Ja tässä viidestoista luku
Toivottavasti vastaa toiveitanne! Kommentteja vaan rohkeasti
Viidestoista luku
Istuin sängyn reunalla vaitonaisena ja käteni oli kouristunut peiton ympärille. Olin jo kolmesti säikähtänyt kun en kuullut oman sydämeni sykettä, olinhan kuollut. Olisin varmasti itkenyt jos olisin voinut, mutta sekin oli nyt mahdotonta. Mieleni teki kirkua sydämeni pohjasta. Mikä hemmetti minussa oli vialla? Veri oli kamalaa yhä. Vielä hirveämmän makuista kuin ennen, enkä tosiaankaan tiennyt mistä oli kyse. Carlislelle onnistuin valehtelemaan silmät kirkkaina, ja tämä lähtikin yön turvin hymyillen valmistelemaan lentokonettansa lähtöön. Minun oli nälkä. Julmeton nälkä. Se korvensi sisuksiani kuin olisin yhä ollut muuttumassa, ja sai minut vaikeroimaan pienesti. Carlisle oli tuonut pöydälle uuden lasillisen verta, mutta minä en ollut koskenutkaan siihen. Se kammotti minua. Läpinäkyvästä juomalasista erotti selvästi sen kirotun punaisen nesteen, jonka hajukin sai pääni pyörälle. Olin vampyyri, haloo! Eikö minun kuulunut suorastaan himoita verta? Nostin jalkani koukkuun ja vilkaisin joidenkin lääkärien tuomaa tarjotinta, jossa komeili lautasellinen keittoa, maitolasi sekä leipää. Voi luoja kuinka paljon minun tekikään mieli ihmisten ruokaa! Miten se oli mahdollista, en todellakaan tiennyt. Nousin nopeasti ja olin sekunnissa tarjottimen luona, sormet täristen. Nostin leivänpalan ja maistoin sitä varovaisesti. Se ei maistunut miltään. Mullalta korkeintaan. Sylkäisin sen roskakoriin ja painuin takaisin sängylleni, painaen naamani tyynyyn. Sitten kiljuin. Korvia huumaavasti. Enkä idioottina tajunnut että tottakai lääkärit ryntäisivät huoneeseeni jos kuulisivat minun kiljuvan, juuri niin siinä kävikin. Valkotakkinen, suht nuori t mieslääkäri pinkaisi huoneeseeni ja minä painoin hätääntyneenä pääni takaisin tyynyyn. Punaiset silmäni paljastaisivat minut heti. Voihkaisin ja koitin tajuta miten tyhmä saatoin olla – olin suorastaan idioottien huippu. Verilasi oli yhä sivupöydällä, ja minua kylmäsi. Voi luoja, miksi minä aina onnistuin sotkemaan kaiken?
- Oletko kunnossa? Tuo lääkäri kysyi huolestuneena ja yritti kääntää minua ympäri.
Tarrauduin kuin hengen hädässä sänkyyni kiinni ja olin paikallani kuin kivi – ehei, jos joku tässä kääntyisi niin se olisi herra lääkäri itse mutten minä, se oli selvä se! Mutisin jotain epäselvää, joka kuulosti joolta tai joltain muulta positiiviselta. Kukaan ei enää repinyt minua ja pelkäsin että jos kääntyisin katsomaan, vieressäni olisi joku ihminen. Nostin varovasti päätäni tyynystä, mutten avannut silmiäni.
- Hei Isabella, kylmä ääni sanoi korvani juuresta ja silmäni rävähtivät auki.
Vieressäni ei enää ollut se sama lääkäri, vaan siinä istui keinotekoisesti hymyilevä vampyyri. Punaiset silmät paljastivat sen välittömästi – samoin mieslääkärin eloton ja verestä märkä ruumis lattialla. Minua kylmäsi ja hypähdin sängyn toiselle puolelle tajuamatta että minäkin olin nyt vampyyri. Sihahdus karkasi huulieni välistä ja siristin silmiäni. Kuka hän oli? Jamesin toveri, ehkäpä?
- Näin kaiken – jopa sen kun teurastitte Jamesin. Tyylikästä, tyylikästä.. Minä olen Laurent, hurmaavaa tavata vihdoin kasvokkain. Tuo vampyyri ojensi kättään, mutta minä en tarttunut siihen.
Missä se hemmetin Carlislekin oli aina kun häntä tarvittiin? Purin huultani ja minusta tuntui kuin olisin taas ollut se suojaton ihminen. Miksen minä voinut olla normaali vampyyri? Laurent nosti verimukin pöydältä ja kulautti sen tyhjäksi yhdellä suullisella – veri norui pitkin hänen tummaa ihoaan. Minua inhotti, ja vihasin itseäni yhä enemmän.
- Mikä on? Eikö.. maistu?
En kerinnyt vastata, kun ovi lensi auki ja Carlisle asteli huoneeseen hyvin .. hätääntyneenkin näköisenä, nenällänsä tummat aurinkolasit – hän näytti filmitähdeltä ja minun sydämeni sykähti kaipaavasti – hän oli minun. Ikuisesti. Omani. Hän vilkaisi nopeasti veristä ruumista ja Laurentia, ilmestyen eteeni sihahtaen. Hän ei kuitenkaan alkanut tapella, miten olisin olettanut, vaan ojensi minulle tummat aurinkolasit. Hänen ilmeensä kuvasti huolta, mutta tyhjä verilasi pöydällä sai hänet hymähtämään pienesti. Muuten hän oli oudon etäinen, ja se pelotti minua. Koitin saada katsekontaktia, mutta tummien lasien sekä hänen harhailevan katseensa takia se oli mahdotonta. Olin juuri aikeissa kysyä mitä on tekeillä, kun tämä sihahti Laurentille uhkaavasti ja kääntyi sitten katsomaan minua poissaolevasti. Tuo toinen vampyyri lähti vähin äänin, ja minä jäin odottamaan sydän pamppaillen mitä ihmettä tekisin aurinkolaseilla. Lähtisimmekö me matkalle?
- Sairaalassa on terroristi, joten meidän on häivyttävä välittömästi.
En ollut uskoa korviani. Tämä oli naurettavaa.
NAURETTAVAA. Suustani karkasi naurahdus, ja Carlisle katsoi minua hiukan pahasti. Purin huultani, mutta jatkoin sitten hiukan väsähtäneen kuuloisena:
- Aina. Minulle sattuu aina tälläistä, aivan kuin minua seuraisi jokin paha henki.
Carlisle rypisti kulmiaan, ja minä katsoin häntä hymyillen. Hymyni kuitenkin hiipui kun kuulin pari pamahdusta ja ihmisten kiljuntaa sairaalan ulkopuolelta. Samalla Carlislen ilme, kylmä ja etäinen pelästytti minut pahanpäiväisesti. Mitä oli oikein tekeillä? Hän tarttui käteeni ja juoksimme – kyllä, juoksimme, niin kovaa kuin pystyimme. Vaikeroivia ihmisiä makaili lattialla ja veri lainehti lattioilla. Pelkäsin jokaisen makaavan henkilön olevan jompikumpi vanhemmistani – siksi hidastelinkin parhaani mukaan nähdäkseni heidän kasvonsa. Miksi tälläistä tapahtui? Vihdoin olimme viileässä ulkoilmassa, ja olin shokinomaisessa tilassa. Mieleni teki itkeä, ja nyt kaduin jopa aavistuksen päätöstäni muuttua vampyyriksi. Jos en kerta voinut juoda verta, mitä tästä oikein tulisi? Carlisle johdatti minut lentokoneen portaille, ja minä astuin sisään koneeseen. Yllätyksekseni hän kuitenkin jäi ulkopuolelle, ja se sai minut kohottamaan kulmiani.
- Isabella.. Minä en ole hyväksi sinulle. Kuten sanoit, paha henki tuntuu riivaavan sinua – mutta se ei johdu sinusta vaan
minusta.. Minä olen vain se, joka sattui tuomaan pahan luoksesi, joten olen päättänyt lähteä. Äläkä koita tulla perääni, vaikka oletkin nyt vampyyri – et löydä minua. Tämä kone vie sinut takaisin Forksiin, jossa sinun on turvallisempaa kuin täällä.
- Mitä
helvettiä sinä oikein selität, Carlisle? Jalkani pettivät, ja valuin pitkin seinää alas lattialle. Hän oli poissa, ja olin vain räpäyttänyt silmiäni. Ovi oli pamahtanut kiinni ja minä olin turta. Elämäni.. oli poissa.
