Vs: Muutosten aikaa Tylypahkassa, K11 ! Kahdeksatta osaa tarjolla 26.11 !

[Aiqsu]

// Alaotsikko: (Draama/Angst/Seikkailu/Romantiikka)

Ficin nimi: Muutosten aikaa Tylypahkassa
Kirjoittaja: Aiqsu
Tyylilaji: Aika sekalaista, esim. drama, seikkailu, angst, romantiikka..
Ikäraja: K11
Yhteenveto: Tylypahkan tapahtumia AK:n näkökulmasta siltä ajalta kun Harry, Ron ja Hermione olivat hirnyrkkejä metsästämässä

Ja muistakaa että hahmot kuuluvat aina ja ikuisesti yhtä loistavalle kirjallisuuden kuningattarellemme J.K.Rowlingille!

A/N: Tämä on ensimmäinen ficcini, joten en tiedä mitä pidätte, mutta toivottavasti ihmisiä kiinnostaa. Kommentti on erittäin tervetullutta! 


1: Uudistuksia ja niiden seuraamuksia

Neville katseli ympärilleen laiturilla yhdeksän ja kolme neljännestä. Ilmapiiri oli varautunut ja synkkä, eikä hän nähnyt yksiäkään tuttuja kasvoja. Mustiin pukeutuneet ihmiset hiipivät pitkin laiturin reunoja ja kuiskivat toisilleen. Kuolonsyöjiä, se oli Nevillelle ilmiselvää. Kuolonsyöjiä kuiskuttelemassa lapsilleen siitä, kuinka ystävyys ja inhimillisyys oli typerää ja lasten täytyisi muistaa olla tarpeeksi julmia koulussakin. Viha kiehahti pojan sisällä. Pian hän sai kuitenkin muuta ajateltavaa, kun joku koputti häntä olkapäälle.
”Hei, Neville!” sanoi Luna, jonka Neville näki käännyttyään ympäri. ”Aika synkkä ilmapiiri eikö vain? Tällä laiturilla oli ennen paljon hauskempaa.”
Neville nyökkäsi. ”Meitä tuijotetaan. Tai ainakin minua. Ne tietävät, että minä olen tunnettujen aurorien poika.”
”Ja ne tuijottavat minuakin, koska isä puolustaa ainakin kirjoituksissaan Harrya eikä häntä-joka-jääköön-nimeämättä”, Luna sanoi. ”Mutta ei se mitään, antaa heidän tuijottaa.”

Vähän kauempana Ginny hyvästeli parhaillaan perhettään. Hänen äitinsä itki ja halasi häntä tiukasti. ”Voi Ginny, minun pikku tyttöni.. Kaikki minun poikani ovat jo vaarassa, ja nyt sinäkin lähdet Tylypahkaan. Mitä jos siellä sattuu jotakin, nyt kun Dumbledorekaan ei ole siellä enää?”
Ginny taputteli äitiään hillitsevästi selkään. ”Rauhoitu, äiti, minä pärjään kyllä. Minä kuulun AK:hon, minä osaan kyllä huolehtia itsestäni.. Sitä paitsi siellä on esimerkiksi professori McGarmiwa, ja hän osaa varmasti pitää meistä oppilaista huolta.”
Hänen äitinsä hikkasi. ”M-mutta mitä jos sittenkin..”
Weasleyn isä puuttui peliin. ”Molly, Ginny on iso tyttö, hän on aivan yhtä hyvässä turvassa Tylypahkassa kuin kotonakin.”
Lopulta Ginny ja herra Weasley saivat yhteisvoimin rouva Weasleyn rauhoittumaan, ja Ginnyn täytyi lähteä etsimään paikkaa junasta. ”Heippa, nähdään jouluna!”
”Hyvää lukukautta”, herra Weasley toivotti tyttärelleen.
”Pidä huolta itsestäsi”, rouva Weasley huikkasi vielä Ginnyn loittonevalle selälle.

Ginny törmäsi Lunaan ja Nevilleen junan käytävällä. ”Hei, ihana nähdä teitä pitkästä aikaa!” hän huudahti ja halasi Lunaa.
”Niin on. Oliko sinulla hyvä kesä?” Luna kysyi.
”No, parempiakin on ollut. Kaikenlaista on sattunut..”
”Niin, mehän olimme kaikki häissä. Pääsivätkö kaikki sieltä kunnialla pois?” Luna kysyi yhtäkkiä huolestuneen näköisenä.
”Kyllä kai, mutta kukaan ei ole kuullut Ronista, Hermionesta ja.. Harrysta”, Ginny sanoi surullisesti. Harryn nimen kohdalla hänen äänensä oli sortua.
”No, olen varma että me olisimme kuulleet jos kuolonsyöjät olisivat heidät napanneet”, Neville lohdutti. ”Tulkaa, mennään etsimään vaunuosasto.”

Juna vaikutti jopa tavallistakin täydemmältä, joten he joutuivat sulloutumaan vaunuun, jossa istuivat jo Michael Corner, Seamus Finnigan ja Patilin kaksoset. Kaikki tervehtivät heitä innokkaasti ja puivat kesän tapahtumia.
”Harrykö ei sitten ole tulossa tänä vuonna kouluun ollenkaan?” kysyi Seamus harmissaan. Ginny painoi päänsä, mutta Luna vastasi hänen puolestaan.
”Tietenkään hän ei ole tulossa, koulu on täynnä kuolonsyöjien lapsia!”
”Ja sitä paitsi minä luulen että hänellä on jotain tekeillä, koska edes Weasleyt”, Neville viittasi Ginnyyn puhuessaan, ”eivät tiedä missä hän on.”
Loppumatkan aikana he eivät pahemmin puhuneet velhomaailman viimeaikaisista ikävistä mullistuksista, mutta tunnelma oli koko ajan hiukan synkkä. Valtava varjo oli laskeutunut koko velhomaailman ylle.

Kun he nousivat junasta, oli alkanut sataa. Sadepisarat rummuttivat heidän matka-arkkujensa kansia, kun he vetivät niitä kiireen vilkkaa kohti vaunuja. Pian he kuulivat kuitenkin läheltä tutun huudon.
”Ekaluokkalaiset! Ekaluokkalaiset, tähän suuntaan, me mennään veneillä järven yli, seuratkaa mua!”
Neville ja Ginny vilkaisivat toisiinsa, nyökkäsivät yhteisymmärryksessä ja käskivät muiden vahtia heidän arkkujaan. Sitten he lähtivät rynnimään ja kompuroimaan kohti Hagridia liukkaalla laiturilla.
”Hagrid!” Ginny puuskutti, kun he olivat päässeet perille. Hagrid kääntyi ja tulijat nähdessään hymyili ystävällisesti. ”Ai te tulitte tänne! Kiva nähä että te ootte kunnossa, olin aikas huolissani niitten häiden jälkeen kun kaikki lähti aikalailla eri suuntiin.” Hän halasi Ginnyä ja taputti Nevilleä selkään, ja totesi sitten: ”Mutta Harry ei taida olla tulossa tänä vuonna?”
Ginny pudisti päätään surullisesti, ja Neville huomasi ettei tyttö halunnut puhua aiheesta. Hän sanoi Hagridille, että heidän pitäisi mennä ennen kuin matka-arkut olisivat ehtineet kastua läpikotaisin sateessa, ja veti Ginnyn kädestä takaisin ihmisjoukon uumeniin.
”Kiitos”, Ginny sanoi hänelle hiljaa, kun he palasivat Lunan ja muiden luo. Yhdessä he nousivat thestralien vetämiin vaunuihin, jotka lähtivät hiljalleen lipumaan kohti linnaa.

Suuren salin ovella Neville pysähtyi. Kuten junassakin, hänestä tuntui jälleen, että oppilaita oli tavallista enemmän.
”Mitä nyt, Neville?” kysyi Michael hänen takanaan. Neville kertoi muille epäilyksensä, ja Lunalla oli heti vastaus valmiina.
”Totta kai meitä on tavallista enemmän. Nythän tuli se uusi laki, että kaikkien kouluikäisten on tultava Tylypahkaan, joten nyt kaikki aikaisemmin kotona opiskelleetkin ovat täällä.”
He kulkivat salin läpi. Rohkelikkojen, puuskupuhien ja korpinkynsien pöydästä erinäiset oppilaat tervehtivät heitä, mutta sen sijaan luihuiset mulkoilivat heitä ilkeästi. Luna meni muiden korpinkynsien kanssa istumaan heidän pöytäänsä. Rohkelikot sen sijaan jatkoivat matkaansa, ja menivät lopulta istumaan pöydän päähän Lavender Brownin ja Creeveyn veljesten kanssa.
”Hei, Neville”, Colin hihkaisi. Dennis hänen vieressään näytti olevan myös intoa piukassa kuten aina – onneksi oli sentään joitakuita, joita velhomaailman tilanne ei ollut päässyt masentamaan.
”Moi”, tervehti Neville ja istui Denniksen viereen. ”Mitähän Kalkaros aikoo sanoa? Että Voldemort tulee kivalle pikku vierailulle huomenna ja rankaisee kaikkia jotka eivät tykkää hänen vallankumouksellisista aikeistaan?” Muut naurahtivat happamesti, vaikka osa olikin hätkähtänyt rajusti Voldemortin nimen kuullessaan.
”Hiljaisuus!” kuului kolkko komento salin etuosasta. Severus Kalkaros oli noussut rehtorin korokkeelle. Ginnyn sisimmässä leimahti silkka raivo, kun hän näki miehen. Tuon miehen takia Harry ei voinut olla nyt täällä.
Nevillen ajatukset olivat samansuuntaiset. Häntä raivostutti, että tuo lipevä, mustaan kaapuun pukeutunut mies seisoi Dumbledoren korokkeella kuin omallaan ja katseli ympäri salia mustilla, julmilla silmillään. Kalkaroksen silmät pysähtyivät Nevilleen. Neville katsoi takaisin niin inhoavasti kuin suinkin kykeni.
”Tervetuloa”, Kalkaros sanoi pehmeän lipevästi. ”Ennen kuin pääsette syömään, minulla on muutama ilmoitusasia. Esinnäkin, haluan esitellä teille uudet jästitiedon- ja pimeyden voimilta suojautuimisen opettajanne, Alekto ja Amikus Carrow’n. He ovat varsin päteviä tehtävään..”
”Carrow’t!” Neville sihahti. ”Kuolonsyöjiä!”
”Niin ovat”, kuiskasi Parvati järkyttyneenä. ”Minä taistelin tuota naista vastaan sinä iltana kun Dumbledore kuoli.”
”Näyttää siltä, että meille ei ole tulossa kovin helpot ajat, jos totta puhutaan”, Neville sanoi hampaidensa välistä. ”Tämä ei todellakaan näytä hyvältä.”
Ginny istui hiljaa ja katseli lautastaan. Hän puri huultaan. Ei, hän ajatteli, tilanne näytti kaikelta muulta kuin hyvältä.

Sinä iltana AK:n jäsenet eivät oikein saaneet unta. Neville ja Seamus istuivat poikien makuusalissa Harryn ja Ronin tyhjäksi jääneillä sängyillä. Heistä tuntui oudolta nukkua kahdestaan makuusalissa, jossa aikaisemmin oli asunut viisi ihmistä.
”Deankaan ei sitten tullut, vai?” Neville kysyi happamasti.
”Hän olisi halunnut”, Seamus kertoi kuulostaen surulliselta, ”mutta hän ei voinut.. Koulun hallinto ei enää tykkää jästisyntyisistä.”
Neville katsoi häntä surullisesti. ”Me taidetaan olla aika liemessä. Meillä ei ole apua, meitä AK:laisia on liian vähän täällä, me ei voida taistella niitä vastaan..” Neville painoi päänsä. ”Minä en halua kuolla tänne. Mutta mieluummin haluan kuolla kuin katsoa, jos ne tekevät jotain pahaa oppilaille. Minä vain.. Olisin halunnut tehdä vanhempani ylpeiksi ennen kuin kuolen.”
Seamus meni Nevillen viereen istumaan, tarttui tätä hartioista ja ravisteli. ”Neville, ryhdistäydy! Me ei olla hävitty tätä sotaa vielä!”
Neville katsoi häntä. ”Luuletko niin? Onko meillä oikeasti toivoa?”
Seamus kohautti hartioitaan. ”Ainakin me voidaan aina yrittää tehdä tästä karmeasta maailmasta parempi paikka.”

Samaan aikaan Puuskupuhin oleskeluhuoneessa Ernie, Hannah ja Susan istuivat takkatulen ääressä. Muut tuvat oppilaat olivat painuneet pehkuihin aikaisin, mutta he kolme eivät saaneet unta.
”Olisiko ollut sittenkin parempi jäädä kotiin?” Hannah mietti. ”Jos Carrow’t ja Kalkaros aikovat tehdä tästä paikasta jonkinlaisen vankityrmän, ei meillä ole syytä olla täällä. Emme me opi mitään!”
”Älä viitsi, Hannah”, Ernie tiuskaisi. ”Onhan täällä vielä jäljellä sellaisiakin opettajia kuin McGarmiwa tai Lipetit.. Ja minä olen mieluummin täällä ja autan AK:ta siinä missä voin, kun istun kotona peukaloita pyörittelemässä.”
”Olen samaa mieltä”, sanoi Susan painokkaasti. ”Minun perheestäni on kuollut moni yrittäessään suojella velhomaailmaa pahuudelta, ja minä ainakin yritän jatkaa heidän työtään.”
”No, ehkä te olette oikeassa”, Hannahkin myönsi, ”mutta tämä ei tunnu samalta ilman Harrya johtajanamme. Hän tuntui aina tietävän mitä tehdä.”
Kaikki kolme kääntyivät katsomaan ikkunasta ulos. Tällipaju näkyi huojuvan hiljaa pihalla.
”Missähän hän mahtaa olla?” mietiskeli Susan.
”En tiedä..” Ernie sanoi. ”Mutta varmasti hänellä on jokin hyvä syy, miksi hänestä ei ole kuulunut.”

”Hei, Luna”, kuiskasi Padma, joka oli juuri hiipinyt Lunan makuusaliin. ”Nukutko sinä?”
”En”, Luna kuiskasi ja kohosi kyynärpäidensä varaan sängyllään. ”Mitä nyt?”
”En saanut unta”, Padma myönsi ja istui Lunan sängylle. ”Olen huolissani, Luna..”
Luna katsoi Padmaa myötätuntoisesti. ”Niin minäkin. Kaikki nämä uudet opettajat eivät tiedä hyvää.”
”Niin.. Ja minun vanhempani haluavat minut ja Parvatin kotiin. He eivät olisi halunneet minun lähtevän, ja sain illalla pöllön jossa he käskevät minun kirjoittaa jos Tylypahkassa tulee pienimpiäkin ongelmia. Niin kuin minä edes voisin lähteä! Tylypahkan käyminen on nykyään pakollista, ja kuolonsyöjät vainoavat minua lopun ikääni jos lähden täältä noin vain.”
Luna tuijotti yläsängyn pohjaa pimeässä. ”Tämä on kamalaa. Jopa pahempaa kuin se, että ruttusarviset nistaisiikit ovat kuolemassa sukupuuttoon.”
Padmaa alkoi yhtäkkiä naurattaa, mutta hän onnistui hillitsemään naurunsa. Onneksi oli pimeää, eikä Luna nähnyt hänen kasvojaan.
”Voi Luna, sinun seurasi se sitten on jostain syystä piristävää”, Padma sanoi mahdollisimman hillitysti. ”Mutta nyt minä taidan mennä nukkumaan.” Hän jätti Lunan makaamaan pimeään silmät auki. Tyttö ihmetteli, miten hän oli muka onnistunut piristämään Padmaa.

Erään Rohkelikkojen makuusalin ovi raottui. Askeleet hiipivät portaat alas oleskeluhuoneeseen. Ginny hiipi takan edessä olevan nojatuolin luo, käpertyi siihen ja kietoi kädet polviensa ympärille. Hän muisteli niitä iltoja, joina he olivat Harryn, Ronin ja Hermionen kanssa istuneet siinä. Ginny itse oli istunut poikittain Harryn sylissä ja lukenut V.I.P-kokeitaan varten Ronin ja Hermionen tapansa mukaan kinastellessa vieressä.
Kyynel tippui Ginnyn poskelta ja valui alas pitkin nojatuolin käsinojaa.
Hän nousi ylös ja kiipesi portaat ylös, mutta ei kuitenkaan mennyt omaan makuusaliinsa. Hän meni sen makuusalin ovelle, missä Neville ja Seamus nukkuivat. Siellä oli hiljaista, vain tasainen kuorsaus kuului, joten pojat olivat nukahtaneet. Viereisestä huoneesta kuului kuitenkin ääniä, jotka kertoivat Parvatin ja Lavenderin olevan hereillä. Ginny olisi voinut mennä sinne, mutta hän ei halunnut. Hän raotti varovasti poikien makuusalin ovea ja hiipi sisään.
Neville nukkui sängyssään ja Seamus omassaan, eikä kumpikaan reagoinut Ginnyn tuloon mitenkään. Muut sängyt kuitenkin ammottivat tyhjyyttään. Ginny vilkaisi Deanin tyhjää sänkyä, ja hetkeksi hän tunsi huolta tästäkin; olihan Dean sentään hänen entinen poikaystävänsä ja hyvä kaverinsa. Ginny toivoi, että pojalla olisi kaikki hyvin.
Ginny kiipesi ylös Harryn sänkyyn. Hän raotti peittoa ja katsoi surullisena lakanoita, jotka odottivat Harryn taas kömpivän niiden väliin. Tytön sydäntä vihlaisi, kun hän ajatteli ettei niin todennäköisesti enää koskaan tapahtuisi. Ginny otti Harryn tyynyn syliinsä. Hän upotti kasvonsa siihen ja huokaisi.
Ginny istui siinä kauan, kunnes Nevillen unissaan päästämä tuhahdus havahdutti hänet. Hän epäröi hetken mutta otti sitten Harryn tyynyn mukaan ja hiipi takaisin omaan makuusaliinsa. Lavender ja Parvatikin olivat ilmeisesti nukahtaneet, sillä kaikkialla oli aivan hiljaista.
Ginny kiipesi omaan pylvässänkyynsä, painoi päänsä tyynyyn ja kietoi kätensä Harryn tyynyn ympärille. Se oli ainut, mitä hänellä oli nyt pojasta jäljellä.

[vehnä]

Tää on -miten sen saois- ihana ficci!
Jatkooo....!

[maijja]

Oih!

[Aiqsu]

Nyt sain viimeinkin aikaan toisen osan, lukekaa ihmeessä ja kommentoikaa!

2: Ensimmäinen jälki-istunto

Oli professori Lipetitin tunti, ja Neville istui Seamusin kanssa luokan perällä. Hän nojasi leukaa käsiinsä ja tuijotteli kattoon. Myös Seamus hänen vieressään oli jo aikoja sitten antanut periksi muuntautumisloitsun kanssa ja kuorsasi hiljaa poski vasten pöydän pintaa.
Nevillen ajatukset olivat kaukana loitsuluokasta. Hän muisteli aikaa, jolloin Albuksen Kaarti oli voimissaan, aikaa jolloin Harry oli ollut heidän johtajansa. Hän mietti, mitä Harry olisi tehnyt jos hän olisi ollut Tylypahkassa nyt. Hän ei olisi ainakaan antanut periksi, sen Neville tiesi, mutta Carrow't hallitsivat koulua tiukemmin kuin Pimento ikinä.
Neville, Seamus, Parvati ja Lavender olivat menneet ensimmäiselle pimeyden voimilta suojautumisen tunnille sydämet pamppaillen. Neville oli melkein yllättynyt, kun Amikus Carrown seinällä ei ollut kehystettyä kuvaa Lordi Voldemortista, sillä koko tunnin ajan he saivat kuulla siitä, kuinka mahtava velhomaailman uusi hallitsija olisi. Tunnin lopussa Neville oli puristanut rystyset valkoisena sauvaansa pöydän alla, ja Parvati oli parhaansa mukaan rauhoitellut häntä. Lopulta Seamus oli puoliksi raahannut Nevillen luokasta ulos, ettei tämä olisi jäänyt ja hyökännyt opettajan kimppuun.
Ensimmäinen jästitiedon tunti ei ollut sen miellyttävämpi kokemus - Alekto Carrow kertoi ärsyttävällä, omahyväisellä äänellä kuinka jästit, nuo häpeälliset pikku elukat velhojen hallitsemassa maailmassa olivat vain tiellä ja ne pitäisi hävittää. Tällä kertaa pahimman raivokohtauksen oli saada Seamus, jonka oma isä oli jästi.
Pian Neville kuitenkin havahtui ajatuksistaan, koska kello pirisi tunnin loppumisen merkiksi. Hän ravisteli Seamusin hereille ja heitti laukun olkapäälleen. He suuntasivat askeleensa oleskeluhuoneeseen, missä Ginny odotti heitä takan ääressä.
”Moi”, pojat sanoivat ja lysähtivät tuoleihin Ginnyn molemmin puolin. Seamus painoi päänsä selkänojaa vasten jatkaakseen uniaan, ja Neville laski laukkunsa lattialle ja kaiveli sitä. Hän otti esille vanhan kultakaljuunan ja pyöritteli sitä hetken sormissaan ja huokaisi. Sitten hän sulki kaljuunan nyrkkiinsä ja käänsi katseensa Ginnyyn.
”No, miten jästitiedon tunti meni?” Neville kysyi.
Ginny irvisti. ”Siellä oli yhtä inhottavaa kuin aina. Alekto on kamala, typerä vanha noita-akka..”
”Ne ovat molemmat kamalia”, Neville sanoi apeasti ja käänsi katseensa lattiaan. ”Mietin vain, mitä Harry olisi tehnyt, jos hän olisi täällä..”
Ginny nielaisi. ”Hän olisi taistellut vastaan parhaansa mukaan.”
Neville, joka oli ajatellut samaa jo aiemmin avasi nyrkkinsä ja katseli vanhaa kaljuunaa, jota alkuperäinen AK oli käyttänyt viestintäkeinonaan. Hän mietti, monellako olisi vielä kaljuunansa tallella, ja moniko olisi valmis vastaamaan kutsuun jos hän yrittäisi kerätä AK:n kokoon jälleen.

Kurpitsajuhla lähestyi, mutta linnassa vallitsi kylmyys ja kolkkous. Ennen juhlat olivat saaneet tylypahkalaiset hyvälle tuulelle, mutta nyt jäljellä tuntui olevat enää kahdenlaisia ihmisiä: niitä, jotka olivat pimeyden puolella ja nauttivat Kalkaroksen ja Carrowien hirmuhallinnosta, ja niitä, jotka olivat masentuneina tyytyneet kohtaloonsa.
Oli kuin koko maailmasta olisi kaikonnut hyvyys ja valo, sillä kaikki näyttivät kadottaneen taistelutahtonsa. Vain Neville, Seamus, Ginny, Luna ja muutama muu vaikuttivat säilyttäneen uskonsa oikeuteen ja rehellisyyteen. Ainoana valopilkkuna heidän arjessaan tuntui olevan usko siihen, että Harry, Ron ja Hermione taistelivat yhä. Ja he aikoivat seistä heidän rinnallaan.
Neville käveli pitkin toisen kerroksen käytävää Seamusin kanssa. Hän kihisi kiukusta pimeyden voimilta suojautumisen tunnin jäljiltä. Tai siis, Neville ajatteli raivoissaan, pimeyden voimien tunnin. Tällä kertaa aiheena oli ollut kidutuskirous, mutta ei suinkaan sitä vastaan taisteleminen vaan sen käyttäminen siten, että se toimi. Kun Amikus Carrow oli saarnannut pahuutta huokuvalla, ärsyttävällä äänellä siitä, kuinka kidutuskirous vaati toimiakseen tarpeeksi vihaa uhria kohtaan, Neville oli katsonut mieheen ja tiennyt, että hän olisi taatusti onnistunut kidutuskirouksessa. Mutta hän ei tietenkään olisi käyttänyt kidutuskirousta, edes Carrow’iin, sen jälkeen mitä se kirous oli hänen vanhemmilleen tehnyt.
Hän käveli apeana käytävää eteenpäin, kunnes kuuli äänen takaansa. ”Hei, Longbottom!”
Neville kääntyi ja näki Theodore Nottin, tunnetun kuolonsyöjän pojan luihuisesta. Nott hymyili Nevillelle ilkeästi ja antoi hänelle pengamentin palasen.
”Se on professori Carrowilta. Hän tahtoo sinut huoneeseensa kahdeksalta – hän ei kuulemma ole tyytyväinen sinun suoritukseesi pimeyden voimilta suojautumisen tunnilla.”
Väläytettyään vielä yhden ilkeän virneen Nevillelle Nott kipitti tiehensä. Seamus tarttui saman tien Nevillen käsivarsiin estääkseen tätä hyökkäämästä Nottin kimppuun. Seamus raahasi Nevillen suoraan tarvehuoneeseen, joka oli asianmukaisesti varustettu nyrkkeilysäkillä.
Heti kun Seamus irrotti otteensa Nevillen käsistä, Neville rupesi hakkaamaan ja potkimaan nyrkkeilysäkkiä. Seamus istui ja odotti apeana, kunnes Neville sai riehuttua tarpeeksi ja rauhoittui. Neville istui Seamusin viereen lattialle ja kietoi kätensä polvien ympärille. Seamus tajusi, että Neville vältteli hänen katsettaan, koska hänen kasvonsa eivät olleet märät ainoastaan hiestä – seassa oli kyyneliä.
”Kuule..” Seamus sanoi ja kietoi kätensä Nevillen hartioille, ”me ei olla luovutettu vielä. Me taistellaan edelleen. Eikä me olla yksin, okei?”
Neville veti syvään henkeä, mutta siitä huolimatta hän ei saanut ääntään pysymään täysin vakaana, kun hän alkoi puhua. ”Välillä kaikki tuntuu vain niin.. Turhalta.”
Pojat istuivat siinä pitkään hiljaa, ja Neville puri huultaan lujaa, jotta ei olisi alkanut taas itkemään. Lopulta Seamus otti AK:n kaljuunan taskustaan ja lähetti sillä viestin. Pian Ginny ja Luna astuivatkin jo tarvehuoneeseen, ja tulivat istumaan poikien viereen.
”Mitä tapahtui?” kysyi Ginny hiljaa.
”Carrow’t. He antoivat Nevillelle jälki-istuntoa, koska hän ei suostunut käyttämään kidutuskirousta tunnilla”; Seamus selitti apeana.
”Suostuitko sinä, sitten?” kysyi Ginny kauhuissaan.
”En, mutta eivät ne kai ole minusta niin kiinnostuneita.. Tai siis, Nevillen vanhemmathan olivat auroreita, ja kai Carroweille tilanteen tekee vielä herkullisemmaksi se, mitä heille tapahtui.”
Neville käänsi jälleen katseensa maahan, mutta Ginny meni halaamaan häntä. ”Voi Neville, olen niin pahoillani. He ovat ihan kamalia.”
”No, minun isäni on kirjoittanut jo monta juttua Carroweita vastaan. Hänen mielestään he osaavat opettaa oppilaille asioita suunnilleen yhtä hyvin kuin rupikonnat. Ja oppiminenhan täällä on pääasia, eikö olekin?” sanoi Luna silmät huolestuneina harottaen.
”Ainakin se oli ennen”, murahti Seamus.
Ginny nojasi päätään vieläkin Nevillen hartiaan, ja myös hänen olonsa oli suunnattoman kurja.
”Seamus, tule, mennään katsomaan missä Padma ja Parvati ovat. Kysytään ovatko he jo lukeneet Päivän Profeetan. Taas niin paljon uusia murhia, se oli kamalaa!” huudahti Luna ja pomppasi pystyyn vetäen Seamusin mukanaan. ”Nähdään myöhemmin, Neville ja Ginny!”
Seamus ja Luna poistuivat huoneesta ja jättivät Nevillen ja Ginnyn kahdestaan. Neville käänsi katseensa varovasti Ginnyyn. ”Sinä taidat kaivata Harrya ihan hirveästi?”
Ginnyn silmät täyttyivät heti kyynelistä, ja hän nyökkäsi. Neville kietoi kätensä hänen ympärilleen, ja he istuivat siinä kauan.

Kymmentä vaille kahdeksalta Neville lähti oleskeluhuoneesta ja suuntasi Amikus Carrow’n työhuoneeseen. Hän koputti ovelle ja sisältä kuului ”Sisään!”.
Neville astui Carrow’n pimeään, inhottavaan huoneeseen. Hänen ihmetyksekseen Carrow’n lisäksi huoneessa oli myös Warrington, luihuisen huispausjoukkueen kapteeni.
”Longbottom”, sanoi Carrow ja hymyili inhottavasti. ”Tunnet varmaankin Warringtonin? Koska et tuntunut osaavan tuntimme aihetta tänään, hän on täällä – krhm – näyttämässä sinulle miten se tehdään.”
Nevillen mahanpohjaan tuli inhottava tunne, kun hän käsitti mitä Carrow tarkoitti. Hän puri huultaan ja keskittyi, kun Warrington kohotti sauvansa ja sanoi ”Kidutu!”
Ensimmäinen loitsu riitti vain viiltämään avohaavan Neville olkapäähän.
”Lisää tunnetta, Warrington, lisää vihaa! Mieti, kuinka tuo typerä aurorien poika”; Carrow sanoi, kääntyi ja sylkäisi Nevillen päälle ennen kuin jatkoi, ”yrittää estää lordi Voldemortia rakentamasta uutta maailmaa! Nyt, yritä uudelleen!”
Toinen loitsu tuotti Nevillelle jo kipua, mutta hän puri huultaan jottei huutaisi. Kolmas kidutuskirous satutti Nevilleä kuitenkin jo niin pahasti, ettei hän kyennyt enää olemaan hiljaa. Hän huusi tuskasta, sätki, karjui ja rimpuili, ja kuuli taustalta Carrow’n ivallisen naurun.
Lopulta Carrow sanoi: ”Hyvä on, Warrington, eiköhän se riitä. Hienosti tehty.”
Warrington poistui huoneesta, ja Neville jäi huohottaen makaamaan maahan. Carrow käveli hänen vierelleen ja nauroi. ”Sinä olet kestävä, Neville Longbottom”, hän sanoi hiljaa ja ilkeästi. ”On mielenkiintoista tulla näkemään, kuinka kestävä. Mahdatko kestää kauemmin kuin vanhempasi?”
Neville nousi ylös. Veri sykki hänen ohimossaan. ”En tiedä, mutta kestän niin kauan että saan kostettua sinulle tämän.”
Carrow lakkasi nauramasta, ja hänen silmänsä siristyivät. ”Vai niin, herra Longbottom. Vai niin. Siinä tapauksessa me varmasti tapaamme vielä. Mutta oletko nyt ymmärtänyt, että oppitunnilla tehdään, kuten opettaja käskee? Odotan, että ensitunnilla sinä osallistut opetukseen kuten kaikki muutkin.”
Neville katsoi Carrow’iin niin inhoavasti kuin suinkin kykeni. ”En koskaan”, hän sanoi. Ja sitten Neville juoksi, niin lujaa kuin jaloistaan pääsi, suoraan seitsemänteen kerrokseen tarvehuoneen oven taa. ”Tarvitsen paikan, josta Carrow’t tai kukaan lordi Voldemortin seuraaja ei voi löytää minua... Tarvitsen paikan, josta Carrow’t tai kukaan lordi Voldemortin seuraaja ei voi löytää minua..” hän ajatteli kaikin voimin, ja pian seinään ilmestyikin ovi. Neville ryntäsi sisään ja vajosi ovea vasten. Näytti siltä, että hän oli hankkiutunut todellisiin vaikeuksiin.

[vehnä]

Oooh! Jatkoa

[maijja]

Ilmoittelen vain että luen ja tykkäilen. : >>

[Vaarallinen Komentoija]

iiiiiiiiiiiiiiik....IHANA!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!...tykkään!!

[Aiqsu]

Kiitos teille, on ihana kuulla että joku tätäkin lueskelee ^^
Yritän ruveta kirjoittamaan jatkoa tässä lähiaikoina!

[Ginerva]

Siis aivan ihana. En nyt muuta keksi, mutta jatkoa ja pian 
Gineva

[SugarDoll]

Tykkään, tykkään, tykkään.
Neville on ihana ja muutenkin juttu on mukavan synkkämielinen.
En osaa sanoa muuta kun että jatkoa!

-SD-

[Aiqsu]

Kiitos taas paljon ihanille lukijoille Kommentti on edelleen erittäin tervetullutta!
Ja jatkosta sen verran, että sitä on ehdottomasti tulossa luultavasti ensiviikolla, eli odotelkaa rauhassa.. Pahoittelut viivästyksestä.

[Aiqsu]

Wuhuuuuuu, jee, mä tein sen, ja jopa tämän vuoden puolella Nyt sitten lukemaan kolmatta osaa. Olen pahoillani jos tästä tuli lyhyt tai jotenkin muuten huono, mutta toivottavsti jaksatte silti kommentoida!

3: Sianpää

”Neiti Weasley!” huuto kaikui käytävän päästä Ginnyn korviin. Professori McGarmiwa tuli hänen luokseen kireä ilme kasvoillaan.
”Työhuoneeseeni, kiitos, Ginny”, hän sanoi. Ginny seurasi opettajaansa hämmentyneenä tämän toimistoon. Hän oli joutunut useisiin kuulusteluihin viimeisen viikon aikana, mutta häntä olivat kuulustelleet Carrow’n sisarukset ja jopa kerran Kalkaros itse. McGarmiwa oli kuitenkin aivan eri asia, koska hän oli Feeniksin killan jäsen, eikä Ginny ymmärtänyt, mistä tässä kuulustelussa voisi olla kyse.
McGarmiwan työhuoneessa Ginny istui hermostuneena työpöydän ääreen professoria vastapäätä. Professori McGarmiwa vaikutti huolestuneelta ja hermostuneelta puhuessaan.
”Weasley”, hän aloitti, ”käsittääkseni Carrow’t ovat kuluneen viikon aikana kyselleet sinulta tietoja Neville Longbottomista.” Ginny nyökkäsi mykkänä McGarmiwan tiiraillessa häntä silmälasiensa takaa.
”Entä mitä sinä olet heille kertonut?” professori kysyi.
”Olen kertonut etten ole nähnyt Nevilleä koko viikon aikana”, Ginny sanoi ja puri huultaan.
”Onko se totta, Ginny?” kysyi McGarmiwa hyvin tiukasti.
”Ei, ei se ole totta”, Ginny myönsi ja laski katseensa syliinsä.
”Neiti Weasley. Me elämme hyvin vaarallisia aikoja. Ymmärräthän, että Neville Longbottomin on pysyttävä ehdottomasti piilossa nyt, kun hän on hankkinut itsensä tällaiseen kiipeliin? Te ette voi jäädä kiinni.”
Ginny nyökkäsi epätoivoisena. McGarmiwan ilme oli kireän tuskainen.
”Hyvä on, Ginny, menehän nyt syömään – mutta muista: ole varovainen. Älä luota kehenkään.”
Ginny lähti McGarmiwan huoneesta ajatukset laukaten, mutta ei suinkaan suunnannut ruokalaan vaan suoraan tarvehuoneeseen. Hän ajatteli jälleen kerran ”En tahdo että kukaan pimeyden voimien kannattaja pääsee sisään.. Tarvitsen turvapaikan, josta he eivät voi löytää minua..”
Kun hän oli kävellyt kolmesti seinän ohi, ovi ilmestyi ja Ginny pääsi sisään.
Sisällä oli yllättävän paljon ihmisiä. Yleensä vain Ginny, Neville ja Seamus viettivät ruokatuntinsa tarvehuoneessa, sillä muut halusivat syömään. Muut tulivat vasta myöhemmin salakuljettaen Ginnylle, Nevillelle ja Seamusille ruokaa. Mutta tänään huoneessa oli noin kymmenen ihmistä, ja kaikki olivat kerääntyneet ihmettelemään jotakin.
”Ginny! Tule katsomaan”, huikkasi Parvati ikkunan läheltä. Ginny meni hänen viereensä.
”Mitä tapahtuu?” hän ihmetteli.
”Huone on ilmeisesti keksinyt keinon jolla me voidaan hankkia tänne ruokaa.”
Ginny katsoi väkijoukon yli ja näki, että takan yläpuolelle oli ilmestynyt muotokuva, jota hän ei ollut nähnyt koskaan aiemmin. Kuvassa oli hento ja suloinen tyttö, joka hymyili ystävällisesti. Yhtäkkiä hän kuitenkin iski silmää ja viittasi kädellään. Neville ja Seamus katsoivat toisiinsa epäröiden, kun tyttö lähti kävelemään heistä poispäin.
”Pitäisikö meidän mennä muotokuvan läpi?” ihmetteli Seamus.
”Ei, minä luulen että kuvan takana on salakäytävä”, sanoi Luna hymyillen.
Neville yritti ensin liu’uttaa muotokuvaa, mutta ei se liikkunut sivuttain. Lopulta Michael Corner tajusi, että kuva aukeni kuin tavallinen ovi. Muotokuvan takaa paljastui vanha käytävä, joka näytti jatkuvan hyvin pitkälle.
Neville epäröi vain hetken ja kiipesi sitten takanreunukselle. Seamus seurasi hänen esimerkkiään ja he lähtivät kulkemaan käytävää pitkin. Käytävä oli kivinen ja haisi ummehtuneelta. Neville ajatteli, ettei siitä varmasti oltu kuljettu ikuisuuksiin – jos koskaan. He joutuivat kulkemaan loivasti nousevaa käytävää pitkän matkaa ennen kuin sen päässä alkoi pilkottaa valoa. Pojat vilkaisivat toisiinsa; he olivat saapuneet ovelle. Neville nyökkäsi ja työnsi oven sitten varovasti auki.
He astuivat muotokuvakäytävästä varovaisesti ulos ja näkivät tulleensa vanhaan, tunkkaiseen baariin. Pojat tajusivat heti, että samaisessa paikassa oli aikoinaan pidetty ensimmäinen AK:n kokous.
”Sianpää?” Seamus kuiskasi ihmeissään. Neville hyssytti häntä ja käveli varovasti tiskille.
”Anteeksi?” Hän huikkasi. Kuului kova räsähdys ja raidallinen kissa ampaisi ulos keittiöstä.
”Voi Merlinin parta, kun pelästyin! Mistä te kaksi oikein siihen ilmestyitte?” harmaa baarimikko tokaisi tullessaan tiskin toiselle puolelle.
Neville ja Seamus katsoivat toisiaan tuskastuneina. Tämä mieshän saattoi olla Voldemortin vakooja, hänet olisi voitu komennuttaa samalla tavoin kuin matami Rosmerta, toisen paikallisen pubin baarimikko vajaata vuotta aiemmin, tai hän saattaisi muuten vain luovuttaa tietoja kuolonsyöjille.
”Se on pitkä tarina”, Neville sanoi epäröiden.
”Sinä mietit, mahdanko minä olla kuolonsyöjä. No, en minä ole. Minun nimeni on Aberford Dumbledore”, mies sanoi ja kääntyi katsomaan Nevilleä ensimmäistä kertaa silmiin.
Neville haukkoi henkeä, kun sanojen ja silmien (jotka olivat täsmälleen samanlaiset kuin rehtori Dumbledoren olivat olleet) vaikutus sai hänet ymmärtämään, että tässä todellakin seisoi Albus Dumbledoren veli.
”Aberford?” ihmetteli Seamus, joka näytti yhtä hämmästyneeltä kuin miltä Nevillestä tuntui. ”Mutta – sinä – sinähän olet ollut täällä kauan! Sinä olit täällä silloinkin kun me pidettiin ensimmäinen AK:n kokous, ja paljon aiemmin, silloinkin kun minä olin täällä ensimmäistä kertaa ihan pienenä. Miten me ei olla koskaan saatu tietää kuka sinä olet?”
”Minä en kauheasti välitä jaella nimeäni ympäriinsä, poika”, Aberford murahti. ”En ainakaan näinä aikoina. Synkät ajat, synkät ajat.. Ja mitä siihen tulee, että hyvin harva on tiennyt että työskentelen täällä.. No, Albus-veljen kanssa eläneenä on ollut vähän vaikea olla jäämättä varjoon. Olisin vain ollut aina Albus Dumbledoren veli joka työskentelee baarimikkona ja kasvattaa vuohia, kun taas Albus itse on niin mahtava ja nero. Minä en halua että kaikki tietävät kuka olen, mieluiten olen vain täällä rauhassa.”
”Aha – selvä”, Seamus sanoi vähän vaivautuneena.
”Mutta etkö sinä ollut ensimmäisessä Feeniksin killassa? Mikset sinä nyt ole mukana?” kysyi Neville ihmeissään.
”Feeniksin killan työ on nykypäivänä tarpeetonta. Pimeys tulee voittamaan – niin ikävältä kuin se tuntuukin, se on totuus. Enkä minä viitsi tuhlata elämääni taistelemalla valmiiksi hävittyä taistelua”, Aberford vastasi katkerasti.
”Mutta kyllähän aina on toivoa, ja mahdollisuuksia ja – ” Neville aloitti, mutta Aberford keskeytti hänet.
”Se oli vain minun mielipiteeni, poika. Jos sinä haluat vielä uskoa hyvyyteen, tee sitten niin, mutta minä en siihen enää pysty. Mutta, nyt kun nämä asiat on selvitetty, te varmasti haluatte selittää minulle, miten pääsitte baariini?”
Neville ja Seamus kertoivat koko tarinan siitä, kuinka koulussa he tarvitsivat piilopaikan, he kertoivat tarvehuoneesta ja siitä miten se toimi, siitä miten se ei tehnyt ruokaa mutta kun he toivoivat sitä, aukesi käytävä Sianpäähän.
”Vai niin.” Aberford sanoi ja raapi mietteliäänä leukaansa. ”Sepä vaikuttaa melko ihmeelliseltä huoneelta. Vaikka tietenkin se, ettei se tee ruokaa, on täysin ymmärrettävää, sillä ruokaa ei voi mitenkään taikoa tyhjästä. Se on poikkeus taikalaissa. No, te tulitte kuitenkin oikeaan paikkaan, sillä minulla on antaa teille ruokaa.”
Puolen tunnin kuluttua pojat olivat lähdössä takaisin tarvehuoneeseen mukanaan leipiä, juustoa, hedelmiä, piirakoita ja muuta ruokaa.
”Kiitos vielä kerran, Aberford”; sanoi Neville puristaessaan Aberfordin kättä. ”Oli todella mukava tavata sinut.”
”Pitäkää huoli itsestänne”, Aberford sanoi ja nyökkäsi. ”Näinä aikona ei koskaan voi ollan liian varovainen. Te voitte tulla tänne hakemaan lisää ruokaa, kun nuo loppuvat.”
Pojat kiipesivät takanreunukselle ja kulkivat takaisin tarvehuoneeseen, jossa heitä odotettiin. Osa porukasta oli palannut oppitunneille, mutta hyppytuntilaisia ja lintsareita oli paikalla muutama.
”Mikä teitä viivytti?” kiljaisi Ernie Macmillan. ”Me ollaan oltu huolissamme!”
”Ei meillä mitään hätää ollut. Mutta arvatkaa kuka me tavattiin..” Seamus alkoi kertoa.

”Aberford?” Ginny kysyi silmät pyöreinä istuessaan samana iltana tarvehuoneessa radion ympärillä Nevillen, Seamusin, Lunan ja Hannahin kanssa. ”Dumbledoren veli?”
”Jep. Aika synkkä heppu”, Neville totesi. ”Mutta muuten vaikuttaa hyvältä tyypiltä.”
”Miten niin synkkä?” kysyi Hannah.
”On menettänyt uskonsa hyvyyteen ja inhimillisyyteen. Sanoo että pimeys voittaa eikä sille voi mitään.”
”Mitä?” ihmetteli Ginny. ”Mutta hänhän oli killassakin, hän oli taistelija! Ja nyt meidän puolellamme on enemmän väkeäkin.”
”Ihmiset muuttuvat”, Luna sanoi uneksuvasti. ”Älkää olko liian ankaria hänelle. Hänen veljensä on juuri kuollut kuolonsyöjien toimesta, ja hän asuu Tylyahossa, jossa kuolonsyöjät partioivat ja ovat nyt langettaneet mouruloitsunkin. Ei varmasti ole helppoa olla positiivinen.”
”Mouruloitsun?” ihmetteli Seamus. ”Mikä se on?”
”Loitsu, jonka avulla estetään ihmisten pääsy kylään ja Tylypahkaan. Kylän asukkaiden on pysyttävä sisällä, sillä ilmeisesti jos kuka tahansa muu kuin kuolonsyöjä astuu Tylyahon kaduille, alkaa tietynlainen sireeni ulvoa.”
”Kamalaa!” huudahtivat Ginny ja Hannah yhteen ääneen.
”Mistä sinä tiedät tämän kaiken?” kysyi Neville ihmeissään.
”Pottervahdissa kerrottiin tänään.”
”Ai, pirhana, koska se tuli? En voi uskoa etten kuullut sitä!” Seamus älähti.
”Muutama tunti sitten. Silloin kun te olitte hakemassa Michaelia Alekton kammiosta”, vastasi Lunan puolesta Parvati, joka tuli myös istumaan heidän kanssaa.
”Miten Michael voi?” kysyi Ginny huolissaan. Kaikki kääntyivät automaattisesti katsomaan riippukeinua, jossa Michael makasi ja vaikeroi hiljaa.
”Ei hyvin”, Parvati sanoi hiljaa. ”Ensin Nottin poika oli kiduttanut häntä, ja sitten ne hakivat Voron ja se piiskasi häntä.”
”Joo, ei ollut hyvässä kunnossa kun me, Ernie ja Justin ehdittiin paikalle”, sanoi Seamus ja Neville nyökkäsi. ”Onneksi tajuttiin että hän oli siellä, tiedä miten pitkälle se hullu olisi jatkanut.”
Ginny nousi hiljaa paikaltaan ja käveli Michaelin riippukeinun luo. Poika makasi silmät kiinni, mutta kääntyili ja vaikeroi hiljaa. Hänen oikea käsivartensa oli kääritty sideharsoon ja kaulassa oli ammottava haava.
”Voi Michael”, Ginny sanoi entiselle poikaystävälleen ja tarttui pojat käteen. ”Miksi niiden täytyy satuttaa hyviä ihmisiä?”
”Ja pahiten sattuisi yhtä”, Ginny ajatteli katsellessaan, kun hiki ja kyyneleet valuivat pitkin Michaelin poskia, ”Harrya, jos ne saisivat hänet kiinni.”

[Vaarallinen Komentoija]

Täytyy sanoa että AAAAAAWWWSS! Teit minut sanottomattomaksi, kiitos taas tästä luvusta. Edelleen seurailen ficciäsi , edelleen pidän

[Aiqsu]

Vaarallinen Komentoija; kiitos itsellesi! Ihanaa kuulla että seurailet! Kommenteillahan minä elän Hyvä että kelpasi!

[Aiqsu]

Nonniin, nyt on neljättä osaa tarjolla - paljon pahoitteluja myöhästymisestä. Toivottavasti tykkäätte, ja muistakaa kommentoida jookostakookosta?

4: Yön sankarit

Ginny vietti nykyään suurimman osan päivistään tarvehuoneessa. Oppitunneilla hän kävi parhaansa mukaan, mutta Carrowt saalistivat AK:n jäseniä innokkaasti. He määräsivät kaartilaisille toinen toistaan kammottavampia rangaistuksia, ja useana iltana tarvehuoneessa oli ankea tunnelma, kun joku oli jäänyt kiinni.

Muutamana iltana pojat olivat käyneet kirjoittamassa seinille sellaisia viestejä kuten: "Albuksen kaarti on yhä voimissaan". Neville oli ainut, jonka Carrowt tiesivät varmasti olevan kaartin jäsen, joten hän ei voinut näyttäytyä kuolonsyöjille enää lainkaan. Muut pystyivät vielä käymään oppitunneilla, mutta Carrowt vahtasivat heitä silmä kovana. Varsinkin Seamusta ja Ginnyä oli kovisteltu lähes joka päivä.

Harrysta ei ollut kuulunut vieläkään mitään, ja se oli omiaan laskemaan Ginnyn mielialaa. Siksi hän yrittikin kovasti olla ajattelematta asiaa. Välillä hän kuitenkin yllätti itsensä ajattelemasta, että olisi Harry varmasti voinut lähettää jonkin pienen viestin kertoakseen olevansa hengissä.

Nyt Ginny istui Lavender Brownin, Luna Lovekivan, Parvati ja Padma Patilin sekä Susan Bonesin kanssa tarvehuoneen nurkassa. Kello oli yli kymmenen illalla, mutta AK:n jäsenet olivat katsoneet parhaakseen myös nukkua päämajassa.

"Aikovatkohan pojat tehdä sen?" kysyi Lavender katsellen takan edustalle, missä osa kaartin pojista istui.

"Minkä?" Ginny havahtui mietteistään.

"He puhuivat lähtevänsä taas tänään kirjoittelemaan seinille", Susan puuskahti. "Hullua, sen jälkeen mitä Justinille tehtiin viime viikolla."

"Niin on", Ginny sanoi, "mutta se on silti tavallaan hienoa. Enkä usko että Carrowt saavat ketään tänä yönä kiinni, sillä on McGarmiwan vahtivuoro. Alekto oli vahdissa Justinin jäädessä kiinni, eivät ne muuten olisi häntä napanneet. En usko että se pelästytti poikia.."

Ja Ginny oli aivan oikeassa. Ennen kuin hän ehti lopettaa lauseensa, Neville, Seamus ja Ernie kiipesivät sisään Arianan muotokuvasta sylit täynnä ruokaa.

"Noniin", Seamus huusi ja hyppäsi alas takanreunukselta, "nyt tankataan ja sitten lähdetään vähän maalailemaan!"

Hän sai vastaukseksi vihellyksiä ja hurraahuutoja muilta pojilta. Susan pudisteli päätään, ja Ginny näki Hannahin, joka istui pöydän ääressä, näyttävän pelästyneeltä, mutta muut tytöt katselivat poikia lähes ylpeinä.
Ginny nousi ylös ja meni hakemaan osansa poikien tuomasta ruoasta. Pojat olivat jo lastanneet lautasensa täyteen ruokaa ja suunnittelivat nyt innokkaasti yöretkeään.

"Hullut", Ginny sanoi Nevillelle mutta hymyili samalla.

"Mitä tahansa kunnian puolesta", Neville virnisti, "älä huoli, me tullaan ehjinä takaisin."

"Niinkuin minä muka olisin sinusta huolissani", Ginny nauroi ja näytti kieltä.

"Hei, Longbottom, mikä on suunnitelma?" kysyi paikalle tullut Justin. Hän näytti jo paljon paremmalta, vaikka ontuikin yhä toista jalkaansa ja toinen poski oli pahoilla naarmuilla.

"Justin, oletko sinä varma, että sinun kannattaa..?" Ginny katsoi poikaa huolestuneena.

"Hei, älä huolehdi, Ginny-täti", Justin virnisti, "minä osaan pitää huolen itsestäni."

"Eli lähdetään yhden maissa täältä, yritetään päästä neljännen kerroksen isolle käytävälle. Maalataan seinälle muutama viesti, ja palataan sitten tänne."

"Okei, helppo nakki", Justin sanoi, iski silmää ja poistui paikalta.

Ginny katseli hetken hänen peräänsä, ja kääntyi sitten Nevillen puoleen.
”Oletko varma että se on viisasta? Hän ei pääse liikkumaan kovin nopeasti tuon jalan kanssa.”

”Älä ole huolissasi, tänä yönä ei tule ongelmia. Minä lupaan”, Neville vastasi ja taputti Ginnyä rohkaisevasti olalle.

”Olisi paljon helpompaa jos suostuisitte joskus ottamaan minutkin mukaan!” Ginny huudahti silmät leimuten. ”Tiedätkö miltä tuntuu vain istua täällä? Ja miltä luulet että minusta tuntuu sitten kun joku teistä ryntää tänne hädissään kertomaan, että joku on jäänyt kiinni?”

”Ginny”, Neville aloitti tästä-on-puhuttu-ainakin-miljoona-kertaa-tyylisellä äänensävyllä. ”Sinusta on paljon apua täällä. Mitä me sitten tekisimme jos sinä loukkaantuisit? Ja minun mielestäni pojat vain sopivat tähän hommaan paremmin.”

”Niin niin. Miehet ovat aina niitä sankareita, naiset vain odottavat kotona ja pelkäävät”, Ginny kivahti, kääntyi kannoillaan ja palasi istumaan muiden tyttöjen luo. Hän oli koko lapsuutensa saanut kestää sitä, etteivät hänen veljensä ottaneet häntä mukaan leikkeihin koska hän oli tyttö. Nyt kyseessä ei kuitenkaan ollut typerä leikki vaan totinen tosi, ja Ginny aikoi päästä mukaan keinolla millä hyvänsä.

         *****************

Ginny istui riippukeinussaan ja seurasi katseellaan tarkasti poikia, jotka tekivät lähtöä maalausreissulleen. Neville kertasi juuri suunnitelmaa Seamusin kanssa. Kaikki näyttivät lievästi jännittyneiltä mutta innokkailta, ja kun Neville lopulta kääntyi poispäin Seamusista ja huudahti ”Oletteko valmiita?” kaikki nyökyttelivät innokkaina.

Luna tuli Ginnyn luo ja istui hänen viereensä. Tytöt katselivat, kuinka poikajoukko valui ulos ovesta.
”Oletko varma tästä?” Luna kuiskasi.

Ginny nyökkäsi. Tällä kertaa hän olisi mukana. Hän oli kertonut suunnitelmansa Lunalle, ja kuten arvata saattoi, toinen oli suostunut.
Kun kaikki muut tytöt olivat poistuneet kylpyhuoneeseen, Ginnyn ja Lunan tilaisuus koitti. He katsoivat toisiaan sekunnin kymmenesosan, nyökkäsivät ja poistuivat ripeästi tarvehuoneesta.

Käytävä, jolle he päätyivät, oli pilkkopimeä. Vain yksi yksinäinen soihtu valaisi sitä himmeästi.
”Osaatko yhtään sanoa, missä olemme?” Ginny kuiskasi Lunan korvaan.

”En, mutta kuljetaan hiukan eteenpäin”, Luna vastasi ja tarttui Ginnyn käteen.

He hiipivät pitkin öistä käytävää. Hetken he olivat kuulevinaan Norriskan hiipivän lähellä, mutta kissaa ei näkynyt ja he jatkoivat matkaansa.
”Tällaisina hetkinä minä todella kaipaan Harryn näkymättömyysviittaa ja kelmien karttaa”, Luna kuiskasi, mutta pysähtyi sitten äkkiä.

”Mitä nyt?” Ginny kysyi. Luna tuijotti viereisen käytävän päähän, ja Ginny näki siellä vanhan, homeisen oven.

”Me ollaan kolmannessa kerroksessa”, Luna supatti. ”Tuolla on murjottavan Myrtin vessa.”

Ginnyä puistatti, kun hän vilkaisi Myrtin vessan ovea. Pahoja muistoja ensimmäiseltä kouluvuodelta.. Hän kuitenkin työnsi ne pois mielestään ja keskittyi olennaiseen. ”Kolmannessa kerroksessa.. Yksi porrasväli ylöspäin.”

Luna nyökkäsi. ”Oletko varma, ettei Neville suutu meille kun tulimme?”

”Ei hän voi meitä moittia”, Ginny kuiskasi kiihkeästi kun he lähtivät kiipeämään portaita ylöspäin. ”Hän tulisi itsekin hulluksi, jos ei saisi tehdä mitään vaan joutuisi olemaan tyhjän panttina päivästä toiseen ja-”

Ginny ei ehtinyt kuitenkaan lopettamaan lausettaan, sillä portaiden yläpäästä lähtevästä käytävästä kuului kolinaa, huutoa ja sitten jalkojen töminää. Luna tarrasi Ginny käsivarteen ja he ryntäsivät portaat alas ja piiloutuivat rappujen alle jäävään tilaan.

Vain hetki kammottavaa hiljaisuutta, ja sitten portaista ryntäsivät Seamus, Neville, Michael, Ernie, Peakes ja Coote reppuselässään Justin, jonka nilkka oli omituisesti vääntynyt. Ginny ja Luna tuijottivat heidän menoaan lamaantuneina, kunnes portaista kuului uutta töminää ja vähän kauempaa huuto, joka sai tytöt kauhuissaan tarrautumaan toisiinsa.
”Te kuraveristen palvojat ja saastaiset verenpetturit, tulkaa tänne, tulkaa tänne senkin säälittävät pikku idiootit!”

Nyt portaita alas juoksivat Colin ja Dennis Creevey. Colin pääsi vaivatta portaat alas asti, mutta hänen veljensä unohti hypätä kompaportaan yli ja jäi jalastaan kiinni.
”Voi ei”, Ginny vinkaisi hiljaa.

”Tule, Dennis, tule nyt! Mieti mitä ne tekevät sinulle, ota kädestäni kiinni ja minä vedän sinut irti! Yritä nyt, aika loppuu, tule, Dennis..” Colin yritti kiskoa veljeään irti portaasta, mutta liian myöhään.
Portaiden yläpäästä kuului ivallinen naurahdus.
”Kappas vain, mitä meillä täällä on. Pojat ovat joutuneet aika moiseen pinteeseen”, Amikus Carrow sanoi ällöttävän vahingoniloisesti. ”Crabbe, Goyle – napatkaa heidät.”

Kaksi isokokoista poikaa tarttuivat vastusteleviin Creeveyn veljeksiin ja lähtivät vaivatta raahaamaan heitä portaita ylös.
Ginny ja Luna olivat jähmettyneet paikoilleen. He vain tuijottivat toisiaan pitkän aikaa kauhusta kankeina, kunnes lopulta Amikusin, Crabben ja Goylen askeleet eivät enää kantautuneet heidän korviinsa. Silloin he havahtuivat.

”Meidän täytyy tehdä jotain”, sopersi Ginny saatuaan suunsa auki.

”Niin täytyy”, Luna kuiskasi. ”Mutta mitä?”

”Seurataan heitä”, Ginny kuiskasi avuttomana. ”Ei tässä muukaan auta.”

”Mutta mitä me voimme tehdä?” Luna ihmetteli. ”Vaikka me pääsisimme sinne, he varmasti näkisivät meidät.”

Ginny katseli avuttomana lattiaa. He eivät voisi vain palata tarvehuoneeseen ja antaa toisten kärsiä. Ties mitä poikaparoille tehtiin. Ja muut eivät olisi tulossa takaisin, Carrowt olivat selvästi yllättäneet heidät täysin.

”Paitsi jos”, Luna sanoi ilme kirkastuen, ”he eivät voisi nähdä meitä.”

”Mitä sinä tarkoitat? Eihän meillä ole näkymättömyysviittaakaan.”

”On muitakin keinoja tulla näkymättömäksi kuin viitan käyttäminen. On olemassa yksi loitsu, ja luulen osaavani käyttää sitä..”

”Minä olen kuullut siitä! Vauhkomieli mainitsi siitä minulle ennen kuolemaansa. Harhautusloitsu, eikö vain?”

”Jep”, Luna nyökkäsi vakavana. ”Nyt minä yritän.”

Luna kohotti sauvansa, ja napautti sillä Ginnyä päälaelle. Ginnystä tuntui kuin joku olisi liiskannut raa’an kananmunan hänen päähänsä.
”No?”, Ginny kysyi, ”toimiko se?”

”Jep”, Luna sanoi ja hymyili vaisusti. Hän toisti taian itselleen, ja kun he molemmat olivat muuttuneet tietynlaisiksi ihmiskameleonteiksi, he lähtivät juoksemaan toisten perään.

”Mihin luulet heidän menneen?” Ginny kuiskasi.

”Ei aavistustakaan”, Luna vastasi hiljaa. ”Tyrmiin he eivät menneet, enkä saa päähäni missä muualla he kiduttaisivat – ”

”Shh”, Ginny sihisi. Jostakin kuului lähestyvien askelten ääni. Tytöt painautuivat seinää vasten, ja hetken kuluttua heidät ohitti Alekto Carrow. Hän näytti kamalan tyytyväseltä ja hieroskeli käsiään. Ginny nielaisi ja tarttui sitten Lunan käteen.

Tytöt seurasivat Alektoa hiipien varjoissa tämän perässä. Lopulta nainen pysähtyi Amikus Carrown työhuoneen ovella. Hän työnsi oven auki, pujahti sisään ja jätti oven raolleen. Luna ja Ginny seurasivat ovenraosta luokkahuoneen tapahtumia.

Luokassa oli seitsemän ihmistä. Lattialla istuivat pelokkaan mutta kapinallisen näkösinä Colin ja Dennis. Heidän ympärillään seisoivat Crabbe, Goyle ja Nott. Amikus kiirehti sisartaan vastaan.

”Kaksi kakaraa, napattiin ne kolmannen kerroksen käytävältä.. Tuhrineet kiltalaiskavereidensa kanssa taas muutaman hemmetin viestin, ja nyt on maksun aika.. Annan pojille vapaat kädet..” Amikus hymisi siskonsa nyökkäillessä.

Ginny ja Luna katsoivat inhoten, kuinka Nott, Crabbe ja Goyle lähestyivät Creeveyn veljeksiä. Kaikki kolme virnuilivat ilkeästi, ja Crabbe jopa sylkäisi Colinin päälle. Sitten kuului kolme ”Kidutu!”-huudahdusta.
Kun poikien huuto täytti luokan, Alekto ja Amikus kauemmas ovelta nähdäkseen paremmin. Luna ja Ginny tajusivat tilaisuutensa tulleen ja sujahtivat sisään. He hiipivät seinänviertä lähemmäs Carrown sisaruksia.
Colin ja Dennis huusivat ja kiemurtelivat keskellä rinkiä. Alekto hymisi tyytyväisenä ja Amikus huudahteli pojille sellaisia lauseita kuin: ”Näin uudessa hallinnossa tapahtuu verenpettureille, räkänokat!” tai ”Nyt saatte tuntea nahoissanne pimeyden lordin mahdin!”

Hetken kuluttua Nott huudahti Amikusille:
”Professori, en usko että nämä jaksavat enää kauaa! Saadaanko me tehdä heistä selvää?”

Ginny ja Luna kohottivat sauvansa samaan aikaan ja huusivat ”Tainnutu!”. Ginnyn kirous osui Amikusiin ja Lunan Alektoon.
Crabbe, Goyle ja Nott käännähtivät kannoillaan ja tähyilivät loitsujen lähdettä. Colin ja Dennis olivat lakanneet kiemurtelemasta ja makasivat nyt mytyssä lattialla. Goyle kahmaisi kädellään ilmaa edestään yrittäen napata näkymättömän tunkeilijan, mutta Luna ja Ginny olivat kauempana.
Nott tajusi ensimmäisenä vetää taikasauvansa esiin, mutta ennen kuin hän ehti loitsia Lunan tainnutusloitsu iski häntä olkapäähän. Crabbe ja Goyle kääntyilivät hermostuneina ympäriinsä ja ehtivät loitsia muutaman kidutuskirouksen umpimähkään ennen kuin hekin kaatuivat tajuttomina maahan.

”Colin! Dennis! Oletteko kunnossa?” Ginny huudahti rynnäten poikien luo.

”Kuka siinä on?” Dennis kuiskasi ihmeissään. Hänen kasvonsa vuosivat verta ja olivat aivan hikiset.

”Minä tässä, Ginny. Ja Luna on vieressäni. Me tulimme hakemaan teidän pois täältä.”

”Kiitos”, kuiskasi Colin, kun Luna tarttui hänen käteensä ja veti hänet ylös.

He jättivät kuolonsyöjät luokkaan makaamaan ja lähtivät kulkemaan melko vaivalloisesti takaisin tarvehuoneeseen. Dennis tarvitsi apua, hänen toinen jalkansa ei kantanut lainkaan – Luna epäili että polvi oli mennyt sijoiltaan. Niinpä tytöt tukivat häntä toinen toisesta kainalosta ja toinen toisesta, ja Colin käveli heidän rinnallaan hiljaisena. Hänenkin askeleensa olivat heikot, mutta lähinnä siksi että hänen jalkansa tärisivät holtittomasti.

Tarvehuoneen ovella Luna kääntyi katsomaan Ginnyä. ”Sinä näyt taas”, hän hymyili.

”Samoin”, Ginny vastasi ja halasi Lunaa. ”Tehtävä suoritettu. En usko että Neville suuttuu meille.”

Tarvehuoneessa oli täysin hiljaista, kun he astuivat sisään. Sitten siellä puhkesi hirveä meteli. Koko Albuksen kaarti oli istunut takan ääressä odottamassa heidän paluutaan.

”Ginny! Luna!” huohotti Neville ehtiessään ensimmäisenä tyttöjen luo. ”Tajuatteko te kuinka huolissamme me oltiin? Te olisitte voineet kuolla!”

Ginny katsoi Nevilleä, laski kätensä pojan hartioille ja sanoi: ”No nytpä ainakin tiedät miltä se tuntuu.”

Neville huokaisi, mutta virnisti sitten. ”Hyvä on, Ginny, sinä saat tästä lähtien tulla mukaan joka hiton yöretkelle. Ja kaikki jotka niin haluavat.”

Ginny hymyili, halasi Nevilleä ja palasi sitten Lunan, Colinin ja Denniksen luo. Retki oli onnistunut, ja juhlat jatkuivat tarvehuoneessa ympäri yön.

[Vaarallinen Komentoija]

Voi Dennie-parkaa . Sääliks kävi, samoin Ginnyä. En nyt saa ajatuksiini muuta
PS. Eka kommaamassa kolmatta lukua!!!Jee!

[Ginerva]

Kauheeta. Niin oon muuten samaa mieltä Ginnyn kanssa . Vois tulla jotain viestii missä harry on. Mun käy niin sääliks Colinia ja Dennisiä.
Mut jatkoa pian
Ginerva

[terkku]

ihana ficci!! loistava idea kirjottaa siitä mitä Tylypahkassa tapahtu sillävälin ku Harry,Ron ja Hermione oli ettimässä hirnyrkkejä!!!
jotenkin sen saatto arvata et Ginny lähtee ton porukan mukaan vaikka väkisin   
joo mutta jään ootteleen innolla JATKOA_kiilttiii!!!!!   ja toivottavasti saat kirjotettua sitä täs lähiaikoina   

[Aiqsu]

Oooi, kommentteja O_o

Vaarallinen Komentoija: Hyvä jos olin onnistunut tekemään hahmoista sopivan "säälittäviä" Ja kiva että tulit kommaamaan!

Ginerva: Juuh, katsotaan josko siitä Harrysta jotain kuuluisi tässä joskus.. Ja niin, voi Creevey-ressukoita Jatkoa on tulossa tulevalla viikolla =)

terkku: Kiitos kehuista! Ne piristää aina päivää. Ja juu ei Ginny oo sitä tyyppiä joka jää kotiin pyöritteleen peukaloita kun muut pistää rähinäks. Ihanaa että jatkoa haluat, toivottavasti kommentoit tuleviakin osia )

[Aiqsu]

Tässä siis osa vitonen viimein valmiina. Tajusin just että siitä on jo kuukausi ja kymmenen päivää kun postasin edellisen - tuntuun kun se olis ollut eilen. Pahoittelen siis hitauttani =) Kommentoittehan, että jaksan kirjottaa tätä eteenpäinkin?
// Ja pakko nyt vielä editoida tähän, kun tajusin heti kun sain tämän postattua että päivämäärä on 20.10.2010 ja kello on 2.10 Ihan sattumalta. Vautsivau.

5: Vaikeuksia ja valonpilkahduksia

”Okei, kaikki, katsokaa tätä!” Nevillen ääni oli pilkallinen, kun hän heitti tarvehuoneen pöydälle pergamentinpalasen. ”Hagrid lähetti sen äsken, hän oli saanut sen Carroweilta tänä aamuna. Ne ei tainneet tykätä meidän haiskutempusta.”

”Hah”, Seamus totesi ja nappasi lapun käteensä. ”’Jos jatkossa koulun alueella tavataan haisku, sinä joudut asiasta vastuuseen...' Hahhah.”

”Se taisi puraista Alektoa pahemman kerran”, riippukeinussa lojuva Coote pilkkasi.

”Jep, me ollaan Leelle velkaa loistavasta ideasta”, Neville hymyili. ”Ja parasta on, että sen meidän jättämän viestin takia ne eivät voi syyttää Hagridiakaan.”

”Olisinpa halunnut nähdä Alekton naaman, kun hän näki ne kirjoitukset huoneensa seinällä”, Ginny sanoi ja nappasi pergamentin käteensä. ”Näyttää siltä että hän on aika raivoissaan.”

”Ja sen kunniaksi minä lähden Sianpäähän hakemaan meille kunnon lastin kermakaljaa”, Seamus virnisti hypäten takanreunukselle ja sai osakseen hurrausta. ”Tuletteko, Neville, Michael?”

Pojat suostuivat saman tien ja katosivat yhdessä muotokuvan heilahduksessa. Ginny vilkaisi vielä pergamentin suuntaan hymyillen ja palasi sitten istumaan Parvatin, Padman, Lavenderin, Hannahin, Susanin ja Lunan luo.

”Mitä luulette, että tänä yönä on edessä? Ihme ettei kukaan ole vielä suunnitellut mitään”, Parvati totesi, kun Ginny istui alas.

”Eivätköhän he kohta aloita”, Susan totesi. ”Vähän kermakaljaa ja kaikki ovat taas kunnon sotasuunnitelmatunnelmissa.”

Ginny naurahti. ”Tänään on Kuhnusarvion vahtivuoro, joten valvojasta meidän ei tarvitse huolehtia. Hän korkeintaan käskee meidän palata takaisin turvaan ettemme jää kiinni.”

”Se on hassua, ettei hänkään tiedä missä me olemme”, Lavender totesi.

”Kukaan ei tiedä tästä huoneesta”, Luna totesi. ”Carrowt yrittävät niin kovasti jäljittää kaartilaisia ja meidän päämajaa, mutta eivät saa tarpeeksi johtolankoja. Me olemme liian ovelia niille.”

”Jep”, Ginny virnisti mutta vakavoitui sitten. ”Mutta he voivat saada sen vielä selville. Siitä, kun rikoimme heidän totuusseerumivarastonsa on kulunut jo useampi viikko, ja he voivat pakottaa Kuhnusarvion tekemään uutta. Ja voihan Kalkaros tehdä sitä itsekin.”

”Eikö Draco Malfoykin tiedä tästä huoneesta?” Luna ihmetteli. ”Hänhän voi kertoa Carroweille koska tahansa. He varmasti tulisivat tarkistamaan täältä heti.”

”Ei, se ei ole mahdollista”, Padma liittyi keskusteluun. ”Kiitos Nevillen. Tiedättehän, silloin kun yrittää päästä tähän huoneeseen, pitää kuvailla mielessään millaisen tästä haluaa – ja Neville keksi että jos kuvailee tämän sellaisena, ettei kukaan pimeyden velho voi päästä tänne, eivät he myöskään pääse.”

”Se oli hyvin ajateltu”, Ginny hymyili. ”Neville on loistava.”

”Hän on muuttunut niin paljon siitä, millainen hän oli ennen kuin liittyi AK:hon”, Lavender sanoi.

”Minusta hän on aina ollut loistava tyyppi”, Ginny tokaisi ja mulkaisi Lavenderia.

”En minä sitä tarkoittanut”, Lavender änkytti ja muuttui kirkkaanpunaiseksi kasvoiltaan.

”Katsokaa, pojat tulivat!” Hannah keskeytti, kun Seamus, Neville ja Michael kapusivat Arianan muotokuvasta sylit täynnä kermakaljapulloja ja kurpitsaleivoksia.

Tytöt kävelivät lähemmäs ja ottivat oman osansa leivoksista ja juomista. Kaikki kaartilaiset istuivat rinkiin lattialle kuten aina suunnitellessaan keikkaa.
”Noniin, kaikki tietävät mistä nyt puhutaan”, Neville virnisti. ”Onko kellään ideoita?”

”Kunnon kaaosta kehiin!” yllytti Justin ja pojat nyökkäilivät myöntävästi. ”Laitetaan ne katumaan sitä, että koskaan syntyivät!”

”Täytyy meidän silti keksiä suunnitelma”, Susan sanoi. ”Eilen kiusasimme Alektoa – olisiko tänään Amikusin vuoro?”

Myös tämä idea sai myöntyvää muminaa aikaan. Kaikki hiljenivät hetkeksi miettimään, millä tavoin kuolonsyöjä saataisiin parhaiten raivoihinsa.
”Ehkä me voitaisiin laittaa kirskuristaja sen sänkyyn?” ehdotti Peakes.

”Tai suihkuttaa sen työhuoneen lattialle metrin kerros vettä?”

”Vesijuttu kuulostaa hyvältä”, Neville myöntyi. ”Mutta hän on luultavasti nukkumassa huoneessaan, joten eikö olisi kätevämpää kastella hänen luokkansa sen sijaan?”

”Joo, se on hyvä”, Colin Creevey hihkaisi. ”Ja sen lisäksi me voitaisiin poistaa muutamat portaat kerrosten väliltä, vai mitä luulette? Miettikää kuinka hauskaa olisi, kun porukka heräisi aamulla ja tajuaisi, ettei ensimmäiseen kerrokseen pääse millään.”

Colinin idea sai paljon kannatusta osakseen. Ginny nauroi tyytyväisenä. ”He saavat hirveän raivarin. Loistavaa.”

”Sovitaanko vaikka niin, että Peakes, Coote, Justin, Ernie, Dennis ja Colin menevät pimeyden voimilta suojautumisen luokkaan ja – kostuttavat sitä hiukan, kun minä taas otan Ginnyn, Seamusin, Lunan, Michaelin, Parvatin ja kaikki muut halukkaat mukaani portaikkoon”, Neville ehdotti.

”Minä ja Padma tullaan myös”, Parvati sanoi heti ja Neville nyökkäsi hänelle. Myös Susan ja Hannah näyttivät olevan kahden vaihella – he eivät olleet olleet monilla keikoilla mukana, vaan yleensä odottivat tarvehuoneessa valmiina vastaanottamaan ja hoitamaan loukkaantuneita. Kukaan ei kuitenkaan ollut vahingoittanut itseään kovin pahasti viimeisillä retkillä, sillä Carrowt saivat heitä kiinni yhä harvemmin ja harvemmin.

---------------------------------------------------------

Kello 2.30 sinä yönä Albuksen Kaartin jäsenet hiipivät ulos tarvehuoneesta jättäen sen tyhjäksi. Hannah ja Susankin olivat uskaltautuneet mukaan, ja nyt nyt he kaikki seisivat pimeässä käytävässä katsellen ympärilleen.

”Tunnistaako kukaan tätä paikkaa?” kysyi Padma kuiskaten.

”Joo, me taidetaan olla keittiön ovella”, Ginny sanoi hiljaa. ”Tuossa on tuo maalaus, jossa on kikattava päärynä.”

”Hyvä, Ginny”, Seamus kehui. ”Luokkahuoneryhmä, lähtekää kiipeämään ylös – muut, seuratkaa.”

Tylypahkassa oli hyvin pimeää, lukuun ottamatta muutamaa lyhtyä, joihin oli unohtunut valo. Käytävät olivat täysin tyhjiä ja äänettömiä, ja kaartilaiset kuuntelivat omien askeltensa ääniä.

”Me pidetään liian kovaa meteliä”, kuiskasi Michael.

”Me voitaisiin loitsia vaimennusloitsu meidän ympärille”, Luna keksi. ”Kokeillaan. Vaimennous!”

”Toivottavasti se toimii”, Ginny huokaisi, sillä hänen korviinsa askelten äänet kuulostivat aivan yhtä kovilta kuin ennenkin.

Matka portaikon alapuolelle sujui rauhallisesti. Aina silloin tällöin jonkin kulman takaa astui esiin kotitonttu kantaen taikaputsis-pesuainepulloa, mutta kaartilaiset ehtivät piiloutua jonkin muotokuvan taakse ennen kuin ne ehtivät huomaamaan heitä.

”Perillä ollaan”, Neville kuiskasi lopulta. ”Aletaan hommiin.”

”Mitkä näistä me katoutetaan?” Hannah ihmetteli.

”Olisi varmaan järkevää poistaa ensimmäisestä toiseen kerrokseen vievät portaikot”, Luna sanoi. ”Silloin kukaan ei pääse aamiaiselle, mutta me päästään kuitenkin takaisin tarvehuoneeseen.”

”Okei. Seamus, Michael, Hannah – auttakaa minua vasemmanpuoleisten poratiden kanssa. Yrittäkää te muut hoidella toinen.”

Ginny, Luna, Susan, Parvati ja Padma kohdistivat sauvansa oikeanpuoleisiin portaisiin ja kuiskasivat lähes samaan aikaan ”haihtuus”. Ensimmäisellä yrityksellä ei tapahtunut mitään, mutta toisella kertaa portaat katosivat.

”Hyvää työtä”, Ginny kuiskasi tyytyväsenä. ”Ne tulevat olemaan raivoissaan. Dumbledore olisi osannut piirtää sauvallaan portaat, ja luulen että McGarmiwa tai Lipetit osaisi myös, mutta en usko heidän suostuvan siihen. Carrowt eivät ainakaan onnistu millään niiden palauttamisessa. Ainoa kysymys kuuluukin, osaako Kalkaros loihtia ne takaisin?”

”Hys”, Neville sanoi yhtäkkiä. ”Matalaksi!”

Kerrosta ylempää kuului kevyiden askelten ääniä. Kun tontun pää tuli pylvään takaa näkyviin, Ginny tunnisti sen.
”Tuo on Dobby!” hän kuiskasi kiihkeästi. ”Tulkaa, Seamus ja Luna – minä tiedän miten me hoitelemme Kalkaroksen! Neville, hae muut ja menkää takaisin tarvehuoneeseen, nähdään siellä!”

Ginny tarttui Seamusin ja Lunan käsiin ja lähti juosten vetämään heitä perässään samaan suuntaan, johon Dobby oli kadonnut. Tyttö kiihdytti vauhtiaan ja pian he näkivätkin tontun pienen hahmon katoavan kulman taa.

”Oletko sinä varma että tämä on viisasta?” Seamus supisi Ginnyn kiidättäessä heitä pitkin käytävää ja vilkaisi Lunaa hermostuneena.

”Olen, tulkaa nyt!”

Lopulta tonttu hiljensi vauhtiaan ja avasi erään luokkahuoneen oven. Ginny, Luna ja Seamus seisahtuivat ovelle ja katsoivat, kuinka Dobby veti esiin pölyrätin ja taikoi sen jynssäämään pulpetin kantta.

”Dobby?” Ginny kysyi varovasti, yrittäen olla säikäyttämättä tonttua. Dobby kääntyi kannoillaan ja tuijotti häntä hetken – sitten sen suu levisi onnelliseen hymyyn.

”Neiti Weasley, tämä suuri kunnia”, se hymyili tullessaan lähemmäs ja kumarsi Ginnylle. ”Dobbyn mielestä on aina ihanaa tavata Harry Potterin ystäviä. Mutta miksi neidit ja herra ovat liikkeellä tähän aikaan? Sääntöjen rikkojia rankaistaan raa'asti, neiti. Dobby ei tahdo niin käyvän teille.”

”Dobby, minun täytyi tulla puhumaan sinulle”, Ginny supatti. ”Viekö joku teistä kotitontuista Kalkarokselle teetä aamulla?”

”Kyllä, rehtori tahtoo kupin teetä huoneeseensa joka aamu kello seitsemän”, Dobby nyökkäsi ja sen suuret silmät kiiluivat pimeässä.

”Loistavaa! Olisiko mitenkään mahdollista, että sujauttaisit huomisaamun teekuppiin jotakin ennen kuin se viedään hänelle?”

”Kyllä, Dobby uskoo että Dobby voi tehdä niin”, Dobby nyökkäsi. ”Mitä neiti tahtoo Dobbyn laittavan teen sekaan?”

”Laita tämä”, Ginny sanoi ja kaivoi taskustaan pienen, kaksivärisen kapselin. Hän katkaisi sen keskeltä kahtia ja ojensi violetin puolikkaan Dobbylle. ”Ja yksi juttu vielä – älä anna kenenkään nähdä kun lisäät sen, onko selvä? Äläkä puhu siitä myöskään. Tee se salassa.”

”Miten vain neiti tahtoo”, Dobby nyökkäsi. ”Koska neiti on Harry Potterin ystävä, Dobby auttaa häntä mielellään.”

”Minä teen tämän Harryn vuoksi”, Ginny sanoi. ”Auttamalla minua autat häntä. Professori Kalkaros ja herra ja neiti Carrow ovat nimittäin hyvin pahoja pimeyden velhoja. Kai te kotitontutkin tiedätte sen?”

”Dobby ei voi puhua pahaa isännästään, neiti!” Dobby henkäisi kauhuissaan. ”Mutta Dobby on – herra Potterin puolella.”
Sitten tonttu vinkaisi ja tarttui pulpetilla lojuvaan oppikirjaan lyöden sillä itseään lujaa päähän. ”Tuhma Dobby! Tuhma Dobby!”

”Lopeta, Dobby! Lopeta!” Ginny kuiski kauhuissaan, mutta tonttu ei lopettanut ennen kuin Seamus nappasi kirjan sen käsistä.

”Kiitos, herra”, Dobby sanoi ja kumarsi Seamusille. Sitten se kääntyi takaisin Ginnyn puoleen. ”Dobbyn täytyy jatkaa töitä, toivottavasti neiti ei pahastu?”

”Ei, en tietenkään”, Ginny sanoi nopeasti. ”Kiitos paljon, Dobby. Nähdään pian.” Hän kääntyi jo lähteäkseen, mutta pysähtyi sitten. Hänen oli pakko kysyä. ”Oletko sinä – kuullut Harrysta mitään? Tai tietääkö Oljo jotakin?”

”Dobby on pahoillaan, neiti, mutta herra Potterista ei ole kuulunut mitään pitkään aikaan. Oljo ei myöskään ole työskennellyt Tylypahkassa koko lukuvuonna”, Dobby sanoi ja näytti surulliselta.

”Selvä”, Ginny sanoi, kääntyi ja poistui huoneesta Luna ja Seamus kannoillaan. Hän oli ehtinyt jo toivoa saavansa edes pienen murusen tietoa siitä, että Harry oli kunnossa. Jälleen kerran hän oli joutunut pettymään.

”Hän on varmasti kunnossa”, Luna kuiskasi ja tarttui Ginnyn käteen. Ginny räpytteli silmiään estääkseen kyyneliä tulvahtamasta niihin ja puristi Lunan kättä lujasti. He kävelivät pitkän aikaa täydessä hiljaisuudessa, kunnes saapuivat erääseen käytävään.

”Kuka siellä?” kuului miehen ääni käytävävän toisesta päästä. Pian sinne syttyi myös sinertävä valo. Kysyjä oli hyvin pyylevä, harmaantunut mies, joka tuijotti nyt heidän suuntaansa hämmentyneenä.

”Professori Kuhnusarvio!” Ginny huokaisi helpotuksesta ja lähti kulkemaan häntä kohti.

”Neiti Weasley! Ja Lovekivako se siinä on myös?” professori hämmästeli. ”Ja herra Finnigan myös? Sinua ei ole näkynyt koulussa pitkään aikaan, poikaseni! Mutta miksi ihmeessä te olette liikkeellä tähän aikaan? Ettekö te ymmärrä, että uuden hallinnon aikana sääntöjen rikkojien rangaistukset ovat paljon muutakin kuin vain jälki-istuntoa?”

”Usko pois, me tiedämme”, Seamus sanoi ja Kuhnusarvio kohdisti sauvansa kärjen häneen. Mies kavahti nähdessään kaikki naarmut ja mustelmat pojan kasvoissa.

”Mitä ihmettä sinulle on tapahtunut?” opettaja kysyi kauhuissaan. ”Mitä sinä olet tehnyt, jotta he ovat satuttaneet sinua tuolla tavoin?”

”Kyllä sinun täytyy tietää, professori”, Luna sanoi. ”Kyllä sinä tiedät keitä he jahtaavat. Keitä he rankaisevat kaikkein pahiten.”

”Oletteko – kuulutteko te”, Kuhnusarvio nielaisi syvään ja kuiskasi seuraavat sanat kuin ne olisivat vaarallisia, ”Albuksen Kaartiin?”

”Ole kiltti äläkä paljasta sitä heille”, Ginny pyysi. ”Minä ja Luna pystymme vielä poistumaan päämajasta oppitunneille, mutta Seamus ei voi – he tietävät, että hän kuuluu kaartiin.”

”Tyttökulta, tiedätkö sinä millaiseen vaaraan olet saattanut itsesi?” Kuhnusarvio kysyi kuiskaten ja näytti hivenen pahoinvoivalta. ”Jos he saavat sinut nyt kiinni...”

”Eivät he ole saaneet tähänkään mennessä”, Ginny sanoi rauhallisesti. ”Jos sinä et kerro heille, me pääsemme turvallisesti takaisin. Joten lupaathan, professori, pitää tämän tapaamisen salaisuutena?”

”Totta kai”, Kuhnusarvio kuiskasi. ”Mutta... Olettehan varovaisia? Sinä olet niin älykäs tyttö – sinunlaisiasi on harvassa.”

”Olemme varovaisia, professori”, Ginny lupasi. ”Hyvää yötä. Nähdään taikajuomatunnilla.”

Sen sanottuaan hän jatkoi matkaa Lunan ja Seamusin kanssa. Professori Kuhnusarvio jäi tuijottamaan heidän peräänsä säikähtäneenä.

--------------------------------------------------------------------

Seuraavana päivänä AK oli kokoontunut tarvehuoneseen. Carrowt olivat raivostuneet, kun reitti alakertaan oli kadonnut kuin tuhka tuuleen ja kukaan opettajista ei kyennyt taikomaan portaita takaisin. Edes professori Kalkaros ei ojentanut Amikusille ja Alektolle auttavaa kättään, sillä hän makasi kansliassaan mahataudin kourissa eikä kyennyt taikomaan. Kun vielä Amikus luokkahuoneensa oven avatessaan sai päälleen valtavan aallon ja siitä toivuttuaan näki edessään koko huoneen lainehtivan, katastrofi oli valmis. Kaikki päivän oppitunnit peruutettiin.

”Hyvää työtä, kaikki”, Neville virnisti ja antoi katseensa kiertää kaartilaisissa. ”Onnistuimme suututtamaan ne pahemman kerran.”

”Ginny on nero, kun tajusi myrkyttää Kalkaroksen”, Hannah kehui.

”En minä myrkyttänyt häntä, syötin hänelle vain yhden pienen viattoman pahoinvointipastillin”, tyttö virnisti. ”Kiitos kuuluu Fredille ja Georgelle.”

”Todella harmi etteivät he ole täällä”, Coote huokaisi. ”Heillä olisi riittänyt ideoita Carrowien ärsyttämiseen.”

”Niin, mutta hyvinhän me pärjäämme näinkin, vai mitä?” Neville hymyili kulmat koholla ja sai vastaukseksi myötyvää hurrausta.

”Olkaa hiljaa!” Lavender huusi yhtäkkiä. Hän istui nurkassa ja väänteli putkkiradion nappeja. Hetkeen ei kuulunut muuta kuin särinää, mutta sitten Lee Jordanin tuttu ääni täytti huoneen.

”Hyvää päivää kaikille Pottervahdista”, hän sanoi. ”Tämä on ylimääräinen lähetys, mutta toivottavasti kuuntelijat ovat silti löytäneet taajuudelle. Meillä on nimittäin varsin ilahduttavia uutisia teille kaikille.”

Kaartilaiset kääntyivät katsomaan toisiinsa. Uutisia? Ja kaiken lisäksi hyviä uutisia?

”Uutiset meille tulee kertomaan muuan anonyymi henkilö, joka on itse välittänyt meille tämän tiedon. Ole siis hyvä!”

”Hyvää iltaa kaikille”, sanoi hyvin tuttu, ystävällinen ääni.

”Se on minun isäni!” Ginny hihkaisi. Muut hymyilivät hänelle ja keskittyivät jälleen kuuntelemaan.

”Eli välitän teille tiedon siitä, että Harry Potter on nähty taikaministeriössä aikaisin tänä aamuna. Herra Potter oli naamioitunut...”

Enempää kukaan ei kuitenkaan kuullut, sellainen meteli tarvehuoneessa puhkesi. Kaikki hurrasivat ja puhuivat toistensa päälle hokien uudelleen ja uudelleen sellaisia lauseita kuten ”Hän on kunnossa!”. Luna halasi Nevilleä, Seamus hyppi riemusta ja huusi lujempaa kuin kukaan, ja Ginny oli purskahtanut itkuun. Harry oli elossa! Hän oli ollut ministeriössä!

”Ginny, hän on kunnossa! Kaikki on hyvin!” Neville nauroi onnellisena ja veti Ginnyn halaukseen. Ginny itki ja nauroi samaan aikaan – hän ei muistanut milloin olisi viimeksi ollut yhtä onnellinen. Harry oli elossa, hän oli kunnossa ja hän taisteli yhä heidän puolellaan.

---------------------------------------------------------------------------------------------------

Illalla yhä onnesta huumaantuneet Neville, Seamus, Luna ja Ginny istuivat putkiradion ympärillä ja juttelivat. Kukaan ei kyennyt lopettamaan hymyilemistä – päivä oli ollut täydellinen, tai ainakin täydellisempi kuin yksikään pitkään aikaan.

”Uskomatonta, että hän todella on elossa”, Seamus huokaisi vaikka kuinka monennen kerran.

”Ei se minusta ole uskomatonta”, Luna sanoi hiukan uneksuvasti. ”Hän on taistellut Voldemortia vastaan jo vaikka kuinka monta kertaa eikä hän ole kuollut. Miksi olisi nytkään?”

”Siksi ettei hänellä nyt ole ketään suojelemassa häntä. Dumbledorekin on kuollut”, Seamus huomautti.

”Ei Harry tarvitse ketään suojelemaan itseään”, Ginny sanoi tiukasti mutta hymyili sitten. ”Hän on itse kaiken aikaansaamansa takia. Miettikää nyt, montako kertaa hän on peitonnyt Voldemortin. Harry oli yhdentoista taistellessaan ensimmäistä kertaa häntä vastaan. Moniko ekaluokkalainen olisi pystynyt siihen?”

”Ei moni, mutta Harrylla on kyllä ollut Ron ja Hermione aina mukanaan. Hekin ovat aika mahtavia”, Neville hymyili.

”Eivät he olleet hänen mukanaan silloin, kun salaisuuksien kammio avattiin. Harry tuli yksin kammioon ja pelasti minut Valedrolta. Hän taisteli yksin basiliskia vastaan.”

”Totta”, Neville nyökkäsi. ”Sillä Rohkelikon miekalla.”

”Missähän se mahtaa olla nykyään?” Luna mietti.

”En tiedä”, Ginny sanoi. ”Onko kukaan nähnyt sitä sen jälkeen?”

”Minä näin sen pari vuotta sitten Dumbledoren kansliassa, kun se Pimennon akka komensi minut sinne”, Seamus kertoi.

”Sen täytyy olla siellä siis edelleen!” Ginny tajusi ja kauhistui sitten. ”Se on Kalkaroksen kansliassa! Harryn miekka on Dumbledoren murhaajan työhuoneessa!”

”Siinä tapauksessa meidän täytyy hoitaa se pois sieltä”, Neville sanoi painokkaasti.

”Olen samaa mieltä”, Lunakin totesi. ”Meidän pitäisi käydä hakemassa se tänne. Muistutukseksi siitä, että Harry taistelee meidän puolellamme ja johtaa meidät vielä voittoon.”

”Tuo kuulostaa hyvältä”, Neville sanoi. ”Sitten meidän varmaankin pitäisi alkaa suunnitella, vai kuinka?”

Muut nyökkäsivät juhlallisesti. Luna veti esiin pergamenttirullan ja otti käteensä sulkakynän. Nelikko istui radion ympärillä pitkälle yöhön asti suunnitellen siihen mennessä suurinta ja vaarallisinta retkeään.