Nimi: Kukka
Paritus: Severus/Remus
Kirjoittaja: Ryminä
Ikäraja: K-11
Warnings: Sisältää verta yhdessä kappaleessa, muuten kohtuullisen kesy:)
Genre: On se kumma miten kaikkea saa mahtumaan yhteen: Slash, angst, fluffy
Summary: Eikä se syrjässä istuva, tilannetta sivusilmällä tarkkaileva nuhjuinen poika koskaan muutenkaan kiinnittänyt Severuksen huomiota.
Hahmot eivät ole minun vaan Rowlingin, minä vain kuvittelen. Lyriikat ovat Uniklubin Kukka-kappaleesta.
Kukka
”Elämäni on yhtä helvettiä!” Severus Kalkaros sihisi ääneen päästessään oman makuusalinsa rauhaan. Vain hetkeä aikaisemmin hän oli saanut V.I.P.-kokeensa päätökseen, kuten kaikki ikätoverinsa. Kokeiden kannalta kaikki olikin mennyt aivan hänen suunnitelmiensa mukaan, mutta Sirius Musta ja James Potter olivat jälleen kerran päättäneet viihdyttää sekä itseään että muuta yleisöä hänen kustannuksellaan. Niinpä pahaa-aavistamaton Severus oli lopulta löytänyt itsensä roikkumassa pää alaspäin housut kintuissa naureskelevien ihmismassojen edessä.
Hän löi nyrkkinsä pöytään niin lujaa, että joutui kiroamaan ääneen. Miksi juuri hänen elämänsä oli tällainen farssi? Hän oli ollut Potterin ja Mustan uhri, mutta ironista oli se, että Lily oli suuttunut nyt hänelle. Tietenkään hän ei ollut tarkoittanut sanoa Lilyä kuraveriseksi, mutta hänen aivonsa olivat sanoneet sopimuksensa irti. Luonnollisesti järki palasi vasta siinä vaiheessa, kun hän oli nähnyt kyynelten nousevan punatukkaisen tytön silmiin. Severus oli aivan varma, että Lily oli ollut ainoa ihminen, joka oli koskaan pitänyt hänestä todella – luultavasti jopa ainoa, joka olisi voinut ajatella hänen kanssaan jotain muutakin kuin ystävyyttä.
Mitä Severus ei tiennyt, oli se, että jollain muulla oli ollut tunteita häntä kohtaan jo jonkin aikaa. Ikäistään hieman lyhyemmännäköinen, hiljainen ja vähän syrjäänvetäytyvä poika nimeltään Remus Lupin oli menettänyt sydämensä tälle tummalle pojalle. Syy, miksi Severus ei tiennyt tästä mitään, oli se, että Remus oli ilmeisesti liian ujo kertoakseen tunteistaan. Eikä se syrjässä istuva, tilannetta sivusilmällä tarkkaileva nuhjuinen poika koskaan muutenkaan kiinnittänyt Severuksen huomiota.
Pohjalla kun itsensä löytää
Silmäni kauneutta ei nää
Kun sä seisot kuolleessa pisteessä
Seuraavina päivinä ja viikkoina Severus sai seurata, kuinka Lily hiljalleen erkani hänestä. Ensimmäisinä päivinä Lily loi häneen vihaisia katseita, mitä Severuksen oli vaikea tulkita. Hänelle ei kuitenkaan tullut mieleen mennä pyytämään anteeksi tältä. Viikon kuluessa Lily tuntui vähitellen luovuttavan, ja hänen katseensa muuttui surulliseksi.
Surullisuus oli jostain syystä jotain, mitä Severus ei osannut käsitellä. Niinpä hän ei taaskaan tehnyt mitään; hän päätti odottaa, että Lily vähitellen leppyisi ja heidän välinsä palautuisivat ennalleen. Kuitenkin eräänä päivänä Severus sai huomata, että Lilyn katse ei enää kohdannut hänen omaansa. Hän oli kuin ilmaa Lilyn edessä. Severus ei enää uskaltanut lähestyä tätä.
Yksi rakastava silmäpari kuitenkin seurasi Severuksen kohtaloa aina pienen matkan päästä. Remus Lupin katseli vaivihkaa tummaa poikaa Suuressa salissa ensin aamiaisella, sitten muutamilla yhteisillä tunneilla ja jälleen lounaalla ja päivällisellä. Hän huomasi muutokset, joita muiden välinpitämättömät katseet eivät löytäneet: Severus luultavimmin nukkui enää juuri ollenkaan mustista silmänalusista päätellen. Tämä oli myös laihtunut nopeasti. Kaikkein eniten huomiota kuitenkin herätti se, että Remus huomasi valonpilkkeen sammuneen tämän silmistä vähitellen sen jälkeen, kun Lily oli päättänyt olla huomaamattakaan Severusta.
*
Severus seurasi pienen välimatkan päästä Lilyn ja tämän ystävän matkaa Rohkelikkotornia kohti. Hän oli päättänyt vakaasti pyytää anteeksi tältä, koska hän ei enää yksinkertaisesti kestänyt tämän välinpitämättömyyttä. Samalla hetkellä, kun Lilyn ystävä erkani tämän luota, Severus kiihdytti askeliansa.
”Lily”, hän sanoi käheästi saaden tytön pyörähtämään ympäri. Ennen kuin hän kuitenkaan kerkesi sanoa sanaakaan Lilylle, Lily huikkasi Jamesin nimen ja pyyhälsi pois paikalta. Severus vilkaisi olkansa yli vain vastaanottaakseen pilkallisen virnistyksen Potterilta. Kelmit poistuivat kulman taakse naureskellen. Remus Lupinin totiset ilmeet jäivät jälleen kerran Severukselta huomaamatta.
Menettää sen viimeisen toivon
Tuntuu kuin surulle sanoisi tahdon
*
Remus ei nähnyt sinä päivänä Severusta ollenkaan lounaalla, mutta hän osasi huolestua vasta, kun tämä ei ilmaantunut pimeyden voimilta suojautumisen tunneille, joita tämä ei tavallisesti jättäisi väliin mistään hinnasta. Käyttämällä huonoa olo tekosyynä, hän poistui kesken tunnin ja suuntasi kulkunsa Kelmien makuusaliin. Pienen penkomisen jälkeen hän löysi Jamesin matka-arkusta Kelmienkartan.
Vähän aikaa etsittyään Severuksen piste löytyikin kolmannen kerroksen poikien vessasta, jonne Remus seuraavaksi suuntasikin. Hän koputti varovaisesti oveen todellisuudessa odottamatta edes vastausta, joten hän avasi oven hitaasti. Hänen nenäänsä pelmahti saman tien veren kuparinen tuoksu, josta Remus ei voinut millään erehtyä. Severusta ei näkynyt missään.
”Severus?” Remus kutsui yrittäen saada äänensä tarpeeksi kuuluvaksi kurkussaan olevasta palasta huolimatta. Hän alkoi käydä järjestelmällisesti koppeja läpi, eikä mennyt kauaa, kun seuraavaksi kohdalle osuneen kopin ovi oli lukossa. Metallinen tuoksu vahvistui, kun hän kuiskasi hiljaa alohomoran. Oven takana, selkä seinään nojaten, istui Severus kasvot kalpeina. Tämän ranteissa oli pitkät punaiset juovat ja lattialla ja seinillä tahraisia kädenjälkiä, jotka saivat Remuksen mahan sisällön muljahtamaan ikävästi.
Severuksen silmät olivat auki, ja tämän lasinen tuijotus suuntautui edessä olevaan valkoiseen seinään. Remus kutsui tätä uudelleen nimeltä, ja hitaasti nuo mustat silmät suuntautuivat Remuksen kasvoihin.
Ja valo löytyy viime hetkillä
Remus polvistui Severuksen viereen ja teki voitavansa hänen haavoilleen. Muutaman kerran vaikeaa loitsua yritettyään verenvuoto tyrehtyi ja ranteet arpeutuivat. Remus sulki Severuksen varovasti syliinsä, eikä tämä vastustellut.
”Kukaan ei pidä minusta”, Severus kuiskasi, ”kukaan ei voisi ikinä rakastaa minua.” Tämä kuulosti niin lohduttomalta laukoessaan kliseitä, että Remuksenkin sisimpään sattui.
”Minä näen sinussa sen, mitä muut eivät näe; näen kovan kuoresi läpi. Näen, kuinka sinuun sattuu kun joku loukkaa sinua”, Remus kuiskasi takaisin ja silitti tumman pojan hiuksia ensi kertaa. Kuinka kauan hän olikin jo halunnut vain olla lohduksi tälle, kun tämä olisi tarvinnut.
”Anna minun auttaa sinua, Severus. Anna minun olla tässä sinua varten, anna minun rakastaa sinua.” Viimeinen lause oli niin hiljainen, että Remus mietti, oliko Severus edes kuullut häntä. Severus kuitenkin nosti päätään sen verran, että he katsoivat toisiaan suoraa silmiin.
”Rakastaa minua? Sinä?”
”Minä”, Remus totesi haluten kovasti kuulostaa rauhalliselta. ”Olen pahoillani, etten ole saanut otettua itseäni niskavilloista kiinni – ” Kommentti sai Severuksen huulilta purkautumaan jotain nauruntapaista, mutta Remus vaiensi tämän. ”Severus, anna minun näyttä sinulle, mitä on, kun joku todella rakastaa sinua.”
Niin kun me puhjettiin kukkaan
Ensi hetkillä
Eikä me kuihduttu koskaan
Pimeyden keskellä
Sulje sun silmät
Anna mun kantaa sut pois
Sulje silmät
Anna mun kantaa sut pois
*
Remus Lupin oli kuin pieni ihme! Koko elämänsä aikana Severus ei ollut tuntenut itseään yhtä rakastetuksi. Ja voi, miten helposti hän olisi voinut sivuuttaa tuon huomaamattoman ja nuhjuisen onnen. Eikä Severus muutenkaan ollut ajatellut ikinä, että toinen poika voisi olla se, mitä hän todella tarvitsi elämäänsä. Tai oikeastaan se ei ollut mitenkään tärkeää, oliko Remus poika vai ei, tärkeää oli se, mitä he tunsivat toisiaan kohtaan. Hän hymyili itsekseen ja käänsi kirjansa sivua.
”Severus, tule. Minulla on sinulle yllätys”, Remus kuiskasi hänen korvaansa. Severus ei ollut edes huomannut toisen pojan saapumista kirjastoon, niin ajatuksissaan hän oli ollut.
”En ole varma, haluanko mitään yllätyksiä nyt. Minulla on edelleen loitsujen läksyt tekemättä”, Severus yritti, mutta ruskeatukkainen poika raahasi häntä jo ulos kirjastosta. Matkan varrella vastaan tuli laumoittain lounaalle suuntaavia oppilaita.
”Minne me menemme?” Severus kysyi saaden vastaukseksi kohteen olevan Rohkelikkotorni. Remuksen sanoessa lihavalle leidille salasanan Severus peitti korvansa hänelle tuttuun tapaan. Heidän saapuessaan oleskeluhuoneeseen Severus jähmettyi oviaukkoon; muuten autiossa oleskeluhuoneessa odotti Lily.
”Severus, älä nyt möhli tätä! Suostuttelin Lilyn puhumaan kanssasi, jotta sinä voisit pyytää anteeksi, koska en kestä nähdä sinun ilmettäsi aina, kun näet hänet”, Remus kuiskasi hänen korvaansa. Sitten tämä lähti muiden tapaan lounaalle, jotta he saisivat yksityisyyttä.
Lily istui sohvalle ja katsoi odottavasti Severusta, kuitenkaan mitään sanomatta. Severus veti syvään henkeä, ja istui sitten hänkin alas.
”Kuule, olen oikeasti pahoillani”, hän sanoi hiljaa ja katseli tytön kasvoja yrittäen tulkita tämän reaktioita. ”En olisi saanut sillä tavalla räjähtää sinulle, koska yritit vain auttaa. Anteeksi.” Kun Lily ei vieläkään sanonut mitään, hän laski katseensa syliinsä ja valmistautui nousemaan ylös. Hänen noustessaan ylös kuitenkin Lily hyppäsi hänen kaulaansa.
Hetken he halasivat toisiaan tiukasti, ja erkanivat sitten. Lily hymyili ja tämän silmät sädehtivät – tai ehkä ne kimmelsivät kyynelistä. Joka tapauksessa tämä näytti vilpittömästi onnelliselta.
”Minä annan sinulle anteeksi, Severus.” He molemmat hymyilivät. Severuksen sisällä kuohui. ”Olen onnellinen, että olet löytänyt Remuksen elämääsi – Kyllä, hän kertoi minulle. Ja minun mielestäni hän on onnekas, kun hänellä on sinut.” Severus punastui ensimmäistä kertaa elämässään.
Pimeyteen ei tieni viekään
Niin kai se on jos kaltaisen löytää
Ja nyt sä seisot minun vierellä
*
”Kiitos, Remus”, Severus kuiskasi aivan Remuksen korvaan, kun hän saapui Lilyn kanssa muiden seuraan Suureen saliin. Remus hymyili leveästi. ”Ja tiedäkin, että sinä todellakin olet onnekas, että sinulla on näin ihana poikaystävä kuin minä.” Severus virnisti, kun hän sai vastaukseksi toisen pojan hämmentyneen katseen.
”Kyllä, Remukseni, olen aivan tosissani. Haluan olla kanssasi aivan ilman mitään salailuja”, hän sanoi vähän kuuluvammin ja kaappasi sitten tämän suudelmaan niin, että heidän nenänsä kopsahtivat kipeästi yhteen. Suudelman jälkeen Severus suuntasi polttavien katseiden seuraamana Luihuisten pöytään.
”No, tässä onkin puheenaihetta loppulukuvuodeksi!” päivitteli James Peterille pilke silmäkulmassaan. Remus hautasi punaiset kasvonsa käsiinsä.
Kun me puhjettiin kukkaan
Ensi hetkillä
Eikä me kuihduttu koskaan
Pimeyden keskellä
Sulje sun silmät
Anna mun kantaa sut pois
Sulje silmät
Anna mun kantaa sut pois
