Kirjoittaja: sugared
Ikäraja: K-11
Fandom: Gossip Girl
Paritus: Chair
Genre: drama/romance
Disclaimer: CW ja sarjan luojat ja käsikirjoittajat omistavat oikeudet Gossip Girliin, enkä saa tästä muuta korvausta kuin hyvän mielen ja jännetupintulehduksen.
Summary: Chuck oli päättänyt pakottaa Blairin näkemään nekin totuudet, jotka olivat ristiriidassa tytön hattaranpunaisen satubaletin kanssa. Ja tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä oli prinssi kiiltävässä haarniskassaan.A/N: Jee, ensimmäinen GG-ficcini, joka osallistuu myös Multifandom-haasteeseen. Sain idean tähän jo joskus vuonna nakki ja muusi, kesti vain vähän, ennen kuin sain kirjoitettua. Mitäs tästä nyt sanoisi? Seventeen Candles -jakson tapahtumat Chuckin POV:sta. TV-verse, tosin hyyyyvin pieniä viittauksia kirjacanoniin, tuskin kukaan edes tajuaa. Seventeen candles on täynnä ihania C/B-hetkiä, ja muutenkin tykkään ykköskauden C/B:stä eniten, kun sitä "onx tää eeppistä rakkautta vai peliä?" -jauhantaa ei vielä ollut. :---D Nimestä sen verran, että sitä oli vaikea keksiä! Preludi eli alkusoitto (ja vissiin kaikkea muutakin) viittaa lähinnä tuohon ihan lopun toteamukseen. Ensin ajattelin nimeksi Joutsenlaulua, mutta sen niminen ficci onkin jo finissä. Ai niin! Ne dialoginpätkät, jotka tuntuvat etäisesti tutuilta, olen hyvin vapaasti suomentanut jakson scriptistä. Vaati hieman mielikuvitusta, eivätkä ne vieläkään kovin saumattomasti muuhun tekstiin uppoa.
Preludi
Kelmeä aurinko sai lasimaalauksiin ikuistetut pyhimykset hehkumaan taivaallista valoa ja maalasi sateenkaaren alttaritaulun Kristuksen jalkojen juureen. Harras hiljaisuus oli lähes käsinkosketeltavaa, ja jokainen, joka sitä erehtyi häiritsemään, tunsi itsensä maailmanhistorian suurimmaksi syntiseksi.
Chuck Bass istui rippituolissa, ja kaiken järjen mukaan hänen olisi kuulunut ajatella syntyjä syviä ja katua pahoja tekojaan. Hänen ajatuksensa jumittivat kuitenkin yhä Blair Waldorfin loittonevassa takapuolessa. Miten houkuttelevalta se olikaan näyttänyt keinahdellessaan kohti lasikylkisten pilvenpiirtäjien lomassa valkenevaa aamua. Kuin musta joutsen, kaunis mutta helvetin äkäinen. Pappi kopautti terävästi väliseinään, ja Chuck selvitti kurkkuaan.
"Anna minulle minun syntini anteeksi, Isä", hän aloitti ja yritti näyttää hurskaalta paheellisessa parransängessään ja keikarimaisessa kaulahuivissaan.
"Kevennä sydäntäsi, poika", pappi kehotti käheästi, ja Chuck kuvitteli, miten tämä otti ryhdikkäämmän asennon jakkarallaan ja valmistautui kuuntelemaan kurjan kuolevaisen maallisia murheita. Chuck muisti, miten oli viisi vuotta sitten istunut tässä samaisessa kopissa kasvot liidunvalkoisina. Hänen kapeat jalkansa olivat leijuneet vaaksan verran lattian yläpuolella, hän oli katsellut pappia ristikon läpi kuin nuorisorikollinen kaltereiden takaa, ja pappi oli katsellut häntä kuin Jumalan oikealta puolelta, valmiina tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Kymmenen ave mariaa opettajan hameen alle kurkkimisesta, kymmenen ave mariaa tupakoinnista.
"Olen
Chuck Bass", poika totesi ja vilkaisi ristikon takana häilyvää pyhää hahmoa. "Se kertonee tarpeeksi, joten siirryn suoraan viimeisimpään rikkeeseeni. Turmelin Blair Waldorfin tarkkaan varjellun viattomuuden. Vein hänet ensin burleskiklubille ja sitten vein hänen neitsyytensä. Limusiinin takapenkillä. Ja – niin paljon kuin inhoankin kliseitä – hän seurustelee parhaan ystäväni kanssa", Chuck päätti vuodatuksensa helpottuneeseen huokaisuun. Nyt se oli sanottu. Nyt hän oli saanut sen sydämeltään ja oli vapaa unohtamaan Blairin. Suklaanruskeat kiharat. Lämpimän hengityksen hänen korvannipukallaan. Sisäreiden pehmeän ihon.
"Kuulostaa siltä, että sinulla on vaikeuksia hillitä maallisia halujasi", pappi aloitti kuulostamatta kovinkaan järkyttyneeltä Chuckin paljastuksesta. "Elämän ruumiillinen puoli tuottaa toki tyydytystä, mutta täysipainoiseen ja hyvään elämään vaaditaan myös hengenravintoa", hopeahapsinen mies jatkoi viisaasti. Chuck toisti papin sanoja hiljaa itsekseen mutisten ja tajusi, että tämä oli oikeassa! Hän oli omistanut koko seitsemäntoistakesäisen elämänsä ruumiillisuudelle, jahdannut täyttymystä tajuamatta lainkaan, että hänen nälkänsä oli pohjaton.
"Hengenravintoa?" Chuck toisti ja nojautui eteenpäin epämukavalla puupenkillä, jolla ei tuntunut olevan mitään tekemistä rikkaan ja pröystäilevän katolisen kirkon kanssa.
"Niin. Ja usko minua, rakkaus on sen listan ruokalajeista tyydyttävin", pappi naurahti paperisella äänellä. Chuckin epäuskoinen tuhahdus hukkui ehtoollisviininpunaiseen käytävämattoon, ja Neitsyt Marian lasinen tuijotus korvensi hänen niskaansa.
"Kiitos neuvoista, isä", hän vastasi nihkeään sävyyn yrittämättä peitellä halveksuntaansa.
Rakkaus. Blair hoki sitä sanaa hokemasta päästyään. Kuinka hän
rakasti Natea. Aina ja ikuisesti. Kehdosta hautaan. Satoi tai paistoi. Chuck rakasti Natea hänkin. Ainokaista veljeään. Aina ja ikuisesti. Kehdosta hautaan. Satoi tai paistoi. Eikä silläkään loppujen lopuksi ollut ollut mitään merkitystä.
"Eipä kestä, poika. Muista, että kultainen keskitie on suorin tie Jumalan tykö", pappi ohjasti vielä ennen kuin veti luukun ristikon eteen ja jätti Chuckin yksin ajatuksineen. Nuori mies suoristi huiviaan ja huokaisi syvään. Hänen olonsa oli aivan yhtä syntinen kuin kymmenen minuuttia sitten – oikeastaan ainoa ero oli, että nyt kaikki se syntisyys häiritsi häntä. Miksi se oli ollut Blairille niin helppoa ja hänelle niin vaikeaa? Miksi Blair oli tullut kirkosta kukkeana ja kirkkaana (ja
keinuen), omatunto puhtaana kuin Plazan lakanat? (Tarkemmin ajatellen Blairin ansioluettelo hyväntekeväisyystanssiaisineen ja stipendeineen ja kunniajäsenyyksineen saattoi hyvinkin tehdä Isäukkoon paremman vaikutuksen kuin hänen tukkimiehenkirjanpitonsa.)
Chuck astui kadulle ja räpytteli aamupäivän sitruunankeltaisessa auringonpaisteessa. Limusiini odotti häntä lehmusten katveessa, sydänvarjoon täydellisesti kätkettynä. Hän ei todellakaan antaisi Gossip Girlille sitä iloa, että tämä pääsisi käräyttämään
Chuck Bassin kirkosta. Nuorukainen marssi autolle kevein askelin ja ehti jo ajatella, että pappi oli sittenkin ottanut kannettavakseen osan hänen raskaasta taakastaan, että tämä istui rippituolissa pieni, äkäinen ja
keinuva Blair olkapäällään. Mutta kun hän istui alas, ja Blairin mausteinen hajuvesi ympäröi hänet, Chuck tajusi toivoneensa liikoja. Hän kumartui raskaasti huokaisten eteenpäin ja koputti lasiin, joka erotti kuljettajan matkustajasta, duunarin aristokraatista.
"Aja Tiffanylle."
Kuljettaja nyökkäsi, ja Chuck oli näkevinään tämän katseessa aavistuksen myötätuntoa.
xoxo
Chuck istui ja ihaili mustaa samettia vasten lepäävää kaulakorua. Se tuikki omassa, rauhoittavassa rytmissään, aivan kuin se olisi timanttien sijaan koottu tähdistä ja kuukivistä. Koru oli juuri sellainen kuin Blairin saattoi odottaakin valitsevan: kaunis, elegantti, herkkä ja
helvetin kallis. Nate tulisi vielä kiittämään häntä siitä hyvästä, että hän säästi parhaan ystävänsä vähäsiä taskurahoja. Chuck nosti korun panoraamaikkunasta tulvivaa valoa ja New Yorkia vasten ja kuvitteli, miltä se näyttäisi Blairin posliininvalkealla iholla, veistoksellisten solisluiden välissä.
Joku koputti hotellihuoneen oveen. Chuck napsautti korurasian kiinni ja sujautti sen Tiffanyn eleettömän tyylikkääseen paperikassiin, joka ei paketointia tai lahjanaruja kaivannut. Hän ei muistanut tilanneensa mitään (tai ketään), mutta kun koputus kuului uudestaan ja vaativammin, Chuck marssi ovelle. Hän laski kätensä kullatulle ovenkahvalle ja oli juuri painamassa sen alas, kun tuntematon koputtelija antoi itsensä ilmi.
"Chuck?" Nate Archibald huhuili ja takoi ovea rystysillään. Chuck perääntyi kuin peläten, että oven takana odottaisi arkistollinen valtionsalaisuuksia tai Plazan henkilökunnan kaikessa hiljaisuudessa kehittelemä, sotateknologian mullistava bioase. Oliko jo liian myöhäistä paeta tai teeskennellä, ettei ketään ollut kotona?
"Avaa nyt! Kuulen hengityksesi oven läpi", Nate nurisi vaimennettuna. "Etkö voi hankkiutua eroon siitä tytöstä? Minun on pakko saada puhua kanssasi."
Chuck tukahdutti kirosanatulvan kämmenselkäänsä. Jos hän olisi tiennyt, millaiseen seittiin oli sotkeutumassa, hän ei olisi koskaan edes vilkaissut Blair Waldorfia toista kertaa. Mitä hän olisikaan antanut matkustaakseen ajassa taaksepäin, päästäkseen eroon
siitä tytöstä. Chuck veti syvään henkeä (
Olen Chuck Bass) ja riuhtaisi oven auki, tervetuloa matalaan majaani.
"Nathaniel!" hän tervehti riehakkaammin kuin oli tarkoitus, kuin oli sopivaa. Hän katsoi Naten ruohonvihreisiin silmiin, jotka tuikkivat viattomuutta ja veljellistä rakkautta. Hän ei ollut nähnyt poikaa sen jälkeen, kun oli liu'uttanut silkkimekon Blairin yltä ja tarttunut hampaillaan tämän sukkanauhaan. Mitä Nate oikein oli tehnyt ansaitakseen
sellaisen tyttöystävän? Ja sellaisen parhaan ystävän? Chuck laski häpeissään katseensa. Hän ei koskaan ollut välittänyt sellaisista kirjoittamattomista säännöistä kuin
'parhaan kaverin ex-tyttöystävään ei kosketa'. Hän oli nauranut niille päin naamaa. Mutta se, että parhaan kaverin (ei kenen tahansa parhaan kaverin, vaan
Naten) tyttöystävä oli ollut
ex vain 36 minuuttia, oli hieman liikaa jopa hänelle.
"Missä se tyttö on?" vaalea nuorukainen kysyi ja kurkisteli uteliaana ympärilleen.
"Unissani", Chuck sanoi vilpittömänä ja pelasti Tiffanyn kassin ystävänsä harhailevalta katseelta. Olkoonkin, että jonakin päivänä Nate tulisi vielä olemaan kiitollinen, tuhannen dollarin syntymäpäivälahja tämän ex-tyttöystävälle saattaisi kaivata jonkin verran selittelyä. "Yritin lyhentää univelkaa. Mitä sinulla on mielessäsi?"
Nate huokaisi sydäntäsärkevän tuskaisesti, ja Chuck tunsi olonsa hetki hetkeltä epämukavammaksi. Petturipaskiainenvalehtelija.
"Äiti."
"Kuulostaa freudilaiselta", Chuck hymähti ja mietti, miten Anne Archibald liittyi siihen todelliseen ongelmaan, josta Nate oli hänelle tullut puhumaan. Blairiin.
Nate istahti sohvalle aina vain ahdistuneemmin huokaillen.
"Minun pitäisi antaa Blairille hänen sormuksensa", poika myönsi.
Bingo. "Mitä? Tehän erositte?" Chuck älähti.
"Niin. Tarkoitan, että… Hei, kuinka sinä siitä tiedät?"
"Arvaathan sinä. Exäsi päätti hiillostaa parasta kaveria. Hän halusi tietää, missä mennään. Niin että, missä… missä mennään?" Chuck vastasi ja ihmetteli, miten sujuvasti valheiden tulva vyöryi hänen huuliltaan. Hän vilkaisi Natea ja toivoi, ettei tämä tajuaisi, miten paljon ja miksi tämä tieto hänelle merkitsi.
"En tiedä itsekään. Äiti haluaa, että palaan yhteen Blairin kanssa, jotta Eleanor ei peru sopimusta isän kanssa. Kaikki sai alkunsa siitä oikeudenkäynnistä", Nate sanoi. Chuck arvasi, että hänen paras ystävänsä olisi halunnut vain päästä äkkiä eroon koko sotkusta, pelata Haloa ja olla pilvessä niin kuin vanhoina hyvinä aikoina. Aina eilisiltaan ja Victrolaan asti hän oli pitänyt Blairia ja Natea erottamattomana yksikkönä, pakettiratkaisuna. Pariskuntana, joka viettäisi kultahääpäiväänsä autuaan onnellisena kaikista avioriidoista ja kolmiodraamoista ja masennuslääkkeistä ja skottilaisesta huolimatta. Hänen suunnitelmaansa Waldorfin valloittamiseksi kuului, että kun hän kyllästyisi (
ja hän väistämättä kyllästyisi), Blair voisi palata häntä koipien välissä Naten luo ja saada prinssinsä ja onnellisen loppunsa. Ilmeisesti rouva Archibald oli hänen kanssaan samoilla linjoilla.
"Olen pahoillani siitä kaikesta. Kuule, jos et halua Blairia, älä ota häntä. Älä alistu vanhempiesi tahtoon, ellei se ole myös sinun tahtosi", Chuck neuvoi ponnekkaasti. Hän tiesi kyllä, mistä puhui.
Hän halusi Blairin, hän halusi ottaa tämän niin monella tavalla ja niin monessa paikassa kuin mahdollista. Hänen piti vain saada Nate tajuamaan se, mitä ei ollut tajunnut vielä itsekään, kuultuaan sen Blairilta ja vietyään tytön neitsyyden.
"Anteeksi nyt vaan, luulin puhuvani Chuck Bassille. Sinetöi diili, taputa perseelle, raha nai lisää rahaa?"
Chuck naurahti ja vakuutti itselleen, että otti sen kohteliaisuutena. Mutta kun kyseessä oli Blair Waldorf, olisi ollut itsemurha antaa tuollaisia neuvoja. Sitäpaitsi, hän ei ottaisi sitä riskiä, että Nate todella noudattaisi hänen ohjeitaan. Olkoonkin, että Anne Archibaldin sormus oli kamalin, mitä alttarille oli koskaan kannettu, se oli
kihlasormus ja voittaisi mennen tullen Erickson Beamonin ja hänen säälittävät yrityksensä.
"Kuule, minä välitän kolmesta asiasta: rahasta, iloista, joita raha minulle suo, ja sinusta, Nathaniel. Olen sinun puolellasi. Vanhempasi ovat sanelleet sinulle koko elämäsi. Jos se ei lopu nyt, niin milloin sitten?"
Ja jos hän ei ottaisi Blairia
nyt, niin milloin sitten?
"Olet oikeassa", Nate myönsi ja otti paremman asennon sohvalla. "Ja nyt, erä Haloa?"
Chuck nyökkäsi ja virnisti leveästi. Kunhan pöly laskeutuisi, kaikki olisi hyvin. Ihan kaikki.
xoxo
New York viekoitteli pahaa-aavistamattomia ohikulkijoita villillä tanssillaan, se ravisteli katulampuista punottuja kultaisia kiharoitaan, säihkyi ja välkähteli jo purppuraan taittuvassa iltaruskossa. Chuck Bass istui limusiinin takapenkillä ja rummutti hermostuneena ikkunalautaa. Peilin edessä kravattia solmiessaan hänestä oli tuntunut samalta kuin viisi vuotta sitten, kun hän oli pukeutunut ensimmäisiä ihka oikeita treffejään varten. Kukapa olisi uskonut, että ennen kuin ensimmäiset partakarvat ja kaulahuivi olivat ilmestyneet Chuck Bassin peilikuvaan, tämä oli ollut länkisäärinen ruipelo, yksi luokkansa pienimmistä ja kimeä-äänisimmistä? Hän muisti valitettavan hyvin, miten oli ujuttanut kätensä tytön hameenhelman alle (niin kuin massamedia ja pornoteollisuus olivat hänelle opettaneet) ja miten Blair ja Serena olivat nauraneet hänelle jälkeenpäin. (Nate oli vain hymyillyt myötätuntoisena ja helpottuneena siitä, että Chuck oli mokannut ensin ja säästänyt parhaan ystävänsä nöyryytykseltä.) Enää hän ei ollut länkisäärinen – ja vielä vähemmän ruipelo tai kimittäjä – mutta oli hyvinkin mahdollista, että Blair ja Serena nauraisivat hänelle jälkeenpäin.
Auto liukui määränpäähänsä äänettömästi kuin musta pantteri. Chuck astui jalkakäytävälle, suoristi solmukettaan, henkäisi syvään ja marssi sisään.
Värivalot ja tanssimusiikki iskivät häntä kasvoille sillä sekunnilla, kun hissin ovet liukuivat auki. Nuorukainen näki kuitenkin vain baaritiskiin otsa kurtussa nojailevan Blairin, ankkalampeen eksyneen mustan joutsenen. Heidän katseensa kohtasivat kaiken sen silmiä särkevän ja sateenkaarenvärisen kaaoksen keskellä, mutta ennen kuin hän ehti edes kohottaa merkitsevästi kulmiaan, Blair oli jo kiepsahtanut koroillaan ja kadonnut. Poika tiesi (
toivoi), että se oli tarkoitettu kutsuksi, ja ansaitakseen nimensä Chuck Bassin oli vastattava kutsuun.
Hän löysi Blairin parvekkeelta. Tyttö katseli alas kadulle niin suuri suru silmissään, että Chuck oli melkein pahoillaan.
"Oletko valmis vastaanottamaan lahja--" nuorukaisen viaton kysymys päättyi parkaisuun, kun Blair tarrasi hänen otsahiuksiinsa.
"Olisit pyytänyt, jos halusit kovempia otteita", hän ärähti ja kiemurteli kivusta, joka muistutti häntä isästä, äidistä ja tekemättömistä läksyistä. Hän pelkäsi jo herkän hiuspohjansa puolesta, kun joku nuorempi tyttön ilmestyi varjoista ja pakotti Blairin käyttäytymään sivistyneesti.
"Hei, Blair."
"Hei. Heippa vaan. Paljon onnea minulle!" Blair hihkaisi ja vilkutti tytölle kuninkaallisesti. "Sinä oksetat minua", brunette älähti ja madalsi ääntään.
Todellako, Waldorf? Kuinka monta kakunpalaa sinä söitkään aamiaiseksi? Chuck tukahdutti ajatuksen, ennen kuin se ehti kehittyä verbaaliseen olomuotoon ja saada aikaan vahinkoa, jota mikään määrä timantteja ei kykenisi korjaamaan.
Sinä oksetat minua.Chuck oli päättänyt pakottaa Blairin näkemään nekin totuudet, jotka olivat ristiriidassa tytön hattaranpunaisen satubaletin kanssa. Ja tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä oli prinssi kiiltävässä haarniskassaan.
"Kaikki tämä hössötys siitä, miten sinun on pakko olla Naten kanssa tai maailma romahtaa. Milloin sinä oikein tajuat, että se on ohi?" hän kysyi valmistautumatta lainkaan siihen, että Blair kieroilisi ja kääntäisi seuraavaksi kaiken päälaelleen.
"Kuulostat mustasukkaiselta poikaystävältä."
Chuckin sydän vastasi syytökseen jättämällä muutaman lyönnin väliin. Hän unohti samantien kaikki hurskaat puheensa totuuden silmiin katsomisesta ja käänsi Blairille selkänsä.
"Niinhän sinä toivoisit", hän pilkkasi ponnettomasti ja yritti olla välittämättä tytön tuijotuksesta, joka poltti reikiä hänen smokkitakkiinsa.
"Ei,
sinä toivot", Blair korjasi ja äännähti epäuskoisesti.
"Sinä unohdat, kenen kanssa puhut", Chuck sanoi ivallisesti ja elätteli yhä toivoa siitä, että tämä häpeällinen välikohtaus voitaisiin ohittaa olankohautuksella.
"Niin unohdat sinäkin", Blair napautti. "Pidätkö sinä minusta?"
Chuck erehtyi katsomaan tyttöä silmiin ja nielaisi.
"Määrittele 'pitäminen'", hän mutisi, tuloksetta.
"Tämän on pakko olla pilaa. En voi uskoa tätä", Blair höpötti ja kuulosti jokseenkin hysteeriseltä.
Miksi sinun pitää näyttää siltä, kuin olisin suurinpiirtein tartuttanut sinuun tippurin?"Arvaa, miltä minusta tuntuu? En ole pystynyt nukkumaan silmäystäkään, voin pahoin, aivan kuin vatsassani… lepattaisi jokin", Chuck tunnusti vihaten itseään siitä hyvästä, että tunsi näin, ja Blairia siitä hyvästä, että tämä pakotti hänet sanomaan sen ääneen.
"Perhosia? Ei, ei, ei! Tämä ei voi olla totta", tyttö puuskahti ja katsahti kaiteen yli sen näköisenä, että harkitsi vakavasti hyppäämistä.
Chuck ei ollut ajatellut perhosia. Hän oli ajatellut isoa, eksoottista lintua, joka räpytteli raivoisasti vahvoja siipiään hänen rinta-alassaan. Joka halusi vain päästä vapaaksi, tehdä pesän Blairin kämmenelle ja vartioida sitä niin mustasukkaisesti, ettei yksikään Archibald uskaltaisi tulla pujottamaan typerää sormustaan tytön nimettömään.
"Usko pois, kukaan ei ole yhtä yllättynyt tai häpeissään kuin minä."
"Chuck, tiedät, että rakastan kaikkia Luojan luomia ja niiden inspiroimia kielikuvia, mutta ne perhoset… on murskattava", Blair ilmoitti kauriinsilmissään niin kiivas katse, että Chuck pelkäsi tytön kaivavan perhoset omakätisesi hänen vatsastaan.
"Hyvä on. Ei se edes ollut niin ihmeellistä", Chuck puuskahti ja ajatteli isänsä thaimaalaista sihteeriä ja siivouskomeroa. Koppi oli lemahtanut voimakkaasti kloorilta ja desifiointiaineelta, ja O-hetkellä mopinvarsi oli muksauttanut häntä takaraivoon. Ei niin ihmeellistä.
"Kiitos", Blair kuittasi ja hymyili herttaisesti, verisesti loukkaantuneena. Chuck vastasi samalla mitalla ja ilmeili vielä silloinkin, kun Blair marssi matkoihinsa.
xoxo
Kun Chuck seuraavan kerran näki Blairin, tämä oli luopunut yrityksestään esittää ikionnellista päivänsankaria ja tuijotti synkkänä puhelimensa näyttöä.
Ei uusia viestejä, ei yhtään vastaamatonta puhelua."Varjostatko sinä minua?" tyttö kysyi ponnettoman äkäisesti. Chuckista oli murheellista nähdä Blair sellaisena, teränsä ja hohtonsa kadottaneena. Hän lohduttaisi tyttöä enemmän kuin mielellään, mikäli tämä vain antaisi siihen mahdollisuuden.
"Yhäkö sinä seisot täällä ylhäisessä yksinäisyydessäsi?" Chuck piikitteli ja astui lähemmäs. Blair veti häntä puoleensa kuin kuu vuoksea, eikä hän voinut sille mitään.
"En tiedä missä Nate on, ja hän soittaa minulle aina syntymäpäivänäni tasan keskiyöllä", Blair huokaisi. Chuck olisi halunnut kietoa käsivartensa tytön lasisen vartalon ympärille ja vetää tämän itseään vasten, mutta sen aika ei ollut vielä. Jos koskaan.
"No, en luottaisi siihen tänä iltana", hän naljaili sen sijaan. "Eikö tämä ajoitus ole sinustakin aikamoinen yhteensattuma?"
"Mitä sinä tarkoitat?" pieni brunette kysyi hyökkäävään sävyyn.
Kuule kultaseni, sinä tiedät täsmälleen,
mitä minä tarkoitan."No, Nate päättää aivan yllättäen palata yhteen kanssasi vain hetkiä sen jälkeen, kun äitisi on lyönyt jarrut pohjaan liikeasioissa Kapteenin kanssa", Chuck totesi itsestäänselvästi. Hän ehti nähdä lakananvalkean järkytyksen Blairin kasvoilla, ennen kuin tämä korjasi naamionsa ja palasi töykeään tyyneyteen. Eikä järkytys johtunut siitä, etteikö Blair olisi
tiennyt, vaan siitä, että hän oli nostanut kissan pöydälle.
"Väität siis, että Nate vain teeskentelee pitävänsä minusta, vaikka hän oikeasti käyttää minua hyväkseen nostaakseen Kapteenin taas äitini suosioon? Hän ei tekisi sitä."
Blairin äänestä kuulsi epävarmuus, ja sillä hetkellä Chuckin kävi tyttöä niin paljon sääliksi, että tämä muuttui lähes vastenmieliseksi hänen silmissään. Milloin Blair ymmärtäisi avata silmänsä ja nostaa vaaleanpunaiset lasit nenänvarreltaan?
"Kyllä hän tekisi. Perheensä vuoksi hän tekisi mitä vain. Ja sinä tiedät sen."
"Nate rakastaa minua", Blair jankutti itsepintaisesti.
Rakkaus. Taas se sana. Aina ja ikuisesti. Kehdosta hautaan. Chuck ei halunnut kuulla Natea ja rakkautta samassa lauseessa enää kertaakaan.
"Mitä ikinä hän tekeekin, missä ikinä hän lieneekin, hän soittaa keskiyöllä. Sittenpähän näet!"
"Lyödäänkö vetoa? Jos hän soittaa, jätän sinut rauhaan ikuisiksi ajoiksi. Jos hän ei soita, vietät yön kanssani", Chuck ehdotti ja liikahti lähemmäs tyttöä, niin lähelle, että tunsi tämän parfyymin nenässään (
ihollaan) ja kuuli tämän hengityksen kohisevan kuin meren aallot näkinkengässä.
"Ei lyödä", Blair tokaisi ja työnsi hänet kauemmas. Chuck päätti olla loukkaantumatta.
"Luulin, että olet varma", hän kuiskasi ja nojautui härnäävästi eteenpäin.
"Sinä häviät. Hän ei ole koskaan unohtanut syntymäpäivääni", Blair näpäytti. Tytön ääneen oli palannut tuttu koppavuus, joka sai Chuckin itsevarmuuden horjumaan. Blair oli oikeassa. Nate ei ollut koskaan unohtanut. Hän voisi hävitä. Ei, hän ei häviäisi. Panokset olivat liian korkeat (
ikuisiksi ajoiksi). Hänen vedonlyöjänvaistonsa ei pettäisi. Nate ei pettäisi. Ei häntä ainakaan.
xoxo
Kello oli kolmea minuuttia vaille keskiyön. Chuck istui nahkasohvalla huoneennurkassa, jossa kaksi mustavalkoista tarjoilijatarta yritti epätoivoisesti viihdyttää häntä. Hän ei kuitenkaan voinut keskittyä kuin matelevaan minuuttiviisariin ja Blairiin, joka katosi huolestuttavan usein hänen näkökentästään. Se, että tyttö oli näyttänyt viimeksi ihan yhtä hermostuneelta ja alakuloiselta kuin aikaisemminkin, kevensi sentään hieman hänen sydäntään. Chuckin oli pakko myöntää, että hän oli aavistuksen verran huolissaan. Tähän asti mikään ei ollut noudattanut käsikirjoitusta.
Blair ei ollut noudattanut käsikirjoitusta. Seuraavana aamuna tytöt kylpivät tuskanhiessä ja odottivat
hänen soittoaan, eivät jonkun tyhjäpäisen ex-poikaystävän, jonka elämän pääasiallinen sisältö oli tiivistettävissä kahteen S:ään. Säälittävään sähläämiseen ja Serenaan. Nate ei yksinkertaisesti ansainnut miespääosaa Manhattanin suurimmassa spektaakkelielokuvassa, ennennäkemättömässä produktiossa, jota tähditti diivoista omahyväisin, vampeista sydämettömin, Blair Waldorf. Ja jos Chuck saisi loppunsa, Blair olisi aivan pian paitsi virallisesti vuotta vanhempi, myös vapaa ja
hänen. Nyt hän näki Blairista vain baaritiskin ylle kumartuneen selän, jonka asennosta päätellen tyttö yritti hukuttaan murheensa Martiniin. Natesta ei näkynyt jälkeäkään. Olihan toki mahdollista, että Naten käsitys syntymäpäiväyllätyksestä sisälsi tyttöystävän kiduttamisen ilmestymällä paikalle vasta aivan viime minuuteilla, mutta Chuck piti sitä epätodennäköisenä.
"Mitä kello on?" hän kysyi blondilta, joka kyhnytti mustaan satiiniin verhottua reittään häntä vasten kuin syyhytautinen.
"Minuuttia vaille kaksitoista. Miten niin?"
"Ei mitenkään. Sano, kun sen on tasan", Chuck määräsi irroittamatta hetkeksikään katsettaan Blairin maidonvalkoisesta selästä.
"Nyt se on tasan", vaaleaverikkö ilmoitti ja katsoi Chuckia sen näköisenä, että oletti tämän tekevän jotakin romanttista keskiyön kunniaksi.
"Anteeksi, mutta minulla on veto voitettavana", nuorukainen mutisi ja nousi vilkaisematta enää tyttöön päinkään. Kaikella oli aikansa ja paikkansa.
Chuck lähestyi Blairia ja katsoi, miten tämä kaatoi viinapaukun kurkkuunsa ennakoiden sitä alkoholisoitunutta, kolmekymppistä kotirouvaa, joka tytöstä Naten kainalossa väistämättä tulisi.
"Minuutin yli. Olen pahoillani", nuorukainen totesi ja yritti pitää voitonriemun ja vahingonilon loitolla äänestään.
"Ei, olet pahantahtoinen. Ne ovat kaksi eri asiaa. Jos tulit keräämään voittojasi, voit unohtaa koko jutun", Blair huokaisi ja näytti viimeisen puolen tunnin aikana nieleskelleen viinan ohella kyyneliä. Chuck toivoi, että valtava, kaksikerroksinen ja ruusuilla kuorrutettu täytekakku, jota Serena parhaillaan kiikutti parasta ystäväänsä eteen, lohduttaisi Blairia edes vähän.
"Käänny ympäri", hän kehotti jaksamatta loukkaantua tytön innottomasta piikittelystä.
"Olet hetki hetkeltä ällöttävämpi", Blair mumisi vastaukseksi.
"Ja sinä vanhempi, katso", Chuck sanoi kärsivällisesti ja osoitti kakkua, jonka päällä kenotti paloturvallisuussyistä vain kahdeksan kynttilää.
"Hyvää syntymäpäivää!" Serena, Kati ja Isabel toivottivat innoissaan koulun kuningattaren puolesta.
"No niin, puhalla kynttilät! Toivo jotakin, Blair", Serena hihkui tajuamatta lainkaan, ettei päiväsankari jakanut hänen kuplivaa, kullanhohtoista hilpeyttään. Blair loi Chuckiin ilmeettömän, kyynelten lasittaman katseen, joka sai nuorukaisen sydämen pysähtymään.
"Se jätti jo toteutumatta", tyttö nyyhkäisi, ennen kuin työntyi illan kohokohtaa seuraamaan kerääntyneen joukon läpi ja katosi.
Chuck tuijotti Blairin perään erittäin tietoisena siitä, että oli ainut koko huoneessa, joka tiesi, mikä tähän oli iskenyt. Tietenkään Blair ei ollut kertonut erosta kenellekään, ei edes Serenalle. Sehän olisi tehnyt kaikesta todellista. Kerran ääneen lausuttua oli mahdotonta pyyhkiä olemattomiin
Chuck kumartui puhaltamaan kynttilät (
Mitä tuhlausta!), päättämään Blairin ja Naten tarinan viimeisen luvun. Hänen toiveensa oli pohjimmiltaan sama kuin Blairinkin: että tyttö eläisi elämänsä onnellisena loppuun asti. Se, mitä Blair halusi, ja se, mikä teki Blairin onnelliseksi, olivat kaksi eri asiaa. Ja koska Chuck oli vakaasti päättänyt tehdä Blairin onnelliseksi, tytön olisi vain opittava haluamaan häntä.
xoxo
Rehellisyyden nimissä oli myönnettävä, että Chuck
oli toivonut, ettei Nate soittaisi. Naten, Blairin ja omaksi parhaakseen hän oli toivonut, että Nate tulisi ajoissa järkiinsä ja pysyisi poissa (
hänen tieltään). Gossip Girlin paljastuksella, pienellä ja vaalealla mysteerillä, ei ollut mitään tekemistä hänen toiveidensa kanssa.
Kun hänen puhelimensa kilahti viestin saapumisen merkiksi, Chuck keskusteli tyhjänpäiväisyyksistä Katin ja Isabelin kanssa ja odotti, että Blair saisi paikattua vuotavan sydämensä ja olisi valmis ottamaan vastaan hänet ja hänen lahjansa.
"Voi luoja", Kati ja Isabel älähtivät stereoäänisesti, kun Gossip Girlin uusin juoru välähti näytölle. Samassa Serena ryntäsi hätääntyneenä paikalle, valmiina korjaamaan vahinkoja ja raivaamaan esteitä parhaan ystävänsä tieltä. Tähän vahinkoon eivät Serenankaan ensiaputaidot riittäisi.
"Ehkä hän on väärässä, ei olisi ensimmäinen kerta", vaaleaverikkö touhotti, arvatenkin helpottuneena siitä, että ei itse ollut kuvan tyttö ja omisti vedenpitävän alibin. Blair, jonka ajatukset olivat kaiketi samansuuntaiset, ilmestyi heidän eteensä huomattavasti vähemmän järkyttyneen näköisenä, kuin uskottavan esityksen kannalta olisi ollut suotavaa.
"Blair, olen niin pahoillani. En olisi ikinä uskonut, että tässä käy näin", Serena sanoi ja kääntyi ystävänsä puoleen.
"Toivottavasti hän saa siltä lutkalta herpeksen!" Isabel julisti myötätuntoisena.
"Petturi todellakin ansaitsee herpeksen!" Kati liittyi hänen ylhäisyyttään puolustavien kuoroon.
"Ei hän petä minua", Blair korjasi.
Ihailtavaa lojaaliutta. "Me erosimme, okei? Hän aikoi palata takaisin yhteen mutta vain, jotta äitini auttaisi hänen isäänsä. Oletteko tyytyväisiä?" tyttö parahti, ja Chuck tiesi, että viimeiset sanat oli osoitettu ennen kaikkea hänelle. Ja siitä huolimatta, että se oli väärin ja epäreilua, se sattui. Blair oli rakentanut satulinnansa perustukset pelikorteista, ja nyt, kun luonnon lakeja uhmaava rakennelma viimein romahti, mitä muuta olisi voinut seurata kuin katastrofi?
xoxo
Hetken ajan Chuck oli ollut vähällä luovuttaa. Hän oli saanut tarpeekseen Blairin epäoikeudenmukaisesta vihasta ja kohtuuttomista syytöksistä. Se, mitä oli tapahtunut limusiinin takapenkillä, oli ollut hienoa ja mahtavaa ja
ihmeellistä, mutta ei kaiken sen soutamisen ja huopaamisen, itsesyytöksen ja kärsimyksen arvoista. Hän oli tuntenut suurta houkutusta kääntyä takaisin elämän laveille valtateille (
Blair körötelköön rauhassa perässä kurpitsavaunuissaan) mutta sitten hän oli muistanut, mitä pappi oli sanonut kultaisesta keskitiestä. Oikotie onneen, tai jotakin muuta yhtä latteaa. Tämä oli kuitenkin ollut oikeassa. Ylämäkiä ja monttuja väistämällä päätyi vain ajamaan ympyrää.
Nyt Chuck seisoi suljetun oven takana ja kuunteli Blairin katkonaista, riipaisevaa itkua. Hän astui sisään ja löysi prinsessan sängylle käpertyneenä, mustan sifonkipilven keskeltä.
"En ole sillä tuulella, Chuck. Tämä on kammottavin syntymäpäivä ikinä", Blair niiskutti. Chuck ei voinut väittää vastaan.
"Ehkä voin vielä pelastaa sen", hän sanoi hiljaa ja istahti bruneten viereen korurasia kädessään. Timantit ovat tytön paras ystävä, eikä Blair ollut koskaan sylkenyt ojennettuun lasiin.
"Mikä tuo on? Seksivideomme?"
Chuck hymähti ja jätti kommentin omaan arvoonsa. Blair oli kuin haavoittunut joutsen, joka nokki äkäisimmin pelastajaansa. Chuck avasi korurasian. Paperilampun pehmeässä loisteessa koru säihkyi vielä eteerisemmin kuin Tiffanyn kirkasvalolamppujen alla.
"Erickson Beamonin kaulakoru", Blair henkäisi itsestäänselvästi. (Tyttöhän tunnetusti kuvitteli, että asioista tuli todellisia vasta, kun ne sanoi ääneen.) Chuck irroitti korun varovasti rasiasta.
"En minä voi", Blair vastusteli haluttomasti. Hänen ruskeat silmänsä välkehtivät kuitenkin jo timanttien tahtiin, eikä Chuck ottanut vastalauseita kuuleviin korviinsakaan.
"Kyllä sinä voit", hän totesi ja vei korun tytön sirolle kaulalle. Blairin katse hakeutui vaistomaisesti peiliin, ja aseteltuaan korun huolellisesti paikalleen, Chuck seurasi tämän esimerkkiä.
"Jokin näin kaunis ansaitsee tulla nähdyksi vain sellaisen yllä, joka on sen kauneuden arvoinen", hän sanoi hiljaa, jalokivien tuikkeesta ja hetkestä lumoutuneena. "Minä todella olen pahoillani."
Pahoillani siitä, että sinulla kesti niin kauan tajuta, ettei Nate ole sinulle Se oikea. Pahoillani siitä, etten minäkään ole sinulle Se oikea. Pahoillani siitä, että aion siitä huolimatta yrittää tehdä sinut onnelliseksi.Chuck tarttui Blairin pieneen, hentoiseen käteen ja painoi suukon tämän olkapäälle. Olkoonkin, ettei kaikki ollut mennyt käsikirjoituksen mukaan, hän tiesi, että ilta oli alku jollekin suurelle, eeppiselle odysseialle.
