Noin, tässä viimeinkin se kahdestoista luku, anteeksi kauheasti kun on hiukan kestänyt. Toivottavasti tykkäätte, ja kommentit ovat taas tervetulleita
Ja anteeksi vielä tämä luvun lyhyys, tuohon kohtaan oli vain pakko lopettaa tämä kahdestoista luku, toivottavasti silti on mieluisa.
Kahdestoista luku
Minä olin nukahtanut – ja kun seuraavaksi heräsin, tiesin että aamu alkoi sarastamaan. Tosin kaikki ikkunaluukut olivat tiukasti kiinni, mutta lentokoneessa oli paljon valoisempaa. Hieroin silmiäni ja kohottauduin toisen käsivarteni varaan. Carlislea ei näkynyt missään, ja mietin hämmentyneenä olinko yhä unessa. Minne hän oli kadonnut? Tunnustelin kylkiluitani, ah, ne eivät onneksi olleet menneet poikki. Ainakaan minulla ei ollut sidettä kiertämässä kylkiluitani, ja pienen tunnustelunkin jälkeen ne eivät aristaneet. Hyvä. Nousin seisomaan horjuvine bambijalkoineni ja silmissäni sumeni – mutta vain hetkeksi. Kävelin pitkin lentokoneen käytävää, ihmetellen missä Carlisle saattoi olla. Se hiukan pelottikin minua, mitä hänelle oli oikein tapahtunut? Saavuin vessojen kohdalle, mikä hyvä tuuri – tahdoin nähdä itseni peilistä. Räpläsin oven kanssa hetken, ja tunsin oloni harmittavan kömpelöksi, kunnes pääsin sisään. Peili oli huojentavan puhdas, ja minä
hyvin pelottava näky. Kasvoni olivat laikukkaat mustelmista ja pari haavaa näkyi hiusrajassani. Pelotin itseäni ja jos en olisi tiennyt varmasti, että juuri minä olin peilissä, olisin varmasti luullut sitä pelkäksi tauluksi. Kauheaksi sellaiseksi. Näytin murhankohteelta, joka oli herännyt henkiin kuolleista. Hyi, olisi kamalaa jos joku yhtäkkiä ilmestyisikin viereeni peiliin. Jouduin kääntämään katseeni kasvoistani, hrr. Miten Carlisle kesti minua tälläisena?
Olin juuri kääntymässä, kun tunsin kylmät kädet lanteillani – se sai minut kiljaisemaan korvia huumaavasti. Hätäännyin sillä olin juuri ääliönä pelotellut itseäni ties minkälaisilla kauhukuvilla. Tuttu ääni sai pelon kuitenkin karisemaan pois, vaikka nolostuinkin käytöksestäni.
- Säikäytit minutkin, kun et enää nukkunut penkilläsi. Luulin pari kertaa menneeni ohi, mutta lopulta tajusin että sinä raukka harhailet täällä jossain, Carlisle mumisi hiuksiini ja painautui vasten selkääni.
Kylmät väreet kipusivat pitkin selkääni ja tunsin hänen hengityksensä niskani iholla – se sai minut värähtämään. Ensimmäistä kertaa koko elämässäni joku mies sai minut tuntemaan niin paljon tunteita, epätoivoa, rakkautta ja niin.. kipuakin ajoittain. Enimmäkseen hän sai vatsassani olevan tunteen lepattamaan ja minut sulamaan. Yleensä myös ajatukseni menivät hyvin sekaisin hänen ollessa lähelläni, joka hiukan häiritsi. Koitin puhua hyvin selkeällä puhekielellä, mutta se ei onnistunut Carlislen hyväillessä kaulaani.
- Tuota.. Mietin tässä että.. Ömm.. Oletko miettinyt ehdotustani? mumisin ja olin unohtaa mitä asiaa minulla alun perin hänelle oli – kunnes sain pinnistettyä sen ulos aivoistani.
Carlisle huokaisi pienesti – minun korviini se kuulosti raskaalta henkäykseltä. Purin varovaisesti aavistuksen turvonnutta huultani ja käännyin ympäri, katsomaan häntä suoraan silmiin. Siinä hän oli, minun enkelini, aamunraikkaana - hänen hiuksensa olivat hiukan kosteat suihkun jäljiltä. Kasvoilla oli vakava ilme, mutta silti hän osasi olla tyrmäävän kaunis. Näin hänen aivojensa työskentelevän, hmm, tästä voisi tulla hankala kamppailu.
- Milloin sinä ajattelit että muuttaisin sinut? Carlisle kysyi hiukan leppoisa sävy äänessään.
Minun kasvoilleni ilmestyi hämmentynyt ilme, en ollut odottanut kysymystä näin helpoksi. Heti. Heti tietenkin. Tai oikeastaan.. Niin. Purin huultani ja tunsin kasvojeni alkaneen helottamaan – miksi tunteeni näkyivät niiin helposti kasvoistani? Painoin pääni alas ja tuijottelin jalkateriäni. Tottakai. Hän oli odottanut tätä ilkeää kysymystä. Minä halusin menettää neitsyyteni ennen muuttumista. En yleensä puhu intiimiasioistani, joten tämä tuntui hankalalta aiheelta. Carlisle nosti aavistuksen leukaani ja katsoi minua silmiin.
- En halua, että menetät sielusi minun vuokseni. Etkä voi tietää haluatko tätä ikuisiksi ajoiksi.
- Minä haluan sinut. Ikuisesti Carlisle. Ja jos et ole sattunut vielä huomaamaan, niin minä uhraisin kaiken, ihan kaiken sinun vuoksesi.
Sanani kuulostivat hyvin vahvoilta jopa omiin korviini, ja Carlislen silmiin syttyi pienoinen pilke. Minua hymyilytti. Uskoiko hän vihdoinkin puheitani? Toivottavasti. Minä varoitin häntä silmilläni, ja painauduin lähemmäksi. Huuleni hipaisivat hänen huuliaan hellästi kuin enkelinsiivet – minua värisytti. Käteni harhailivat kuin automaattisesti hänen paitansa napeille ja vikkelät sormeni availivat niitä hyvinkin innokkaasti. Olin uhkarohkea, tiesin sen.
- Bella..
Jotenkin olin arvannut tämän. Epäreilua. Hän astahti askeleen taaksepäin ja katsoi minua hiukan anoen – kunnes laski katseensa maahan, miettikö hän vai katuiko? Minä laitoin käteni puuskaan ja mutristin malttamattomasti huuliani. Halusin hänet, eiköhän se tullut jo selväksi. Koitin ottaa silmiini hyvin hempeän, mutta vahvan ilmeen ja nostin Carlislen leukaa niin, että hän joutui tuijottamaan silmiini.
- Sinä et satuta minua. Sinä pidät minusta huolta. Enkä voisi kuvitella makaavani kenenkään muun kanssa kuin sinun, ja olen valmis. Täysin. Toki minua jännittää hiukan, mutta Carlisle, sinun kanssasi tämä kaikki tuntuu niin aidolta. Oikealta. Ja vaikka kasvoissani on mustelmia, sitä et voi käyttää tekosyynä – olen ylhäällä ja minä rakastan sinua koko sydämestäni, enemmän kuin olen koskaan rakastanut ketään ihmistä minun elämässäni, lopetin ja tunsin kuinka silmäni kostuivat jälleen – miksi ihmeessä olin näin tunteellinen aina?
Carlisle katsoi hetken silmiini, kunnes hänen suupielensä kaartui pienoiseen hymyyn. Sitten hän suuteli minua – intohimoisemmin kuin koskaan ja minä jouduin ottamaan tukea lavuaarista. Sisälläni humisi täysin uusia tunteita ja minä hymyilin typerästi upottaessani sormeni hänen hiuksiinsa.
- Luulen ettei tämä ole täysin paras paikka, hän naurahti silmät tuikkien.
- Ehkä ei, naurahdin ja tartuin hänen jäätävänkylmään käteensä.
Askeleemme veivät pois vessasta, kohti leveitä istuimia. Aamu oli jo pitemmällä, kello saattoi olla kuusi tai enemmän. Valoista ei niinkään ollut, pikemminkin hämärää. Minua ei pelottanut lainkaan, kun kävelin rakastamani miehen kanssa kohti aikuisuutta.
