä rangaistuksella kuin miekanvarastusyrityksen jälkeen.
Luna istui Hannahin ja Susanin kanssa puupenkeillä – kukaan ei puhunut mitään, eikä kukaan nukkunut. Seamus makasi taas riippukeinussaan kattoon tuijottaen, ja Neville harppoi levottomana edestakaisin huoneessa. Lopulta, kellon näyttäessä aamuneljää, kuului kovaa kolinaa ja tarvehuoneen ovi aukeni.
”Luojan kiitos – mitä tapahtui? Ginny?” Nevillen ääni oli tavallista korkeampi, kun hän ryntäsi ovelle. Ginny oli kirjaimellisesti kaatunut ovesta sisään. Kului hetki, ennen kuin kaikki rekisteröivät tilanteen – Ginnyn, joka yritti kamppailla maassa makaavan Michaelin kanssa, ja Lavenderin, joka itki hillittömästi. Parvati ryntäsi sulkemaan parhaan ystävänsä syliinsä, mutta kaikkien muiden huomiot kiinnittyivät Michaeliin. Poika makasi maassa, ja hänen silmänsä olivat kiinni – suu yritti puhua, mutta vain erinäisiä vokaaleja ja huudahduksia tuli ulos. Ginny yritti rauhoitella häntä, mutta Michael yritti lyödä häntä – Seamus ja Coote tarttuivat Michaelin ranteisiin. Neville vain tuijotti Michaelia kauhuissaan.
”Mikä hänellä on, Ginny?” kysyi Terry Boot, joka oli myös korpinkynnessä ja Michaelin hyvä ystävä. Ginny sai vain vaivoin sanan ”kidutuskirous” ulos suustaan, ja sitten hän painoi kasvot käsiinsä. Ihmiset ympärillä vetivät kauhistuneina henkeä – Luna polvistui Michaelin viereen ja yritti kokeilla Michaelin pulssia, mutta tämän kädet huitoivat hallitsemattomina.
”Kuinka kauan, Ginny?” Neville kysyi ilmeettömällä äänellä. Kaikki katsoivat Ginnyä, mutta tyttö vain pudisti päätään eikä kohottanut kasvojaan käsistään. Neville ilme särähti tuskaisena.
”Minä kysyin, kuinka kauan! Vastaa minulle!” Neville huusi, ja Ginny säpsähti – Ginnyn kädet tärisivät hillittömästi, ja hän pudisti päätään. Neville ei kuitenkaan antanut periksi, vaan tarttui tyttöä olkapäistä ja ravisti. ”Kauanko, Ginny?”
”Minä – minä en… Ehkä kymmenen minuuttia, ehkä vartti”, hän sopersi. Tyrmien kauhunhetket olivat tuntuneet niin pitkiltä, että niitä oli mahdotonta mitata ajassa. Neville päästi Ginnystä irti ja käveli huoneen toiseen päähän, missä hän löi nyrkkinsä lujaa vasten seinää.
”Tulkaa, nostetaan hänet riippukeinuun”, Seamus komensi, ja viisi kaartin poikaa riensi hänen avukseen. Michael kouristeli edelleen, ja hänen poskensa olivat alkaneet hehkua kuin kuumeisella, mutta yhteisin hartiavoimin pojat kampesivat hänet makuulle. Pitkän aikaa kaikki, paitsi huoneen toisessa nurkassa kyhjöttävä Neville, seisoskelivat Michaelin riippukeinun ympärillä ja katselivat häntä varovasti. Vain Luna ja Ginny seisoivat aivan hänen vieressään. Ginny oli niin kalpea, että hänen poskensa olivat harmaat, ja Luna silitteli Michaelin hiuksia ja tunnusteli tämän rannetta tasaisin väliajoin.
Viidentoista minuutin kuluttua tapahtui kuitenkin jotakin – Michael alkoi yhtäkkiä sätkiä ja huutaa vuoteessaan, hän olisi kierähtänyt maahan, ellei Luna olisi saanut häntä kiinni. Koko tarvehuoneen väki syöksähti heidän avukseen, mutta kukaan ei saanut Michaelia hiljenemään – tämä huusi suoraa huutoa, itki niin että ei saanut kunnolla henkeä, ja tämän silmät harittivat kuin ne olisivat nähneet harhakuvia. Myös Neville oli tullut riippukeinun ääreen ja yritti nyt yhdessä muiden kanssa rauhoitella Michaelia.
”Michael – katso minuun! Katso tänne, katso”, Neville huusi Michaelin hysteerisen itkun yli. ”Michael! Sinä et voi – katso tänne, katso, sinä olet täällä, sinä olet täällä meidän kanssamme ja sinun täytyy lopettaa, sinun täytyy rauhoittua!”
Nevillen ääni kohosi jälleen huudoksi, hän piteli Michaelin päätä paikoillaan lähes väkivaltaisesti ja yritti saada tämän katseesta kiinni, mutta silmät pyörivät korpinkynsipojan päässä. Lopulta Luna astui väliin, hän tarttui hellän voimakkaasti Nevillen käsivarteen ja veti hänet pois.
”Neville”, Luna huusi metelin yli, metelin joka syntyi, kun kaksikymmentä ihmistä ryntäili edestakaisin, yrittäen auttaa, mutta kukaan ei tiennyt mitä tehdä. ”Sinä tiedät, että hän ei ole niin kuin luulet. Hän ei ole niin kuin sinun vanhempasi, ja sinä tiedät sen!”
Neville hiljeni – hetkeksi väri valahti hänen kasvoiltaan, ja hullunkiilto katosi hänen silmistään – sitten hän puri huultaan lujaa ja nosti käden kasvoilleen.
”Eikö?” Ginny kysyi heikosti ja katsoi Lunaa anoen. ”Eikö hän ole… Paraneeko hän?”
”Paranee”, Luna sanoi lempeästi ja vilkaisi Michaelia. Poika nyyhkytti yhä, ja hänen katseensa pyöri vauhkona puolelta toiselle. ”Hänen pitäisi tulla kuntoon, ei noin lyhyt… aika aiheuta pysyviä vaurioita. Hän saattaa olla tuollainen muutaman päivän, mutta me ei saada ajatella, että hän ei tule kuntoon. Koska hän tulee, Neville.”
Nevillen silmät olivat tuskaiset, mutta hän näytti uskovan Lunaa – kai hän oli tiennyt koko ajan, mutta oli nähnyt vain pahimman. Ginny mietti, millaista kidutusta Michaelin huudon kuuleminen mahtoi olla Nevillelle, joka oli joutunut kasvamaan samanlaisten tapahtumien keskellä. Loputtoman huudon, tuskan ja tyhjyyden keskellä. Luna kietoi kätensä Nevillen harteille ja poika upotti kasvonsa Lunan hiuksiin – hänen hartiansa tärisivät hillittömästi. Seamus tuli myös lähemmäs – hän oli kuunnellut keskustelua hiukan kauempana, ja hän taputti Nevillen olkapäätä.
”Hei”, Seamus sanoi, ”kaikki järjestyy.”
Ginny olisi tahtonut jäädä heidän luokseen – ei, Ginny olisi
tahtonut tahtoa jäädä heidän luokseen, mutta jokin, mikä kuristi hänen kurkkuaan, pyrki pakoon – Ginny ryntäsi suoraan tyttöjen kylpyhuoneeseen ja oksensi. Hän tärisi päästä varpaisiin, ja mielikuvat tyrmän tapahtumista, Crabben julmasta naurusta ja Nevillen tuskaisesta katseesta välähtelivät hänen mielessään, ja Billin kirje sai uuden pahoinvoinnin aallon iskemään hänen rintaansa – Ron ei ollut Harryn kanssa, ja jos Hermionekin lähtisi, Harry jäisi yksin. Ginny nousi huojuvin jaloin ylös, istui vessanpöntön kannen päälle ja nosti jalkansa koukkuun eteensä, kietoen kätensä niiden ympärille. Jos elämä täällä, Tylypahkassa, olisi tällaista, hän saattoi tuskin kuvitella, mitä Harry joutui näkemään sillä hetkellä. Harryhan oli nähnyt sen ennenkin, hän oli nähnyt Cedric Diggoryn kuolevan, Siriuksen kaatuvan holvikaaren läpi, Dumbledoren… Jos Ginny tuskin kesti edes tämän, miten Harry saattoi kestää oman osansa? Ja mitä jos juuri sillä hetkellä Harry makaisi samanlaisella kivilattialla kuin Michael hetkeä sitten, yksin, eikä kukaan kantaisi häntä pois. Jäisikö Ginnykin silloin yksin? Tahtoisiko hän jäädä yksin?
~~~
