Nimi: Kyllä vaistomme tuntee sen
Kirjoittaja: Gwyn
Beta: rainna Vuotiksesta
Hahmot: Millicent ja Pansy
Ikäraja: K-11
Summary: Menneisyydestä ei puhuta. Millicent menetti isänsä sodassa, Pansyn isä on Azkabanissa. Paremman tiedon puutteessa tytöt rakentavat käsityksensä menneisyydestä äitiensä satunnaisten puheiden ja muiden tiedonmurujen ympärille.
Disclaimer: Hahmot ja maailma on Rowlingin, minä en omista mitään enkä saa tästä mitään taloudellista hyötyä.
A/N: Tarkoitus ei ole loukata ketään tai mitään.
"Sama kaiku on askelten,
kyllä vaistomme tuntee sen,
kuinka kumpujen kätköistä, mullasta maan
isät katsovat poikiaan."
~ Sillanpään marssilaulu
Pansy Parkinson:
Opin jo lapsena, ettei kaikesta saa puhua. Kysyin kerran, mitä isä oikein oli tehnyt joutuakseen vankilaan. Äiti vastasi vihaisesti, että pitäisin suuni kiinni asioista, joista en mitään ymmärrä, ei isä mitään pahaa ole tehnyt. Minun teki mieleni kysyä, miksi isä sitten on Azkabanissa, mutta äidin ilme oli niin torjuva, etten uskaltanut. Jotakin häpeällistä siinä selvästi on, jotakin, mistä pitää vaieta.
Et sitten levittele asioita kodin seinien ulkopuolelle, äiti sanoo. Ikään kuin edes tietäisin mitään, mitä kertoa eteenpäin. Ei äiti niistä asioista selvänä ollessaan koskaan puhu. Juovuspäissään hän innostuu toisinaan kertomaan sodasta ja siitä, mitä meikäläisille sodassa ja sodan jälkeen tehtiin. Joskus hän mumisee myös meikäläisten teoista, mutta yleensä hän vain tuijottaa tyhjyyteen ja sanoo, että silloin tehtiin kaikenlaista, mitä ei ole hyvä muistella. Ei niistä jutuista juuri selvää saa, enkä minä niitä lapsena välittänyt kuunnellakaan. Usein äiti vain itkee tympeää humalaista itkua ja sanoo, että tyhmää oli ollut sotasille lähteä. Jos hän vaan saisi isän vapaaksi ja takaisin kotiin, olisi hän valmis suutelemaan vaikka jokaista kuraveristä kiitokseksi, kuulemma. Joskus kysyn myöhemmin, äidin nukuttua pois humalansa, jostain mitä hän on humalapäissään puhunut, mutta äiti vain katsoo minua pitkään ja sanoo, että pidä tyttö huoli omista asioistasi.
Isän valokuva on salongin seinällä ja äidillä on toinen kuva yöpöydällään. Minunkin huoneessani on suuri kehystetty kuva isästä. Lapsena minusta tuntui, että hänen katseensa seurasi minua kotona kaikkialle, tuijotti aina ankarasti seinältä ja vahti jok’ikistä askeltani. Lopulta en enää kestänyt, vaan otin oman huoneeni seinällä olevan kuvan alas ja työnsin sänkyni alle piiloon. Äiti ei ole koskaan suuttunut minulle niin pahasti, mutta hänen kiukkuaankin enemmän säikähdin hänen kyyneleitään. Ei äiti yleensä selvin päin itke. Olin kuulemma luonnoton lapsi, kielsin oman isäni, joka oli aina halunnut vain minun parastani ja taistellutkin vain minun takiani. Sen jälkeen olen suorastaan pelännyt isäni katsetta ja minun on yhä vaikea katsoa valokuvia silmiin.
Isä on aina läsnä, vaikkei hänestä saa puhua mitään ja vaikken ole koskaan häntä nähnytkään kuin kuvissa. Kun tein pahojani lapsena, torui äiti, että mitä isäkin ajattelisi, jos tietäisi. Kun onnistuin jossain, kehaisi äiti, että kyllä isä olisi nyt ylpeä. Kotona kaikki liittyy aina isään, hän on läsnä kaikessa ja kaikkialla. Aloin vihata isääni.
Millicent Bulstrode:
Äiti huutaa usein unissaan. Älkää, ei, ei! Lopettakaa! Minä en tiedä, en tiedä mitään… Lopettakaa, minä pyydän, lopettakaa! Yritän tukkia korvat käsilläni ja toivon, että osaisin jonkin hiljennysloitsun. Äidin ääni kohoaa välillä kauhun ja tuskan täyttämäksi huudoksi, vaimenee sitten taas epätoivoiseksi aneluksi. Puristan kädet korville ja sopotan itsekseni: ”Minä tapan ne, tapan ne, tapan ne”. En tiedä, keitä ne ovat, saati sitten miten minä ne muka tappaisin. Toisinaan en kestä, vaan menen ravistelemaan äidin hereille. Hän takertuu minuun niin, että tekee kipeää ja tuijottaa kuin ei tuntisi lainkaan.
”Minä en kertonut niille! En kertonut mitään”, äiti huohottaa silmät täynnä ahdistusta. En osaa kuin nyökätä.
Äiti ei mielellään puhu menneistä, mutta joskus hän saattaa yllättäen kertoa jotain, sanoa ohimennen ikään kuin jonkin täysin yhdentekevän asian. Monesti painajaistentäyteisiä öitä seuraa kuumeinen siivouspuuska: äiti kuuraa koko talon, jynssää ja kiillottaa, touhuaa herkeämättä kuin ei uskaltaisi pysähtyä hetkeksikään. Tuollaisten hysteeristen siivouspuuskien aikana äiti laulaa kovalla äänellä balladia Rikimer Nottista. Osasin sen laulun ulkoa jo ennen kuin menin kouluun. Laulu kertoo kuolonsyöjästä, jonka aurorit veivät Azkabaniin ja kiduttivat siellä saadakseen tämän kavaltamaan toverinsa. Mutta Rikimer ei kertonut auroreille mitään ja lopulta he tappoivat hänet. Äiti kertoo, että myös hän on ollut vankilassa. Häntä kuulusteltiin ja kidutettiin, mutta hän ei kertonut mitään, vaikeni vain itsepintaisesti, puristi huulensa yhteen ja hyräili tuota balladia. Lopulta ne päästivät hänet vapaaksi, eivät kai uskoneet, että pienen vauvan äiti voisi oikeasti olla kuolonsyöjä.
Tiedän tuskin mitään niiden aikojen tapahtumista. En tiedä edes, olivatko vanhempani todella kuolonsyöjiä. He tukivat pimeyden lordia, mutta kuuluivatko he hänen eliittijoukkoihinsa? En usko äidin kuuluneen, isästä en tiedä. Hän kaatui pian syntymäni jälkeen, ennen sodan loppumista. Äiti ei puhu hänestä paljoa. Kun kysyn, vastaa hän vain, että isä oli sankari ja kuoli sankarin kuoleman. Taistelussako? Mutta äiti puristaa huulensa yhteen eikä vastaa.
Pansy Parkinson:
Eivät ulkopuoliset sitä luultavasti huomaa, eihän se heidän silmilleen kuulu, mutta me luihuiset olemme oikeastaan jakautuneet kahteen porukkaan. Ne ryhmittymät eivät ole syntyneet Tylypahkassa; Luihuiseen vain yksinkertaisesti päätyy suurin osa entisten kuolonsyöjien lapsista ja me azkabanilaisten lapset ja vapaitten lapset olemme kasvaneet vierastamaan toisiamme. Tai ehkä liioittelen nyt, luultavasti minä Millicentin ansiosta vaan näen tupamme kaksijakoisuuden kirkkaammin kuin useimmat muut. Jos rehellisiä ollaan, harva meistä oikeasti juurikaan välittää menneisyydestä. Harva meistä edes tietää siitä mitään! Ei niistä asioista puhuta.
Mutta minulle ja Millicentille jako on selkeä. Draco Malfoy esimerkiksi puhui heti ensimmäisistä koulupäivistä saakka isästään ja suvustaan kovaan ääneen ja minusta tuntuu, ettei hän ole koskaan huomannut, millaisen reaktion se meissä azkabanilaisten lapsissa saa aikaan. Me emme sellaisista juuri puhu. Jos katsomme toisiamme silmiin, niin viha ja katkeruus – jopa häpeä - sieltä näkyy, ei ylpeys. Kyllä mekin myöhemmin pimeyden voimilta suojautumisen tunneilla Millicentin kanssa puristimme käsiä nyrkkiin, kun siellä tunneilla puhuttiin sellaiseen sävyyn ankeuttajista ja sodasta ja kaikesta, mitä silloin ennen syntymäämme tapahtui. Teki mieli lyödä sitä opettajaa, Lupinia, oikein kunnolla. Draco uskalsi sille ilkeilläkin, mutta Draco ei kunnolla ymmärrä, mistä oli kyse – hän näkee vain varallisuuden ja yhteiskunnallisen aseman, ei menneisyyttä. Vapaitten lapset tuntuvat usein niin lapsellisilta!
Me azkabanilaisten lapset pidämme kai kuitenkin itseämme vähän parempina, jostainhan sitä ylpeä pitää olla. Kai siinä sellaista pientä katkeruutta on, meikäläisten ja vapaitten välillä. Ne eivät tehneet mitään entisten taistelutovereittensa auttamiseksi. Sinne ne meikäläiset mätänevät, Azkabaniin, eivätkä kaiken maailman Malfoyt tee mitään niiden hyväksi. Sitä emme voi oikein sulattaa ja se meidät taitaa vapaista ja vapaitten lapsista eristää.
Millicent ei salaile lainkaan sitä, että hänen isänsä kuoli sodassa, hän on siitä ylpeä. Hän tietää, että minun isäni on Azkabanissa ja tuntuu pitävän sitä hienona asiana. Dracon puheille Lucius Malfoysta hän sen sijaan sihahtaa vihaisesti. Jokainen kunniallinen velho on kuollut tai Azkabanissa, niin Millicent sanoo.
Usein minusta tuntuu, että Millicent vihaa kaikkea ja kaikkia. Kun professori Binns kertoo tunnilla sodasta ja pimeyden lordin kukistumisesta, nukkuu suurin osa luokkaa, mutta Millicent istuu selkä suorana ja puristaa sulkakynäänsä kasvot vitivalkoisina. Raahaan hänet nopeasti tunnin jälkeen ulos luokasta, ettei hän kävisi opettajan kimppuun tai tekisi muuta typerää, niin raivokkaalta hän näyttää. Hän kostaa aina tilaisuuden tullen niille eikä hän välitä säännöistä vähääkään – eiväthän nekään mistään säännöistä piittaa. Kaksintaistelukerhossa hän yrittää kuristaa Grangerin letukan, koska tämä on vihollinen. Luihuisen oleskeluhuoneessa hän yrittää rikkoa Dracon isältään saaman uuden hienon luudan, koska Dracon isä on luopio, joka on kääntänyt selkänsä omilleen ja veljeilee vihollisen kanssa.
Millicent Bulstrode:
Pansy väittää itsepintaisesti, että olin alusta asti vihamielinen Draco Malfoyta kohtaan, että syytin tätä tämän isän teoista ja etten edes antanut tälle mahdollisuutta. Pansy on väärässä: olin kyllä aluksi valmis kunnioittamaan Dracoa. Draco, kuten moni muukin, saattaa itse valita onko hän meikäläisiä vai vapaitten penikoita. Bellatrix Lestrange, josta olen lapsesta saakka kuullut tarinoita, on Draco Malfoyn täti. Mutta Draco teki itse valintansa: hän ylpeilee ennemmin luopioisästään kuin sankaritädistään ja se ratkaisee asian. Minä halveksin häntä.
Pansy on järkyttävän epätietoinen kaikesta. Hänen isänsä on azkabanilaisia, mutta silti hän ei ole ikinä laulanut Kuolonsyöjän hautaa eikä Jaloa taistoa. Hän ei edes vaikuta olevan ylpeä isästään, pikemminkin häpeissään. Näen heti, että hän on unessa ja otan tehtäväkseni herättää hänet. Se on helppoa. Hänenkin sisällään kytee oikeutettu viha ja katkeruus, tunteet on vain tukahdutettu ja kielletty, ikään kuin kyse olisi jostakin häpeällisestä ja pahasta. Valitettavasti itsekin tiedän vain vähän, kukaan ei suostu kertomaan minulle eikä tietoja ole helppo urkkia.
Koska äiti ei kerro minulle mitään historiastamme, päätän ottaa asioista itse selvää. Se ei ole helppoa, sillä sota halutaan unohtaa ja kaikesta vaietaan. Koulussa opetetaan tietenkin jonkin verran niistäkin asioista, mutta se on virallista, voittajien kirjoittamaa historiaa enkä usko siihen. En voi enkä uskalla kysyä keneltäkään, koulun kirjastostakaan ei löydy mitään. Kiellettyjen kirjojen osastolla saattaisi ollakin jotakin, mutta sinne ei pääse ilman opettajan lupaa enkä uskalla kysyä. Ehkä äidin painajaisten takia olen lapsesta asti pelännyt, että minut tai äiti haetaan yöllä, viedään kuulusteltaviksi, kidutetaan ja tapetaan. Kuten sankarit lauluissa ja tarinoissa.
Lopulta kaikki käy melko yksinkertaisesti. Menen Iskunkiertokujalla erääseen kirjakauppaan, jonka nimikyltistä kirjaimet ovat hilseilleet pois niin, ettei kaupan nimestä saa selvää. Liekö se omistajan tarkoituskin. Ei minun ikäiseni tyttö sinne yksin voi marssia, ei tietenkään, se on pahamaineista seutua. Mutta Carmelita-täti suostuu viemään minut sinne kun pyydän ja anelen. Sieltä, pienestä nuhjuisesta kirjakaupasta, löydän pari vihkollista kuolonsyöjälaulujen sanoja, jonkinlaisen poliittisen pamfletin sekä pienen kirjan, joka käsittää puheita ja esseitä. Nuo kirjat ovat minulle aarteita, ne ovat ainoa keinoni löytää vastauksia. Opin ne pian ulkoa ja täytän aukkokohtia parhaani mukaan yhdistelemällä satunnaisia tiedonmurusia. Näinkö historiaa kirjoitetaan?
Pansylle kerron löytäneeni lauluvihkot kotoa, ne ovat äitini vanhoja. Se ei ole suoranainen valhe, sillä tiedän äidin kyllä osaavan suuren osan noista lauluista ja hänellä olisi voinut olla nuo vihkot kotona. Ehkä onkin. Haluan kai luoda tietyn kuvan itsestäni ja perheestäni Pansylle ja koko maailmalle. Tajuan kyllä sepittäväni itselleni menneisyyttä, mutta loppujen lopuksi sillä ei ole merkitystä.
Etsin kotoa valokuvan, jossa vanhempani ovat nuoria. Isää en ole koskaan nähnytkään kuin kuvissa, mutta äiti on muuttunut paljon niistä ajoista. Haluaisin laittaa kuvan kultaisiin kehyksiin, mutta minulla ei ole varaa hankkia sellaisia, pitää tyytyä puisiin. Emme me köyhiä ole, mutta ei meillä ole tulojakaan. Äidillä ei ole mitään käsitystä raha-asioista, kuten ei minullakaan. Pääoma lojuu Irvetassa ja me syömme sitä vähä vähältä.
Laitan valokuvan koulussa yöpöydälleni ja kerron Pansylle vanhemmistani. Mitä en tiedä, sen sepitän itse lukemani ja kuulemani perusteella. Kerron isän kaatuneen taistelussa, kerron, että äitiä kidutettiin. Vanhempieni nuoruudesta en tiedä mitään, en muuta kuin että he lauloivat samoja lauluja, joita minäkin nyt opettelen. Ne laulut tuovat lähemmäksi isän, johon en koskaan saanut tutustua. Ne antavat minulle juuret ja menneisyyden.
Pansykaan ei tiedä paljoa vanhemmistaan. Hänen äitinsä puhuu vähän, kuulemma vain juovuspäissään. Pansy on valmis ihailemaan minun sankarivanhempiani, joten olen vuorostani valmis antamaan hänelle sellaiset. Hänen isänsähän on Azkabanissa, ilman muuta tämä on sankari! Pansy kertoo hieman nolona, että hänen äitinsä on juoppo, mutta olen valmis puolustamaan tuntematonta rouva Parkinsonia, joka on jäänyt yksin pienen lapsen kanssa, mies viety vankilaan, vastuu tyttärestä, ei ketään auttamassa ja tukemassa... Pansyn äidiltä vietiin kaikki: oikeus itsekunnioitukseen, oikeus historiaan. Mikä ihme se oli, jos hän tarttui pulloon!
Pansy ottaa kiitollisena vastaan maalaamani kuvan, vaikka minusta tuntuu, ettei hän oikein usko siihen. Lämpenen kuitenkin aiheelle ja puhun siitä hänelle aina tilaisuuden tullen. Kyse ei ole enää vain Pansyn äidistä vaan koko Britannian taikamaailman puhdasveristen noitien joukosta, jolta on viety kaikki ja joka on jätetty kärsimään hiljaa. Tuota joukkoa minä puolustan puhuessani Pansylle tämän äidistä ja hitaasti Pansy taipuu. Kai sisäoppilaitoksessa on helppo luoda itselleen ihanteellinen kuva vanhemmistaan.
Pansy Parkinson:
Millicent saa minut pikkuhiljaa ymmärtämään, mistä on kyse. Alan arvostaa ja ihailla isääni, joka meni vankilaan vakaumuksensa takia. Pyydän äidiltä isän valokuvaa ja pidän sitä makuusalissa vuoteeni vieressä kuten Millicentkin oman isänsä valokuvaa. Yritän kysellä äidiltä isästä, mutta äiti luo minuun pitkän katseen ja sanoo tiukasti, etten saa kuunnella Millicentin puheita, koska ne ovat vain valheita.
Millicent salakuljettaa Tylypahkaan kotoa löytämiään kuolonsyöjälaulujen sanoja ja yhdessä me laulamme niitä salaa ja luemme kuolonsyöjien kirjasia. Kun äiti saa tietää, saan selkääni; hän sanoo, että juuri tuon roskan takia isä nyt kärsii. Kysyn, eikö äiti halua kostaa, mutta hän sanoo, ettei se auttaisi isää yhtään. Silloin suutun. Sanon, että äiti on pettänyt isän ja että minä sentään tiedän velvollisuuteni taistella, jatkan isän kunniakasta työtä, seuraan hänen jalanjäljissään. Sanon olevani ylpeä siitä, että isäni on Azkabanissa, sillä jokainen kunniallinen velho istuu vankilassa tai makaa mullan alla. Seuraa ensimmäinen todella suuren riitamme. Äiti pakottaa minut antamaan hänelle jokaisen Millicentiltä kopioimani kuolonsyöjien kirjasen ja kaikki ne laulunsanat. Hän selailee niitä hetken ja heittää sitten kaiken tuleen sanoen, että se on roskaa. Hän julistaa, että kuolonsyöjät olivat väärällä asialla ja tekivät kauheita julmuuksia, mutta että se oli hullua aikaa eikä silloin kukaan ehtinyt ajatella. Isä kuulemma katuu nyt ja äiti toivoo, että hän saa vielä kerran armahduksen ja pääsee kotiin luoksemme. Voisimme elää kunnollista ja kunniallista elämää. Ei enää kapinoita tässä perheessä. En kuuntele vaan ajattelen, että äiti on selkärangaton surkimus, joka on hukuttanut aivonsa viinaan.
Millicent Bulstrode:
Minun isäni teloitettiin. Olen tiennyt lapsesta asti, että hän kuoli sodassa ja että hän oli sotasankari, mutta olen kuvitellut ilman muuta hänen kaatuneen taistelussa. Mutta näin se meni: Isä jäi vangiksi. Laski sauvansa ja antautui tai riisuttiin aseista ja pakotettiin nostamaan kätensä - en ole varma. Äiti puhuu milloin yhtä, milloin toista. Enimmäkseen hän ei suostu puhumaan koko asiasta, eikä sillä oikeastaan ole väliäkään. Oleellista on tämä: isäni ja muut vangit asetettiin seisomaan metsäaukiolle, aurorit kohottivat taikasauvansa ja lausuivat tappokirouksensa. Niin tekivät kunniakkaat aurorimme, ne hyvät ja oikeudenmukaiset. Voittajat.
Yritän kysellä äidiltä lisää. Miksi ne tekivät niin, mikseivät vieneet vankilaan? Äiti kohauttaa harteitaan ja sihahtaa jotain, mistä en saa selvää. Mutta minun on saatava tietää. Kyse on sentään isästäni, miehestä, jota en koskaan saanut tuntea. Miehestä, jonka aurorit teloittivat metsän laidassa ja jolla ei ole hautaa, jolle voisin viedä kukkia. Miksei ole hautaa? Eikö äiti saanut ruumista haudattavakseen? Toinen harteiden kohautus. Äiti kääntää päänsä pois ja näen, että häntä itkettää. Itkeköön, minun on saatava tietää totuus. Mitä oikein tapahtui?
Vähitellen saan kuulla yksityiskohdat ja kuva alkaa selkiytyä. Isäni oli suorittamassa pimeyden lordin antamaa tehtävää: joku velho aikoi naida jästin ja isäni oli osa rankaisuretkikuntaa, jonka tehtävänä oli tappaa kyseinen jästinainen sekä paikalla olevat kuraveriset ja antaa opetus sulhasmiehelle ja tämän sukulaisille, jotka olivat antaneet siunauksensa verenpetturuudelle. Aurorit ehtivät kuitenkin kesken kaiken paikalle ja kostoksi rankaisutoimenpiteistä he mestasivat ne kuolonsyöjät. Niin minun isäni kuoli, enkä koskaan saanut tavata häntä.
Pansy Parkinson:
Millicent taitaa vihata vapaita vielä enemmän kuin varsinaisia vihollisia. Ja minusta tuntuu, että siinä yhdessä ainoassa asiassa äiti on samaa mieltä Millicentin kanssa. Äiti sanoo, että Albus Dumbledore on hieno mies ja että hänen ansioistaan minäkin saan samat mahdollisuudet kuin joku aurorin kakara, vaikka olenkin kuolonsyöjän lapsi. Aivan toiseen sävyyn äiti puhuu Lucius Malfoysta.
Totuus on, että hyvin harva vapaista on kohottanut pikkusormeaankaan azkabanilaisten auttamiseksi. Äiti kertoo – humalassa, totta kai - että aluksi se oli liian vaarallista, jokainen pelkäsi joutuvansa pidätetyksi ja tuomituksi. Ei silloin aina edes järjestetty kunnollisia oikeudenkäyntejä, joten vähemmän syyllisetkään eivät uskaltaneet sanoa mitään. Nyt osa vapaista on kuitenkin vaikutusvaltaisia miehiä ja he voisivat turvallisesti tehdä aloitteen azkabanilaisten hyväksi. Äiti sanoo, että ainoa, joka on tehnyt mitään azkabanilaisten aseman parantamiseksi, on Albus Dumbledore, voittajien sankari. Hän vastusti kuulemma aikanaan kovaäänisesti ankeuttajien värväämistä Azkabanin vartijoiksi. Paljonpa siitäkin on meille ollut apua, ajattelen.
Kun kerron äidille seurustelevani Draco Malfoyn kanssa, ei äiti kuitenkaan sano ainuttakaan pahaa sanaa, toisin kuin Millicent. Äiti sanoo, että Dracon äiti on parempi kuin kaikki muut vapaat yhteensä. Kaikki ne muut olivat sodan jälkeen pitäneet päät painuksissa ja suut kiinni, mutta Narcissa Malfoy oli uskaltanut puhua ääneen Azkabaniin joutuneesta sisarestaan ja tämän aviomiehestä. Kun äiti on jo pahasti humalassa, kertoo hän, että hän ja Narcissa olivat parin muun naisen kanssa aiheuttaneet silloin sodan jälkeen melkoisen skandaalin voittajien tanssiaisissa: he olivat tanssineet mielenosoituksellisesti yksin, kuin menettämiensä puolisoittensa tai veljiensä näkymättömillä käsivarsilla. Katson äitiä, hänen kumaraisia harteitaan, pöhöttyneitä kasvojaan ja punoittavia silmiään enkä osaa kuvitella hänen tekevän mitään sellaista. Onko hän todella joskus uskaltanut?
Äiti sanoo, että Lucius on pistänyt Narcissan aisoihin, mutta ettei Narcissa silti unohda sisartaan eikä ystäviään vaikka muut unohtaisivatkin. Luulen, että Narcissa Malfoy on ainoa vapaa, jota äiti todella kunnioittaa. Ne muut syövät nyt voittajan kädestä ja kieltävät entiset toverinsa. Lucius Malfoykin ravaa ministeriössä harva se päivä eikä se siellä vankien asiasta puhu, vaan hoitaa omia bisneksiään.
Millicent Bulstrode:
Minä en tehnyt sitä! En koskaan kertonut heille… He kiduttivat, mutta minä en kertonut. Kukaan meistä ei kertonut. Äiti itkee. Ravistelen taas hänet hereille painajaisistaan, kun en kestä hänen huutoaan. Voiko pelot ja painajaiset periä vanhemmiltaan? Näen unta, että minua kidutetaan ja vaaditaan ilmiantamaan kuolonsyöjät. En suostu, en voi. Mutta kuulustelijat eivät anna armoa, he uhkailevat ja huutavat, kiduttavat, kiduttavat, kiduttavat. Yritän aamulla kysellä äidiltä. Mitä ne tekivät, kiduttivatko ne todella? Miten? Voiko siihen valmistautua jotenkin? Mutta äiti ei puhu. Hän tuhahtaa vaan katkerasti ja laulaa kovalla äänellä samalla kun pesee kuumeisesti ikkunoita.
Minun lapsuusajan sankaritarinani ja uneni ovat sellaisia: sankarit katsovat teloittajiaan suoraan silmiin vihaisesti ja puhumatta; eivät kidutuksien jälkeenkään ilmianna tovereitaan; menevät Azkabaniin pää pystyssä. Välillä ne ovat hyviä unia, joissa olen voimakas, äärettömän paljon halpamaisten kiduttajieni ja teloittajieni yläpuolella, kannan marttyyrinkruunua pää ylpeästi pystyssä. Yhä useammin ne kuitenkin ovat painajaisia, joissa olen yksin vihollisen armoilla ja tiedän, etten kestä, minusta ei ole tähän, en ole valmis. Jos ne haluavat, ne saavat minut murrettua. Jos eivät yhdellä, niin sitten toisella keinolla. Sillä tiedän, että kuka tahansa voidaan murtaa ja että minun marttyyritarinani ovat vain satuja.
Niiden painajaisten tunnelma jää pitkäksi aikaa mieleen ja ymmärrän äkkiä äitini siivousneuroosia. Painajaiset on saatava mielestä, ne tekevät minusta heikon ja pelkurin. Joskus katson ympärilleni koulussa ja mietin, tuleeko joku näistä ihmisistä kerran murtamaan minut. Mutta sitten nostan taas pääni pystyyn. Isäni teloitettiin, äitini kärsi vaiti kidutuksen. Minun on oltava heidän arvoisensa, minun on pystyttävä samaan. Katson koulutovereitani silmissäni viha ja katkeruus, haastan heidät katseellani: tehkää se, jos uskallatte, jos teistä on siihen. Minua te ette murra, kuten ette murtaneet muitakaan meikäläisiä.
Pansy Parkinson:
Menneisyydestä puhuminen aiheuttaa yleensä vain sodan minun ja äidin välille. Äiti on selkärangaton juoppo, enkä voi hyväksyä hänen sovittelevaa asennettaan. Äiti puolestaan suuttuu puheistani ja sanoo, etten ymmärrä niitä asioita. Isä ansaitsee vankeusrangaistuksen, siitä äiti ja isä ovat kuulemma samaa mieltä. Minä en.
Kerran huudan äidille, että Millicentin isä teloitettiin metsänlaidassa, Millicent kertoi, ja se kuolema on kostettava. Äiti kysyy hiljaa, tiedänkö mitä Roland Bulstrode oli tehnyt. Oli suorittamassa pimeyden lordin antamaa tehtävää, vastaan, rankaisemassa jotain verenpetturia. Kohautan harteitani; minusta se on ihan oikein. Äiti katsoo minua vakavasti ja sanoo: niin. Bulstrode ja ne muut olivat tappaneet nuoren jästinaisen ja kaksi kuraveristä lasta sekä näiden jästisyntyisen isän, ja se oli rumaa jälkeä. Sellaisia tappoja ei tehty nopeasti eikä kauniisti. Vanhemmat olivat joutuneet katsomaan lastensa kuolemaa, vaimo jästisyntyisen miehensä, sulhanen morsiamensa kuolemaa. Ne oli kangistettu niin etteivät ne voineet edes kääntää päätään pois. Oli pakko katsoa. Kun aurorit ehtivät paikalle, olivat kuolonsyöjät kiduttamassa eloonjääneitä rangaistukseksi siitä, että nämä olivat olleet osallisena verenpetturuuteen.
Se oli sota-aikaa, äiti sanoo eikä katso enää minua. Hän katsoo jonnekin muistoihinsa, tai ehkä hän vain tuijottaa eteensä jaksamatta muutakaan. Hän ei ole humalassa tällä kertaa, vaan puhuu selvin päin ja se selvästi tekee kipeää. En osaa sanoa mitään, kurkkua kuristaa omituisesti. Tietääkö Millicent tästä? Ymmärrän, ettei se ole oikea kysymys. Millicent ei välittäisi vaikka tietäisikin. Äiti sanoo, että ne aurorit olivat tulleet paikalle kesken kidutuksen. Ne olivat vieneet kuolonsyöjät metsän laitaan ja tappaneet sinne. Niin sota-aikana usein tehtiin, kummallakin puolella. Paitsi että kuolonsyöjät tekivät sen kivuliaammin ja hitaammin. Niin äiti sanoo.
Mutta niiden ei olisi tarvinnut, intän. Ne olisivat voineet ottaa vangiksi, viedä oikeuden eteen. Äiti kääntää päänsä pois, ei katso minuun. Niin, ei olisi tarvinnut, hän sanoo. Mutta silloin tehtiin niin, se oli sotaa eikä silloin ehditty miettiä mikä oli oikein ja mikä väärin.
”Älä sinä puhu asioista, joista et tiedä mitään. Äläkä kuuntele sitä Bulstroden tyttöä.”
Vasta myöhemmin tulen ihmetelleeksi, miten äiti muka tietää. Eihän hän ollut siellä. Miten hän siis voi tietää, mitä todella tapahtui? Jostain syystä en saa kysyttyä häneltä. Alan ymmärtää, miksi ihmiset haluavat unohtaa, miksi näistä asioista ei puhuta.
Millicent Bulstode:
Kun lehdet uutisoivat Azkabanin joukkopaosta, olen innoissani. Vihdoinkin! On jo aikakin, että otamme kohtalon omiin käsiimme, nousemme siitä häpeästä, johon voittaja on meidät painanut. Enää emme mielistele kuraverisiä, vaan voimme taas seistä pää pystyssä, ylpeinä. Leikkaan lehdestä paenneiden kuolonsyöjien valokuvat ja liimaan ne huolellisesti leikekirjaani. SANKARIMME JA SIJAISKÄRSIJÄMME, kirjoitan kuvien yläpuolelle otsikoksi. Haluaisin lisäksi vanhempieni kuvat sinne, ovathan hekin sankareita.
Katson Tylypahkassa vihollisten lapsia uhmakkaasti silmiin ja ajattelen, että ne ovat nyt minun tulevia vihollisiani. Kerran me vielä kohtaamme taistelukentällä. Ehkä minä ja Granger seisomme vielä kerran vastakkain ja sillä kertaa minä taitan hänen niskansa. En vihaa vapaitten lapsiakaan enää samalla tavalla kuin ennen, en nyt kun Azkaban on murrettu auki ja olemme jälleen yhtä, me pimeyden lordin kannattajat. On oikein, että juuri pimeyden lordi vapautti uskolliset seuraajansa Azkabanista, ei taikaministeriö jonkun Malfoyn painostuksesta. Parempi näin.
Taikakansojen joukko on yhtenäinen; kaikki esteet tieltään se kaataa, hyräilen koulun käytävällä kulkiessani. Olen valmis taistelemaan, jopa kuolemaan isäni tavoin tai kestämään kidutusta äitini lailla. Yllätyksekseni huomaan, etten osaa ajatella tämän edessä häämöttävän sodan voivan päättyä minun osaltani voittoon ja kunniaan. Minun sankaritarinani ovat lapsesta asti olleet marttyyritarinoita ja sellaisena näen unelmissani oman osani tässä siintävässä sodassakin. Kai meikäläiset ovat oppineet uneksimaan sellaisesta sankaruudesta.
Epilogi: toisaalla
He istuvat pöydän ympärillä, ihmisrauniot. Hiukset ovat kiillottomat, huovuttuneet; suurin osa miehistä ei ole ehtinyt edes ajaa partaansa. Iho on vahamainen, syvälle painuneet silmät tuijottavat tylsinä eteensä tai pälyilevät levottomasti ympärilleen. He ovat kovia miehiä ja naisia, kiveä. Kyllä he paljon ovat kestäneet, kokeneet – ja tehneet. Jokainen heistä on kiduttanut, jokainen on tappanut. Eivät he sellaisesta pidä lukua. Heitä ei murrettu helposti, he olivat nähneet ja kokeneet liikaa. Mutta vuosikausien huono ravinto, kylmä pieni sellikoppi ja ennen kaikkea täydellinen eristyneisyys ulkomaailmasta ja muista ihmisistä ovat pikkuhiljaa uurtanut heitä kuin vesi kiveä. Ei murtanut, ei, mutta uurtanut syviä juopia heidän sieluihinsa ja kasvoihinsa.
Eivät he kaikki ole enää siinä, kaikkien hermot eivät kestäneet vapautta. Matthew Parkinson pakeni heti vapauduttuaan ulkomaille, haaveilee kai aloittavansa siellä uuden elämän vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Ikään kuin se olisi enää mahdollista!
Vapausajan ensimmäiset murhat ovat jo takana – he ovat olleet vapaina alle kuukauden. Murhilla on erilaisia motiiveja, kuten yleensäkin. Aina jokin syy on, mutta harvoin uhri pitäisi sitä riittävänä. Nämä miehet ja naiset eivät kuitenkaan kysy edes itseltään onko syy riittävä. Sillä ei ole heille merkitystä. Heidän viimeisin uhrinsa on Hortensia Bulstrode. He tuomitsivat naisen kuolemaan, ei siitä tarvinnut edes neuvotella. Joku oli sentään kysynyt luvan pimeyden lordilta ja tämä oli myöntynyt. Kuolkoon, turha nainen.
Miksi Hortensia Bulstrode kuoli? Sen hänen tyttärensä haluaisi tietää, onhan äiti tämän silmissä sankari. Jos Millicent kysyisi, vastattaisiin hänelle, että aurorit veivät hänen äitinsä ja kiduttivat sekä kuulustelivat tätä Azkabanin uumenissa. He kertoisivat, ettei Hortensia Bulstrode puhunut sanaakaan ja aikansa kidutettuaan olivat aurorit surmanneet hänet ja kaivaneet nimettömän haudan Azkabanin muurien suojiin. Kaikki tämä tapahtui, niin he kertoisivat, yön pimeydessä eikä ministeriö koskaan sanoisi tästä sanaakaan. Uskoisiko Millicent? Luultavasti. Miksei uskoisi, kun juuri tällaisia tarinoita hän on kuullut lapsesta asti! Ne laulut ja tarinat ovat olleet pohja hänen todellisuudelleen, ne ovat hänelle totuus.
Ja silti se kaikki on valhetta. Nämä ihmiset eivät enää välitä siitä, mitä maailmalle sanotaan. Jos on omien joukkojen moraalin ja yhteishengen kannalta hyväksi luoda marttyyri ja kertoa vihollisen julmuuksista ja vainoista, sopii se heille. Niin on tehty ennenkin. Totuus kuitenkin on, että Hortensia Bulstrode kuoli omiensa käsissä, näiden Azkabanista karanneiden resuisten kuolonsyöjien toimesta. Tämä on jo sotaa ja sodassa tuomiot usein annetaan ja pannaan täytäntöön kentällä. Se ei ollut siisti teloitus.
Miksi he tekivät sen? Nämä ihmiset kärsivät Azkabanissa neljätoista vuotta ja haluavat nyt kostaa. Eivät oikeastaan vihansa tai katkeruutensa takia; viha ehkä pitää heidän mielensä koossa, muttei enää toimi motiivina. Heistä kuitenkin tuntuu, että kosto kuuluu asiaan. Kosto, oikeuden jakaminen, rankaiseminen. Niin tehdään. Siksi he surmasivat Hortensia Bulstroden, naisen, joka aikoinaan osti oman vapautensa kavaltamalla toverinsa ministeriölle.
