Ja tässä tulisi sitä luvattua kolmatta lukua. Taas kommentit on tervetulleita
Kolmas luku
Kun seuraavan kerran heräsin, minulla oli järkyttävä päänsärky. Haparoin käsilläni peittoa, ja hätäännyin. Missä oikein olin? Hieraisin silmiäni ja koitin hahmottaa ympäristöäni.
Pian sain pääni taas selväksi, ja muistot soljuivat kuin hiekka läpi tajuntani. Ahaa, sairaalassa. Räpyttelin silmiäni ja pelkäsin jo hetken tulleeni sokeksi – kunnes tajusin että oli yö. Huoneessani oli pilkkopimeää, vain monitorien pienet valot paistoivat kirkkaasti. Kuulin sydämeni sykkeen, se oli tasaista. Yllättävän tasaista, siihen nähden että olin juuri äsken panikoinut ja miettinyt missä olin. Yritin hahmottaa jalkaani, mutten onnistunut siinä. Se oli ainakin paketissa, sen minä tunsin. Voihkaisin ärtyneenä.
- Bella?
Minä kiljaisin – se tuli automaattisesti, huomaamattani. Sydämeni hakkasi kuin hullulla, ja monitori toki huomasi sen myös, hyvin nopea tahti. Koitin rauhoitella itseäni, ja tunsin jonkun siirtyvän lähemmäs, tarttuvan taas kädestäni kiinni. Carlisle. Tunnistin hänet kylmät kätensä pian, ja ruumiiseeni levisi niistä huolimatta lämmin tunne.
- Anteeksi, en tarkoittanut säikäyttää, hän sanoi siirtäen tuolinsa sänkyni viereen. Erotin hämärästi hänen piirteensä pimeässä – hän tuntui loistavan valoa.
- Onko minun käynyt pahasti? kysyin ja nousin istumaan, hänen nostaessa sänkyni päädyn pystyyn.
- Sinun sääriluusi on murtunut, ja sen pitää olla kipsissä –
- Ainakin
3 kuukautta! Minä ulvahdin tietäessäni vastauksen ennen kuin hän kerkesi lauseessaan loppuun. Ei voinut olla totta!
Olin niin järkyttynyt ja ärtynyt, että tunsin kyyneleiden pistelevän silmäkulmissani. En kuitenkaan halunnut itkeä Carlislen edessä, joten koitin tutkailla kynsiäni kiinnostuneena. Ei hän varmasti kuitenkaan olisi pimeän takia huomannut kyyneleitäni, mutta hiljaisuuden vallitessa hän tuntui olevan hyvin pahoillaan puolestani.
- Bella minä.. Olen todella pahoillani. Tiedän kuinka tärkeää tämä sinulle on.
Minä vain nyökäytin päätäni pimeässä, sillä olin varma että ääneni pettäisi jos puhuisin. Pian en enää pystynyt estämään itseäni, vaan kyyneleeni valuivat pitkin poskipäitäni ja tipahtelivat vaaleansiniselle peitolle. Miksi minä oikein itkin? Soimasin itseäni ja tiesin että taisin yhä olla kipulääkkeiden vaikutuksen alaisena. En normaalisti ollut näin tunteellinen, mutta nyt minua kyllä harmitti. Lapsellisesti sanottuna kyllä, harmitti.
- Älä itke, Carlisle sanoi hellästi vierestäni ja pyyhkäisi poskellani valuvan kyyneleen. Se oli niin hempeä kosketus, että värähdin tahtomattanikin.
- Voi hemmetti, tämä on noloa. Sori, taidan tosiaan olla vielä hiukan huuruissa, naurahdin ja pyyhkäisin itse loput kyyneleeni poskilta. Kyllä se tästä.
- Voin siis lentää suoraan kotiin, niin ettei minusta ole vaivaa. Sillä enhän minä mitään pysty nyt tekemään, jatkoin.
- Oikeastaan minä ajattelin kysyä sinulta haluaisitko jäädä tänne vuodeksi. Vaihto-oppilaaksi. Tiedän että se kuulostaa kovin.. hankalalta, mutta sinulle jäisi tuonkin jälkeen aikaa harjoitella.
Tuijotin Carlislea suu auki – pimeässä erotin vain sen verran että hänen suunsa oli kääntynyt hymyyn, ja aivan mahtavaan sellaiseen. Haukoin happeani kuin kala kuivalla maalla, vuodeksi? Vau. Minä asuisin vuoden Forksissa?
- Minä.. Vau. Se olisi mahtavaa – mutta meillä on pari pientä ongelmaa. Ensinnäkin, minulla ei ole varaa asua hotellissa niin kauaa, ja toiseksi, vanhempani odottavat minua jo kuukauden päästä kotiin, mitä sanoisin heille ja.. ?
- Minä olen jo jutellut vanhempiesi kanssa, Bella. He olivat todella pahoillaan onnettomuudesta, ja kun ehdotin vaihto-oppilas systeemiä he olivat hyvinkin innoissaan. He haluavat kannustaa sinua. Ja asuminen.. Tietenkin tulisit asumaan minun luokseni. Hän lopetti puheensa ytimekkäästi, aivan kuin se olisi täysin selvää.
- Sinä soitit vanhemmilleni? Kiitos. Kai se sitten.. Käy.
Hän taputti kättäni ja riensi soittamaan omalle perheelleen, minun jäädessäni pimeään istumaan. Minä asuisin vuoden Forksissa, Carlislen talossa. Purin hermostuneena huultani, tajuamatta sen olevan hyvin kipeä iskun jäljiltä. Miten kestäisin vuoden? Jos tuntisin samaa vetoa häneen aina vain, ei siitä kovin helppoa tulisi. Enemmän kuin vetoa se oli, pakko myöntää. Aina kun näin hänet, tunsin sydämessäni valtavaa kaipuuta – se oli kivun ja hyvänolon tunteen sekoitus. Hän alkoi muistuttaa kipulääkettäni. En ollut koskaan edes seurustellut pitkän ikäni aikana, ja nyt ihastuin minua vanhempaan mieheen joka oli naimisissa. Hyvä Bella, vanhempasi olisivat varmasti todella ylpeitä.
Hän palasi pian, sytyttäen valon – se häikäisi inhottavasti silmiäni ja siristelinkin niitä hetken nähdäkseni edes jotain. Huoneeseen saapui myös joitain hoitajia, jotka tutkivat veriarvoni ja kyselivät yleisesti vointiani. Vastaukseni olivat vain muminaa, kyllä, hyvältä tuntuu, joo. Olin niin keskittynyt Carlislen kasvoihin että unohdin jopa hetkeksi muut ihmiset huoneessa. Palasin todellisuuteen naama punaisena kun oveen koputettiin.
Carlisle asteli avaamaan oven, ja tervehtikin sitten siellä olevia ihmisiä lämpimästi. Minä koitin kurkkia hänen selkänsä takaa, onnistumatta. Keitä siellä oikein oli? Ja miksi he olivat minun huoneeni ovella? Kurkottelin kaulaani hermostuksissani ja koitin saada selvää nopeasta puheesta. Rypistin kulmiani ärtyneenä,
minäkin olen olemassa!
- Bella, tässä on perheeni.
Huoneeseen astui viisi ihmistä – ja minä en voinut tehdä muuta kuin tuijottaa. He kaikki olivat kuvankauniita, ja tunsin oloni hyvinkin rumaksi siinä maatessani. He näyttivät enkelikuorolta, kasvot olivat täydelliset ja sopusuhtaiset, vartalot solakat ja sulavat, miehillä lihaksikkaat ja hyvin vahvan näköiset. Hekö ovat muka 17-vuotiaita? Katsoin hyvin hämmentyneenä vaaleahiuksista naista, joka muistutti huippumallia. Pienempi, ja hiukan sirompi tummatukkainen tyttö taas puolestaan muistutti keijukaista. Pojat, tai miehiksi minä heitä kutsuisin, olivat kuin suoraan action-elokuvan kuvauksista. Hiuksetkin olivat kaikilla niin täydelliset että minun täytyi nipistää itseäni, vain todetakseni etten nähnyt mitään typerää unta.
Esme. Tiesin varmasti kuka se oli, heti kun näin hänet. Niin lempeät kasvot.. Kurkkuani alkoi kuristaa pahanolon tunteesta. Minä olin sika. Idiootti ääliö joka oli salaisesti lääpällään tuon naisen aviomieheen! Isabella Swan, häpeäisit! Poskillani kareili pieni puna, kun tervehdin heitä ujosti heilauttamalla kättäni.
- Minä olen Esme, ja tässä on Alice, Jasper, Rosalie, Emmet sekä Edward, Esme sanoi hymyillen ja osoitti vuoronperää jokaista – minä seurasin silmä tarkkana. Heillä kaikilla oli niin kauniit nimetkin!
- Toimme sinulle kukkia, Aliceksi esitelty tyttö sanoi ja pyrähti sulavasti sänkyni viereen. Hän laski lasiseen maljakkoon suuren kimpun vaaleita ruusuja, mitkä levittivät jumalaista tuoksua huoneeseen.
- Eh.. Kiitos todella paljon. Tunsin oloni täysin juntiksi, ja huoneeseen levittyi kiusallinen hiljaisuus. Onneksi Carlisle pelasti tilanteen – hän käski perhettään poistumaan.
Minä tosiaan tunsin oloni kovin pahaksi ja likaiseksi, joten en pystynyt katsomaan lainkaan Carlislen kasvoja, omatunto kolkutti kokoajan. Miksi minä? Miksen voinut rakastua vaikkapa johonkin hänen lapseensa? Samanikäiseen kuin minä? Olin aina ollut hiukan erikoinen. Nyt kaduin huultani purren valintaani jäädä vuodeksi. Pystyisinkö tukahduttamaan tunteeni vuoden ajan?
- Noniin Bella, oletko valmis aloittamaan harjoittelun? Carlisle kysyi ovelta viekas ilme kasvoillaan. Minä puolestaan taisin näyttää aika järkyttyneeltä.
- Osaatko tikata? Hän jatkoi ja astahti hiukan lähemmäs sänkyäni, vetäisten pöydän siihen, niin että olisin voinut vaikka kirjoittaa kirjettä siinä – outoa.
Pudistelin päätäni, en osannut, ainakaan kovin hyvin. Ensin olin vain opiskellut termejä, mutten koskaan tositoimintaan ollut päässyt, tai joutunut. Minä hiukan pelkäsin mitä seuraavaksi olisi tulossa, viiltäisikö hän käteensä haavan ja lankeaisi pöydälleni pyytäen apua? Toivottavasti ei. Seurasin hänen liikkeitään tarkasti – hän kävi sivukaapilla. Tikkausvälineet ainakin sieltä kaivettiin, mitä seuraavaksi..? Ja sitten purskahdin hyväntuuliseen nauruun.
-
Banaani? Katsoin häntä epäuskoisesti, yhä hymyillen. HARJOITTELISINKO BANAANILLA?
- Tämän parempaa et saa, hän naurahti ja laski banaanin sitten eteeni. Mmh, minulla oli hiukan likainen mielikuvitus ja puraisin huultani hermostuksissani.
- Ensin ihan perustikkausta, sitten hiukan vaativimpia. Tarvitsetko kirjaa apuna?
Pudistelin päätäni, ja aloin töihin. Se oli ensimmäinen katsaukseni tikkaukseen, joten luulin sen menevän huonosti. Aluksi se hiukan menikin, sillä tökkäsin itseäni sormeen ollessani niin hermostunut Carlislen läsnäolosta, kunnes se alkoi sujua. Me olimme oiva tiimi. Hän seurasi silmä tarkkana, ja minä työskentelin. Hiljaisuudessa. Kuulin sydämeni sykkeen hermostuneena rinnassani, ja monitorikin todisti sen olevan aika kiihkeää. Toivoin että hän luulisi sen johtuvan adrealiinista, ei hänestä. Ja huone oli jälleen täynnä sähköä.
