Kirjoittaja: Suoviittamoondanceraudra eli tämä näin.
Ikäraja: Sallittuhan se.
Paritus: Severus/Hermione
Genre: Hurt/Comfort, angst, romance
Yhteenveto: Entä jos se, mitä luulen valvemaailmaksi on unta ja se, minkä ajattelen olevan unta onkin totta?
Varoitukset: Eipä.
A/N: Illanrattoteksti. En olis halunnu valvoa kahteen, muttei tämä pirulainen antanut jättää tekemättä. Hiih. Luen sen aamulla uudestaan ja järkytyn ja muokkaan. Älkää nirhikö väsynyttä ihmistä jolla oli liian kova luomisen tuska notta se oisi voinut mennä nukkumaan.
Tuntoaisti
”Ei nyt,” hän sanoi rauhallisesti, kuin ilmoittaen papereidensa olevan paljon seksikkäämpiä kuin minä ikinä. Toki tiesin hänen työnsä olevan tärkeää, sehän on selvä, mutta en tahtonut sen olevan tärkeämpää kuin minä. Tätä oli jatkunut jo aivan liian kauan, enkä voinut sietää sen jatkuvan näin. Minusta alkoi pikkuhiljaa tuntua, etten ollut olemassa ollenkaan ja hänkin oli vain sekava unikuva jostakin alitajuntani syövereistä. Itse asiassa ajattelin sitä hetki hetkeltä enemmän, päivä päivältä useammin. Minusta ei ollut elämiseen, sillä minusta ei tuntunut että olisin ollut edes olemassa. Kuinka minusta olisi voinut tuntua, kun kukaan ei välittänyt?
Hän ei ollut ainoa välinpitämätön ihminen elämässäni. Ystävistäni oli tullut etäisiä, vanhempani asuivat kaukana ja olivat kiireisiä, eikä minulla ollut ketään sukulaisia täällä. En minä olisi totta puhuen voinut puhua heillekään mitään mistään, mitä elämääni kuului, jos siihen nyt kuului mitään ollenkaan. Uni syveni koko ajan ja joka ilta nukkumaan mennessäni ajattelin, oliko valve-elämäkseni luulema todellisuus sittenkin unta ja uneksi luulemani valvetta.
Hän oli huomannut sen, hän huomasi sen heti. En ymmärrä, miksei hän voinut heti tehdä asialle mitään, vaikka tiesi. Hän tiesi varsin hyvin miltä minusta tuntui, sillä epätodellisuus huokui olemuksestani kilometrien etäisyydelle. Hän näki sen tavastani katsoa häntä miettiessäni, oliko hän siinä vai ei. Hän ei koskaan ottanut asiaa puheeksi eikä osoittanut pienintäkään merkkiä välittämisestä. Häntä ei kai kiinnostanut, etten kohta enää tiennyt kuka olin. Tietysti hänen tutkimuksensa olivat tärkeitä ja tietysti hänen työnsä killalle oli korvaamatonta ja tietysti minun olisi pitänyt olla vahva ja tukea häntä ja olla kuten kunnon vaimon kuuluu. Vaikka toisaalta, emmehän me olleet naimisissakaan, asuimme vain yhdessä. Olin huono nainen, mutta en välittänyt siitä, koska hänkin oli huono mies.
Edellinen ajatukseni oli epäreilu. Ei ollut oikeasti hänen vikansa, että olin muuttunut tällaiseksi. Se ei ollut kenenkään vika, en itse asiassa usko sen olleen edes oma vikani. En tiennyt ketä syyttää enkä tiennyt kenen puoleen kääntyä. Sitten eräänä päivänä huomasin, etten voisi enää elää epätietoisuudessa. Huomasin aikoja sitten, että kuuloaistini valehtelee jatkuvasti. Se valehteli minulle päivittäin, kertoi satuja joita ei ollut olemassakaan ja tosiasioita, jotka olivat tunnistettavissa valheiksi. Näköaistiin en ollut koskaan luottanut, sillä maailmassa oli niin paljon sellaista, mitä silmät eivät erota. Haju- ja makuaistini eivät toimineet, sillä olin liian jännittynyt ja ahdistunut huomatakseni vivahteikkaita makuja, joita hänen tekemässään ruoassa oli – itse tekemäni oli tietysti aina mautonta, mutta se nyt oli normaalia. Minulle ei jäänyt kuin tuntoaisti.
Sinä iltana hän viipyi kellarihuoneessa pitkään. Hän kirjoitti ylös jonkin uuden sekoitteen kaavaa, muutti, korjasi, täydensi, hioi, kaunisti, täydellisti. Ehkä hän oli tehnyt niin kerran minullekin, mutta jokin oli mennyt pieleen. Minulla oli päälläni vaaleanpunainen aamutakki, hänen mielestään järkyttävän ruma. Lattia tuntui kamalalta paljaiden jalkojeni alla, sillä viileään kiviholviin johti massiiviset, kalseat portaat, jotka askelma askelmalta muuttuivat kylmemmiksi. Hän ei huomannut minua saapuessani kelmeästi valaistuun huoneeseen, tai sitten hän ei vain kiinnittänyt minuun huomiota.
Hän oli lähdössä takaisin ylös huomioidessaan minut ensimmäisen kerran mitenkään. Hän katsoi lävitseni, mutta minä päätin, etten saisi pelätä enkä antaa itseni paeta tällä kertaa, joten kävelin hänen eteensä ja katsoin takaisin. Sitten uskalsin avata suuni.
”Koske minua,” sanoin. Hän ei sanonut mitään, hän odotti, että sanoisin jotakin muuta. Minun ei auttanut muu, sillä halusin tietää. ”Olenko minä tässä?” Hän vastasi kysyvällä katseella.
”Oletko?” hän kysyi pehmeästi.
”En tiedä. Kerro minulle,” vastasin. Minusta tuntui, että olisin voinut itkeä mutta tiesin, ettei minussa ollut yhtään kyyneltä itkettäväksi.
”Tule,” hän sanoi ja tarttui minua kädestä. Hänen kätensä oli vahva ja lämmin, ja minusta alkoi tuntua etteivät unet olleet sellaisia.
Hän istutti minut takan ääressä olevalle sohvalle ja istui viereeni. Tärisin varmaan ihan hirveästi hänen laskiessaan kätensä olkapäälleni ja tuodessaan kasvonsa lähelle omiani. Tällä kertaa hänen sanansa eivät olleet kylmiä.
Kiitos ajastanne, kylläpä näyttää pirun lyhyeltä tässä. Wordissa näytti enemmältä tuo, möh. Eipä sillä että se haittaisi.
Taustoja siitä taas puuttuu, kiitos hetkenlapsuuteni ja muun scheissen jota voi asioista syyttää. Tämä muuten kuuluu myös genrehaasteeseen, osioon Hurt/Comfort.
