IggyEatsCupcake, kiitos kommentista
-jjassuu, ihana kommentti
Ja nyt tosiaan tässä olisi sitä jatkoa, tuosta kohdasta oli hirvittävän hankala jatkaa - joten tämä jatko ei valitettavasti sisällä äksöniä, vaikka moni sitä varmasti toivoisikin.. Ehkä seuraavassa luvussa sitten
Tämä vaihe on kuitenkin välttämätön jatkon kannalta, joten toivottavasti tykkäätte
Kommentit on tervettulleita, kiiitos.
Kuudestoista luku
En jaksanut nousta vähään aikaan, sillä minuun sattui – henkisesti. En olisi uskonut että näin voisi käydä, kuvittelin Carlislen
paljon viisaammaksi! Miksei hän voinut ennen muuttamistani hemmetti sanoa ettei enää haluaisikaan minua lähelleen! Lentokone kiidytti nousuun, tunsin sen, ja kipuni muuttui vihansekaiseksi katkeruudeksi. En voinut enää koskaan syödä ihmisten ruokaa vaan minun olisi kidutettava itseäni verellä! Viha sai minut nousemaan ylös ja sekunneissa olinkin ohjaamossa, kas, sitä ohjasi nuori mies, ei vampyyri laisinkaan. Tämä vilkaisi minua hiukan pelokkaasti, ja sihahdin vihaisesti. Käteni olivat hyvin nopeasti hänen olkapäillään, ja huuleni hänen korvansa vieressä. Mies koitti keskittyä lentämiseen, mutta näin että se oli kovan pinnistelyn takana. Hän pelkäsi minua. Punaisia silmiäni ja sitä että olin vastasyntynyt. Ja hän tiesi.
- Tiedätkö ketkä ovat tavallaan.. vampyyrien tavallaan.. johtajia? kuiskasin ja otteeni hänen olkapäistään muuttui ahdistavan kovaksi. Kiristystä. Olin keksinyt kysymykseni yhtäkkiä, ja kiero juoni alkoi muotoutua päässäni.
Olin muuttunut kylmäksi ihmiseksi, ja mieleni teki murtaa tuon miehen olkapäät – tämä oli ollut samassa juonessa Carlislen kanssa. Sen idiootin, joka näki lähtemisen hyvänä vaihtoehtona. Onneksi en voinut itkeä, sillä muuten olisin varmasti kuivunut – ei sillä että olisin halunnut itkeä. Nyt sekään ei ollut mahdollista. Mikään ei ollut.
- Tiedän- tiedän neiti, Volturit. He.. He majailevat Italiassa.
- Vie minut sitten sinne.. NYT.
Ääneni värähti pelottavasti, mutta päätin jättää miehen olkapäät ennalleen – miten hän muuten pystyisi lentämään Italiaan asti? Kävelin horjuen takaisin lentokoneen penkeille, ja nostin jalkani koukkuun. Vatsakipu oli korvia huumaavaa ja minusta tuntui että oksennus voisi tulla hetkenä minä hyvänsä. Voisinko edes oksentaa? En tiennyt,mutta myönsin itselleni kaipaavani ihmiselämää. Outoa. Jos Carlisle olisi yhä ollut kanssani, olisi kaikki varmasti helpompaa. Vihasin häntä. Vihasin vihasin vihasin. Hampaani kirskahtivat yhteen ja käteni lipsahtivat tuolin käsinojille – puristin niitä voimieni takaa ja tunsin toisen niistä hajoavan. Tiesin jo mitä tekisin – se oli hyvin yksinkertainen mutta toimivakin suunnitelma. Menisin Volturien luokse ja katsoisin mitä siellä tapahtuisi, ja kostaisin Carlislelle. Jollain tavalla. Olisin nukkunut jos olisin vain pystynyt siihen – en voinut, kiitos siitäkin vain mokomalle ääliölle. Välttelin hänen nimeään nykyään, huomasin selaillessani ajatuksiani. En halunnut sanoa sitä kirosanaa ääneen tai edes ajatella sitä, valitettavasti mieleni ei tuntunut olevan halukas noudattamaan tätä käskyä. Hemmetti.
Kadotin kokonaan ajankuluni, ja kas – yhtäkkiä tunsin koneen nytkähtävän ja alkavan laskeutumaan. Nousin ja olin jo ovella, kun kone vasta hidasti vauhtiaan. Mutristin huuliani ja vaihdoin suuntaani, ohjaamoon. Kone oli pysähtynyt, ja nuori mies näytti penkissään hyvinkin pelokkaalta, hartiat ainakin viitisen senttiä ylempänä kuin normaalisti pitäisi. Jännittynyt. Saatoin maistaa ilmassa pingottuneen pelon, ja se hymyilytti minua. Pelkuri. Tartuin hänen käsivarteensa, riuhtaisten hänet mukaani. Astuimme ulos lentokoneesta viileään yöilmaan, ja hengitin sitä rauhallisesti.
- Hanki minulle auto. Nyt. Sinä saat luvan ajaa minut Volturien luo, sanoin kopeasti ja tönäisin häntä eteenpäin.
Mies meni, ja minä kävelin sinne, missä autot ja taksit saapuivat ja menivät. Parkkipaikalla oli aavemaisen hiljaista, ja minä naputtelin kynsilläni farkkujeni kulunutta pintaa. Ei ollut pitkä aika siitä kun olin muuttunut, mutta tuntui kuin olisin ollut vampyyri vuosia. Punaiset silmäni tosin paljastivat totuuden. Miksi pystyin vastustamaan tätä veren kiusausta? En tiennyt. Musta, hyvin hienostunut auto kaahasi eteeni ja kuljettajanpuoleinen ovi aukesi kiireellä. Tuo hyvin pelokas mies kumarsi – oikeastaan hän ensin yritti jotain niiaukselta näyttävää, mikä sai minut naurahtamaan pienesti, kunnes tuo avasi minulle matkustajan puoleisen oven, pelkääjän paikalta. Istahdin sisään ja naksautin turvavyöni kiinni, vaikken sitä tuskin olisi tarvinnutkaan. Toinen ovi kävi, ja matka kohti Voltureita alkoi.
Maisemat muuttuivat, mutta en jaksanut keskittyä niihin niin kovasti kuin olisin halunnutkin. Raastava nälkä poltteli sisuksiani ja käteni olivat hermostuneesti ristissä. Tuijotin joko eteen, näkemättä mitään, tai käsipariani – kuljettajaani en edes uskaltanut vilkaista pelätessäni hyökkääväni hänen kimppuunsa. Vihdoin, monen tunnin ajamisen jälkeen tunnuimme olevan perillä. Auto hidasti matkaansa ja mies osoitti tärisevin sormin linnaketta, ja ovea.
- S-siellä, siitä otat vain ja m-menet sisään.
Hänen puheensa tärinä nauratti minua, ja käännähdin katsomaan häntä ilkikurinen katse silmissäni. Mies oli kusta housuunsa- näin sen hänen ilmeestään ja se sai hymyn nousemaan huulilleni. Jos vain Carlislenkin reaktio olisi samanlainen minut nähdessään.. Ajatuskin sai kylmän naurahduksen karkaamaan huuliltani. Jos sattuisin vain joskus hänet vielä näkemään. En kiusannut miespoloa enempää, vaan poistuin autosta ja menin oville. Rysäytin suoraansanottuna sisään – ja pian olin käytävässä, jossa nyt leijaili pölyä ja lattialla oli puunkappaleita. Volturit eivät välttämättä pitäisi sisääntulostani, sääli. Askeleeni kaikuivat käytävällä ja hymy huulillani ei latistunut. Pian kuulinkin askeleita, ja eteeni ilmestyi kaksi harvinaisen hyvännäköistä mieshenkilöä – vampyyreita molemmat.
- Kuka sinä olet? Toinen heistä sihahti ja molemmat olivat vieressäni – heidän kätensä lukkiutuivat ranteitteni ympärille.
- Isabella Swan. Nyt kyllä, pojat, puristatte ranteitani hiukan liian kovaa, valitettavasti.
Se ei näyttänyt toimivan, vaan nuo vampyyrit lähtivät kuljettamaan minua jonnekkin. Puraisin huultani, hups – en tainnut olla kovin odotettu vieras. Tai sitten olin vain tullut äärimmäisen huonoon aikaan. Kai he näkivät silmäni? Koitin tuijotella eteeni silmät suurina, mutta se taisi näyttää tyhmältä ja itsekin tirskahdin pienesti ajatellessani miltä näytin. Typerältä. Miehet puhuivat hiljaa, mutta kuulin kaiken – tarkkailin heitä ja koitin vaikuttaa eksyneeltä.
- Jo toinen tämän päivän aikana.. No, ensimmäisen me kyllä jo tunsimmekin – tosin hänet oli pakko köyttää siihen, ei keskustelusta olisi muuten tullut mitään.. Toinen naurahti ja tönäisi minua eteenpäin.
Olimme huomaamattani saapuneet suureen saliin, jonka edessä oli monta tuolia, tai sanotaanko valtaistuinta, missä sitten istui hyvin vaikutusvaltaisen näköisiä vampyyreja. He saivat oloni turvattomaksi, ja kavahdin aavistuksen. Otteet käsistäni kiristyivät, ja suustani karkasi älähdys. A-auts. Katseeni pyyhkäisi yli salin, ja siristin epäuskoisena silmiäni kohdatessani hyvinkin tutun henkilön silmäparin. Mitä
hittoa Carlisle täällä oikein teki?
