Tässä 27. luku, aikaisempia tosipaljon lyhyempi, valitettavasti
Tuntui että tämä luku oli pakko napsaista poikki tuosta kohtaa. Inspiraatiokin oli vähän kateissa, joten jos teksti on tönkköä, pahoittelen. Toivottavasti silti tykkäätte, ja kommentit otetaan ilolla vastaan - ne auttavat kovasti sen jatkon kanssa
27. luku
Sekunnin kuluttua huutoni muuttui kimeäksi, kun sain ääneni takaisin. Carlisle yritti riuhtoa Edwardia irti kimpustani, mutta tiesin hänen olevan myöhässä. Tunsin kuinka Edwardin hampaat upposivat kaulalleni, ja veri alkoi virrata pitkin kaulaani. Samalla alkoi kipu, pahempi kuin koskaan aikaisemmin – tuli nuoli minua sisältäpäin ja jatkoi matkaansa jokapuolelle kehoani. Minä olisin voinut olla hiljaa, kärsiä huutamatta, koittaa pitää kaiken omana tietonani, mutta halusin Edwardin tietävän kuinka pahasti kärsin. En edes koittanut pitää huutoja sisälläni, vaan korviahuumaava kiljumiseni täytti auton. Kouristelin – kipu sai kaiken sumenemaan näkökentässäni. Minua oksetti ja tunsin kuinka Carlisle sai vihdoin paiskattua Edwardin pois päältäni.
- Bella, Bella, voi helvetti… Oletko kunnossa?
Napsautin suuni kiinni jotten oksentaisi hänen päälleen, ja koitin viestittää olevani edes jotenkin kunnossa. En onnistunut. Silmäni painuivat kiinni, ja tunsin vain kuinka suuri paino tuntui vyöryvän kaikkiin jäseniini. Sitten en liikkunut. En senttiäkään. Enkä päästänyt pienintäkään äännähdystä, vaikka kipu sumensi ajatukseni yhdeksi epämääräiseksi takuksi. Carlisle karjui Edwardille, joka tuntui olevan hieman hämmentynyt. He antoivat minun muuttua, sillä tiesivät että se oli sitä mitä tahdoin. Ajatukset risteilivät päässäni ja en osannut keskittyä mihinkään.
Aika kului.
Hitaasti. Kipu ei tuntunut laantuvan, mutten päästänyt ääntäkään. Vaikka kerran minun olisi kyllä tehnyt mieli. Brian oli juuri herännyt, ja nähnyt minut makaamassa lattialla. Hän oli säikähtänyt kamalasti. Muistan vieläkin hänen huutonsa, kirkkaana kuin salama.
- MITÄ TE OLETTE TEHNEET HÄNELLE? HÄN ON MINUN TULEVA ÄITINI, JÄTTÄKÄÄ HÄNET RAUHAAN!
Nuo sanat olivat kuin kidutusta minulle, ja vaikka kuinka koitin avata suuni ja sanoa olevani kunnossa, en onnistunut. Carlisle oli huolissaan, ja se tarttui pian Edwardiinkin. Nyt, kun he olivat saaneet Brianin rauhoittumaan, he miettivät kuumeisesti, oliko jokin mennyt vikaan. Yleensä muuttuminen ei kestänyt näin kauaa. Ja vielä enemmän he olivat huolissaan siitä, etten reagoinut mihinkään. He yrittivät kaikkea, mutten saanut edes nostettua sormeani tai avattua silmiäni. Minua pelotti itsekin, mutta tiesin sentään olevani tajuissani. Se helpotti hieman oloani.
Vihdoin, monien tuntien jälkeen, tunsin kuinka tuli väistyi. Se tapahtui niin odottamatta, että ensin en edes huomannut kurkussani polttelevaa tunnetta, joka oli selvästi sitä mitä olin kokoajan pelännyt. Nälkää. Tunsin kuinka kaikki vaistoni palasivat monta kertaa kirkkaampina, ja kuulin kaikki äänet selvästi, haistoin ja varmasti näkisinkin paljon paremmin. Sitten painot poistuivat ruumiini päältä, ja minä ponkaisin sekunnissa istumaan, ja siitä pienesti sihahtaen kyykkyyn. Carlisle ja Edward tuijottivat minua järkyttyneenä, kunnes molemmat tuntuivat saaneen puhekykynsä takaisin. Carlisle oli varmasti sanomassa jotain, mutta minä satuin vetämään henkeä juuri sillä hetkellä, ja haistoin veren.
En kyennyt kontrolloimaan itseäni, vaan hyökkäsin Brianin kimppuun niin nopeasti etten itsekään ollut tajuta tilannetta. Hampaani olivat pojan kaulalla, ja tunsin kuinka veri virtasi suuhuni niin maukkaana, että hädintuskin pystyin pidättelemään itseäni. Jokin kuitenkin muistutti minua, että tässä oli se lapsi, joka oli vain tunteja aikaisemmin pyytänyt minua äidikseen. Brian rimpuili hetken, mutta pian poika vain tuntui luovuttavan, samalla kun Carlisle ja Edward riuhtoivat minua irti. Tai
yrittivät riuhtoa minua irti, olisi paremmin sanottu. Olin voimakkaampi kuin he yhteensä, mutta jotenkin sain irrotettua otteeni Brianin kaulasta, jossa syke oli alkanut selvästi laantua. Nyt en edes koittanut pyristellä vastaan, ja Carlisle sai riuhtaistua minut kovakouraisesti pois. Minä aloin hiljalleen tajuta mitä olin mennyt tekemään.
Voi luoja…
- Kuoleeko hän? kysyin ja kuulin miten hillitty ääneni värisi.
Carlisle ja Edward katsoivat minua oudoksuen, mikä johtui varmasti myös siitä etten enää yrittänyt tapella Carlislea vastaan. Brianin verta valui vieläkin suupielistäni, mikä oksetti minua.
Suunnattomasti. Veri ei enää maistunut niin hyvälle kuin aikaisemmin, ja polttava tunne kurkussani oli kadonnut. Sylkäisin loput veret pois, ja pyyhin suupieliäni kirjaimellisesti kauhuissani. Edward oli kyykyssä Brianin vieressä, ja kun yritin kurkottaa kaulaani nähdäkseni pojan paremmin, Carlisle painoi minut olkapäästä istumaan, ja siihen minä jäinkin sitten pitkäksi aikaa. Järkyttyneenä. Mieleni oli sumea, ja en uskonut että vampyyriys olisi ollut tälläistä. Jos olisin voinut valita, olisin
sittenkin tehnyt toisin. Purin huultani ja tuijotin Carlislen ja Edwardin hahmoja, jotka hyörivät Brianin kimpussa. Olikohan
minun pieni poikani kuollut? Itseinho vääristi kasvoni oudoiksi, kun tajusin kenen vika tämä alun perin oli.
-
Sinä, minä sihahdin huulieni välistä ja olin vähällä säpsähtää itsekin ääneni myrkyllisyyttä.
Edward kääntyi katsomaan minua, ja nielaisi sitten vaivalloisesti. Minä nousin lattialta ja hyökkäsin hänen kimppuunsa.
-
Sinä-senkin-idiootti-paskiainen-en-halunnut-muuttua-vielä-olet-kuoleman-oma-tämä-on-sinun-syytäsi! Joka sanan välissä minä pamautin häntä nyrkilläni, ja Edward ei tehnyt elettäkään puolustaakseen itseään.
-
Kas, tämäpä yllättävää, Isabella Swan, eikö niin? Kuului yllättäen ovelta ja minä käännähdin sinnepäin kasvot irveessä.
Olimme pysähtyneet huomaamattani, ja nyt ovella seisoi muistaakseni Aro, joka tuijotti minua häpeilemättömän ahnaasti. Mietin miltä mahdoin näyttää, ja nousin Edwardin kimpusta inhimillistä vauhtia, irrottamatta katsettani tuosta vampyyrista, jonka punaiset silmät tarkkailivat jokaista liikettäni. Sitten seisoin vain paikallani, kädet ristissä vatsallani. En hengittänyt aluksi, mutta pian se tuntui liian epämiellyttävältä ja henkäisin ilmaa sisään nenäni kautta. Se haisi epämiellyttävästi verelle, mutta en välittänyt siitä vaan keskitin ajatukseni Aroon, joka oli paikallaan kuten minäkin.
- Taidatkin olla jo vampyyri, mikä häiritsee sieppausoperaatiota roimasti, hän sanoi lopulta hymähtäen ja vilkaisi sitten Carlislea, joka keskittyi sataprosenttisesti Brianiin, mistä olin kiitollinen.
Tyydyin nyökkäämään, mutta katseeni kääntyi hätäisesti Brianiin, jonka aika alkoi olla lopussa – sen näki epätoivosta Carlislen kasvoilla. Hän ei näyttänyt mitenkään erilaiselta, vaikka katselinkin häntä nyt vampyyrin näkökulmasta. Sitten tuntui kuin maailmani olisi romahtanut, sillä Carlisle pudisteli päätään epätoivoisesti ja katsoi minua silmiin. Se sai henkäyksen karkaamaan huulieni välistä, ja samalla jalkani luovuttivat ja rysähdin polvilleni.
Ei. Ei. Sitten katseeni osui Aroon, joka katseli tätä draamaa hymyillen pienesti. Voimani palasivat, ja pian olin kiinni tuossa vampyyrissa.
-
Sinä pelastat hänen henkensä, minä murisin yhteenpuristettujen hampaitteni välistä ja tuijotin häntä räpäyttämättä. Tämä oli hänen vikansa alun perin, ei sittenkään Edwardin.
- Mitä saan vastineeksi? Hän kysyi ja kallisti päätään, kuin arvioiden.
- Mitä tahansa.
- Kunhan liityt Voltureihin
ainakin vuodeksi, asia on sillä selvä.
-
Selvä.
