phoebeZ, kiitos kovasti kommentistasi (:
Sain jatkon odotettua nopeammin valmiiksi, ja tässä se nyt sitten olisi
Kaikilta lukijoilta sitten vaan kommenttia, kiitos
26. luku
- Anna minun Edward lastoittaa hänen kätensä! Tiedätkö, siinä on avomurtuma ja varmasti muutakin – ole kiltti, minä olen sinun luojasi-
- Turpa kiinni nyt Carlisle!
Kuuntelin sananvaihtoa sumuverhon läpi – liikuimme, varmaan autolla, en tiennyt millä. Olin heräilemässä, vihdoinkin, ja tunsin yhä Brianin käden omassani. Se sai oloni paremmaksi. Carlisle oli siis turvassa, ja Edward vahti meitä täällä. Vihasin Edwardia. Ei se voinut olla väärin. Suussani maistui kummalliselle ja koitin liikuttaa jäseniäni – kankeasti mutta varmasti jalkani liikkuivat aavistuksen. Vihdoin sumuverho alkoi liikkua pois, ja sen tilalle tuli raastavaa kipua. Suustani karkasi tuskaisia parahduksia, vaikka koitin pitää ne omana tietonani.
- Bella!? Oletko kunnossa? Kuulin Carlislen äänen epäselvänä, mutta sain silti avattua silmäni. Pimeää.
- Carlisle…
Ääneni halkeili ja kuulostin hyvin kummalliselta – käheältä ja olemattomalta. Irrotin otteeni Brianista ja nousin hitaasti terveen käteni varassa istumaan, kivun jyskyttäessä takaraivossa. Rannettani särki. Enemmän kuin särki. En voinut edes hipaista rannettani, sillä jos satuin tekemään niin, suustani pääsi sama tuskan älähdys. Kuulin murinaa, kun Carlisle selvästi tappeli Edwardin kanssa – vihdoin tunsin hänen viileät kätensä omillani. Se auttoi heti.
Hieman.
- Anteeksi, hän kuiskasi ja istui viereeni, vetäisten minut tottuneesti kainaloonsa.
- Ei, ei se … Ei mikään ollut sinun vikasi, sopersin ja koitin olla irvistämättä tuosta pienestä liikkeestä.
Ja silloin, pitkästä aikaa tunsin hänen huulensa omillani. Kipu katosi himon tieltä, ja meidän huulemme liikkuivat toisensa täydellisesti tuntien. Vatsanpohjassani olevat perhoset saivat minut tuntemaan itseni pikkulapseksi, mikä tosiaan oli hieman naurettavaa. Suupieleni kaartuivat hymyyn, ja Carlisle tunsi sen – hänenkin kasvoilleen levisi hymy, jota en tosin pimeän takia erottanut, tunsin vain. Sitten satuin laskemaan murtuneen käteni maahan – olisin ottanut siitä tukea, ja silloin kipu palasi pahempana kuin koskaan. Kirkaisu karkasi suustani ja pian siihen sekottui myös hätäisiä nyyhkäyksiä. Carlisle nosti minut istumaan viereensä,toiselle puolelle ja koitti rauhoitella minua parhaansa mukaan.
-
Hengitä, hän neuvoi ja silitti poskeani rauhallisesti.
Hengittäminen ei tuntunut olevan niin helppoa juuri tällä hetkellä. Kipu – en pystyisi kuvailemaan sitä sanoin vaikka haluaisinkin, en lainkaan, ja jos sanoisin : ”
No, se tuntuu vähän siltä kun kädellesi olisi tipahtanut kivenjärkäle”, ei sekään riittäisi kuvaamaan tätä tarpeeksi hyvin. Suuni vääntyi irveeseen Carlislen ottaessa murtuneen käteni hellästi omaansa, tutkien selvästi pelkän tuntoaistin avulla.
- Eikö tänne saisi valoa? Minä voihkaisin ja koitin huultani puremalla olla huutamatta.
- Edward? Carlisle kysyi ja kuulin hänen hillityn äänensä alta kuultavan metallisen sävyn. Se oli vihaa.
- En minä… En tiedä saako mistään valoa, Edward takelteli ja minä hämmennyin – en ollut koskaan kuullut vampyyrin takeltelevan sanoissaan.
Tuhahdus. Sitten hyvin pitkä hengähdys, ja lopulta epämääräistä mutinaa. Carlisle mietti, mietti hyvin kovasti miten voisi auttaa minua. Kuulin myös Edwardin liikehtivän pakettiautossa, jossa oli tosiaan paljon tilaa. Ja kylmä. Minun hampaani kalisivat, ja tälläkertaa kylmästä – kivusta alkoi tulla osa minua. Samalla hetkellä, mahdollisimman huonolla sellaisella, Brian heräsi.
- Sattuu… Poika sopersi ja nousi kahahduksesta päätellen istumaan.
- Brian, tule tänne – olen täällä, sain sanottua vaivalloisesti, ojentaen terveen käteni sinne missä kuvittelin pojan olevan.
Brian löysikin käteni nopeasti, ja painautui jälleen kainalooni. Terve käteni eksyi silittelemään hänen hiuksiaan, ja tajusin vasta nyt että ne olivat kiharat. En ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota aikaisemmin. Poika teki olonsa mukavaksi ja pärinästä päätellen oli alkanut leikkiä autollaan. Minua hymyilytti. Tunsin Carlislen katseen itsessäni, ja olin miltein varma että se oli kummaksuva. Olin jo liian kiintynyt tähän lapseen,
liian. En voisi jatkaa tätä, mutta en tahtonut lopettaa Brianista huolehtimista. Hänellä ei ollut muita kuin minut.
- Mikä sinun nimesi on? Kuului pieni ääni kainalostani ja hämmennyin kysymyksestä. Mietin oliko nimeni tullut puheeksi missään vaiheessa, mutten muistanut.
- Bella, vastasin ja painoin hänet kainalooni tiukemmin.
Kuulin hänen avaavan suutaan, kuin hänellä olisi ollut jotain asiaa, mutta mitään ei kuulunut. Odotin kärsivällisesti, ja kuuntelin miten pojan raskas hengitys rauhoittui pikkuhiljaa. Carlisle otti minut kainaloonsa, ja tunsin kuinka hänen kätensä lepäsi myös Brianin selän takana, mutta poika ei tuntunut pelkäävän sitä lainkaan. Minä huokaisin helpottuneena ja painoin pääni vasten Carlislen rintaa. Hän suuteli minua otsalle, ja hetkeksi unohdin jopa missä me olimme. Kunnes todellisuus palasi. Kuului napsahdus, ja kirkkaankeltainen valokeila osoitti meitä.
- Löysin taskulampun, Edward totesi ja me siristelimme silmiämme yllättävässä kirkkaudessa.
-
Voihan hel-
- Bella, älä katso kättäsi, jooko? Carlisle sanoi ja kuulin kuinka hän yritti pitää pinnan alta kuultavaa pakokauhua poissa äänestään.
- En, minä sanoin ja kuulin kuinka ääneni värähti. Brian vieressäni oli jo nousemassa parempaan asentoon, varmasti nähdäkseen käteni, mutta minä pudistelin päätäni.
- Brian, älä sinäkään katso.
Poika huokaisi harmistuneesti, mutta oli kiitollinen valosta – nyt hän ajeli autollaan pitkin omia lyhyitä jalkojaan. Minä jäin seuraamaan pojan ilmeitä ja tämän omaa höpötystä, joka kuulosti todella suloiselta. Hymyilin, vaikka samalla en voinut unohtaa kipua joka tuntui pahenevan, nyt kun Carlisle näki mitä oli tapahtunut ja pystyi liikuttamaan rannettani sekä sormiani miten halusi. Ja vaikka hänen viileät kätensä auttoivat kipuun, se oli kuitenkin sietämätöntä. Minä purin huultani ja tunsin kuinka kivun aiheuttama shokki viimeinkin väistyi, ja nyt tunsin kaiken. Ja kipu paheni. Minä räpyttelin silmiäni, mutta se vain sai silmissäni pistelleet kyyneleet vuotamaan poskilleni. Lupasin itselleni etten huutaisi, en inahtaisikaan, joten huulen puremisesta oli tullut ainoa keinoni pitää nuo kivun älähdykset sisälläni. Keskityin Brianiin nyt täysillä, ja kuulin vain sumeasti Edwardin auttavan Carlislea. He taisivat olla hyvissä väleissä jälleen.
- Bella…
Brian aloitti sanansa hyvin, ja sai minut heräämään horroksestani. Minä koitin hymyillä hänelle kannustavasti, sillä huomasin miten poika näpräsi hermostuksissaan paitansa helmaa ja vilkuili minua ripsiensä alta. Hänen tummanruskeissa silmissään kimalsi, ja se sai minut kietaisemaan käteni tukevammin hänen ympärilleen. Sormeni silittivät hänen käsivarttaan, ja Brian uskalsi katsoa minuun.
- No mitä?
- Minä tässä mietiskelin… Haluaisitko sinä ryhtyä minun äidiksi? Brian kysyi ja näin miten yksinäinen kyynel karkasi hänen silmäkulmastaan. Se
sattui. Poika pelkäsi vastausta.
- Haluaisin, minä kuiskasin välittömästi tunnekuohun vallassa ja pyyhin pojan poskella valuvan kyyneleen pois hellästi.
- Kiitos , hän mutisi helpottuneena ja painoi päänsä paremmin minun kainalooni, puhuen hieman epäselvästi – unisena.
- Nuku vain.
Pian Brian olikin nukahtanut, ja Carlislen avustuksella olin saanut siirrettyä pojan nukkumaan hieman kauemmas minusta, pehmeälle viltille jonka Edward oli auliisti antanut. Sydäntäni pisti, kun ajattelin lupaustani, jota en voisi pitää. En mitenkään. Brian kasvaisi aikuiseksi, ja minä olisin vampyyri – hän luisuisi sormieni välistä kuin hiekka. Ja pojan sukulaiset tahtoisivat Brianin varmasti takaisin. Fyysisen kivun sekaan liittyi nyt myös henkinen kipu, ja se sai minut nyyhkäisemään. Brian oli elänyt lasten maailmassa, kunnes kamalat taruolennot tulivat ja pilasivat hänen lapsuutensa. Poika aikuistuisi hämmästyttävän nopeasti, se olisi varma.
- Bella, minun on pakko vetää sinun luusi paikalleen, se auttaa kipuun, Carlisle sanoi tuskaisesti ja näin miten hänen otsallaan oleva ryppy vain syveni.
- Sinulla ei ole antaa minulle kipulääkettä, totesin hieman järkyttyneenä, sillä tiesin miten paljon kipua se aiheutti. Yleensä potilaat nukutettiin, varsinkin sellaiset, joiden tapauksissa oli myös murtuneita luita.
- Edward? Carlisle sanoi ja irvisti. En tajunnut kysymystä. Rypistin kulmiani.
- Toimisitko hänen kipulääkkeenään?
Edward nyökkäsi ja minä tuijotin häntä kauhuissani. Mitä Carlisle tarkoitti kipulääkkeenä toimimisella? Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa kun Edward siirtyi hiukan lähemmäs minua. Vieressäni Carlisle tarttui ranteeseeni hellästi, samalla kuiskaten korvaani anteeksipyynnön. En tajunnut.
Edward oli vieressäni, ja hänen sormensa hipaisivat kasvojani. Minä säpsähdin taaksepäin, vaikka se oli miltein mahdotonta, kerta olin ollut seinässä kiinni koko ajan. Mitä helvettiä tuo vampyyrinkuvatus kuvitteli tekevänsä? Minun silmistäni kuvastui pakokauhu, kunnes Edward vihdoin suvaitsi selittää.
- Anna minun olla Carlisle vähän aikaa, hän mutisi ja jatkoi sitten:
- Se tekee kivusta siedettävämmän.
Nyt tajusin. Tajusin liiankin hyvin. Edward aikoisi suudella minua jälleen, ja minun pitäisi kuvitella hänen olevan Carlisle. Järkytykseni paistoi silmistäni, kun käänsin katseeni Carlisleen, joka tuijotti lattiaa. Tajusin kuinka paljon tämän täytyi sattua häneenkin.
- Etkö sinä voisi? Minä mutisin ja tuijotin Carlislea, joka oli nostanut katseensa.
- Edward ei osaa vetää luita paikalleen, hän sanoi pahoittelevalla äänellä.
Sitten hän suuteli minua, nopeasti, kuin jättäen minulle muiston
oikeasta hänestä, ja nyökkäsi Edwardille. En kerinnyt reagoida, sillä Edwardin huulet valtasivat omani, ja minä nipistin silmäni kiinni. Carlisle yritti vääntää rannettani paikalleen, ja nyt keskityin vain siihen, kunnes tajusin mitä pitäisi tehdä. Minä unohdin Carlislen ja käteni, ja kuvittelin Edwardin tilalle Carlislen, joka onnistuikin aika nopeasti. Käteni eksyi Edwardin hiuksiin ja tunsin kuinka hän veti minua lähemmäs itseään. Taisimme kaikki tietää, että Edward oli ainut joka kuvitteli tilanteen tälläisenä kuin se oli.
Carlisle, Carlisle, Carlisle, minä muistutin itseäni ja kerta silmäni olivat kiinni, mielikuva muodostui nopeasti, Edwardin kädetkin kuin olivat yhtä kylmät kuin hänen.
Sitten tapahtui jotain, mitä en ollut osannut odottaa. Huuleni aukesi, varmaan sen kaiken puremisen takia, ja veri virtasi suuhuni. Tunsin kuinka Edwardin ruumis jähmettyi paikalleen, ja minä koitin työntää häntä paniikissa pois läheltäni. Hän oli maistanut vereni, siitä olin varma. Sekunnissa hänen hampaansa olivat kaulallani, ja minä pystyin vain päästämään äänettömän huudon.
A/N: Ja Bellan huulihan halkesi siksi, koska neiti oli purrut sitä niin moneen kertaan, ja kovaa, koittaessaan pitää ne huudot ja muut kivun älähdykset omana tietonaan