Kirjoittaja: lanoliini
Ikäraja: Sallittu
Tyylilaji: Drama, Angst
Hahmot/Paritus: Severus Kalkaros, Lily/James
Vastuuvapaus: Potterit kuuluvat Rowlingille, minä vain leikin, enkä saa tästä mitään korvausta.
Tiivistelmä: ”Minä en halua menettää sinua.” A/N: Tällainen tälläkertaa
Osallistuu FF10 sanalla 02. valkoinen ja myös syrjästäkatsojan tarina -haasteeseen. Tästä taisi taas tulla vähän tällaista peruskauraa, muttajoo...
Se sana oli saastainenSuuri kartano kohosi mahtavana aamuisessa auringonpaisteessa. Ruohonkorsilla lepäsi pieniä kastepisaroita, jotka auringon säteet saivat loistamaan timanttien lailla. Kartanon suuri, katettu terassi oli koristeltu kauniin yksinkertaisesti. Pyöreille pöydille oli laitettu pehmeät, valkeat pellavaliinat ja kymmenet, lasimaljakoihin asetellut valkoiset ruusut koristivat muuten niin korutonta näkymää. Iloisesti pulisevaa juhlaväkeä virtasi tasaisesti sisään kartanon avoimista ovista.
Severus seisoi pensasaidan varjossa, tuijottaen kartanoa kasvot ilmeettöminä. Kuumat kyyneleet pyrkivät miehen silmiin, mutta tämä pyyhkäisi ne vihaisesti pois. Tämä päivä tulisi olemaan hänen siihenastisen elämänsä pahin. Viattoman valkoiset pellavaliinat näyttivät saastaisilta hänen silmissään ja lumenvalkeiden ruusujen meri, poltti värin väkivaltaisesti hänen verkkokalvoilleen. Severus huokaisi ja lähti astelemaan pois. Puristava tunne painoi hänen rinnassaan kuin lyijy ja jokainen askel oli edellistä raskaampi.
Voimatta estää itseään Severus kääntyi vilkaisemaan taakseen, vielä viimeisen kerran. Mustien silmien harhaileva katse pysähtyi yhteen alakerran avoimista ikkunoista ja miehen sisällä heräsi toivonkipinä. Ikkunan ääreen astellut punatukkainen nainen nojautui tummaan ikkunanharmiin valkeassa häämekossaan. Naisen päivettyneillä kasvoilla karehti jännittynyt hymy, kun hän suoristi pukunsa toista ohutta olkainta. Käsi sipaisi ohimennen myös pyöristynyttä vatsaa, joka kieli uuden elämän kasvusta naisen sisällä.
Severuksen jalat eivät suostuneet liikahtamaan, eikä hän saanut katsettaan irti Lilyn kasvoista. Naisen huulet oli punattu kevyesti ja ne olivat aavistuksen raollaan. Siro kaula kaartui kuin joutsenella ja auringonvalo sai punaiset hiukset kiiltämään kuin silkki. Lilyn vihreät silmät katsoivat taivaalla lipuvia pilviä ja suupielessä oli pieni ryppy, joka ilmaantui naisen ollessa hermostunut ja innoissaan. Severus oli aina rakastanut noita kasvoja.
Äkkiä Lily käänsi katsettaan ja vihreät silmät tavoittivat puutarhan perällä seisovan Severuksen. Mies tunsi rinnassaan viiltävää kipua, kun hymy naisen kasvoilla katosi.
Se sattui. Sattui niin kovasti, että Severuksen oli painettava nyrkillään rintaansa tukahduttaakseen kivun, eikä se siitä huolimatta laantunut. Hän olisi halunnut vain puhua Lilyn kanssa, edes hetken. Saada tämän uskomaan, kuinka pahoillaan hän oli. Severuksen ajatukset palasivat edelliseen kertaan, kun hän oli päässyt puhumaan Lilyn kanssa, se ei saisi jäädä viimeiseksi.
”Lily…” Severus kuiskasi, saamatta suustaan ulos muuta. Hän katseli naista, joka näytti sädehtivän kauniilta seisoessaan hänen edessään ärtynyt ilme kasvoillaan. ”Sinun pitää lähteä Severus, et kuulu tänne”, Lily sanoi ärhäkästi, kääntäen selkänsä miehelle. Naisen hartiat tärisivät ja Severuksen olisi tehnyt mieli vetää hänet syliinsä ja halata.
”Älä ole tuollainen”, mies sanoi ja laski kätensä Lilyn lantiolle. Salamannopeasti nainen vetäytyi Severuksen otteesta ja katsoi tähän silmät kipunoiden. Mustat silmät kohtasivat vihreät ja aika tuntui pysähtyvän. Viimein Lily käänsi kasvonsa pois, rikkoen katsekontaktin. ”Severus, minä olen menossa naimisiin. Sinun pitää mennä, et kuulu minun elämääni enää”, nainen sanoi, mutta hänen kipakasta äänestään oli kadonnut särmä. Lily katsoi Severusta ja Severus katsoi takaisin. Sitten, juuri kun mies oli rohkaisemassa mielensä, Lily veti ikkunan kiinni ja painoi sen säppiin. Toivonkipinä sammui ja Severuksen kädet puristuivat nyrkkiin. Hän ei saanut henkeä.
”Minä en halua menettää sinua.”
”Sinä menetit minut jo vuosia sitten.”
”Minä pyydän anteeksi sitä, mitä minä sanoin sinulle.”
”Älä Severus, tuo ei auta mitään.”
Juhlaväkeä alkoi lipua pihalle, puutarhaan oli asetettu penkkejä moneen riviin. Tuuli vei väkijoukosta kantautuvan hälinän mukanaan, ja miehestä tuntui, kuin hän olisi seurannut mykkänäytelmää. Kartanon pariovet aukesivat ja James asteli kuistin portaat alas. Silmälasien takana välkehtivät ruskeat silmät ja suu oli kaartunut tyytyväiseen hymyyn. Severuksen kielelle levisi katkera maku. James seisahtui portaiden juurelle ja katsoi odottavasti avoimia pariovia. Muutaman sekunnin kuluttua Lily astui ulos aplodien saattelemana, hentona ja kauniina.
Severus tiesi, että hänen olisi pitänyt lähteä, mutta hän tiesi myös, ettei hän pystynyt. Niinpä hän seisoi kauempana ja katsoi, katsoi kuinka James otti Lilyn käden omaansa ja sipaisi tämän nutturasta karanneet hiussuortuvat naisen korvan taa. Hän katsoi kuinka Lily hymyili ja suukotti Jamesin poskea juuri ennen kuin he astelivat vihittäviksi. Lilyn silmät näkivät vain Jamesin, ne eivät etsineet Severusta.
Vihkiminen alkoi.
Severus joutui ottamaan tukea koivun karheasta rungosta. Hänen kätensä tärisivät ja jalat olivat vähällä pettää. Pappi sanoi jotain ja käänsi katseensa odottavasti Lilyn jännittyneisiin kasvoihin. Mies sulki silmänsä, hän ei halunnut nähdä.
Mutta katsomattakin hän tiesi Lilyn sanovan sen sanan, jota hän ei halunnut tämän sanovan.
”Tahdon.”Severus tunsi jonkin särkyvän rinnassaan,
jälleen.***