Älä katso! 6. Luku saapunut 13.7.2010!! VIHDOIN! K-11

[Netti]

2 Luku: Tylypahkaan


Remus heräsi venytellen koputukseen. Cornelius siellä jo koputteli ja ilmaisi ärtymystään nokkimalla hieman Remusta, pojan päästäessä pöllön sisään. Välittämättä pienistä naarmuistaan hän irrotti viestin pöllön jalasta ja luki viestin:

Hei Kuutamo,
mitäs sinä vielä nukut? No, kuitenkin, et ikinä arvaa mitä tapahtui! Pöllö lensi meille! Eikä mikään ihan tavallinen pöllö, vaan Tylypahkan pöllö! Ja se toi viestin, uuden viestin! Kopsasin sen tähän alapuolelle ja otan sitten vastaan onnitteluja.

Sarvihaara

Hyvä herra Potter,
pitkän mietinnän jälkeen professori Albus Dumbledore (Merlinin, Suurtaikuri, Päänoita, Ylihörhö, Kansainvälinen Velholiitto), Tylypahkan noitien ja velhojen ritarikunta, Ensimmäinen luokka koulun rehtori, on valinnut Teidät Johtajapojaksi. Tehtäviinne kuuluu opastaa uusia valvojaoppilaita näiden tehtävissä yhdessä Johtajatytön kanssa. Tapaatte valvojaoppilaat Tylypahkan pikajunan etuosassa. Lisäksi lajittelun jälkeen koulussa tapaamme minun luokassani kello 21:00, jossa minä sitten opastan Teitä ja Johtajatyttöä ja kerron teille tehtävänne.

Terveisin,
professori McGarmiwa
Tylypahkan vararehtori

Häh? Jamesista Johtajapoika? Ei voi olla mahdollista! Hänhän aiheuttaa ongelmia eniten koko Tylypahkassa! Remus ei voinut kuin pudistella päätään, ja miettiä mitä Dumbledoren iltateehen oli mahdettu sekoittaa. Poika katseli ympärilleen huoneessa. Seinien tapetit olivat repaleiset ja likaiset, mutta poika muisti vielä niiden iloisen sinisen värin. Huoneessa oli kaappi oven vieressä ja sen toinen ovi repsotti aukinaisena. Remus harppoi yli veristen siteiden jotka olivat jääneet lattialle ja lisääntyneet aina täydenkuun aikaan. Varovasti Remus nosteli muutaman kirjan sivuun puiselta pöydältä tehden tilaa kirjoittaa vastauksen. Tyhjä pergamentin palanen löytyi nopeasti laatikosta ja hän kostutti pitkää, harmaata sulkakynäänsä musteeseen.

Onnea Sarvihaara! Wau, olet nyt sitten Johtajapoika! Eipäs sitten sovi enää tallustella yömyöhään omilla teillä. Tiedätkö kuka on Johtajatyttö? Muuten, miten ihmeessä pääsit käsiksi Dumbledoren teehen?

Kuutamo

Poika luki kirjeensä vielä, varmistuakseen ettei pettymys näkyisi siitä. Hän oli niin odottanut jo että Johtajapojan rooli tulisi hänelle, mutta kohtalo oli päättänyt heittää kärrynpyörää ja hyppiä hänen silmiensä edessä Dumbledoren kalsareissa. Että elämä otti joskus päähän! Hän rullasi kirjeensä ja sitoi sen Corneliuksen ojennettuun koipeen. Pöllön lähdettyä hän jatkoi nukkumista, tietäen että James ei vastaisi; poika keskittyisi vain Lilylle ilmoittamiseen.



Jessica pyöritteli hiussuortuvaa sormensa ympärillä ja mietti ahkerasti. Hänen täytyisi ratkaista asia nopeasti sillä Tylypahkan pikajuna ei odottaisi häntä. Tyttö tiiraili kauempaa sängyn pinkillä päiväpeitolla olevia mustia T-paitoja. Ne muistuttivat kummasti toisiaan, ainoa mistä paidat erotti, oli pieni valkoinen kirjailu paidan alareunassa. Jessican suu mutristui ja tyttö istuutui nojatuoliin silmät kiinteästi kohti sänkyä. Huoneen seinät oli maalattu yksinkertaisesti valkoisiksi. Vanha puulattia oli melkein kokonaan peitetty valtavalla matolla, ja seinällä kello tikitteli samaa tahtia eteenpäin. Lopulta tyttö valitsi oikeanpuoleisen paidan ja puki sen valkoisten rintaliiviensä päälle. Jessica käveli nopeaan tahtiin pois huoneesta, luotuaan vielä viimeisen katseen huoneeseensa.

”Jess! Huhuu!” Kuului asemalla 9 ¾. Tyttö ei voinut kuin hymyillä näylle. Lily ja Johanna huitoivat käsillään saadakseen häneen katsekontaktin, kun Vivian pureskeli hermostuneena kynsiään.
”Tullaan, tullaan! Ei sitä nyt tarvitse huutaa. Nukun muutenkin jo tarpeeksi huonosti”, Jessica mutisi hiljaa itselleen, yrittäen luovia tietä väkijoukossa. ”Moi”, tyttö sanoi ystävilleen jo hieman rauhoittuneena. ”Mitä te teette tässä? Olisitte mennet etsimään vaunuosastoa.”
”Ja sinä olisit sitten odotellut täällä ulkona? Emme ottaneet riskiä”, Lily myhäili katsellen Jessican kasvoja. Tytöt lähtivät etsimään vapaata vaunuosastoa. Löydettyään etsimänsä he nostelivat yhdessä matka-arkkunsa ja pöllönsä ylös hyllyille.

”Mitä luulette, kukahan meitä opettaa tänä vuonna pimeydenvoimia? Kun kerran professori Gaith jäi eläkkeelle.” Vivian kysyi hymyillen pienesti, letittäen samalla tummanruskeita hiuksiaan.
Jessica vain ähkäisi pienesti, ja heilautti hiuksiaan. Kuka muka jaksaisi miettiä koulua, kun voisi vaikka kurkistella milloin se kärryjä työntelevä noita sattuisi tulemaan heidän kohdalle... Sitten voisi ostaa Bertie Bottin joka maun rakeita, hmmm... Ihanaa!
”Jess, vaikka et olisi kiinnostunut itse siitä, voisit sentään edes ESITTÄÄ olevasi kiinnostunut”, Johanna tuhisi katsellen punastunutta Viviania syrjäsilmällä. Jessica vain kohautti olkapäitään samalla kun ovi avautui.

”Täälläkö sinä piileskelet minua?” James virnisti Lilylle astuen huoneeseen. Jaahas, taas täytyy ruveta varomaan kirouksia, Remus ajatteli luoden Jamesille varoittavan katseen. Eikö tuo poika koskaan oppinut olemaan avaamatta suutaan väärässä paikassa väärään aikaan?
”Oi James, mukava nähdä sinua!” Lily sanoi karmiva tekohymy kasvoillaan. ”Etpä ehkä muuten tullut ajatelleeksi, että haluaisin ehkä mennä piiloon noita karmeita kulmakarvoja? Nehän ovat melkein kasvaneet yhteen!”
Jamesin käsi juoksi heti farkkujen taskuun ja poimi sieltä pienen käsipeilin.
”Lopeta hyvän sään aikana”, kuiskasi Remus Jamesin korvaan pojan tiiraillessa peilistä kulmakarvojaan ja silitellen niitä etusormellaan. James ilmeisesti tajusi kaiken olevan kunnossa kulmakarvojensa kohdalla, ja istahti jäykästi punastuneen Vivianin viereen.
”Noinko paljon sinä oikeasti minua vihaat?” James kysyi äänen särähdellessä surusta. Punahiuksisen tytön kasvoilla näkyi epäröinti, ja se ei pojalta jäänyt huomaamatta. ”Tiesin ettet vihaa minua!” James kuulutti kovaan ääneen virnistellen typerästi. ”Olet rakastunut minuun! Vihdoinkin sain sinut tunnustamaan sen! Taisin vetää sinua kunnolla nenästä!”
”Hei Sarvihaara veikkoseni, vedit Lily-neitoa nenästä!” Sirius yhtyi ilon pitoon. Molemmat pojat syöksähtivät ylös, ja paiskasivat ensin kätensä yhteen, sitten peput ja lopuksi nikkasivat toisilleen silmää.
”Aikuistuisitte jo”, nolostunut Remus-parka huokaisi, kun kaksi Kelmiä alkoi laulaa kovaan ääneen kalajoen naisia ja tanssia noloa voiton tanssia. Lilyn katse muuttui myrskyisäksi, mutta Johannan potkaisu tytön sääreen kiinnitti Lilyn huomion muualle.
”Lily, sinulla on SE aika kuukaudesta”, Johanna kuiskasi toisen tytön korvaan selittäen. Viher-silmäisen tytön katse oli kummastunut, mutta tämä katsahti silti kuuliaisesti alas, Johannan nyökäyttäessä katseellaan.
”Ups”, karkasi Lilyn huulilta, nähden miten hänen uudet valkoiset farkkunsa olivat niin sanoen vaihtaneet väriä tietyltä alueelta. Ja tytön huonoksi onnekseen Sirius pääsi jutusta heti kärryille: ”oi suloista, eikö Sarvihaara? Lily on aikuinen nainen! Oletko jo tiennyt asiasta, Sarvihaara?”
James punastui korvia myöten, samalla kun Peter juoksi vessaan verifobiansa takia ja Remus käänsi päänsä poispäin Lilystä hienotunteisena. Ei sitten Sirius voisi lopettaa tuota hihkuttamista? Lily ajatteli mennessään vessaan hieman siistimään itseään.

Lilyn siistittyä itsensä, hän meni junan etuosaan tapaamaan valvojaoppilaita. Hänen huonoksi onnekseen Johtajapoika ei ollut vaivautunut tulemaan paikalle, ja tämän henkilöllisyys oli vieläkin suuri kysymysmerkki. Tyttö oli ollut itsekin valvojaoppilas, joten hänellä ei ollut vaikeuksia neuvoa ja vastata viidesluokkalaisten kysymyksiin.

Loppumatka sujui Kelmien osalta kommelluksitta; muutama Luihunenkin tuli matkalla kirottua, ja jälki-istuntoa hankittua maanantai-illaksi. Valitettavasti James ei saanut Lilyä lämpenemään matkan aikana, mutta ainakaan häntä ei voisi yrityksen puutteesta syyttää.

Oppilasjoukkiossa tyttönelikko käveli kohti vaunuja. Vaunujen edessä oli pitkät puiset aisat ja suuri vaunu täyttyi pian Lilyn, Jessican, Johannan ja Vivianin noustessa niihin istumaan. Taivas nökötti tummana ylhäällä ja silloin tällöin hiljaisuuden rikkoi ukkosen kumea jyrinä.

Matka oli pitkä ja luonnonvoimat huolehtivat ettei yksikään oppilas pääsisi kastumatta sisälle. Loppumatkassa vaunut tekivät suuren käännöksen, paljastaen Tylypahkan komeat mantereet ja tornit. Koulu kohosi synkkää taivasta vasten, ja olisi näyttänyt hylätyltä paikalta, ellei jokaisesta ikkunasta tuikkisi lempeää valoa.



James istui suuressa salissa ystäviensä vieressä. Hattu lauleskeli tavanmukaisesti ja Sirius jutteli Peterin kanssa uudesta kitakivikerhosta, mihin tahtoisi osallistua. Suuressa salissa oli neljä oppilaiden täyteistä pöytää; Rohkelikoille, Puuskupuheille, Luihusille ja Korpinkynsiläisille. Ja tokihan oli opettajien pöytä, missä professori Dumbledore istui suuressa tuolissaan pöydän keskellä ja jutteli hiljaa mustahiuksisen ja -nutturaisen noidan kanssa. Professori McGarmiwa opetti muodonmuutoksia ja oli aina yhtä kireä kuin nutturansa. Professori Verso istui Dumbledoren toisella puolella yrittäen puhdistaa kynnenalusiaan. Pomona Verso oli pieni ja pyöreä noita, jonka harmaat hiukset liehuivat paikatun hatun alta. Pöydän päässä professori Vektori kehuskeli professori Patapalolle uutta numerologian kirjaansa. Patapalo kiinnitti toiseen professoriin yhtä paljon huomiota kuin sylkyklimppiin lattialla – toisin sanoen ei lainkaan. Jos vain olisi keskustelu kääntynyt haiskuihin.., mietiskeli professori ja huokaisi ääneen. James siirsi katseensa vielä uuteen, tuntemattomaan opettajaan. Professorin iho oli kalman kalpea ja valkoiset hiukset eivät ainakaan asiaan auttaneet. Erikoiseksi noidan ehkä teki joko karmaisevan suuret silmälasit, tai se kuinka suu oli peitetty vihreällä huivilla. Naisen kasvot olivat kolkot ja silmät kielivät ajattelemisesta.

Kun muut oppilaat kohottivat päänsä kuunnellakseen rehtorinsa vähä-älyiseltä tuntuvia sanoja, James tuijotteli vain tyttöä, joka istui hieman kauempana hänestä. Poika ei voinut olla ihailematta tytön määrätietoista asennetta, viisaita silmiä ja leiskuvia hiuksia. Hän on niin lähellä, mutta niin kaukana, James mietti surullisena. Mitäköhän tyttö ajattelisi hänen Johtajapoikuudestaan? Olisi onnellinen, että hän oli vihdoin kasvanut, ja lähtisi hänen kanssaan Tylyahoon? Äh, se olisi varmasti vain kuvitelmaa. Ei Lily ollut kiinnostunut hänestä, sen tyttö oli ilmoittanut jo moneen kertaan ja vieläpä varsin kovaäänisesti. James oli todella muuttunut, eikä ollut enää niin älykääpiö, Lilyn huutamisia lainaten. Hän oli jopa hallinnut itsensä, eikä ollut mennyt ilmoittamaan tytölle Johtajapoikuudesta. Olisi tyttökin vain sylkenyt sanoja kuin tikareita suoraan hänen sydämeensä. Kuitenkin, poika oli innoissaan ja halusi nähdä Lilyn ilmeen, kun tyttö saisi tietää.

Hän hätkähti kun professori Dumbledore läiskäsi kätensä yhteen, se tuttu tuikkiva katse silmissään. Kaikki pöydät täyttyivät herkuista; oli lihapasteijaa, kurpitsamehua, nautaa, sikaa ananaksella, kieltä... Poikien lautaset täyttyivät nopeaa tahtia, ja melkein yhtä nopeasti heidän masunsa.
”Jaaameeees!! Oikeasti, olet tuijottanut kohta puoli tuntia Evansia! Voisitko suoda meille hetken läsnäoloasi?” Sirius marisi tylsistyneenä.
”Pakko keskeyttää juuri nyt!” James ärähti. ”Seuraavassa hetkessä Lily olisi varmasti katsonut tännepäin, huomannut katseeni ja tajunnut lopulta, että rakastaa minua enemmän kuin mitään muuta, mutta teidän täytyy keskeyttää minun romanssini!”
Remus kohotteli kulmakarvaansa ja kysyi kiinnostuneena: ”Milloin siitä tuli romanssi?”
”No, eihän siitä vielä ole tullut mitään, mutta kun hän huomaa sen miten olen aikuistunut, ja miten suloinen olen, ja miten mukava, ja taitava pelaamaan huispausta ja että olen Johtajapoika, niin silloin Lily rakastuu minuun palavasti, ja me menemme naimisiin rannalla. Mutta ehdottomasti punaisia ruusuja, vai olisiko siniset liljat parempia?” James mutisi viimeisen lauseen, miettien ääneen.
”Ajattele nyt edes vähän. Kaikki muu riippuu Lilyn puvusta! Mutta jos minä olisin mukavalla päällä, voisin suunnitella hänen pukunsa, mihin sopisi siniset liljat.”
”Anturajalka, älä yllytä Sarvihaaraa.”
”Aivan Anturajalka, kuuntelisit kerrankin Kuutamo-veikkoa”, Peter pisti nopeasti väliin.
”Lilyn ja minun häistäni toiseen asiaan, arvatkaa kuka muutti meille kesällä. Anturajalka, sinä ET saa vastata. Ja ei, en tarkoita Anturajalkaa.”
”Kuka muu teille muuttaisi kuin tuo hullu, joka karkailee joka tilanteessa?” Remus mietiskeli ääneen katsellen Siriusta, veitikkamainen hymy huulillaan.
”Minä en ole hullu! Se mesta vaan alkoi tympiä, enkä minä ole kuin viisi kertaa karannut sieltä!”
”Ääh, lopettakaa toi. No, Emmy muutti meille.” James kertoi iloisena, mutta rypisti kulmiaan Remuksen ja Peterin tuijottaessa häntä ihmeissään. ”Ettekö muista Emmyä? Kaksi vuotta minua vanhempi. Oli Puuskupuhissa. Muistuuko?”
”Ai oliko hän se sinun kopiosi, mutta tyttö?”
”Aivan, hän juuri”, Jamesin kasvoja valaisi hymy. ”Kerroinko että hän on serkkuni? Setäni tytär, mutta muutti meille kun Charlielle ja hänelle tuli riitaa. Riita kai liittyy jotenkin siihen lapseen, niin olen tajunnut. Äh, Peter, ota tuo ääliö ilme pois kasvoiltasi, kyllä minä selitän. Siis kun Emmylle sattui pikku vahinko ja noh.. hän tuli raskaaksi. Lapsen isä ei kyllä halua tietääkään mitään lapsestaan ja ilmeisesti Charlie raivostui viimein asiasta totaalisesti, kuultuaan lapsen isän kannan ja huusi Emmylle. Tadaa, ja nyt Emmy on meillä.”
”Eipäs, sillekään oikein hyvin käynyt”, Remus mutisi myötätuntoisena.

James tallusteli rauhallisesti kohti muodonmuutosluokkaa ja vihelteli hiljaa. Lily oli paiskannut kanankoiven hänen naamaansa, kun hän oli kohteliaasti pyytänyt tyttöä treffeille, mutta edes se ei haitannut häntä. Sirius oli vähän aikaa sitten hyvästellyt hänet ja kitissyt siitä, ettei päässyt mukaan. Sirius olisi kuulemma halunnut nähdä Minervan ja kysyä häneltä niistä hotdog-boksereista.

Poika pysähtyi käytävällä ja pinnisteli kuuloaan. Oliko hän vain vainoharhainen, vai kuuliko hän askeleita? Totta kai hän kuuli askeleita! Sieltä kipitteli varmasti parhaillaan Johtajatyttö. Jäisikö hän odottamaan tyttöä tähän, vai menisikö McGarmiwan luo? Mieluummin McGarmiwan luo, saa sitten tyttö tukahtua onnesta, kun näkisi pääsevänsä James Potterin kanssa partioimaan yömyöhällä. Kai Johtajaoppilaat partioisivat yömyöhällä? Toivottavasti.

James jatkoi nopein harppauksin matkaansa ja kääntyi kulman taakse. Mahtava puinen ovi aukesi, ja poika astahti rennosti sisään. Huone oli täynnä pulpetteja, ja luokan perällä oli suuri pöytä, minkä takana professori jo istuikin vakavana. Muutamia kirjoja lojui siellä täällä, ja nurkassa oli suuri pahvilaatikko täynnä mustetta.
”Iltaa, herra Potter. Oletteko jo tietoinen Johtajatytöstä?”
”En valitettavasti, Minerva”, James virnisti luoden katseen professori McGarmiwan otsassa sykkivään suoneen.
”Jaahas, istu sitten alas odottamaan, että näet”, noita yskäisi.

Aika kului hitaan tuntuisena, ja James oli jo aloittanut pöydän naputtamisen, kun ovelta kuului pieni koputus.
”Sisään”, McGarmiva kuulutti virnistäen, siis todella VIRNISTÄEN. Nyt olivat kyllä maailman kirjat sekaisin, James ajatteli järkyttyneenä. Ovi avautui, ja samaan aikaan James sanoi innoissaan, ja tyttö henkäisi kauhusta saman sanan: ”Sinä!”

James katsoi Lilyä ilahtuneena. Hän pääsisi Lilyn kanssa partioimaan, ilman että tyttö voisi kirota häntä! Tämän oli pakko olla unta! Seuraavassa hetkessä professori McGarmiwa ja James katselivat pöllämystyneenä Lilyä, joka istui lattialla toisella puolella luokkaa.
”Neiti Evans, miksi ihmeessä te juoksitte päin seinää?” Professori McGarmiwa kysyi toivuttuaan ensimmäisenä.
”Ööh... Luulin että olin nukahtanut...”
”Ymmärrän. Herra Potterin Johtajapoikuus oli minullekin yllätys... No niin, nousepa nyt neiti Evans sieltä lattialta. Eli siis te partioitte siinä kymmenestä yhteentoista, joka ikinen ilta. Toki pääsette joululomalla kotiin, mutta jos jäätte, partionne on aivan normaalisti. Te siis autatte kaikkia mahdollisimman paljon, ja teillä on lupa ottaa tupapisteitä. Onko kysyttävää?”
Molemmat oppilaat pudistivat päätään.
”Hienoa. Teillä on avoin pääsy lähes kaikkiin paikkoihin, vain toisten tuvat ja meidän opettajien yksityishuoneet ovat poikkeuksia. Toki teiltä vaaditaan moitteetonta käytöstä, aivan herra Potter, moitteetonta, sillä voimme kesken lukuvuottakin erottaa teidät tehtävistänne. Ja ellei vieläkään ole mitään kysyttävää, voitte mennä. Partiointi alkaa heti huomenna.”

James ja Lily kävelivät hiljaisina käytävää pitkin kohti Rohkelikkotornia. Jamesilla pyörivät päässä lähinnä unelmat; miten Lily viimein rakastuisi häneen tummilla tyhjillä käytävillä heidän partioidessa. Ja sitten he eivät enää välittäisi mistään muista kuin toisistaan ja menisivät tähtitorniin.

Muotokuva-aukolla Jamesin haaveilun katkaisi Lilyn kiljaisu, ennen kuin tyttö ryntäsi omaan makuusaliinsa: ”Et sitten koskekaan minuun, edes pitkällä tikulla, tuliko selväksi älykääpiö?!” En tule koskaan tajuamaan naisten ajatusmaailmaa, James ajatteli katsellen tytön perään.

A/N: Sorge kun kesti. Kommenttei?  

[Mad Hatter]

En tajuu miks Lily huus vasta muotokuva aukolla mutta kai siihen on jokin syvällinen syy;D
Hyvä luku joka tapauksessa
JAtkoa

[Netti]

Kiitos Mad Hatter! Ehkäpä se syvällinen syy selviää seuraavassa luvussa.

[Hp-fani4EveR]

ooh, oot aika nopee kirjottamaan näitä lukuja, mikä on tosi hyvä! Luku oli hyvä, mutta alan pikkuhiljaa kaivata toimintaa! 
Ai juu, sulla oli pikku näpyttely virhe sattunut:

James kertoi iloisena, mutta rypisti kulmiaan Rmuksen ja Peterin tuijottaen häntä ihmeissään.

Remuksen
Eipä kai muuta, jatkoa vaan! 

[Netti]

Kiitos Hp-fani4EveR! Korjasin virheeni. 

BubbleLady, kiitos!

Mutta odottakaas nyt vielä hetki sitä toimintaa, annetaan tarinan mennä omalla painollaan. 

[Netti]

A/N: Arvatkaas mitä? Teidän kommentit innosti niin paljon että jätin hyvät yöunet väliin ja kirjoitin tätä. Tadaa, tässä se aikaan saannos sitten tulee! Älkää sitten vaan kirotko mua, jos vaikuttaa tönköltä, olin silloin HYVIN väsynyt!

3Luku: Suunnitelma


Aurinko paistoi taivaalla. Epäselvä hahmo lähestyi minua.
”Älä mene äiti! Älä, ole niin kiltti!” huusin ihmisen perään, mikä muuttui pikkuhiljaa näkymättömäksi.
…
Olin seuraavassa hetkessä maassa itkemässä, kunnes tunsin käden olkapäälläni. Kurkistin taakseni ja näin isän hymyilevän minulle surullisesti. Olimme hautausmaalla, mihin äitini oli haudattu. Katsoin eteenpäin suoraan hautakiveen. Siihen oli kaiverrettu kauniilla kirjaimilla: Heidi Derwent 3.7.1919 – 21.2.1963. ”Taivaanrannan takaa häämöttää kuu”, luin hiljaa ääneen. Ja silloin käsi katosi olkapäältäni.
…
Olin kotona. Jenniekin oli, hän opetti minulle nuudeleiden tekoa.
”Isä tule katsomaan, mä tein nuudeleita!” huusin rynnätessäni ovelle, kun kuulin oven avautuvan. Pysähdyin nopeasti ja katsoin ylöspäin. ”Isä, kuka hän on?”
”Hannah kulta, tässä on Dee Lin.”
Jennie ja Jasmine tuli luokseni ja nappasin nuudeliopettajaani kädestä. ”Jen, muuttaako Dee nyt meille?”
”Ei, höpsö. Hän tuli meille vain viettämään iltaa isän kanssa”, isä sanoi hymyillen lämpimästi ja jatkoi, ”Dee, tässä on nuorin tyttäreni Johanna, vanhin lapseni Jennie sekä Jasmine.”
”Onko Dee tyttöystäväsi?” Jasmine tivasi katse kipunoiden.
”On.”
”Onko Dee uusi äiti?” Kysyin katsellen ympärilleni.
”Ei, meille ei tule uutta äitiä. Ei ikinä, lupaan sen”, Jasmine sanoi mulkoillen isää ja Deetä. Hän tarttui lämpimään käteeni ja talutti minut huoneeseeni. Silti kuulin kuinka isä huokaisi väsyneesti ja Jennie pyyteli anteeksi puolestamme.
…
Seisoin mahdollisimman kaukana alttarista seisoen Jasminen vieressä. Me kaksi emme olleet suostuneet kaasoiksi, toisin kuin Jennie. Isä hymyili onnellisena uudelle vaimolleen, mutta loi välillä huolestuneita vilkaisuja meihin päin.
”Mennään, Hannah. Minä oksennan kohta.”
”Okei”, sanoin ja kipitin Jasminen perässä kauas siitä kauhunäytelmästä.
…
Istuskelin keittiön pöydän ääressä harjoitellen Jennien kanssa lukemista.
”Jasmine! Tule alas, Deellä on asiaa”, isä kuulutti ankarasti yläkertaan.
”Mitäs se Kultakutri haluaa meille nyt kertoa”, Jasmine piruili tullessaan alakertaan. Isä meinasi aloittaa sen saman älä-puhu-tuohon-sävyyn-äitipuolestasi-neitiseni-saarnan, mutta Dee keskeytti sen katsomalla isään varoittavasti.
”Tiedän että tämä tulee nyt teille hieman liian nopeasti, kun ette ole minuunkaan vielä oikein tottuneet”, Dee aloitti ja katsahti meitä ennen kuin jatkoi, ”mutta, sain eilen tietää että olen raskaana.”
Tuijotin kauhuissani naisen kasvoja.
”Onneksi olkoon”, Jennie henkäisi vierestäni.
”Kiitos nyt vaan isäukko! Todella ihanaa tietää että tuon naikkosen lisäksi tänne muuttaa asumaan myös joku itkupilli”, Jasmine ryntäsi takaisin huoneeseen. Itse mulkaisin nuortaparia, sillä mielestäni he olivat syypäitä Jasminen kamalaan oloon. Lähdin nopein askelin lohduttamaan vanhempaa siskoani, jonka tiesin nyt itkevän.
”Anteeksi”, Jennie kuiskasi ja tuli perääni, vaikka tiesikin loukkaavansa isää. Jennie oli ollut minulle ja Jasminelle varaäiti jo monta vuotta, eikä suostunut nytkään pettämään meitä.
…
Istuimme kaikki hiljaa sairaalan valkoisten seinien sisäpuolella. Käytävässä oli monta ovea, ja joka oveen oli maalattu numero. Me kaikki; minä, isä, Jennie ja Jasmine tuijottelimme huoneen 14 ovea. Pian sieltä saapuikin hymyilevä parantaja.
”Tyttö tuli”, hän sanoi näyttäen kädellään, että pääsisimme katsomaan.
”Onko kaikki kunnossa?” Isä kysyi huolestuneena, mutta myöntävän vastauksen kuulessaan onnellinen hymy valaisi miehen kasvoja.
”Helvetti soikoon”, kuulin Jasminen mutisevan vieressäni. Hän lähti hiljalleen poispäin meistä muista, ja minä lähdin seuraamaan. Jennie tuli perästäni hölkäten meidät kiinni. Isä huusi vielä peräämme, mutta turhaan: ”Jasmine, olisit kerrankin vahva, etkä pakoilisi kaikkea! Tulkaa nyt heti takaisin!”
Ulkoilma oli raikkaan tuntuista keuhkoissani. Kova meteli täytti korvani, kunnes yhtäkkiä loppui. Jasmine oli potkullaan kaatanut roskiksen. ”Helvetti, miksi äidin piti kuolla?” Kuulin kuiskauksen siskoni suusta. Jennie halasi Jasminta ja he istuivat pian lumiseen maahan. Minä nojauduin Jasmineen päin, joka nyyhkytti hiljaa.

Johanna avasi silmänsä hiestä märkänä. Miksi hänen täytyi juuri NYT kokea kaiken uudestaan? Miksi hänen täytyi taas elää se painajasmainen elämänsä uudestaan? Tyttö käänsi tyynynsä ympäri, ettei kukaan näkisi miten märkä se oli kyyneleistä. Kaikki muut nukkuvat, onneksi, Johanna ajatteli pimeässä ja hiipi kylpyhuoneeseen. Kuului vain klap, kun hän napsautti valot päälle ja kuoriutui hikisistä vaatteistaan. Suihkusta tuli aluksi hieman viileää vettä, mutta se lämpeni nopeasti. Tyttö istui lattialle ja antoi veden hivellä hänen ihoaan ja lämmittää, huuhtoa kaikki painajaisen rippeetkin pois.



Sirius istuskeli suuressa salissa syöden aamupalaansa ja kirjoitellen Nämä tytöt isken tänä vuonna -listaansa. James kertoili innokkaasti edellisen illan tapahtumia ja hehkutti sitä, miten hän pääsisi Lilyn kanssa partioimaan käytäviä. Remus katseli odottelevasti kuinka professori McGarmiwa jakoi lukujärjestyksiä. Pian noita tuli heidän luokseen ja totesi antaen lukujärjestyksen Siriukselle: ”Olen kyllä pettynyt miten vähän aineita te otitte, ja siihen että jaksatte tulla vielä tunneilleni piinaamaan minua.”
”Oi Minerva kultaseni, emme me ikinä voisi sinua piinata”, Sirius hymyili enkelimäisesti.
”Lopeta tuo. En haluaisi nähdä Rohkelikkojen tupapisteitä heti ensimmäisenä päivänä miinuksella. Ja herra Potter, mitä ihmettä te laitoitte Dumbledoren iltateehen, että pääsitte Johtajapojaksi?” McGarmiwa kysyi jatkaen matkaansa.
”Miksi kaikki kysyvät sitä samaa?” James kurtisteli kulmiaan.
”Ehkä siksi veliseni, että olet kaikista epätodennäköisin Johtajapoika, ellei Luihusia lasketa”, Sirius naljaili virnistäen. James näytti vain punaista kieltään mustahiuksiselle pojalle.

Sirius silmäili hieman lukujärjestystään, ja totesi ilokseen sen olevan tyhjän oloinen.
”Edelleen taikajuomia Luihusten kanssa”, Peter huokaisi.
”Niin, mutta onneksi on keskiviikko, vain tämä ja huominen päivä ennen viikonloppua!” Sirius hihkui.



Johanna käveli ystäviensä kanssa kohti muodonmuutosten luokkaa. Muut puhuivat uudesta lukujärjestyksestä ja siitä, miten taas olisi Luihusten kanssa taikajuomia, mutta Johannan ajatukset liitelivät muualla. Sirius oli katsellut häntä jonkun aikaa sillä silmällä. Tai ehkä hän vain kuvitteli kaiken. Siriuksessa oli se hyvä puoli, ettei poika kiintynyt kehenkään naispuoliseen, leikki vain näillä hetken, kunnes kyllästyi. Sellaisen pojan kanssa hän voisi antaakin jotain säpinää tulla, mutta toisaalta... Toisaalta hänen ajatuksensa liikkuivat sirossa olennossa, joka nytkin tanssahteli hänen vieressään. Vivian oli suloinen aina punastuessaan. Ääh.., hänen täytyisi lopettaa tämä ajattelu nyt heti, ennen kuin koko seuraava oppitunti menisi pilalle.

Tytöt istuivat lähekkäin toisiaan luokassa; Lily Jessican vieressä ja Johanna Lilyn takana, Vivianin vieressä. Luokka täyttyi nopeasti muillakin Rohkelikoilla.
”No niin, aloitamme tänään täydellä vauhdilla, sillä kuten tiedätte, – toivottavasti – tänä vuonna tulee S.U.P.E.R.I.t eli Se Uskomattoman Paha Erittäin Raskas -tutkinto. Ja nyt tällä tunnilla yritämme vaihtaa teidän parinne vaatteiden väriä ja kokoa. Ajatuksenne vaikuttavat todella paljon tulokseen, joten älkää turhia tuhisko päänne sisällä. Sanotte siis vain 'hamethius', ajattelette sitä mitä yrittätte taikoa ja näpäytätte näin sauvaanne”, McGarmiwa näytti mallia. ”Minä jaan teidät nyt sitten pareihin. Derwent ja Black, Lupin ja Piskuilan, Potter ja Crouch, Evans ja Alberto, Zeller ja Longbottom. Olkaa hyvä ja aloittakaa.

Sirius aloitti. Poika kohotti sauvansa Johannan varautuessaan johonkin mahdollisimman niukkaan vaatetukseen. Ei siis Johanna oikein yllättynytkään kun huomasi paitansa kutistuneen ja jättävän vatsansa paljaaksi.
”Ei himputti, ei onnistunut”, Sirius hieroi päätään virnistäen. Johanna vilkaisi itseään ja kysyi hämmästyneenä: ”anteeksi mutta paitani lyheni jo huomattavasti, kuten saattoi odottaa, joten mitä halusit?”
”Nooh, rintaliivit, ihonväriset sellaiset”, Sirius iski silmää ja sai Johannan punaiseksi. McGarmiwa tuli pelastamaan tytön, muuttamalla paidan takaisin ja komentamaan, että oli Johannan vuoro. Tyttö antoi ajatustensa juosta samalla kun näpäytti sauvaansa ja kuiskasi: ”hamethius.” Pikkuhiljaa alkoi kuulua tirskahduksia ympäri luokkaa Johannan herätessä ajatuksistaan. ”Hups”, tyttö vain totesi nähdessään Siriuksen nalleboksereissa keskellä luokkaa, ilman mitään muuta rihman kiertämää päällään.
”Ovatko nuo sinun omat bokserisi?” McGarmiwa kyseli kiinnostuneena.
”Ei, mutta toivoisin olevan”, kuului vastaus.



Remus köpötteli muiden Kelmien vieressä lounaalle.
”Mitä me nyt sitten tänä vuonna keksisimme Kurpitsajuhlaksi?” Sirius pohdiskeli ääneen.
”Kertokaa minulle mitä aijotte tehdä, niin rupean jo valmistelemaan me-olemme-täysin-viattomia-tähän-kaaokseen-oi-sinä-jylhäs-professori-puhettani”, Remus totesi.
”Jos tekisimme sille uudelle pimeydenvoimilta suojautumisen professorille?” Peter ehdotti.
”Hyvä Matohäntä, alat hieman oppia ajattelemaan Kelmin tavoin”, Sirius kehaisi Peterin punastuessa rajusti.
”Mutta minkälainen?” James kysyi miettien ankarasti kipaten samalla ruokaa suuhun. Siinä Kelmit sitten söivät hiljaa miettien seuraavaa keppostaan, sen täytyisi olla jotain suurenmoista, olisihan tämä Kelmien viimeinen Kurpitsajuhla. Huomaamattaan mitään he kävelivät syötyään kirjastoon jatkamaan pohtimistaan.
”Ruikuli!” James huudahti iloisesti.
”Mitä? Häh? Missä?” Sirius karjaisi.
”Ei missään, tarkoitin että me kopioimme Ruikulin. Itseasiassa voisimme tehdä kymmenen Ruikulin kopiota, ja laittaa ne jahtaamaan uutta proffaamme toistaen koko ajan: 'oi neiti, minä rakastan teitä enemmän kuin ketään muuta!'. Sen pitäisi olla tarpeeksi suuri tervetuliaislahja.”
”Noitaparkahan järkyttyy siitä”, Remus totesi toruvasti.
”Niin, mutta aivan sama nyt siitä. Ja entä jos laittaisimme kopio-Ruikuleillemme sydänbokserit, ehkä minun naamani vielä komistamaan suurta sydäntä?” Sirius virnisti.
”Sinäpä sen sanoit, veliseni!” James nauroi ja läppäsi kätensä Siriuksen ojennettuun käteen. Niin oli siis päätetty Kurpitsajuhlan ohjelma.



Lily istui illalla sängyllään pohtien edellistä iltaa, tarkemmin sanottuna johtajaohjauksen jälkeistä aikaa. Hän oli joutunut todella selvittelemään ajatuksiaan. Miten Potter oli oikein päässyt Johtajapojaksi? Hänellä täytyi olla todella huono onni. Siis huonompi kuin oli luullut.

”Lily, menikö kesä hyvin.., siis Petunian kanssa?” Vivian kysyi hymyillen.
”Nooh, menihän se. Petunia katsos ilmoitti heti kesän alussa, ettei aijo kestää minua, joten muuttaa uuden poikaystävänsä, Vernon Dursleyn luo. Sain olla koko kesän katselematta sitä naamaa”, Lily virnuili onnellisena. ”Ja kun menen jouluna, niin ei ole jälkeäkään siitä rääväsuusta.”
”Jaa-a, onko Vernon mukava?” Johanna kysyi kiinnostuneena.
”Ei, ilkeä kuin mikäkin. Sopii hyvin siskokullalleni.”
”Entäs hyvän näköinen?” Jessica kysyi uteliaana.
”Lihava kuin mikäkin, kaulaa ei edes ole. Sellaisen ison sian näköinen”, Lily kuvaili nauraen.
”Mitäs Irma ja Andrew tuumivat tästä tapauksesta?” Vivian kysyi.
”Pitävät häntä hieman pyöreänä, mutta toteavat aina sen jälkeen että yleensä pyöreät ovat leppoisia ja se on hyvä. Mutta nyt loppuu Petunian ajattelu. Mitä Samuel on oppinut taas?” Lily kysyi, viitaten Vivianin kolmevuotiaaseen pikkuveljeen.
Samuel on aivan innoissaan kanoista. Hän huutaa aina nähdessään pihallamme kanan. Berrie koiramme nukkuu nykyään aina Samuelin vieressä. Ja Derryl-kissa on joutunut pikkuisen pehmoleluksi. Samuel kantaa kissanpentua koko ajan mukanaan”, Vivian kertoili hymyillen lempeästi ajatellen pikkuveljeään.



Jessica oli valvonnut vaikka kuinka kauan vain maaten sängyssään. Kelmit lauloivat hänen seinänsä toisella puolella karaokea, joten melu kantautui hänen korviinsa. Yhtäkkiä mukaan tuli Remus, joka ilmeisesti suostui vasta nyt laulamaan Siriuksen valkkaaman kappaleen, oli se sitten mikä vain. Jessica ei voinut olla nauramatta, kun Remus aloitti nopeennetun Banana Phonen laulamisen aivan epävireisesti.

Ding-a-ling-ling-ling-ling-ling-ling-ling!

Boo-ba-doo-ba-doop!
Boo-ba-doo-ba-doop!

Ring ring ring ring ring ring ring banana phone
Ring ring ring ring ring ring ring banana phone
I've got this feeling, so appealing,
for us to get together and sing. Sing!
Ring ring ring ring ring ring ring banana phone
Ding dong ding dong ding dong ding donana phone
It grows in bunches, I've got my hunches,
It's the best! Beats the rest!
Cellular, Modular, Interactivodular!

Ring ring ring ring ring ring ring banana phone
Boop-boo-ba-doo-ba-doop!
Ping pong ping pong ping pong ping panana phone
It's no baloney, it ain't a pony
My cellular bananular phone!

Siihen Jessica sitten nukahti suu yhä hymyillen.


Don't need quarters, don't need dimes,
to call a friend of mine!
Don't need computer or TV,
to have a real good time!
I'll call for pizza. I'll call my cat.
I'll call the white house, have a chat!

I'll place a call around the world, operator get me Beijing
-jing-jing-jing!

…

A/N2: Väsyyneenä tulee tehtyä kaikenlaista, jotkut syö suklaata, jotkut nauraa.., mutta minä kuuntelen Banana Phonea!   Kommentteja?

[justnu]

Oijjoi tähän tuli kolmas luku näin nopeasti
Ihanaa!!

Lupasin antaa tekstillesi seuraavalla kerraalla kunnon virheiden etsintä- operaation, joten tässä ovat tulokset:

Luku 2

”Lily, sinulla on SE aika kuukaudesta”, Johanna kuiskasi toisen tytön korvaan selittäen. Viher-silmäisen tytön katse oli kummastunut, mutta katsahti silti kuuliaisesti alas Johannaa nyökäyttäen katseellaan.
”Ups”, karkasi Lilyn huulilta, nähden miten hänen uudet valkoiset farkkunsa olivat niin sanoen vaihtaneet väriä tietyltä alueelta.

Mutta hän katsahti? tai tämä katsahti?
Kuuliaisesti alas, Johanna nyökyttäen katseellaan? kenties tai jotain vastaavaa?

Koulu kohosi synkkää taivasta vasten, ja olisi näyttänyt hylätyltä paikalta, ellei joka ikkunasta tuikkisi lempeää valoa.

Jokaisesta ?

mutta rypisti kulmiaan Remuksen ja Peterin tuijottaen häntä ihmeissään.

Tuijottaessa?

Luku 3

Huusin ihmisen perään, mikä muuttui pikkuhiljaa näkymättömäksi.

Joka kuulostaa luonnollisemmalta ja jos viittaat tähän henkilöön niin se olisi se oikea sana

Jennie halasi Jasminta ja he istuivat pian lumiseen maahan.

Jasminia?

Sirius silmäili hieman lukujärjestystään, ja totesi ilokseen sen olevan tyhjän oloinen:


”Edelleen taikajuomia Luihusten kanssa”, Peter huokaisi.
”Niin, mutta onneksi on keskiviikko, vain tämä ja huominen päivä ennen viikonloppua!” Sirius hihkui.

Tuleeko tuohon piste vai puuttuuko siitä virke?

”Minä jaan teidät nyt sitten pareihin. Neiti Derwent ja herra Black, herrat Lupin ja Piskuilan, Potter ja neiti Crouch, Evans ja Alberto, Zeller ja Longbottom. Olkaa hyvä ja aloittakaa.

Puolista jäi herra ja neiti pois. Jätä ne  joko kaikista pois tai laita kaikkiin...

Johanna silkaisi itseään ja kysyi hämmästyneenä: ”anteeksi mutta paitani lyheni jo huomattavasti, kuten saattoi odottaa, joten mitä halusit?”

Vilkaisi?

Nämä virheet olivat siis löytyneet mahtavan pilkunviilaaja- silmäni avulla, joten varsinaisesti olet selvinnyt upeasti tästä syynistäni

Kolmannesta luvusta täytyy vielä poimia nämä ihanat kohdat:

Pian noita tuli heidän luokseen ja totesi antaen lukujärjestyksen Siriukselle: ”olen kyllä pettynyt miten vähän aineita te otitte, ja siihen että jaksatte tulla vielä tunneilleni piinaamaan minua.”
”Oi Minerva kultaseni, emme me ikinä voisi sinua piinata”, Sirius hymyili enkelimäisesti.
”Lopeta tuo. En haluaisi nähdä Rohkelikkojen tupapisteitä heti ensimmäisenä päivänä miinuksella. Ja herra Potter, mitä ihmettä te laitoitte Dumbledoren iltateehen, että pääsitte Johtajapojaksi?” McGarmiwa kysyi jatkaen matkaansa.
”Miksi kaikki kysyvät sitä samaa?” James kurtisteli kulmiaan.
”Ehkä siksi veliseni, että olet kaikista epätodennäköisin Johtajapoika, ellei Luihusia lasketa”, Sirius naljaili virnistäen. James näytti vain punaista kieltään mustahiuksiselle pojalle.

Voi että kun kaikki kysyvät samaa Mutta miksi Minerva ei kysynyt sitä edellisenä iltana? Siis siinä johtajaohjauksessa?

Tyttö antoi ajatustensa juosta samalla kun näpäytti sauvaansa ja kuiskasi: ”hamethius.” Pikkuhiljaa alkoi kuulua tirskahduksia ympäri luokkaa Johannan herätessä ajatuksistaan. ”Hups”, tyttö vain totesi nähdessään Siriuksen nallekalsareissa keskellä luokkaa, ilman mitään muuta rihman kiertämää päällään.
”Ovatko nuo sinun omat bokserisi?” McGarmiwa kyseli kiinnostuneena.
”Ei, mutta toivoisin olevan”, kuului vastaus.

Oi juuri Siriusta toivoa itselleen söpöjä nalle pöksyjä
Minulla on vain kaksi kysymystä:
A. Oliko Siriuksen vaatetus vahinko vai "vahinko"?
B. olivatko ne kalsarit vai bokserit?

”Ruikuli!” James huudahti iloisesti.
”Mitä? Häh? Missä?” Sirius karjaisi.
”Ei missään, tarkoitin että me kopioimme Ruikulin. Itseasiassa voisimme tehdä kymmenen Ruikulin kopiota, ja laittaa ne jahtaamaan uutta proffaamme toistaen koko ajan: 'oi neiti, minä rakastan teitä enemmän kuin ketään muuta!'. Sen pitäisi olla tarpeeksi suuri tervetuliaislahja.”
”Noitaparkahan järkyttyy siitä”, Remus totesi toruvasti.
”Niin, mutta aivan sama nyt siitä. Ja entä jos laittaisimme kopio-Ruikuleillemme sydänbokserit, ehkä minun naamani vielä komistamaan suurta sydäntä?” Sirius virnisti.
”Sinäpä sen sanoit, veliseni!” James nauroi ja läppäsi kätensä Siriuksen ojennettuun käteen. Niin oli siis päätetty Kurpitsajuhlan ohjelma.

Hieman sekava ajatuksen kulku tässä pätkässä, mutta niinhän kelmeillä aina. Voin vain odottaa kyseisen noidan reaktiota

Jessica oli valvonnut vaikka kuinka kauan vain maaten sängyssään. Kelmit lauloivat hänen seinänsä toisella puolella karaokea, joten melu kantautui hänen korviinsa. Yhtäkkiä mukaan tuli Remus, joka ilmeisesti suostui vasta nyt laulamaan Siriuksen valkkaaman kappaleen, oli se sitten mikä vain. Jessica ei voinut olla nauramatta, kun Remus aloitti nopeennetun Banana Phonen laulamisen aivan epävireisesti.

Voi näitä kelmien iltapuuhia...

Siihen Jessica sitten nukahti suu yhä hymyillen.

Hieno lopetus..

Kokonaisuudessaan pidin hyvin, hyvin, hyvin paljon kolmannesta luvusta

Toivottelen hyviä yöunia ja kirjoittamisen riemua(toisin sanoen laitahan jatkoa tulemaan)!

^{Ei pahalla,
mutta tahallaan}

[Netti]

justnu, wau.  Sinulta tulee aina pitkiä kommentteja ja se on ihanaa, kiitos!  Korjasin virheet,  päätit todellakin nyt löytää virheitä.  En tiedä, miksei Minerva kysynyt sitä edellisenä iltana. Ehkä hän unohti? Kuka tietää. Ja A: se oli vahinko  B: bokserit . Menempäs nyt sitten kirjoittelemaan jatkoa. 

[Hp-fani4EveR]

Wou, ootpas nopee kirjottamaan! (voisinpa sanoa samaa itsestäni )
Vaikuttaako tuo Johannan uni jotenkin ficissä tulevaisuudessa? Pidin siitä ja tässä luvussa oli muutenkin tosi hyvin kuvailua.

”olen kyllä pettynyt miten vähän aineita te otitte, ja siihen että jaksatte tulla vielä tunneilleni piinaamaan minua.”

Iso O  sitten tuolla oli joku toinenkin pikkuriikkinen virhe, mutta ihan sama.

Mutta olet tosi hyvä kirjoittamaan ja tarina etenee sopivaa vauhtia.
Teit muuten aika pitkän luvun mikä on tietenkin plussaa!
Iso peukku tälle luvulle, ja jatkoa taas toivon!

[RoGues]

oi että kun on hieno hieno hieno hienoo! 

Pidän niin todella paljon tästä! Henkilöt ovat todella hienoja ja ne jotenkin oppi jo heti tuntemaan tai siis pitämään niitä henkilöitä itsestään selvänä tässä ficissä.
Et jättänyt Jessicaa, Johannaa ja Viviania epäselviksi sivuhahmoiksi, vaan kerroit niistä ja ne oppi tavallaan hyväksymään tähän ficciin


Kelmitkin ovat niin kelmejä  Rakastan niitä!<3

Anteeksi ku ei oikein tule rakentavampaa kommenttia, mutta jatkoa toivonn! =)

[Netti]

Hupsista, on tullut taas silläaikaa kommentteja kun minä olen lukenut historian ja maantiedon kokeeseen.

Hp-fani4EveR: no niin, tulisihan ne luvut nopeammin ellei olisi tuota koulunkäyntiä. Tavallaan vaikuttaa, tavallaan ei. Tarkoitus oli että te saatte hieman tietää Johannan menneysyydestä ja suhteista perheenjäseniin (okei myönnän; rakastan menneiden kirjoittamista ). Ja tietystihän minä korjasin o-virheeni. Mutta mutta, kiitos kommentista!

RoGues: kiitos kommentista! Hienoa että olen saanut hahmot esille, se on tärkeää että pystyy "sulattamaan" hahmot ficciin. Jaah kiitos!

A/N: Ja nyt sitten anteeksi kun luvulla kesti, olen lukenut (kuten ylempää näkeekin) historiaa ja maantietoa. Se oli tylsää, mutta noh, tarpeellista. Ja anteeksi siitäkin kun luku jäi hieman pätkäksi. Juuh mutta pidemmittä puheitta, itse lukuun! Ottakaa siis mukava asento

4Luku: Kirjastossa


Peter kulki hiljaa ystäviensä perässä kohti suurta salia. Hän katsahti kolmikkoa edessään. James oli mukava ystävä, hieman vain itseään toistava Lily Evansin kohdalla, mutta Remus... Yök, suoraan sanottuna. Hän ei pitänyt pojan olemuksesta, se oli jotain... suolaista siirappisella tavalla, kuten Peter yritti mielessään ilmaista. Juuri sellainen Remus oli, traaginen ihminen millä sitten vain hopsans ja kaikki olikin hyvin. Entäs Sirius. Poika oli ehdottomasti Peterin parhain ystävä mitä tällä oli koskaan ollut. Sirius osasi haaveilla, mutta palasi yhtä helposti takaisin maan pinnalle. Lisäksi Peter ihaili toista poikaa.

Suuren salin katto oli taiottu aurinkoiseksi taivaaksi, joka oli aivan täydellinen vastakohta ulkona olevalle taivaalle. Ehkä he halusivat piristää oppilaita. Pöydät notkuivat ruokia ja niinpä nelikko istuutui oman pöytänsä ympärille kurotellen kohti ruokia. Peter nappasi itselleen vain yhden paahdetun leivän, laihdutuskuurilla kun oli, ja katseli miten Sirius ja James tappelivat viimeisestä sämpylästä.

Pian pöllöt lentelivät isoina röykkiöinä sisään kohti eri oppilaita. Peter ynähti yllättyneenä, kun suuri tornipöllö pysähtyi hänen kohdalleen. Mitä äidillä voisi olla asiaa? Tornipöllö ojenteli koipeaan tottuneesti ja suki samalla höyheniään. Peter ajatuksissaan otti kirjeen ja huitoi pöllöä lähtemään. Poika nappasi voisen veitsen ja repäisi sillä kirjeen auki. Hän ei jaksanut nyppiä sinettiäkään irti. Kirjeen luettuaan Peter voivotteli harmissaan: ”voi Merlin.”
”Kukas kirjoitti?” Remus kysyi katsellen ärsyttävän kiinnostuneena Peteriä.
”Äiti. Se kertoi että isä kuoli johonkin onnettomuuteen. Mutten minä sitä voivotellut, vaan sitä kun nyt joudun rämpimään Pöllölään.” Huomattuaan Jamesin ihmettelen ja surkuttelevan katseen Peter vielä lisäsi: ”isä lähti jo kun olin pieni. En muista hänestä mitään, joten suoraan sanottuna oikein sille äijälle.”
”Jaahas, Piskuilan on ruvennut isoksi pojaksi”, Bellatrix Black, Siriuksen serkku, naljaili.
”Jaa, mitäs serkkuseni?” Sirius kysyi rennosti. ”Olet näköjään taas yrittänyt leikkiä prinsessaa? Sopisit paremmin puskaksi tuon hiuspehkon avulla.”
”Bellan hiuksissa ei ole mitään vikaa”, rääkäisi yksi Bellatrixin perässä olevista luihustytöistä.
”Jos et olisi Luihunen, voisin mennäkin kanssasi Tylyahoon”, Sirius sanoi katse arvioiden tyttöä, joka punastui yhtä punaiseksi kuin hiuksensa.

Pojat istuskelivat käytävällä, pimeydenvoimista suojautuminen – luokan edessä ja katselivat miten väkeä soljui paikalle. Pian kaikki viisitoista oppilasta olivat kokoontuneet luokan eteen.
”Sisään, ovi on auki!” hento ääni huusi luokasta. Oppilaat vilkuilivat toisiaan ja Sirius ensimmäisenä avasi oven ja asteli luokkaan. Muut seurasivat perästä ja istuutuivat paikoilleen.
”Nouskaa, olkaa hyvä”, perähuoneesta tullut noita sanoi hiljaa ja katseli tyytyväisenä miten oppilaat nousivat. ”Kiitos, olen professori Cestend”, professori ilmoitti kun tuolien kolina oli loppunut. ”Olen jo hieman kysellyt teistä arvoisilta kollegoiltani, joten tiedän teistä yhtä sun toista. Varsinkin teistä nelikosta. Miten ihmeessä keksitte kaikki kepposenne?”
Sirius avasi suunsa jo kertoakseen miten älykäs hän itse oli, mutta pojan keskeytti takapenkiltä lähtevä hienovarainen yskäisy.
”Aivan niin, anteeksi. Me emme ole täällä keskustelemassa Kelmien, saanhan kutsua teitä Kelmeiksi, vai onko se sisäpiiri juttu, kepposista. Mutta arvostaisin todella jos jäisitte tunnin jälkeen kertomaan kepposistanne. Mutta takaisin aiheeseemme, minä siis opetan tämän viimeisen vuotenne suojautumista pimeyden voimilta. Onko teillä jotain kysyttävää minusta tai oppiaineestamme?” professori kyseli luokalta hymyillen.
”Voldemort..”, aloitti takapenkillä istuskeleva hiirimäinen poika.
”Aah, aivan niin”, Gensted keskeytti. ”Mikäs herran nimi on?”
”Joey Smith.”
”Aivan niin. Eli siis valitettavasti, kuten olette varmasti huomanneet, eräs erittäin voimakas ja jos saan sanoa niin ällistyttävän älykäs omalla tavallaan oleva velho, on saanut valtaa meidän maailmastamme. Näin ollen lord Voldemort, tai kuten rakas rehtorimme, professori Dumbledore on vahvistanut käärmemiehen nimeksi Tom Lomen Valedro, on kerännyt joukkoja. Ja nyt siis he aiheuttavat mahdollisimman paljon hämmennystä ja pelkoa. Että sillä tavalla. Muuta kysyttävää?” Gensted hymyili leveästi.
”Hän on jotenkin sairas”, James kuiskasi vieressä istuvalle Siriukselle tämän nyökytellessä myöntävästi.

Loppu kaksoistunti kerrattiin jo ennestään opittuja taikoja. Professori Genstedin puheista sai hyvän käsityksen noidasta – tämä ihannoi aivoja, kekseliäisyyttä ja valtaa, muttei kuitenkaan missään nimessä halunnut liittyä Kuolonsyöjiin.

Kun muut oppilaat suuntasivat suureen saliin lounaalle, laihdutuskuuristaan kiinni pitävä Peter talsi kohti Pöllölää. Ulkona satoi vieläkin rankasti ja Peter nosti kätensä päänsä päälle suojaksi ja juoksi minkä jaloistaan pääsi. Oppilaita ryntäili yrttitiedon tunnilta kohti Tylypahkaa ja he loivat kummastuneita katseita vastaan juoksevaan poikaan. Mutta ei Peter niistä välittänyt, hän halusi päästä vain sateen suojaan.

Taivas myrskysi ja tummat pilvet olivat kerääntyneet yhteen. Vesi tippui ja hakkasi maata voimalla. Lätäköt kasvoivat ja ne heijastivat ylhäällä olevaa taivasta. Kielletyn metsän puut heiluivat tuulen tahdissa ja ruoho painautui maata vasten. Poika harppoi Pöllölän tumman puuoven viereen ja luikahti siitä sisään. Sisällä oli kuivaa ja pöllöt lentelivät ympäri korkeaa rakennusta. Hän kohotti kättään ja samassa suuri viirupöllö laskeutui pienelle orrelle. Laiskasti toinen jalka kohosi muutaman sentin maasta ja pöllö haukotteli vikisevästi. Peter kaivoi rypistyneen kirjeen housujensa taskunpohjalta ja vilkuili ympärilleen. Siellähän ne mustepullo ja sulkakynä lojuivat!

Äiti,
pärjääthän sinä? Pitäisikö minun tulla kotiin vähäksi aikaa? Voin toki puhua siitä professori Dumbledorelle. Minulle on aivan sama mitä se vanha äijä on mennyt tekemään, itsehän lähti.

Rakkaudella,
Peter

Peter odotti hetken musteen kuivumista ja yritti vielä kädellään suoristaa pergamenttia. Tajuttuaan sen olevan tarpeetonta, poika sitoi kirjeen jo lähes nukkuvan pöllön jalkaan. Hän huiskaisi kärsimättömästi kädellään pöllöä kohti ja alkoi lampsia kohti ovea.



James hyppelehti iloisena kohti kirjastoa. Lily oli lähes nauranut hänen pelleilyilleen! Tosin tyttö oli peittänyt sen varsin nopeasti, mutta silti! Lily alkoi vihdoin lämmetä hänelle!
”Saaaarvihaaaraaa! Etkö voisi olla vähemmän ylipirteä?” Sirius marisi lönkytellessään mustahiuksisen pojan perässä.
”Sanoinko jo, että tarvitsemme monistulientä? Ja sitten varmasti jokin höpötysliemen edistyneempi versio?” Remus mutisi miettien ankarasti. ”Ja sitten täytyy taikoa ne Sirius-sydän bokserit...”
”Voi, Kuutamo, ei sinun kaikkea tarvitse yksin tehdä! Onhan sinulla minut!” Sirius virnisti itserakkaasti.
”Valitettavasti se, miten räjäytit kattilasi neljätoista kertaa viime vuonna, ei vakuuta minua sinun liemilahjakkuudestasi”, Remus mutisi niin hiljaa ettei harmaasilmäinen poika kuullut sitä.

Kirjastossa Irma Prilli, kirjaston hoitaja, katseli ensin rakastavasti Remusta, kunnes siirtyi mulkoilemaan muita Kelmejä. Kyllähän kaikki tiesivät miten tuo nelikko aiheutti hankaluuksia enemmän kuin kaikki muut oppilaat yhteensä! Jamesin katse kiinnittyi heti tulipunaisten hiuksien suuntaan. Lily istuskeli kaikessa rauhassa nurkkapöydässä ja lueskeli sarjakuvaa nimeltä Jääräpäinen Jästi. Välillä tyttö pudisteli päätään ja välillä heläytti ilmaan iloisen naurun. Hän kohotti päätään kuullessaan askeleiden lähestyvän häntä. Tunnistettuaan oppilaan, tyttö rupesi mulkoilemaan Jamesia ja piilotti lehden nopeasti pöydän alle. Sehän tästä vielä puuttuisi, että kaikista maailman ihmisistä juuri Potter saisi selville hänen salaisen paheensa!
”Terve Lily!” James huikkasi ja hymyili suloista, jotenkin nallekarhumaista hymyään.
”Evans, paina se kalloosi! Se on EDELLEEN Evans sinulle!” Lily sihisi hampaiden välistä.
”Okei Li- ei kun Evans. Mitäs sinä täällä teet?”
”Vaikka jotkut eivät tiedä mitä koulun kirjastossa yleensä tehdään, minä tiedän.”
”Missäs sitten kirjasi on?”
”Suunnittelen vasta mitä haen”, Lily mutisi kevyesti punastuen.
”Sarvihaara, tule jo”, Sirius rupesi hampaat irveessä raahaamaan Jamesia muiden Kelmien luo.
”Heippa Evans!” James hihkui iloisesti ja lähti talsimaan Siriuksen perään.

”Hoidetaan tämä nopeasti”, Remus käski, kun he olivat vallanneet Prillistä kauimmaisen pöydän. ”Tänään on täysi kuu, joten minun pitää mennä sinne tunnin päästä. Eli haetaanpa aluksi Liemistä tehoavimmat.”
”Okei”, Peter huokaisi ja lähti kiertelemään pitkin kirjahyllyjen välisiä käytäviä. Oli rasittavaa lukea joka ikinen kirjan nimi.



James käveli katsellen hyllyjä, kunnes hänen silmänsä osuivat taas Lilyyn. Olisiko nyt hyvä aika kertoa, ettei hän pääsisi partioimaan tänä iltana? Olisiko tyttö hirveän vihainen siitä ja kiroaisi hänet, vai olisiko Lily onnellinen päästessään hänestä eroon yhdeksi illaksi? Naisista ei koskaan voinut tietää etukäteen.
”Lily hei! Ööh, sori, mutta minä en pääse tänään partioimaan. Tuli todella tärkeetä menoa. Sähän tiedät, etten minä jättäis helpolla yhteistä iltaa sinun kanssa!” James sanoi hermostuneena katsellen Lilyn suhtautumista asiaan.
”Potter, säästä selitykset pukille”, Lily tokaisi pettyneen kuuloisena. Jess, Lily on pettynyt, ettei pääse minun kanssani partioimaan, James riemuitsi ajatuksissaan. Eikä tyttö edes muistanut käskeä häntä kutsumaan itseään sukunimellä! Oli varmasti Jamesin onnenpäivä! Varmuuden vuoksi James lähti vähin äänin tytön luota, ettei saisi kirousta päälleen.

Pojat löysivät kirjan ja Peter lähti lainaamaan sen vastentahtoisesti, kun Remus oli ensin tarkistanut sisällysluettelosta, että kirja varmasti sisälsi monistusliemen reseptin.



Remus käveli matami Pomfreyn perässä kohti tällipajua. Kun he astelivat liian lähelle suurta puuta, se alkoi huojua. Oksat alkoivat pian hakata maata, mutta tottuneesti matami kohotti vaaleanruskeaa taikasauvaansa ja taikoi irtonaisen risun lentelemään kohti puunrungossa olevaa kyhmyä. Tällipaju jämähti paikalleen ja matami lähti Remus perässään kohti aukkoa puun juuristossa. Humps vain, ja he olivat maanalaisessa käytävässä. Multa maassa oli muuttunut kuraksi veden valuttua sinne. Pian maa vaihtui lautalattiaksi ja käytävä lähti nousuun.

Remus istuutui huoneen lattialle ja hyvästeli matami Pomfreyn. Huoneen seinien tapetit olivat repaleiset ja ennen hohdokkaat huonekalut olivat rikkinäisiä ja naarmuuntuneita. Kun ovi sulkeutui, Remus rupesi hitaasti riisuuntumaan ja siirsi vaatteet arkkuun minkä lopulta lukitsi. Hänellä oli jo tarpeeksi revenneitä kankaanpaloja, eikä hän enempää kaivannut. Poika käveli huoneen ainoan ikkunan luo ja antoi kuun valaista hänen silmiään. Pieni kivunpoikanen tuntui hiljaa selässä, ja voimistui voimistumistaan. Hänen selkänsä venyi ja kapeni, ja karva alkoi työntyä ihon läpi. Kipu tuntui selvästi ja sai Remuksen parahtamaan ääneen. Pikkuhiljaa ihmismäiset aivot työntyivät taka- alalle ja suden vaistot ottivat vallan. Terävällä kuulollaan ihmissusi kuuli oven avautuvan ja käännähti sitä kohti. Hänen nenä tärisi haistellessa. Hajut olivat tuttuja, muttei voinut olla silti puolustuskannalla. Eläimet olivat tunkeutuneet hänen reviirilleen.

Koira, joksi Sirius oli muuttunut, hölkytteli ensimmäisenä hieromaan sopua. Ilmeisesti lajiveljeys auttoi ihmissutta hyväksymään sen tosiasian, ettei saisi tunkeutujia pois. Lopulta susipojan silmät alkoivat lurpahdella kiinni ja tämä kiertyi kerälle koiran viereen. Ehkä sitten kun hän olisi nukkunut, hän häätäisi vieraat mailtaan.

[RoGues]

jälleeeen kerran hienoa tekstiä! 

ei tuo osan lyhyys mitään haittaa! tietenki tätä on aina kiva lukea lisää ja lisää, mutta älä tuosta ota paineita:) tekstin sujuvuus ja mielekiinnon nappaaminen korvaa sen!

Multa ei oikein koskaan tule mitään rakentavia kommentteja.. ehheh    en oo hyvä niissä.
Pidän kuitenkin tästä edelleeen ja kaikki on tarinassasi juuri niikuin pitääkin! Good 

Jatkoa odottelen! 

ja ainiin, jatkosi tulevat kivan useasti!plussaa siitä! monesti saa muissa odottaa pitemmänkin aikaa.

[Netti]

Kiitos RoGues! Juuh, mä en koskaan osaa kirjoittaa mitään rakentavaa kommenttia, joten on tuttu tunne . 

Jaah, vai multa jatkoa nopeasti? Kai se riippuu mihin on tottunut . Itse kirjoittelen nyt vain neljää jatkotarinaa mistä vain tätä nyt laittelen nettiin, joten tämä on siis etusijalla.

Juuh, ja kiva kun pidät, katsotaan kuinka nopeasti saan sitä jatkoa taas laitettua.

[Sinu]

Kommentoinnin aloittamisen vaikeus iski jälleen...
Jokin tässä sai minut lukemaan ensimmäistä lukua pidemmälle, vaikka hieman vierastin aluksi noita Lilyn ystäviä. Tähän mennessä on kuitenkin saanut jonkinlaisen kosketuspinnan heihinkin, joten he eivät enää tunnu väkisin mukaan ängetyiltä. Ja nyt kun pääsin hahmoihin, niin jatketaan heistä... Eli Kelmit ovat elämän suola. He ovat omat ihanat itsensä. Jotenkin tykästyin hirveästi tähän kohtaan:

Hän katsahti kolmikkoa edessään. James oli mukava ystävä, hieman vain itseään toistava Lily Evansin kohdalla, mutta Remus... Yök, suoraan sanottuna. Hän ei pitänyt pojan olemuksesta, se oli jotain... suolaista siirappisella tavalla, kuten Peter yritti mielessään ilmaista. Juuri sellainen Remus oli, traaginen ihminen millä sitten vain hopsans ja kaikki olikin hyvin. Entäs Sirius. Poika oli ehdottomasti Peterin parhain ystävä mitä tällä oli koskaan ollut. Sirius osasi haaveilla, mutta palasi yhtä helposti takaisin maan pinnalle.

Minä itse suorastaan palvon Remusta, mutta ehkä juuri siksi tämä oli niin hyvä kohta. Harvoissa fickeissä pääsee Peterin pään sisään ja jotakin hänellä on täytynyt olla Remusta vastaan kun kerta lavasti hänet myöhemmin ryhmän petturiksi. Todella maukas ja ajatuskia herättävä kohta!

Ujutat jännittävästi faktoja tekstiisi. Sellaisia, jotka saavat ajattelemaan ja arvailemaan, mutta mitään varmaa ei kerrota. Etenkin hahmojen suhteissa tuntuu olevan tällaisia haamuja. Se pitää mielenkiintoa yllä kivasti, koska haluaa lukea arvasiko oikein, tai tulkitsiko tuon katseen nyt oikealla tavalla.
Juoni hämärtyi mitä pidemmälle luin. Tässä on paljon suunnittelua ja ajatuksia, mutta toteutukseen menee monta lukua. Se painaa ehkä vähän vaakakupissa aina kun uusi luku ilmestyy, koska jos ei tapahdu paljoa, tulee olo, että on odottanut turhaan. (Tosin minä löysin tämän fickin vasta, joten nyt vasta alkoi minun seuraavan luvun odotus, toivottavasti odotus palkitaan.) Kirjoitustapasi on kuitenkin mukava. Se kannustaa lukemaan eteenpäin kun kieli on selvää. Mitä nyt pieniä kirjoitusvirheitä siellä täällä, sattumalta... Ei vakavia. Mutta minä arvostan suuresti sitä, että teksti ei tunnu raskaalta tai vaikealta lukea, ja tuollaiset pienet huumorin kukkaset ovat mukavia. Tämä ei ole yhtään tekaistun oloinen.
Mutta luen kyllä varmasti tulevat luvut! Sitten kun saadaan tuo ihmissuhdepyörä pyörimään, niin pois alta risut ja männyn kävyt! Kiitos tästä!

[Netti]

Ohoh, pitkä kommentti ja paljon tekstiä . Elikkäs joo... Ensimmäiseksi kiitos heti siitä, että jatkoit pidemmälle vaikka vierastitkin Lilyn ystävyksiä. Ja yritän että hahmot syvenevät sitten vielä loppua kohden, tuli tästä sitten kuinka pitkä tahansa .

Kelmit todellakin ovat ihania hahmoja (siis ihan yleisesti ) ja niistä on vielä helppo kirjoittaakkin. Ihanaa kun pidit siitä miten yritin ainakin kuvata Peterin ajatuksia!

Jaah, oli todella mielenkiintoista lukea kommenttisi, tuli jopa sellainen olo, että hei, olenhan mä ainakin joten kuten onnistunut tässä kompastelevassa alussa. Jah yritän parhaani saada vielä tulevat luvut entistä lukua paremmaksi . Ja sitten vielä kiitokset kun mainitsit ne huumorin poikaset sieltä sun täältä. On mukavaa tietää ettei ne ole mitenkään kauhean tekaistun oloisia, itselle kun todellakin on vaikeinta lajia se huumori .

Kiitos kommentista Sinu! Itsekkin odottelen intona kun saan kirjoittaa ihmissuhdesotkuista

[Netti]

A/N: Eli vihdoin ja viimein sain tän kirjoitettua :DKirjoitus tahti muuten pienenee nyt, ja olen siitä pahoillani mutta viikolla koulutehtävät vievät aikansa ja viikonloput vietämme taas mökillä Eli siis lukuja ilmestyy, muttei valitettavasti enää niin tiuhaan tahtiin. Mutta joo, nauttikaa siitä mitä olen rustaillut aikaan Ja kerjään pyydän kommentteja


5 Luku: Katoaminen
 

Albus Dumbledore istui sekaisessa työhuoneessaan ja katseli miettiväisesti jo vanhojen puolikuulasiensa ylitse. Ensimmäistä kertaa elämässään hän ei tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä. Pitäisikö hänen puuttua Kelmien kepposeen ja mahdollisesti pilata James Potterin mahdollisuudet Evansin tyttöön, vai katsoa sivusta, miten koulun sääntöjä rikottiin. Rehtoripuoli hänessä käski lopettaa heti tuollaiset typeryydet, mutta hänestä – tai itse asiassa hänen oikean jalkansa isovarpaasta – tuntui että hän vain sotkisi kaiken perusteellisesti puuttumalla Potterin ja Evansin väleihin. Ja yleensä hänen isovarpaansa oli oikeassa.



Remus istui täyttävän aamupalan jälkeen omalla pylvässängyllään ja luki Liemistä tehoavimmat -kirjaa. Sirius teki huoneen puisella lattialla punnerruksia ja James laski kovaan ääneen punnertavan pojan suoritusta. Peter kirjoitti ylös kaikki ainekset mitä heidän pitäisi hankkia monistusliemeen.
”Seitsemän tippaa peikon verta”, Remus luetteloi ja kuunteli miten sulkakynä raapi pergamentin pintaa. ”Kahdeksantoista Belius Delphia -kasvin kyyneltä, mädäntyneen sipulin kynsiä kolme kappaletta, kohteen kuolaa...”
”MITÄH?” Sirius karjaisi kohottaen päätään ja katsoen silmät pyöreinä Remusta kohti. ”Pitääkö meidän ottaa Ruikulin kuolaa?”
”Sikäli jos haluamme liemen toimivan”, Remus sanoi tyynesti ja muistutti kiitävän hetken Siriuksen mielestä professori Dumbledorea.
”Minä en sitten sitä kuolaa pyydystä”, Sirius tokaisi ja jatkoi punnerrusta.
”Viisikymmentä!” James kailotti kovaan ääneen.
”HILJAA DIRIVAAKKU!” Lily kirkui seinän toisella puolella.
”Morsiamesi ei taida pitää sinusta”, Peter mutisi hiljaa kirjoittaen edelleen kömpelöä käsialaansa.
”Fletkumadon suolia reilusti, flooperin muna, kolmetoista hairmen piikkiä. Keitä peikon verta kolme päivää sekoittaen sitä koko ajan. Lisää sitten kyyneleet yksi kerrallaan ja anna liekkien osua noidankattilan pohjaan. Sillä aikaa kun liemi kuplii, raasta mädäntyneet sipulinkynnet ja sekoita kohteen kuolan sekaan. Huomaa että jos kohteen kuola on liian paksua, sitä täytyy ohentaa. Ohennus tapahtuu kohteen verellä, koska kuolaan ei saa tulla muuta kuin kohteen DNA:ta. Fletkumadon suolet lisätään yksi kerrallaan liemeen ja heti kun liemi muuttuu vihreäksi, mukaan sekoitetaan kuola ja sipulinkynnet. Flooperin muna rikotaan ja sisälmykset laitetaan liemeen, kun taas kuoret hiotaan kiinni hairmenin piikkeihin. Lopuksi hairmenin piikit sulatetaan liemessä.”
”Jaahas. Ei minulla muuta kysyttävää ole kuin että mikä on flooperi ja mikä on hairmen?” Sirius katseli Remusta ymmällään.
”Onko sillä Anturajalka mitään väliä? Et sinä sitä lientä kuitenkaan tee”, James puuskahti.
”Ja kyllä muuten tekee”, Remus totesi tyypilliseen tapaansa rauhallisena. ”Heti sivun yläkulmassa lukee niin, että niin monta tekijää tarvitaan, kuin niitä kopioita tehdään.”
”Kiva”, kuului nyt Peterin suunnalta.
”Pyytäisitte Lilyn mukaan”, Sirius totesi ja kellahti selälleen.
”Mitä? Anturajalan suusta jotakin järkevää? Olen seonnut.”
”Kuinka niin, Kuutamo?” Sirius loukkaantui ja käänsi selkänsä Remukselle.
”Ei sotketa Lilyä tähän, jooko?”
”Sarvihaara, sinä olet tylsä. Totta kai me otetaan Lily, varsinkin nyt kun minä keksin tämän idean.”
”Ei Lilyä!”
”Sinunhan pitäisi olla onnessasi, että saat lisää aikaa Lilyn kanssa.”
”Miksi juuri LILY?”
”En pysty tekemään lientä yksinkään! Tarvitsen apua joltakulta, ja Lily osaa liemet!” Remus katsoi Jamesia.
”Mutta ei hän suostu mihinkään mistä saisi ongelmia, ja jos joku saa tämän selville, meidät potkitaan koulusta!”
”Sarvihaara, mikä sinua vaivaa?” Peter kysyi tökerösti.
”Minä hitto vieköön RAKASTAN LILYÄ, enkä halua häntä vaikeuksiin!” James häipyi ovet paukkuen.
”Pojalla taitaa olla kuukautiset. Kaikkea sitä näkee”, Remus mutisi itsekseen turhautuneena.
”Siinä meni taas yksi fani”, Sirius sanoi liioitellun surullisesti.
”Kannattakohan meidän sittenkään pyytää Lilyä mukaan? Tai siis jos kerran Sarvihaara hermostuu noin jo pelkästä ehdottamisesta…”, Remus katsoi Siriusta hermostuneena ja näki sivusilmästään miten Peterkin oli kohottanut katseensa Siriukseen päin.
”Kyllä Lily mukaan tulee, annan sanani siitä. Mutta me emme pyydä häntä, emmekä näin saa Sarvihaaran vihoja yllemme”, Sirius virnisti kahdelle muulle kelmille ja häipyi jättäen heidät ihmettelemään.



Tylypahkan kivisillä käytävillä kaikui luokista siirtyvien oppilaiden askelten äänet. Vivian katsoi pitkää poikaa epäilevänä. Ei ollut Siriuksen tapaista kiinnittää huomiota tällaisiin ihmisiin kuin Vivian. Tyttö vetäytyi mieluiten jonnekin rauhaisaan paikkaan ystäviensä kanssa, eikä voinut kuvitella, mitä Sirius halusi häneltä. Jotain poika kuitenkin halusi, muttei Vivian saanut mieleensä mitään mikä se voisi olla.
”Vivian”, Sirius aloitti suostuttelevaan sävyyn, ”jos tarvitsisin apua, etkö auttaisikin minua?”
Vivian katseli hermostuneena ympärilleen. Jos Sirius – tai kuka tahansa – pyytäisi häneltä palvelusta, hän ei kehtaisi kieltäytyä. Tulisipa joku ja pelastaisi minut, Vivian rukoili mielessään. Mutta ketään ei näkynyt. He olivat kaksistaan oleskeluhuoneessa.
”Entäpä jos sinä pyytäisit ystäviltäsi apua, auttaisivatko he sinua?”
”Kyllä... Uskon niin”, Vivian sanoi jo selvästi ahdistuneena.
”Hienoa! Vivian, auttaisitko Kelmejä ja pyytäisit ystäviäsikin mukaan?” Sirius virnisti hurmaavasti.
”Öh, yritän saada ystäväni mukaan, mutta missä te tarvitsette apua?”
”Hienoa, tulkaa murjottavan Myrtin vessaan tänä iltana. Olisikohan yhdeksän sopiva aika? Kyllä varmaan”, Sirius hymyili vielä kerran ennen kuin pyyhälsi matkoihinsa. Vivian pudisteli päätään miettien mihin oli oikein itsensä sotkenut. Vilkaisu kelloon riitti laittamaan vauhtia tytön jalkoihin. Olisi aika mennä loitsutunnille.



Fiona Lupin istui kuluneessa, harmaassa nojatuolissa katsellen poikansa kuvaa. Remus oli kuvassa vasta neljävuotias ja hymyili siinä leveästi. Siitä oli pitkä aika kun Remus oli viimeksi hymyillyt niin. Nainen antoi kyynelten valua vapaasti estelemättä niitä. Huone oli avara ja hieman kolkko. Seinillä hiipi ikkunasta tuleva auringon valo.
”Fiona?”, miehen ääni kysyi. ”Tällähän sinä olet”, Fionan mies Randy sanoi helpottuneena saapuessaan huoneeseen. Miehen vaaleansiniset silmät tarkastelivat naisen poissaolevia kasvoja. ”Minun täytyy lähteä kotikäynnille. Pärjääthän täällä sillä aikaa? Neiti Fur ei pääse tänne vielä tuntiin”, Randy puheli huolestuneena viitaten naapurissa asuvaan vanhaan rouvaan. Fiona siveli sormellaan kuvan hopeisia kehyksiä vastaamatta miehelle.
”Hei sitten kulta. Yritän selviytyä nopeasti.” Puinen ovi vain kolahti miehen perässä.

Naisen suuret silmät olivat sumuiset ja olemus oli kokonaisuudessa poissaoleva. Aika kului, eikä nainen siitä liikahtanut pitkään aikaan. Istui vain kuvaa tuijotellen ja kehyksiä silitellen. Kun kello läheni yhtä, nainen hätkähti ja kohotti viimein katseensa. Fiona nousi tuolista ja asteli suurehkon ikkunan eteen. Valokuvan nainen päästi tippumaan käsistään välittämättä edes rikkoutuvan lasin ääntä. Suuret silmät haparoivat puista maisemaa, mikä ikkunasta avautui.
”Päivää taas, Fiona.”
Nainen käännähti niin nopeasti, että valkoisen lenigin helma hulmahti yhdessä tummanruskeiden hiusten kanssa. Häntä vastapäätä seisoi karukasvoinen mies hymyillen tyytyväistä puolihymyään.
”Aivan, minä”, mies vastasi tulkiten oikein Fionan leimuavat silmät. ”Oivoivoi, mitä oletkaan tehnyt. Ei pidä leikkiä tulella.”
Nainen mulkaisi miestä ja antoi sitten katseensa liukua lattialla sirpaleiden keskellä lepäävään kuvaan.
”Aivan, Fiona. Remushan siinä kuvassa. Eipä kuraverisiä parempi, ihmissusi kuulemma? No turha kai sitä sinulta on kysyä”, mies naurahti kuin olisi kertonut hyvänkin vitsin. ”Noniin tulepas nyt sitten. Tiedän kyllä että olet tärähtänyt, mutta tiedät silti liikaa. Emme voi ottaa riskejä.” Mies otti naisesta tiukan otteen, ennen kuin molemmat hävisivät.



Vivian käveli yhdessä Jessican ja Lilyn kanssa kohti suojautuminen pimeydenvoimilta -luokkaa. Johanna oli joutunut kesken kaiken tuntia lähtemään Sairaalasiipeen mahakipujen takia.
”Ööhmm, tarvitsen apuanne.”
”Viv, liittyykö Sirius jotenkin siihen?” Lily kysyi epäilevästi.
”Mmmmh.”
”Minä arvasin sen!” Jessica huudahti innoissaan. ”Te seurustelette, eikö? En voinut olla huomaamatta miten Sirius tuijotteli sinua koko tunnin! Viv, onnea! Se on niin romanttista... Mutta älä kerro Johannalle, sillä hänkin taitaa olla Siriukseen ihastunut.”
”Viv ei ikinä ihastuisi siihen kananpaskaan”, Lily suutahti hermostuneena.
”Oletko aivan varma? Sano nyt Viv Lilylle että kerrankin minä puhun totta!”
”Ööh, Sirius tarvitsee apua. En tiedä itsekään mihin, joten älkää kysykö. Jess, Lily on oikeassa. En ikinä ihastuisi siihen...”
”Kananpaskaan?” Lily ehdotti naurua pidätellen. Vivian nyökkäsi hymyillen itsekin.
”Mutta miksi sitten Sirre tuijotteli sinua? Olin niin varma, että se ilme oli lemmenkipeä... Onneksi en mennyt lyömään kenenkään kanssa vetoa”, Jessica lörpötteli iloisesti.
”Et sitten tietystikään muista, että löit vetoa Piskuilanin kanssa?” Lily kysyi hymyillen pirteästi.
”Mitä? Kuka? Älä minua katso! Sitä paitsi, se oli epäreilu veto, sillä Peter on Siriuksen ystävä ja hän tietää Siriuksen asiat.”
”Ja te löitte vetoa siitä, että seurustelevatko Black ja Viv, joten etkö sinäkin ollut etulyöntiasemassa, kun kerran olet Vivin ystävä?” Lily sanoi nauttien tilanteesta täysin rinnoin.
”Äh, mitä sinä siitä välität, saako Peter rahojaan vai ei? Sitä paitsi löimme vetoa kahdesta kaljuunasta, eikä minulla ole varaa menettää niitä. Voitko uskoa, että se mekko mitä olen tuijotellut Viistokujalla maksaa 13 kaljuunaa? Ja kai minun muutakin tarvitsee ostella.”
”Jess on taas oma itsensä”, Lily virnisti. ”Mutta Viv, mitä Black sinulta tarkalleen ottaen pyysi?”
”Enpä muuta saanut selville, kuin että minun täytyy pyytä teitä mukaan murjottavan Myrtin vessaan yhdeksältä.”
”Että minä vihaan Siriusta”, Jessica puuskahti ja sai osakseen kaksi yllättynyttä katsetta. ”Mitä te toljotatte? Ihan tahallaan Sirius päätti, että juuri yhdeksältä on sopiva aika tavata, etten vain missään nimessä pääse Kitakivikerhon kokoukseen! Tosin silloin ei pääse Siriuskaan, joten voin vierittää kaiken hänen syyksi... Ehkäpä sieppaus olisi hyvä tarina..? Ehkäpä...”
”Jess, lopeta tuo juoniminen”, Lily torui.
”Mikähän Hannahille tuli?” Vivian mietiskeli ääneen kääntäen puheenaiheen toisaalle, ennen kuin kaksi muuta tyttöä olisi taas toistensa kimpussa.
”Miten olisi sellainen mahankivun aiheuttaja kuin menkat?” Jessica nälväisi saaden Vivianin punastumaan hiusrajojaan myöten.
”Älä koko ajan nolaa Viviä, Jess!” Lily puolusti ystäväänsä.
”Minkäs minä sille voin, että Viv on vain niin ujo?” Jessica nakkeli niskojaan.
”Hei, lopettakaa”, Vivian pyysi hiljaa.

He olivat saapuneet luokan eteen ja istuivat alas kylmälle kivilattialle odottamaan professori Genstediä. Kelmit riehuivat kauempana ja olivat saaneet muut luokkalaiset ympärilleen.



Hilde Fur ryntäili kauhuissaan ympäri taloa. Fiona Lupinista ei näkynyt jälkeäkään. Huoli painoi hilden sydäntä. Mihin rouva oli hävinnyt? Hän ei edes ollut siinä kunnossa että jaksaisi hetkeä kauempaa seisoa. Hilde suuntasi ajatuksen Bergien pieneen mökkiin. Sinne Randy oli sanonut menevänsä, ja nyt hän tarvitsi miestä! Ties minne tämän vaimo oli kadonnut. Joko vapaaehtoisesti tai pakotettu, ja hänestä tuntui että jälkimmäinen olisi oikea vastaus.

Paha olo valtasi naisen hetkeksi, mutta irrotti sitten otteensa. Nainen kompasteli muutaman askeleen tasapainonsa säilyttämiseksi ennen kuin ryntäsi sisälle mökkiin.
”Randy, vaimosi”, Hilde puuskutti.
”Neiti Furi, mikä on hätänä?” Randy kysyi ystävällisesti, mutta kasvoista huomasi miten huoli kaiversi jo miehen sisintä.
”En tiedä... Kadonnut... Ei missään... Vaimosi!”
Miehen kasvot jähmettyivät ja hän kääntyi poispäin Hildestä.
”Anteeksi nyt Herra Bergien, mutta minun vaimoni... Ymmärrättehän?” Mies soperteli anteeksipyytävästi.
”Toki, mene vain. Jos vain voin jotenkin auttaa, niin lähettäkää vain sana.”
Hilde ei nähnyt miestä, sillä hänen aivonsa huusivat pelosta. Minne avuton nainen oli keskellä päivää voinut kadota? Hän tarttui tummaa miestä kädestä ja ilmiintyi takaisin Lupinien taloon. Talo oli edelleen tyhjä. Fionaa ei näkynyt missään.



Johanna makasi Sairaalasiiven sängyllä tuijotellen valkoista kattoa. Hän odottaisi vielä hetken, etteivät kivut vain palaisi. Tyttö ei voinut olla tuntematta mustasukkaisuudenpistosta sisällään, muistaen miten Sirius oli tuijotellut Viviania. Ei kai noiden kahden välillä ollut jotain? Ei, Vivianhan vihasi Siriusta, Johanna ajatteli yrittäen vakuuttaa itseään.

Huoneen valkoiset seinät tuntuivat säteilevän puhdasta valoa ja lukuisat sängyt seisoivat omilla paikoillaan ojennuksessa. Matami Poppy Pomfrey istuskeli toimistossaan ja vastaili juuri harmaan pöllön tuomaan kirjeeseen. Johanna silmäili ympärilleen yrittäen unohtaa epäilyksensä.

”Terve, mitäs kaunokainen täällä istuu?” kuului pojan ääni Johannan takaa.
”Häh? Kuka?” Johanna ääntelehti pelästyneenä katsoen taaksensa. Siriushan se siinä virnisteli suu leveänä ja katseli yllättynyttä tyttöä.
”Yritätkö tappaa minut?” Johanna torui poikaa näytellen vihaista, mutta pojan viaton hymy olisi saanut kenet tahansa sulamaan.
”Eihän noin kauniin naisen pitäisi olla yksin”, Sirius huomautti laittaen hurmausvaihteensa päälle.
”Eihän tuollaisen apinan pitäisi olla kenenkään seurassa”, tyttö kiusoitteli hymyillen.
”No jos seurani ei kelpaa, niin taidan mennä hieman juttelemaan säästä Poppyn kanssa”, Sirius sanoi saaden aikeensa kuulostamaan varsin epäilyttävältä.
”Ja minähän olen Englannin kunigatar.”
”Ja minä olen prinssi Holmes.”
”Ei Holmes ole mikään prinssi, vaan fiktiivisen kirjan henkilö.”
”Ja sinä todella luulet että välitän siitä kuka Holmes oli?”
”En luule, vaan tiedän.”
”Nyt mennään jo liian kliseiseksi”, Sirius naurahti. ”Mutta tiedätkö mikä olisi vielä kliseisempää?”
”En tiedä, mutta sinä varmaan kerrot sen minulle?” Johanna arvasi.
”Aivan”, Sirius hymyili lempeästi. ”Mutta haittaisiko sinua jos näyttäisin sen sinulle?”
”Onko minulla vaihtoehtoja?” Johanna kysyi leikillään, katsoen pojan silmiä. Että Sirius oli ihana!
Sirius pudisti päätään hymyillen, ennen kuin painoi tunnustelevan, mutta samalla ahneen suudelman tytön huulille. Sitä Johanna oli odottanut jo kauan.

[justnu]

Tästä taitaa tulla oikein tapa, että kommentoin aina joka toista lukua

Eli siis aloitetaan luvusta 4

Siis tuo Peterin tapa ajatella kavereistaan ja varsinkin Remuksen mollaus... Se jotenkin jo kertoo,
että Peter ei varsinaisesti ole kiinteä osa porukassa. Hän pitää vain Siriuksesta ja loput porukasta on
vain sitten niitä, joita on pakko kestää. Toisaalta se kuvastaa todellisuuttakin; on niitä jotka ovat ystäviä,
ja niitä jotka ovat ystävän kavereita. Mä pidän siitä että löydät aina jotain todenomaista

Tämä uusi professori onkin mieleenkiintoinen tapaus, ja pidin erityisesti hänen puheenvuorostaan.

”Aivan niin. Eli siis valitettavasti, kuten olette varmasti huomanneet, eräs erittäin voimakas ja jos saan sanoa niin ällistyttävän älykäs omalla tavallaan oleva velho, on saanut valtaa meidän maailmastamme. Näin ollen lord Voldemort, tai kuten rakas rehtorimme, professori Dumbledore on vahvistanut käärmemiehen nimeksi Tom Lomen Valedro, on kerännyt joukkoja. Ja nyt siis he aiheuttavat mahdollisimman paljon hämmennystä ja pelkoa. Että sillä tavalla. Muuta kysyttävää?” Gensted hymyili leveästi.

James on edelleenkin ihana varsinkin jos kyseessä on Lily:

Jess, Lily on pettynyt, ettei pääse minun kanssani partioimaan, James riemuitsi ajatuksissaan. Eikä tyttö edes muistanut käskeä häntä kutsumaan itseään sukunimellä! Oli varmasti Jamesin onnenpäivä! Varmuuden vuoksi James lähti vähin äänin tytön luota, ettei saisi kirousta päälleen.

Tuollainen kunnon onnentunne ja heti perään aimo annos varovaisuutta

Rakastan aivan erityisesti tuota loppua:

Ehkä sitten kun hän olisi nukkunut, hän häätäisi vieraat mailtaan.

Ja luku numero 3

Alussa oli hieno tuo Dumbledoren osio ja se kuinka hän päätti luottaa oikean jalkansa isovarpaaseen. Niin Dumbleromaista!

Kelmien työnjako on suorastaan ihailtavaa:

Remus istui täyttävän aamupalan jälkeen omalla pylvässängyllään ja luki Liemistä tehoavimmat -kirjaa. Sirius teki huoneen puisella lattialla punnerruksia ja James laski kovaan ääneen punnertavan pojan suoritusta. Peter kirjoitti ylös kaikki ainekset mitä heidän pitäisi hankkia monistusliemeen.

Etkä edes tarttunut nk. Kliseeseen nimeltä: Huispauksen muovaavat / luonnolliset lihakset

Huispauksesta puheen ollen mihin se on kadonnut nyt kun mietin en muista ainakaan yhtään huispaus harjoitusta tai ottelua...?

Pidin varsinkin niistä liemi- ohjeen aineksista, laitoit todella mielikuvituksen peliin; peikon verta, mädäntyneen sipulin
kynsiä, fletkumadon suolia, kohteen kuolaa... njam!

Tietysti tuohan oli melkein klisee; Jos tarvitsen apua, niin sinä autat minua varmaan... Ja tietysti ystäväsikin Mutta se sopi,
kun Sirius sen esitti ( no totta kai kun Siriuksesta on kyse )

Rouva ja herra Lupin kohtaus... No ainakin mielenkiintoinen... Mitä rouva Lupinille on tapahtunut? Kuka hänet vei?
 Ja kaipaisin sitäkin tietoa että miten herrasväki Lupin suhtautui poikaansa? Valitettavan moni (kirjoittaja) on laittanut
 heidät kavahtamaan omaa poikaansa...

Aww! pidin siitä että Johanna sai sen pienen säpinänsä Siriuksen kanssa....
Ja tietysti pidän näistä Tämä on kliseistä- keskusteluista.

”Nyt mennään jo liian kliseiseksi”, Sirius naurahti. ”Mutta tiedätkö mikä olisi vielä kliseisempää?”
”En tiedä, mutta sinä varmaan kerrot sen minulle?” Johanna arvasi.
”Aivan”, Sirius hymyili lempeästi. ”Mutta haittaisiko sinua jos näyttäisin sen sinulle?”
”Onko minulla vaihtoehtoja?” Johanna kysyi leikillään, katsoen pojan silmiä. Että Sirius oli ihana!
Sirius pudisti päätään hymyillen, ennen kuin painoi tunnustelevan, mutta samalla ahneen suudelman tytön huulille. Sitä Johanna oli odottanut jo kauan.

No laitahan jatkoa!! Olisi vallan upeaa jos laittaisitte ystävällisesti jatkoa "ylikohtelias ääni, ottaa samalla hatunrähjän päästään"

Ja vaikka kaksin kappalein

^{Ei pahalla,
mut tahallaan}

[Netti]

No siitä huispauksesta, eli siis tuossa on vasta (jos nyt oikein muistan väsyneenä (en nukkunut viime yönä ähes lainkaan, jos joku on kiinnosunut )) kolmas päivä, joten huispaus ei ole alkanut eikä pelejä ollut vielä . Ja siis tämä päivä kerrallaan tyylinen juttu johtuu siitä, että muuten en ehkä kerkeisi Tylyphkan kouluvuoden sisällä toteuttaman tätä ideaa ja näin. Ja noista Lupineistahan tulee lisää tämän ficin varrella, että lueppa vain aina jatkoa kun sitä tänne laitan Ja sitten jatkoa aloitan näillä näkymin keskiviikkona kun on tuo englannin koe tulossa... Mutta yritän saada siis 6.luvun kirjoitettua tällä viikollaa... Mutta juu, kiitos ihanan pitkästä kommentista justnu!

// Eipäs nyt tullutkaan, mutta yritän nyt sitten ryhdistäytyä ja kirjoittaa oikein urakalla

[Netti]

A/N: Eli pitkästä aikaa uutta lukua, valitan kestoa Hmm, mitäs tässä sitten vielä? Ai niin, eli siis toivon kommentteja erityisesti "uusista" hahmoista Ja myös siitä että ööh, vaihtuiko tässä paikka ja näin liian usein tai jotain? Ja tässä luvussa siis pyörät alkavat jo hieman pyöriä, mutta odottakaa vain, kyllä ne pian jo kiitävät eteenpäin Jaah niin, kommentteja?

6Luku: Varoittavia sanoja Helvetistä

Torstai-illalla Vivian, Lily ja Jessica kävelivät hiljaisina kohti Murjottavan Myrtin vessaa. Johanna oli sairaalasiivessä, sillä joutui aina siihen aikaan kuukaudessa olemaan lääkkeiden alaisena, niin kovat kivut hänellä aina oli.
 
Käytävällä kaikui tyttöjen askelien äänet, ja kun he oikein pinnistelivät kuuloaan, he kuulivat melua kulman takaa. Lily harmitteli mielessään sitä, miten joutuisi viettämään aikaa Kelmien kanssa. Ellei Viv olisi kysynyt, hän olisi kieltäytynyt. Mutta Viv rukka oli ujo ja varmastikin Black oli ihan kiusallaan heilautellut peppuaan ja räpytellyt ripsiään kuin mikäkin tollo ja saanut Vivin ahdistumaan. Hän pystyi kuvittelemaan tilanteen mielessään ja tunsi, miten vihasi Kelmejä hetki hetkeltä enemmän. Tai ei Kelmejä vaan enemmänkin Blackiä ja Potteria. ”Ärsyttävät hyypiöt”, hän murisi saaden kummastelevia katseita Vivianilta ja Jessicalta.



 Kelmit olivat jo odottamassa heitä Murjottavan Myrtin vessassa, kun he saapuivat paikalle.
”Noniin, kertokaa mistä on kyse, niin pääsemme pois mahdollisimman nopeasti”, Lily puuskahti ja istui vessan seinän viereen lattialle. James katseli nyrpeästi Siriusta kun poika ryki kurkkuaan. Harmaasilmäinen poika astahti Vivianin eteen ja virnisti valloittavasti.
”Haluaisimme apua teiltä, oi nuoret neitoset. Autatteko meitä?”
”Missä?” Lily kysyi tylysti.
”En voi kertoa ennen kuin kuulen vastauksenne. Olemme suuressa pulassa, auttakaa”, Sirius lausui teatraalisesti. ”Vivian kiltti, auta meitä.”
”Minähän suostuin jo”, vaivaantunut Vivian mutisi.
”Hienoa, ystävä kallis, ettet ole muuttanut mieltäsi. Elikkä tarvitsemme apua liemessä.”
”Liemessä? Mihin te liemeä tarvitsette?” yllättynyt Jessica kysyi.
”Teemme kahdeksan kopiota rakkaasta Ruikulista ja kaikkea muuta mukavaa Kurpitsajuhlaksi. Jos kertoisin enemmän, yllätys menisi pilalle”, Sirius iski reippaasti silmää.
”Yhnnnn”, Lily ynisi, muttei halunnut panna vastaan. Vivian oli luvannut Siriukselle, ja hän Vivianille. Lupaus oli lupaus. Mutta kun hän kuuli, että liemeen tarvitsi laittaa Severuksen kuolaa ja mahdollisesti ohentaa sitä pojan verellä, Lily yritti keksiä pakosuunnitelmaa oksentaessaan vessassa silkasta inhosta.
 


Perjantai koitti yllättävän valoisana; aurinko paistoi kirkkaasti ja lämpötilakin ylettyi aamulla jo seitsemään asteeseen. Dumbledore oli noussut jo aikaisin ja käynyt Tylypahkan keittiössä juomassa kupin höyryävää kahvia. Se oli virkistänyt mukavasti ja saanut taas veren kiertämään. Nyt mies istui rauhallisesti sekaisen työpöytänsä takana ja mietiskeli. Kohta kello löisi kahdeksan ja oppilaat kiirehtisivät suureen saliin. Hän ei tällä kertaa pääsisi mukaan nauttimaan aamuisesta metelistä salissa, sillä hänellä olisi vielä tehtävää.
 
Vanha mies nousi ylös tuolistaan ja alkoi kävellä ympäri työhuonettaan kieputellen hopeista partaansa etusormensa ympärille. Pitkän mietiskelyn jälkeen hän päätti kutsua professori McGarmiwan luokseen. Mitä pikemmin oppilas saisi tapahtuneen tietoonsa, sen parempi, Dumbledore päätti.
 
 
 
”Lily? Mitä? Mitä? Kuka? Häh?” huusi rohkelikkotornissa pöllästynyt poika. Remus virnisti Jamesille, joka kyyhötti lattialla ihmeissään.
”Hyvä, hyvä!” Sirius hihkui innoissaan. Vihdoinkin Remus olisi se, joka herätti Jamesin. Kaikki Kelmit tiesivät sen, että kun James näkisi unta Lilystä, häntä ei herättäisi mikään muu, kuin iso ämpärillinen kylmää vettä, tai sängystä tönäiseminen lattialle, niin kuin Remus oli tehnyt.
 
”Sarvihaara, koeta päästä eroon tuosta pakkomielteestäsi”, Peter tokaisi ärtyisästi.
”Matohäntä puhuu asiaa”, Sirius sanoi virne naamallaan. Hän makasi vatsallaan sängyssään ja tuijotteli poikaa, joka istuskeli lattialla edelleen häkeltyneen näköisenä. Remus nyökkäsi hitaasti ilmoittaen olevansa samaa mieltä muiden kanssa.
”Pyh”, James sanoi ja mutisi jotakin kostosta. Ovelta kuului koputus ja lähimpänä ollut Sirius ponkaisi avaamaan ovea.
”Terve Minerva! Mukava nähdä näin aamutuimaan sinua”, Sirius hihkuin ja avasi oven kokonaan auki. Noita katseli ympärilleen välittämättä virnuilevasta, puolialastomasta pojasta, joka nojaili oveen.
”Herra Lupin, rehtori pyytää teitä käymään. Jospa pukisitte päällenne, niin minä odotan sillä aikaa oleskeluhuoneessa”, professori McGarmiwa ehdotti ja kääntyi ulos huoneesta välittämättä punastuneesta pojasta, joka seisoskeli vihreät bokserit yllään lattialla makaavan pojan vieressä.
 
Kun Remus oli pukeutunut kaapuunsa, hän näki oleskeluhuoneen sohvalla istuvan noidan nousevan ja kiristävän nutturaansa. Poika ei vilkaissutkaan ympärilleen vaan mietiskeli mitä rehtorilla mahtaisi hänelle olla asiaa.
 
Kun he olivat jo jonkun matkaa kävelleet kohti kivipatsasta, professori McGarmiwa rykäisi muutamaan kertaan ennen kuin aloitti: ”Herra Lupin, toivottavasti tiedätte että tämä on kunniallinen koulu. Täällä ei hyväksytä kaikkea, vaikka teidän nuorten miesten mieli tekisikin tehdä jotain sopimatonta.” Nainen lopetti ankaran näköisenä, mutta loi vielä huolestuneen katseen punastelevaan poikaan, ennen kuin kiinnitti huomionsa taas käytävään jota he kulkivat.
”Tiedän, professori.”
 
Pian Remus istuikin Dumbledoren työpöydän eteen asetetussa tuolissa. Hän katseli miten vanha mies risti kätensä leuan alla ja nojasi käsiin.
”Voi Lupin”, Dumbledore huokaisi. ”En tiedä miten tämän kertoisin, mutta suoraanhan tässä on kai puhuttava. Fiona on kadonnut. Saat tietysti lomaa koulusta”, Dumbledore lisäsi lempeästi. ”Vien sinut itse kotiisi, sillä minun on hieman juteltava isäsi kanssa tästä.”
”Äiti... Miksi? Minne?”
”Emme tiedä minne, mutta uskomme että hän ei lähtenyt vapaaehtoisesti. Miksi, siitä on monia teorioita, mutta mikään ei ole vielä varmaa.”
”Milloin?” Remus kysyi typertyneenä ja nojasi taaksepäin. ”Äiti...”
”Eilen. Rouva Fur ei päässyt vahtimaan Fionaa heti, kun Randy lähti kotikäynnille.”
”Isä..?”
”Randy voi hyvin, älä siitä huolehdi. Olen valmistanut jo kaiken, tavarasi ovat varmastikin jo saapuneet kotiisi. Nyt, tartu käteeni”, Dumbledore sanoi hymyillen lohduttavasti nousten ja ojentaen kättään. Remuskin nousi ja tarttui rehtoriaan kädestä. Samassa kirjojen peittämät seinät hävisivätkin, ja pian he saapuivat Remuksen kodin eteen.
 
 
 
Poppy Pomfrey istahti väsyneenä tuoliinsa. Sairaalasiipeen oli saapunut vähän aikaa sitten tyttö, joka oli onnistunut räjäyttämään noidan kattilansa ja sai sen sisällöt syliinsä. Saapuessaan tytön iho oli helakan punainen ja täynnä palovammoja. Niiden hoidattamisessa olikin kulunut aikaa ja vaivaa, mutta nyt neiti nukkui rauhallisesti vuoteella.
 
Ehkä pitäisi alkaa kirjoittaa raporttia, Poppy mietiskeli ja alkoi kaivaa laatikostaan tyhjää pergamenttia. Hänen tehtävänä oli muiden parantamisen lisäksi kirjoitettava jokaisen tapaus muistiin ja arkistoida se muiden, sitä henkilöä koskevien pergamenttien joukkoon. Harmi vain, että tietokoneet eivät oikein toimineen Tylypahkan lähistöllä taikuuden takia, ja hän joutui kirjoittamaan kaiken käsin. Se oli hidasta ja siitä sai rakkuloita käsiin.
 
Poppyn käsi osui pergamenttiin, ja hän veti sen laatikosta pois. Vilkaistessaan pergamenttia hän huomasi sen ruskean pinnan olevankin täynnä tekstiä. Aivan, tämä oli varmastikin Hilde Furin, kirje hänen ystävältään, joka tuli aamulla. Hän ei ollut kerinnyt lukea sitä vielä, ja oli tyrkännyt sen vain laatikkoon odottamaan vuoroaan. Kaipa voisin jättää raportin hieman myöhemmäksi ja lukea kirjeen, Poppy ajatteli. Hän halusi tietää mitä Hildelle kuuluisi, olihan tämä kirjoittanut taas, vaikka viime kirje tulikin jo eilen. Jotain on varmasti siis tapahtunut, Poppy päätteli huolissaan ja alkoi ahmia kirjettä.
 
Hei Poppy!
Ihmettelet varmaankin, miksi kirjoitan sinulle taas. Mutta voi, naapurin rouva Lupin on kadonnut! Tunnen syyllisyyttä siitä. Nuori herra Lupin oli palannut kouluun ja herra Lupinin piti käydä kotikäynnillä. Herra Lupin tietysti soitti minulle, ja pyysi niin kohteliaasti minua vahtimaan rouvaa sillä aikaa kun olisi itse poissa. ja minä itsekäs päätin silti mennä kampaajalle, kuten olin sopinut! Ja sinä aikana rouva Lupin oli kadonnut! Kun tulin, niin ei missään sitä naista näkynyt! Hain tietysti herra Lupinin kotiin, muttei hänkään löytänyt rouvaa. Voi rouva Lupin parkaa! Professori Dumbledore, joka saapui vähän aikaa sitten nuori herra Lupinin kanssa, epäilee että rouva on viety väkisin. Ja kaikki on minun syytäni! Voi, miksen voinut olla menemättä kampaajalle, miksen?
Anteeksi kun kirjoittelen näin synkästi, mutta olo on yhtä synkkä kuin metsä taloni takana. Poppy, keksisitkö mitään mitä voisin tehdä Lupineille korvatakseni tämän? Tuleeko mitään mieleen? Miten voisin helpottaa heidän oloaan?
Rakas ystäväsi,
                    Hilde
 
Voi Hilde parkaa, Poppy voivotteli mielessään. Hän oli etsinyt jo mustepullon ja sulkakynän, kun palovammoista kärsinyt tyttö ääntelehti levottomasti. Poppy joutui jättämään vastaamisen tuonnemmaksi, ja kiirehti täyttämään velvollisuutensa.
 
 
 
Fiona katseli ympärilleen pienessä huoneessa. Huone oli täysin tyhjä, harmaa betoni lattia oli karu näky, eivätkä likaisen valkoiset seinät piristäneet mielialaa. Vain tummanruskea puuovi oli silmälle iloksi siinä huoneessa. Nainen istahti tyynesti lattialle, välittämättä siitä, miten hänen valkoinen leninki tahriutui likaisella lattialla. Hän siveli betonilattiaa sormellaan ja näki mielessään vain poikansa kasvot. Ne kasvot, jotka nauroivat iloisesti ja hymy viipyi silmissä.
 
”Oletko kotiutunut hyvin, Fiona”, huoneeseen astuva karukasvoinen mies kysyi julma hymy huulillaan. Mies kantoi tarjotinta lähemmäs ja laski sen lattialle naisen eteen piittaamatta siitä, miten astiat tarjottimella kolisivat varoittavasti.
”Etkö todellakaan aio tervehtiä minua, vanhaa miestäsi?” mies kysyi naurahtaen. Fiona ei liikauttanut katsettaan lattiasta, eikä osoittanut mitään merkkiä siitä, että olisi kuullut miehen sanat, tai edes huomannut tämän saapumisen.
”Toby!” huoneen ulkopuolelta kuului miehen huuto.
”Täytyy tästä mennä, Fiona”, Tobyksi kutsuttu mies sanoi leppoisasti, kumartuen silittämään naisen poskea. Fiona mulkaisi miestä, kun tämän likaiset sormet koskettivat hänen ihoaan.
”Olet aina ollut tulta ja tappuraa”, Toby naurahti ja oli jo poistumassa tummasta ovesta, kun käheä ääni pysäytti hänet.
”Et sinä, eikä sinun mestarisi tule koskaan saamaan mitään irti minusta, muista se. Kesään mennessä sinä kuolet ja minä olen jo Helvetissä odottamassa”, Fiona lausui ja hänen sumeat silmänsä näyttivät sen hetken kirkkaammalta.
”Mukava tietää, ettet ole aivokuollut”, Toby naurahti kepeästi sivuuttaen varoituksen täysin ja poistui huoneesta.
 
 
 
Emmy Potter pyöri setänsä ja tätinsä omistaman talon keittiössä ja kaiveli kaappeja. Vatsaa kurni, mutta hän ei löytänyt mitään suuhun pantavaa.
”Riisiä, muroja, korppujauhoja…”, Emmy mutisi samaan aikaan etsiessään syötävää. Keittiö oli valoisa ja kodikas. Kaikki oli järjestyksessä ja pyyhityissä tasoissa ei näkynyt edes jauhon hippusta.  Hänen tätinsä, Dorea, taisi siis olla tarkka keittiöstään. Vaalea puukaapisto täytti keittiön kaksi seinää. Jääkaappi oli myöskin upotettu kaapin sisään. Outoa, Emmy ajatteli.
 
”Emmy? Sinäkö täällä?” Dorea kysyi tullessaan melun takia keittiöön.
”Minä. Anteeksi jos häiritsin melulla”, Emmy sanoi ja hieroi lempeästi isoa vatsaansa. Dorea hymyili lämpimästi; ”Et ollenkaan. Annas kun etsin sinulle jotain syötävää.” Emmyllä ei ollut muuta vaihtoehtoa, joten hän perääntyi antaen Dorealle tilaa.
”En kuullutkaan kun tulit lääkäristä. Onko kaikki kunnossa?” Dorea kysyi äidillisesti kasaten pullataikinan aineksia.
”Kaikki on kunnossa, tyttö kasvaa ja vahvistuu sopivaan tahtiin”, Emmy vastasi lempeä hymy kasvoilla.
”Entäs tytön isä?”
”Ei edelleenkään halua olla missään tekemisissä minun tai tytön kanssa”, Emmy huokaisi ennen kuin jatkoi: ”lisäksi isä on edelleen raivoissaan siitä, että olen itseni sotkenut tähän”, hän pyöräytti kättään vatsallaan. ”Laskettu aika on jo parin viikon päästä, enkä haluaisi olla isän kanssa riidoissa silloin kun pikkuinen syntyy.”
”Ymmärrän”, Dorea sanoi ymmärtäväisesti ja kääntyi Emmyyn päin. ”Mutta iloisempiin asioihin: oletko päättänyt tytön nimen?”
”Olen, mutta haluan pitää sen salaisuutena. Haluan nähdä kaikkien ilmeet sitten kun se paljastetaan”, hän iski silmää iloisesti.
”Maltan tuskin odottaa. Mentäisiinkö huomenna vielä ostamaan viimeiset tarvikkeet lapselle? Muutama potkupuku lisää on aina tarpeen.”
” Se olisi mukavaa. Kiitos.”
 
 
 
Dumbledore istui Lupinien keittiön pöydän ääressä ja tuijotteli huolestuneena ikkunasta ulos.
”Uskotko että hän pystyy jo puhumaan?” vanha mies kysyi luoden katseensa pöydän toisella puolella istuvalle Randylle, jonka kasvot olivat riutuneen näköiset.
”En. Hän ei ole puhunut mitään.”
”Hyvä. Se voi olla meidän onneksemme. Randy, sinun täytyy lähteä viikon päästä. Charlus Potter tulee mukaasi, en usko että hänellä on mitään sitä vastaan.”
”Kyllä minä tä-”
”Et pysty tähän yksinäsi. Vaikket ole koskaan Fionaa rakastanutkaan, hän on silti läheinen sinulle. Charlus on hyvä mies, kokenut taistelemaan. Fiona on saatava takaisin, emme voi luottaa siihen, että hänet on todettu aivokuolleeksi. Hän on voinut parantua, taika on ihmeellistä. Riski on liian suuri, emmekä voi jättää häntä oman onnensa nojaan”, Dumbledore sanoi ankarasti.
”Tiedän.”
”Remus voi olla viisi päivää täällä, sen jälkeen hänen on tultava takaisin kouluun. Se on pojan parhaaksi.”
”Hyvä on”, Randy nyökkäsi.
”Tuskin olet vielä joululomalla kotona, kysy naapuriltasi rouva Furilta, että ottaisiko hän Remuksen siksi aikaa. Minun täytyy nyt lähteä, pyydän anteeksi. Menen saman tien sopimaan Charlusin kanssa asiasta. Muuten, etkös sinä ole hyvä ystävä Charlien kanssa?”
Randy vain nyökkäsi vaisusti vastaukseksi.
”Hyvä. Hän voisi myös tulla, lisäapu teille on tarpeen. Tutkin sitä vielä tarkemmin, mihin teidän kannattaisi mennä etsimään Fionaa ja lähetän sitten ohjeet. Hyvää päivän jatkoa, koeta pärjätä pojan kanssa.”

[Remulus]

Hienoa jatkoa! =)
todella ihanaa
viihdyttävää tekstiä, jota on mielenkiintoista lukea.