Kirjoittaja: Börje
Beta: Chewy, kiitos
Paritus: Paritukseton, Henkilöt ~ Tom Riddle, Evelyn
Genret: Angst
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Jonkin verran verta ja lapseen kohdistuvaa kidutusta
Vastuuvapaus: Tom kuuluu Rowlingille ja Evelyn miulle
A/N: Tosiaan osallistuu Yhtyeen tuotanto -haasteeseen, ja
HIMin kappaleella
Heartache every moment.
Kursivoiduissa kohdissa olen käyttänyt kappaleiden sanoja, yrittäen ujuttaa ne mukaan. Ensimmäinen kursivoitu pätkä on tuo HIMin kappale ja toinen on
Korvessa kulkevi lapsosen tieTuhka leijaili ilmassa, antaen surumielisen tunnelman poltetulle maaperälle. Lapsen itku täytti tienoon, eikä kukaan ollut lohduttamassa. Kukaan ei ollut hoivaamassa lapsen piiskaniskuista tulleita haavoja tai tulipalossa saatuja palovammoja.
Ruskeahiuksinen nuorimies seisoi palaneen kartanon edustalla ja nautti sekasortoisesta näkymästä. Lapsen itku nostatti sadistisen hymyn nuorukaisen kasvoille. Joku oli siis kuitenkin selvinnyt hengissä palosta.
Askel askeleelta mies lähestyi raunioita. Tuhka värjäsi maan harmaaksi ja askeleet jäivät näkyviin. Siellä täällä tuli vielä kyti, voimattomana ja katovana. Lapsi istui nurmikolla entisen kartanon takapihalla. Tyttölapsen hiukset olivat palmikoilla ja tuhka oli värjännyt vaaleita hiuksia sieltä täältä. Tytön kuvan kauniissa kasvoissa oli joka puolella nokea. Mies pysähtyi nyyhkyttävän lapsen eteen ja kyykistyi tämän tasolle.
Raunioissa kytenyt tuli antoi periksi ja muuttui tomuksi. Mies hymyili tytölle pehmeästi.
"Mikä on nimesi?"
"Evelyn", tyttö vastasi hetken mietinnän jälkeen. "Evelyn Rose Fermanagh."
Tyttö oli tunnetusta kreivi suvusta, tunnetusta jästisuvusta.
"Mikä sinun nimesi on?" Evelyn kysyi varovasti.
Evelyn nikotteli itkemisestä ja sormet hypistelivät likaista yöpukua.
"Tom", nuorukainen vastasi. "Tom Riddle."
Lapsen katse kohdistui taas raunioihin ja kyyneleet pyrkivät jälleen ulos. Kartano oli syttynyt sen väen vielä nukkuessa. Evelyn oli herännyt siihen kun heidän palvelijansa tuli repimään häntä hereille ja ulos turvaan tulipalolta. Hänet oli tuotu ulos ensimmäisenä ja sitten lähdetty kiireellä hakemaan muuta perhettä. Osa seinistä ja puisista perustuksista oli sortunut ja sisällä olijat olivat jääneet loukkuun.
Tom katseli kuinka Evelyn kertasi mielessään viime tuntien tapahtumia. Perheen ja palvelusväen tuskaista hengiltä palamista. Ajallaan hiljeneviä ääniä, kuinka vanhempien tuskan huudot olivat hiljalleen hävinneet. Tytön sisintä raastoi hiljainen tuska, suloinen kidutus.
Tom veti kaapunsa taskusta marjakuusesta tehdyn sauvansa. Evelynin katse kiinnittyi heti nuorukaisen pitelemään kepin pätkään.
"Miksi sinä kannat keppiä mukanasi?" Tyttö kysyi jo paljon rohkeammin.
"Kerrohan, minkä ikäinen olet?" Tom kysyi ja pyöritteli sauvaa kädessään.
"Yksitoista", Evelyn vastasi epäröiden.
Tom tuhahti huvittuneena. Tyttöhän menisi Tylypahkaan syksyllä. Niin menisi, jos ei olisi jästi.
"Tiedätkö mitä 'jästi' tarkoittaa?" Tom kysyi lähinnä huvikseen. Tietenkään tyttö ei tietäisi.
Evelyn pudisti päätään kulmat kurtussa. Tom hymyili lapselle myötätuntoisesti tämän tyhmyydestä.
"Entä uskotko taikuuteen?"
Uusi päänpudistus.
"Mikset?"
"Koska se on yliluonnollista. Isän ja äidinkin", Evelynin ääni särähti mutta tämä jatkoi urheasti. "mielestä on lapsellista uskoa semmoiseen."
"Mitä jos vanhempasi olivat väärässä. Mitä jos..."
"He ovat kaikessa oikeassa!" Evelyn sanoi korotetulla äänellä.
"...noituutta onkin olemassa? Ja yksi velho on juuri edessäsi?" Tom jatkoi kylmällä äänellä loppuun.
"Olet hullu", tyttö kuiskasi, sylkäisten sen kuin kirosanan.
Tom naurahti kolkolla äänellä ja lukitsi katseensa tytön kirkkaan sinisiin silmiin. Nuorukainen pudisti päätään ja sauva nousi osoittamaan tyttöä rintaan. Evelyn ei uskaltanut siirtää katsettaan pois Tomin ruskeista, tunteettomista silmistä. Hän tunsi kuinka puinen sauvan pää painoi rintaa sydämen kohdalta.
Hetken kaksikko oli hiljaa, tuuli suhisi hentona kuiskauksena korvissa. Kaksi hengitystä, toinen niistä hermostuneempi. Yhtäkkiä koko tienoon täytti tuskaisa kiljunta. Tyttölapsen kimeä kiljunta, joka kieli kivusta.
Evelyn piteli vatsaansa. Kipu oli tullut yllättäen ja tuntui kuin se voimistuisi koko ajan. Evelynia alkoi oksettaa. Tunne nousi pitkin kurkkua ja tyttö avasi suunsa kakomisreaktion vaikutuksesta.
Sekuntia myöhemmin Evelynin yöpaidan peittämät jalat olivat veren peitossa, tumman punaista nestettä valui myös leukaa pitkin kaulalle.
Tom hymyili tyytyväisesti Evelynin silmistä paistavalle pakokauhulle. Kirkkaan siniset silmät täytyivät tuskan kyynelistä ja tyttö oksensi taas.
"Uskotko jo noituuteen?"
Kiivasta pään nyökytystä ja uusi veren täyteinen oksennus.
"Etkö? Sepä harmillista", Tom sanoi ylitse vuotavan harmistuneesti.
Evelyn kirkui uudestaan kivusta, kuin tuhat veistä olisi iskenyt kehoon samalla hetkellä. Kädet ja jalat vääntyivät niille epäuskoisiin asentoihin. Veitsiä käännettiin.
Kyyneleet samensivat Evelynin näkökentän, taivas erottui vain tummana jossain kaukana. Ilma tuoksui loppukesältä, savulta ja ruoholta. Menetys, kaipaus rakkaiden pariin, tuskallinen kipu, tuo tuntematon ruskeahiuksinen Tom ja ennen niin epäuskottava taikuus.
"Kaunis taivas", oli viimeinen ajatus Evelynin kidutus-kirouksen alaisuudessa vietetyltä sekunnilla.
Viimeisetkin kyyneleet valuivat nuoren vaaleaverikön hiuksiin. Silmät olivat lasittuneet, kuolleet ja katsoivat taivaalle. Kaukaiseen avaruuteen, tummaan mereen.
"Tyttö pieni, kärsimäsi piiskaniskut muuttuvat tuhkaksi.
Silmissäsi hehkunut valo tomuksi. Kukaan ei pelasta suloisesta kidutuksesta.
Oletko eksynyt? Se on ikävää, mutta taivas ei auta. Se vie sinut mukanaan synkkään mereen.
Menetit kaiken. Oletko kykenevä, valmis, halukas päästämään irti? Kaiken kuluneen takia.
Elämä on sydänsurua, aina, joka ikinen hetki. Et alun alkaenkaan pääse pakoon.
Sydäntä raastavaa ikävää. Se elää loppuun asti sinun kanssasi.
Suloinen kidutus seuraa sinua. Taivaalliseen kärsimykseen, syvälle siihen suloiseen tuskaan.
Sielu ei kestä, koska on hauras. Se elää kanssasi, aina kuolemaan saakka.
Vaistoat vaaraa? Enkelit eivät hymyile, ne eivät halua, että luovutat. Luovuta.
Enkelit eivät hymyile sinulle. Eivät ilman Hänen vihaa."Tom kertoi lempeällä äänellä ja sulki Evelynin silmät. Lapsi makasi suorana ja näytti nukkuvalta. Vaaleat hiukset olivat levinneet nurmella pään ympärille kuin sädekehäksi. Tom silitti jo kylmennyttä poskea hellästi.
"Siellä täällä kulkee lapsosen tie. Häntä ei kukaan vahdi, ei kotiin kuljeta.
Pitkä matka ja kotia ei näy. Kukaan ei vierellä kulje ja enkelit eivät hymyile.
Pimeä tie. Korpit pimeässä pelottelemassa ja kivisellä tiellä voi kompastua. Ja kukaan ei vahdi.
Liukaskin tie on. Kulje varoen askelees. Katso tarkkaan missä jalkas kulkee.
Kuoppaan voi lapsen jalka upota. Kukaan ei auta, ei vahdi. Käsi ei ole kenenkään kädessä.
Tuol jossain kulkee lapsosen tie. Häntä kukaan ei kotiin johdata, kukaan ei perään katso.
Jos jostain kädestä saisit kiinni, et päästäis häntä pois.
Silti pitkä on vielä matka ja kukaan ei rinnalla kävele. Kukaan ei vahdi ja kotireitiltä eksyttiin.
Enkelit eivät hymyile."Tomin silmäkulmia poltti ja yksi kyynel karkasi vierimään pitkin poskea. Käsi ei siirtynyt pyyhkimään sitä pois, vaan antoi sen tehdä juovansa poskelle ja kuivua siihen. Loput kyyneleet hän piti kovan kuorensa alla.
Nuorukainen suoristautui, antaen katseensa levätä koko tuon ajan hiljaa makaavan Evelynin ruumiissa. Tuulen puuska pörrötti Tomin ruskeat hiukset pörrölle ja toi pari lehteä Evelynin päälle.
Vaimea poksahdus ja Tom oli poissa. Taivas oli alkanut menettää tummuuttaan ja aurinko puski jo horisontista herättelemään ihmisiä.
---
Kommenttit on kivoja
