Musteinen talvi
Author: Bloody Princess
Pairing: Bellatrix/Rodolphus, Narcissa/Lucius
Rating: K-11
Genre: Angst, one-shot
Summary: "Luulit että voit aina päättää kaikesta. Olit väärässä. Päätin, että lähden enkä tule takaisin. Avasin siipeni, ja lensin pois, sillä vaikka siipeni ovat tuskasta mustat, ne kantavat kyllä minne vain."
Disclaimer: Kaikki minkä tunnistatte J. K. Rowlingin omistamaksi, kuuluu hänelle.
A/N: Ensimmäinen ficcini, joten kirjoitustyyli saattaa olla paikoin vähän 'kokeilevaa' vielä, mutta toivon että pidätte tästä. ^^ Tai edes luette, jokainenhan saa päättää itse pitääkö vai ei. Idean sain erään kappaleen kautta, ja päätin etten anna sen karata, ja viivytyksistä huolimatta kirjoitin tämän valmiiksi. Kommentteja saatte antaa aivan vapaasti jos piditte, myös jos ette pitäneet. ^^ Kiitokset vielä Bad Girlille ja Haltiamielelle, jotka vaikuttivat siihen etten jättänyt ficciä kesken. ^^
***
23. joulukuuta, 1973
Lumihiutaleet leijailivat maahan hiljaisesti ja varovasti, aivan kuin peläten laskeutua routaiseen maahan tuolle pihatielle. Tie oli erehdyttävästi samanoloinen kuin muut seudun tiet, rauhallinen, hämärä, ja sen varrelle vuosien kuluessa rakennetut talot oli koristeltu joulua varten. Kuitenkin naapurustossa asuvat ihmiset välttivät tuon pihan ohi kulkemista, sillä kuulemma tuossa puutarhassa niin ylväänä kohoavassa kartanossa asui...
"Se hullu tyttö."
Bellatrix Musta istui kartanon kiviaidalla hapannaamaisena ja potki saappaallaan jäätä portinpielestä. Tämä päivä ei tosiaankaan ollut suunniteltu häntä varten, kuten ei mikään muukaan päivä, enää sen jälkeen kun hän oli päässyt pois Tylypahkasta. Tylypahkassa hän kyllä oli viihtynyt, mutta ei kotona, ja kotiin hänet oli tuomittu jäämään luultavasti loppuiäkseen, jos vanhempien puheisiin oli uskominen.
"Bella!"
Se oli hänen äitinsä. Bellatrix puuskahti äänekkäästi aivan kuin äiti olisi häirinnyt jotakin tärkeääkin, ja käänsi kasvonsa verkkaisesti ovelle.
"Narcissa ja Lucius tulevat kohta."
"Minä tiedän sen", Bellatrix mutisi, "et ole mistään muusta äännähtänytkään, sen jälkeen kun lukukausi alkoi."
"Mitä sinä sanoit?"
"En mitään mikä sinua kiinnostaisi. Ethän sinä muutenkaan ole kiinnostunut minun elämästäni!"
Hänen äitinsä katsoi häntä hivenen ylimielinen ilme kasvoillaan, ilme, jonka Narcissa-sisko oli täysin omaksunut äidiltään. Hän näytti siltä kuin aikoisi sanoa jotakin, mutta kääntyi sitten ympäri ja höpötti mennessään jotakin "jouluateriasta".
Bellatrix huokaisi.
Hänen pikkusiskonsa Narcissa, joka kävi seitsemättä ja viimeistä vuottaan Tylypahkassa, oli tulossa jouluksi poikaystävänsä Lucius Malfoyn kanssa. Bellatrix oli hyvin katkera siitä, kuinka äiti hyöri Narcissan ja Luciuksen ympärillä ja hössötti kuinka he ovat ihana pari. Äiti oli myöskin muutama vuosi sitten ilahtunut tavattomasti, kun kuuli Andromedan seurustelevan Ted-nimisen pojan kanssa, kunnes tuo ilme oli liuennut hänen kasvoiltaan nopeammin kuin kukaan ehti sanoa "verenpetturityttö". Niin, siskosten äiti oli saanut raivokohtauksen, kun kuuli Ted Tonksin olevan jästisyntyinen. Siinä oli suvun maine kovaa vauhtia katoamassa kuraveristen suohon. Andromedalle tuli hyvin selväksi, että kotiin hänellä ei enää olisi asiaa, ja hänen niin upeiksi suunnittelemistaan häistä tulikin hyvin pienet, sillä edes lähisukulaiset eivät sinne saapuneet.
Reilun vuoden myöhemmin Andromeda lähetti heille hyvin pienen ja varovaisen kirjeen, jossa hän kertoi synnyttäneensä tyttövauvan. Tyttö oli kuulemma metamorfimaagi, ja hänen nimekseen tulisi Nymphadora. Kirjeen lopussa Andromeda kysyi, tulisiko Bellatrix kenties lapsen kummiksi.
"Hah!"
Bellatrix sylkäisi maahan, aivan kuin hänen sisarensa ja kuraverisen miehen lapsen ajattelemisesta olisi tullut paha maku hänen suuhunsa. Luuliko Andromeda todella, että Bellatrix haluaisi olla puoli-kuraverisen tytön kummi? Puoliverisen saastan, joka oli niin oikukas ettei edes pystynyt pitämään hiuksiaan saman värisinä varttituntia kauempaa?
Bellatrix kirskutteli hampaitaan. Narcissan ja Luciuksen sietämisessäkin oli tarpeeksi. Ehkä juuri sen vuoksi, että perheen keskimmäinen tytär oli mennyt naimisiin kuraverisen kanssa, äiti tahtoi nyt enemmän kuin valtavasti että hänen kuopuksensa menisi puhdasverisiin naimisiin, ja siksi kaikin mokomin antoi Narcissan seurustella Luciuksen kanssa, vieläpä oikein kannusti häntä siihen.
Bellatrixista äiti ei ollut koskaan välittänyt kunnolla.
Tai ehkä oli, mutta aivan liikaa...
Äiti nimittäin ei ollut koskaan päästänyt Bellatrixia silmistään, piti häntä jonkinlaisena ongelmalapsena. Jo leikki-ikäisenä Bellatrixille oli tullut selväksi, että hän oli olemassa vain sitä varten, että äiti saisi komennella häntä. Häntä ei ollut koskaan päästetty kotipihaa kauemmas, ei välttämättä pihallekaan, jos hän ei ollut käyttäytynyt toivotulla tavalla. Tylypahkaan päästyään Bellatrix oli ollut onnensa kukkuloilla, oli saanut maistaa vapautta ja olla oma itsensä. Hän vietti lomansa mieluusti koulussa, mutta kesällä hän oli kitunut kotona ja kuluttanut aikaansa harjoittelemalla kirouksia. Koulun loputtua kaikki oli taas mennyt päin...
Bellatrix potkaisi kiukustuneena portinpylvästä, mutta sai siitä vain kivun varpaaseensa. Äiti oli edelleen koulun loputtua kieltänyt häntä poistumasta portin ulkopuolelle, ja siksi hän yleensä äitiä ärsyttääkseen istui aidalla aivan siinä sallitulla rajalla, ja hyppelehti välillä maahan ja takaisin, sillä silloinhan hän poistui pihatielle. Siellä hän oli, vankina omassa kodissaan, eikä saanut tehdä juuri mitään, mitä halusi. Äiti omien sanojensa mukaan halusi "kasvattaa hänet kunnolla", halusi että hän menisi säädyllisesti puhdasverisiin naimisiin, toisin kuin Andromeda. Bellatrix puhisi. Andromedahan oli nuorempi kuin hän, ja Narcissakin oli häntä nuorempi ja oli hyvää vauhtia muuttamassa pois kotoa, heti koulun jälkeen luultavasti, ja hän sai tehdä mitä vain halusi, eikä äiti välittänyt siitä eikä vahtinut häntä...
Narcissasta puheen ollen...
Vaaleahiuksinen tyttö käveli kevein askelin kohti porttia, vieri vieressä poikaystävänsä kanssa.
Narcissalla oli helmenvalkoinen kaapu, ja se korosti sievästi hänen kalpeaa ihoaan ja hiuksiaan, jotka valuivat hänen selkäänsä pitkin epäluonnollisen vaaleina ja puhtaina. Lucius oli Narcissan tapaan vaaleahiuksinen, hänen platinanvaalea tukkansa oli pidempi kuin silloin kuin Bellatrix oli nähnyt hänet viimeksi. Se ylettyi jo hänen leukaansa asti. (Bellatrix tukahdutti tirskahduksen.) Yllään hänellä oli ylellisen näköinen, musta kaapu.
Aivan kuin Narcissa olisi kuullut Bellatrixin ajatukset, juuri silloin hänkin kiinnitti huomionsa Luciuksen tukkaan.
"Miten pitkiksi sinä oikein aiot hiuksesi kasvattaa?" hän kysyi. "Ihan totta, Luc, ne ovat kohta samanlaiset kuin Severuksella."
Lucius naurahti.
"Severuksella? Sillä Kalkaroksen pojalla?"
"Niin... keitä muita sen nimisiä me tunnetaan?"
"Ollanpa sitä tuttavallisia, kun oikein etunimellä kutsutaan..."
"Mitä sinä oikein tirskut?"
"Ei sinulla suinkaan ole hänen kanssaan hieman, hm, läheisempiä välejä?"
"Mitä sinä tuolla tarkoitat?" Narcissa kysyi närkästyneen näköisenä.
"No", Lucius aloitti muina miehinä, "kun sinun ajatuksesi noin äkkiä häneen hypähtivät..."
"Säästä sanasi!" Narcissa puuskahti, "Ihan totta, luuletko sinä... hän... hän on pelkkä pikkupoika! Kolmasluokkalainen!"
"Sitä helpompi sinun olisi piiloutua hänen kanssaan luutakomeroon", Lucius nauroi.
Narcissa näytti hyvin loukkaantuneelta. "Kuule nyt... hän on vain samassa tuvassa kuin me, en edes tunne häntä hyvin! Ja sinähän se hänen kanssaan kaveeraat, kysy itse häneltä..."
"Voi Cissy", Lucius aloitti, selvästi nauttien Narcissan härnäämisestä, "nytkö sitä turvaudutaan Severukseen, vai?"
Narcissa kumartui ja poimi maasta kourallisen jotakin...
"Ei ei! Minä vain pilailin! Kyllä minä uskon!"
Narcissa kuitenkin viskasi erityisen ison lumipallon päin Luciusta.
"Siinä sinulle", Hän sanoi nauraen, kun Luciuksen niin-siistiksi-siloiteltu tukka sotkeentui hänen heittämästään lumipallosta, "kun kehtaat epäillä tuollaisia."
Luciuksen oli vuoro näyttää närkästyneeltä.
"Vastaisku...", hän mutisi, "Yrität puolustella häntä..."
Narcissa nauroi, ja kääntyi Luciukseen päin.
"Ihan totta, hän on koukkunenäinen, rasvalettinen rumilus!"
"Nyt päästään asiaan", Lucius sanoi, "mutta sanoit että minulla on samanlaiset hiukset kuin hänellä!"
"Voi Merlinin pöksyt, sinun hiuksesi ovat paljon siistimmät! Ja ne eivät ole mustat, saati rasvaiset!"
"Oliko edes järkeä keskustella minun hiuksistani, jos kuitenkin pidät niistä?"
Narcissa halasi Luciusta hymyillen ja jatkoi kävelemistä kuin mitään riitaa ei olisi ollutkaan.
Bellatrix yökkäsi. Mitään noin imelää hän ei ollut ikinä kuullut, jos ei oteta huomioon sitä kun... No, se olikin ihan toinen tarina. Bellatrix vaipui ajatuksiinsa...
Äiti oli tullut takaisin ovelle kuultuaan ääniä tieltä.
"Te tulitte!"
Äiti juoksi portista kadulle, eikä edes huomannut pamauttavansa portin Bellatrixin jaloille. Ehkä hän tekikin sen tahallaan...
Hän juoksi Narcissan ja Luciuksen luo.
"Narcissa kulta!" äiti henkäisi ja halasi Narcissaa, "Ja Lucius!" (Hän kätteli Luciusta.)
"Hei äiti", Narcissa sanoi ja vilkaisi sivusilmällä Luciusta hieman huvittuneena äitinsä käytöksestä.
"Menikö matka hyvin?" äiti kysyi, muttei jäänyt kuuntelemaan vastausta, "Te olette varmasti väsyneitä, olen laittanut jotakin pientä purtavaa..."
Bellatrix tuhahti. Hän tiesi äidin laittaneen ruokaa koko päivän. Miksi hän käyttäytyi noin typerästi kun Lucius oli paikalla?
"... Ja voitte tulla syömään milloin haluatte", äiti jatkoi ja pulputti kuin papupata, "saatte toki ensin kävellä puutarhassamme, vaikka eihän täällä mitään erityistä ole, muutama rumahko koriste vain, kasvithan ovat jo jäätyneet..."
Ja hän kiiruhti Bellatrixin ohi kuin tämä olisi ollut yksi hänen mainitsemistaan "rumahkoista koristeista".
Narcissa käveli häkeltymyksestä punastuneena Bellatrixin luo.
"Hei Bella."
"No tervepä terve, siskopieni!" Bellatrix puuskahti suuttuneena, ja varmisti ettei katsahtanut Luciukseen päinkään, Bellatrix nimittäin inhosi Luciusta.
"Öhm, mitä sinulle kuuluu? Äiti on nähtävästi taas hössöttänyt liikaa..."
"No niinpä on, mutta eihän sillä ole väliä, oma on asiansa!"
"Mikä sinun on, Bella?"
"Ei kuulu sinulle, eikä sinua kiinnostakaan. Mene nyt sisälle unelmaprinssisi kanssa!"
Narcissa katsoi Bellatrixia osin huolestunut, osin loukkaantunut ilme kasvoillaan, ja lähti sisälle vieden Luciuksen mukanaan.
Bellatrix jäi istumaan aidalle. Hänellä oli kylmä, mutta hän ei välittänyt. Ei millään ollut mitään väliä. Ei mitään väliä hänelle eikä muillekaan. Hän voisi vaikka kuolla, kukaan ei välittäisi. Kuinka hän pääsisi pois tästä tilanteesta? Äiti halusi hänen menevän puhdasverisiin naimisiin, ja tahtoi pitää hänet kotona siihen asti kun...
Yhtäkkiä ymmärrys jysähti Bellatrixin aivoihin... ja samalla tuska, sillä se oli jo myöhäistä...
Rodolphus Lestrange. Rodolphus olisi kyllä halunnut mennä kihloihin hänen kanssaan, hän oli kosinutkin, mutta se pöljä oli mennyt ja kysynyt hänen vanhemmiltaan. Olisi pitänyt koko jutun omana tietonaan! Äiti ja isä nimittäin eivät hyväksyneet ajatusta. Bellatrix ei tiennyt miksi. Rodolphushan oli puhdasverinen, kyllä äiti ja isä sen tiesivät, mutta heillä tuntui olevan jotakin sitä ajatusta vastaan. No, tavallaan Bellatrix ymmärsi heitä. Ei hän itsekään pitänyt Rodolphuksesta juurikaan, hänen ulkonäkönsäkään ei ollut miellyttänyt Bellatrixia, mutta jos he menisivät kihloihin...
Rodolphus oli torjutuksi tultuaan lähtenyt pois, eikä Bellatrix ollut häntä enää sen jälkeen nähnyt. Mutta hän oli kuullut Rodolphuksen liittyneen kuolonsyöjiin! Siinä se, hänen pitäisi etsiä Rodolphus käsiinsä, ja sitten hänkin voisi liittyä kuolonsyöjiin, ja hän pääsisi pois täältä! Hän voisi kuolonsyöjänä tehdä mitä huvittaa, eikä kukaan voisi estää.
Koko seuraavan yön Bellatrix valvoi miettien ideaansa. Olisiko se viisasta? "Äh, kuolonsyöjät eivät mieti mikä on viisasta", Bellatrix ajatteli ja käänsi kylkeä, "kuolonsyöjät tekevät mitä huvittaa eivätkä välitä seurauksista."
24. joulukuuta, 1973
Aamulla Bellatrix heräsi huonotuulisena. Mutta sitten hän muisti, mitä oli luvannut itselleen, ja hänen kasvoilleen nousi epäilyttävä virne. Hän katseli ympärilleen. Hän ei tiennyt, toteuttaisiko hän suunnitelmansa tänään vai jokin muu päivä, mutta hän päätti, että valmistelut olisi tehtävä ajoissa.
"Pitäisikö minun pakata?" hän mietti, mutta huomasi ettei hänellä oikeastaan ollut mitään tärkeää, mitä olisi tarvinnut. Hän voisi vain lähteä.
Salissa äiti ja isä odottivat jouluaamiaisen kanssa.
"Bella", äiti sanoi eikä vilkaissutkaan Bellatrixiin.
Bellatrix aikoi istua, mitä pikemmin hän voisi lähteä, sen parempi...
"Älä vielä aloita, hyvä tyttö!" äiti puuskahti, "Odota että Narcissa ja Lucius tulevat!"
Bellatrix löi nyrkkinsä pöytään.
"Olisit edes laittanut sievemmät vaatteet!" äiti puuskahti ja mulkoili Bellatrixia, "Tuo kamala kauhtana ei pue sinua!"
"Älähän nyt, kulta", isä sanoi, "hän on täysi-ikäinen, hän saa itse päättää, miten pukeutuu."
"Tuo mekko on aivan liian avarakauluksinen!" äiti puuskahti, "Tahdotko että kylillä puhutaan että tyttäremme on..."
"Siitä ei huolta ole", Bellatrix sihahti, "enhän minä saa ikinä poistua edes pihalta!"
Äiti vaikeni. Bellatrix mulkoili kumpaakin vanhempaansa. Miksei hän saisi tätä asua pitää? Bellatrix piti puvustaan, mekko jonka hameosa oli mustaa, kevyttä kangasta ja yläosana toimi musta nahkakorsetti. Vaikka äiti sanoikin sitä liian avarakaulaiseksi, niin mitä väliä sillä oli?
Narcissa ja Lucius astelivat saliin kuin olisivat alttarille menossa.
"Voi kultapienet!" äiti huudahti.
Bellatrix varoi visusti oksentamasta.
Narcissalla oli havunvihreä samettinen leninki, jonka kaulus ja hihansuut olivat lumenvalkeaa turkista. Hän näytti joulukuuselta. Luciuksella oli puolestaan samanvärinen kiiltävä kaapu kuin Narcissalla. Bellatrix arveli syvästi, että he olivat tietoisesti suunnitelleet asunsa samanvärisiksi.
"Emmeköhän käy syömään!" isä sanoi hymyillen pingottuneesti.
Bellatrix istui pöydän päähän. Narcissa istui häntä vastapäätä ja Lucius puolestaan Narcissan vieressä. Äiti istui Bellatrixin vieressä ja isä istahti äidin toiselle puolelle.
Bellatrix ei edes kiinnittänyt huomiota siihen mitä söi, vaikka äiti oli yrittänyt parhaansa ruoan suhteen. Hän keskittyi katselemaan Narcissaa ja Luciusta.
"Kiva mekko, Bellatrix", Lucius sanoi ilmeisesti vain saadakseen Bellatrixin kiinnittämään huomionsa itseensä hänen sijastaan. Bellatrix ei edes vaivautunut vastaamaan.
Äiti tuuppasi häntä kylkeen. Bellatrix käännähti äitiinsä päin ärtyneenä ja hiukset hulmahtaen kasvoille.
"Sano nyt jotakin!" äiti mutisi, "Tuo on epäkohteliasta."
"Niinkuin en tietäisi."
"Nyt sanot jotakin!"
Narcissakin rykäisi kimakasti häntä vastapäätä ja viittoili katseellaan Luciukseen päin.
"No huomenta vain, Lucius", Bellatrix ärähti, "toivon, ettet nukkunut paremmin kuin minä, sehän olisi epäkohteliasta, niinkuin äiti juuri asian ilmaisi."
"Bella!" äiti puuskahti.
"No mitä minun kuuluisi sanoa!?"
Ja äiti alkoi selittää hänelle kuin pikkulapselle: "Jos joku kehuu sinun vaatteitasi, vaikkeivät ne kauniit olekaan, on hyvä vastata samalla lailla."
"Valehtelu on rumaa", Bellatrix ilkkui, "mutta koska hänkin valehteli niin minulla on oikeus vastata samalla mitalla!"
Ja Bellatrix aloitti.
"Voi Lucius, näytät aivan lipeäkalalta jonka pää on uitettu kermaviilikastikkeessa. Tuo kaapu ei tosiaankaan sovi sinulle, ja hiuksesi ovat naurettavat! Kiitoksia, saanko nousta?"
Kaikki näyttivät tyrmistyneiltä, Narcissa tosin hieman huvittuneelta.
"Olitte mahtava yleisö", Bellatrix sanoi ja nousi ylös.
"Sinä et mene minnekään!" äiti kiljui, ja tarttui hänen käsivarteensa, "Sinä pyydät anteeksi ja nouset pöydästä samaan aikaan kuin muut!"
Bellatrix ei sanonut sanaakaan, riuhtaisi vain kätensä irti äitinsä otteesta.
Kukaan ei oikein ehtinyt ymmärtää, mitä oli tapahtunut, ennen kuin Bellatrix oli kadonnut lumimyrskyyn ovet paukkuen.
Aika kului, ja Bellatrixia etsittiin kartanon lähiympäristöstä, mutta mitään ei löytynyt. Äiti ja isä olivat ulkona, Luciuskin oli suostunut menemään joukon jatkeeksi, mutta Narcissa jäi sisälle. Hänellä oli aavistus, että Bella ei palaisi enää. Hän oli päättänyt lähteä, ja kun Bellatrix Musta päätti jotakin, siitä oli leikki kaukana. Hän katseli hiljakseen pimenevää pihamaata jäätyneestä ikkunasta alakuloisena. Mihin Bellatrix oli mennyt? Mitä hän oli tehnyt?
Bellatrix juoksi hiekkatiellä voitonriemuisena. Nyt hän oli näyttänyt muille, mitä mieltä oli sääntöjen noudattamisesta. Lumihiutaleet piiskasivat hänen kasvojaan, hänen hameensa lepatti jäätävässä tuulessa, mutta hän ei välittänyt. Hänen ainut määränpäänsä oli löytää Rodolphus. Hän muisti Rodolphuksen maininneen muuttaneensa pois kotoaan, jonnekin lähiseudulle, mutta kadunnimeä Bellatrix ei muistanut enää... Hän liikkui täysin vaistonsa varassa, ei miettinyt sen tarkemmin minne kulki, kiiruhti syrjäiselle hiekkatielle... Häntä väsytti, hän oli kulkenut jo kauan, muttei tiennyt monelta oli lähtenyt ja mitä kello oli nyt, eikä tiennyt kuinka kaukana kotoa oli...
Äiti ja isä olivat yhä ulkona kiertämässä tiluksia, toivoen lähestulkoon ihmettä. Lucius oli palannut sisälle Narcissan seuraan.
"Cissy? Itketkö sinä?"
Narcissa kuivasi kyyneliään hihansuuhunsa ja katseli turvonnein silmin ulos ikkunasta, jonka kylmä pinta oli peittynyt jääkukilla.
Narcissa ei vastannut.
"Kuule", Lucius aloitti hiljaa ja seisoi hyvän matkan päässä Narcissasta, "Bellatrix ei koskaan ole ollut ystävällinen kenellekään, edes sinulle. Miksi sinä murehdit häntä?"
"No kun hän on minun siskoni!" Narcissa puuskahti ja mulkaisi Luciusta, "Ja on varmaankin minun syyni, että hän lähti!"
"Sinun syysi? Kuinka se voisi olla sinun vikasi?"
"Älä sinä kysele, kun et mitään ymmärrä! Minä kun toivoin, että tämä olisi mukava joulu!"
Narcissa ulvahti ja juoksi pois salista kohti portaikkoa, juoksi yläkertaan huoneeseen, joka oli yleensä hänen ja paukautti oven kiinni.
Äiti ja isä palasivat sisälle. Äiti vaikeroi hiljaa.
"Tyhmä tyttö... typerä tyttö..."
"Älähän nyt, kulta."
"Miksi hänestä tuli tuollainen? Miksi hänestä tuli itsepäinen, itsekäs pölvästi, joka ei usko mitään eikä tottele muita?"
"Bella on aina ollut temperamenttinen, sen tietävät kaikki. Emme voineet estää."
"Mutta miksi, miksi hän karkasi?"
"No", isä aloitti ja näytti punnitsevan asiaa, "se vain oli hänen tahtonsa. Hän ei viihtynyt täällä."
"Pah, piruuttaan hän sen teki, tiesi että se järkyttäisi minua! Vai ei viihtynyt!"
"Hän oli aina kovin mukavuudenhaluinen, tahtoi saada toiveensa läpi hintaan mihin hyvänsä."
"Mitä pahaa minä muka olen hänelle tehnyt? Yritin vain suojella häntä pahuudelta..."
"Hän ei halunnut olla häkkilintu, totta kai hän tahtoi vapautta."
"Älä vaihda puheenaihetta!"
"En vaihdakaan. Et olisi voinut suojella häntä pahalta, jos hän ei saisi valita itse! Hänen pitää tehdä päätös! Jos yrität salata häneltä jotakin, totta kai hän ottaa sen selville itse."
"Selville minkä?"
"Pahuuden. Ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella, joten hän kiinnostui pahasta ja lähti sen matkaan."
"Ottamaan selvää! Kai minun tyttäreni tietää mikä on oikein ja mikä väärin? Hänen ei tarvitse lähteä kokemaan pahuutta ottaakseen siitä selvää!"
"Ei hän niin tehnyt. Minusta tuntuu että hän lähti tekemään pahaa."
"Se... se, ne...", äiti haukkoi henkeään, "Eikai se poika? Hänenkö takiaan hän lähti? Minä tiesin, tiesin että hän on huonoa seuraa Bellalle! Hän liittyi siihen jengiin..."
"'Siihen jengiin'? Tarkoitat kai, että Bella ryhtyi kuolonsyöjäksi purkaakseen koko elinikänsä aikaisen ahdistuksen, tuottamalla ahdistusta muille?"
"MITÄ!!? Bellako kuolonsyöjä!?"
"Niin se paha kiertää. Se on hyvin mahdollista."
"Mut... min... mut... Ei ole voinut."
"Bellatrixin tuntien, kyllä."
Äiti alkoi itkeä. "Minun tyttäreni... ensin Andromeda, nyt Bella... minä olen yrittänyt kasvattaa heidät hyvin, ja miten käy? He toimivat juuri niin kuin en haluaisi, vaikka yritän kasvattaa heistä kunnollisia puhdasverisiä noitia, jotka ovat ylpeitä suvustaan ja kantavat sen uljasta nimeä pystypäin, ensin Ada menee naimisiin saastaisen kuraverisen kanssa, sitten Bellatrix karkaa maailmalle ja liittyy kuolonsyöjiin... kunpa edes Narcissasta tulisi kunnollinen..."
"Älä sure. Pimeän Lordi kasvattaa Bellatrixia kyllä."
"Sitä minä pelkäänkin! Mitä jos Bellalle sattuu jotakin?"
"Kun on kysymys kuolonsyöjistä, mikään ei ole varmaa, mutta kyllä hän selviää. Hän on sitkeä."
"Voi Kirken kattilat..."
"Näin olisi käynyt joka tapauksessa joskus. Minä tiesin sen, sinäkin tiesit, olen varma siitä. Bella on aina ollut... tuollainen, mutta hän ei koskaan ole joutunut sellaisiin vaikeuksiin, joista hän ei olisi päässyt pois. Älä sure. Hän pärjää kyllä omillaan."
"Varmastiko?"
Bella oli niin väsynyt, että sydän tykytti. Pian hän olisi perillä, hän tunsi sen. Mutta ottaisiko Rodolphus hänet vastaan? Hän kulki kadunnimikyltin ohi. Lumi oli peittänyt kirjaimet, mutta Bellatrix arvasi, että sen täytyi olla tämä.
Hän kolkutti käärmemäistä ovenkolkutinta. Ei mikään hääppöinen koti tämä Rodolphuksen asunto, mutta jos Pimeän Lordi antaisi hänelle ruhtinaallisen palkinnon hänen hyväkseen tehdyistä töistä...
Rodolphus avasi oven. Hän oli laihanpuoleinen mies, suunnilleen Bellatrixin pituinen, ja hänen takkuinen tukkansa kasvoi huolittelemattomina suortuvina ja riippui suunnilleen ohimoille saakka. Hän näytti hyvin yllättyneeltä saadessaan vieraita näin jouluaattona.
"Kas, Bell..."
Bellatrix läppäsi Rodolphusta poskelle.
Rodolphus ei voihkaissut eikä kavahtanut, hän vain kysyi turhautuneena: "Mistä hyvästä?"
"Kosi nyt minua, senkin ääliö! Nyt kun sinulla on tilaisuus! Sinulla pitäisi olla sormus valmiina, tarjosit sitä minulle aikaisemmin! Hae se, nyt ennen kuin ehdin katua!"
Rodolphus kääntyi vikkelästi ympäri yhtäaikaa hämmentyneenä ja onnellisena, ja juoksi jonnekin sisemmälle taloon.
Hän palasi pian, nähtävästi ottaneena Bellatrixin huudon tosissaan, sillä hän juoksi eteiseen niin että jalat tuskin hipoivat maata, ja jarrutti niin äkisti että kaatui rähmälleen Bellatrixin jalkoihin.
"Ylös! Ylös, saasta, ja sormus tänne!"
Rodolphus nousi kaavut ryntyssä, avasi pienen rasian jossa oli hopeinen, pieni sormus ja aloitti vapisevalla äänellä: "Tahdotko sinä, Bellatrix..."
"Muodollisuudet pois!" Bellatrix kivahti, "Sormus nyt tuohon sormeen niinkuin olisi jo!"
Rodolphus hätkähti ja laittoi hopeasormuksen Bellatrixin vasemman käden nimettömään.
"No niin", Bellatrix aloitti, "päästiinpähän siitäkin. No nyt, Rodolphus! Sinäkö liityit kuolonsyöjiin?"
"Niin", Rodolphus sanoi ja katsoi yhä varuillaan Bellaa, kuin olisi pelännyt tämän tekevän jotakin harkitsematonta.
"Piirto." Bellatrix ei kysynyt mitään, hän sanoi sen vaativaan sävyyn, jolloin Rodolphus ymmärsi kääriä vasemman hihansa.
Bellatrix katsoi punaista pimeän piirtoa ihaillen.
"Hekö polttivat sen?"
"Niin."
"Miltä se tuntui?" Bellatrix kysyi, mutta katui lapsellista kysymystään heti ja sanoi: "Siis kuolonsyöjiin liittyminen?"
"Voi, olen odottanut tätä lapsesta asti", Rodolphus sanoi hiha yhä ylhäällä.
"Minäkin haluan tuollaisen", Bellatrix sanoi piirtoa viitaten.
"Mit... ahaa", Rodolphus sanoi. "Senkö takia tulitkin? Tahdoit vain liittyä hänen porukkaansa."
Bellatrix irvisti. "Kaikki aikanaan. Mutta olisi kai viisaampaa pitää häät ensin, ettei herätetä epäilyksiä."
"Häh? Aivan, joo..."
"Ensi viikolla, sopiiko?"
"Ensi viikolla!? Ensi viikolla?"
"Niin. Eipä sinne tarvitse juuri vieraita kutsua. Mennään vain, ihan sama."
Rodolphus näytti hämmentyneeltä. "Jos niin tahdot..."
Narcissa istui huoneessaan ja itki. Bellatrix, poissa... Mitä hän oli tehnyt? Ei kai Bella tosissaan ollut ajatellut, että... Narcissa nielaisi. Oliko tämä hänen vikansa? Voisiko olla?
Muutaman päivän kuluttua
Bellatrix nielaisi.
Hän näki piirin, joka koostui ainakin tusinasta henkilöstä. Kaikki mustissa kaavuissa. Piirin keskellä oli valtava noidankattila, josta nousi epämääräisiä höyryjä. Häntä oksetti tuo haju, hän melkein haistoi tuskan ja kuuli hiljaista kuiskailua tuolta padasta... Vai kuvitteliko hän vain? Eihän tuskaa voi haistaa, vai voiko? Oliko kipu vain hänen sisällään, kun hän mietti miltä piirron poltto tuntuisi... Ja kuiskivatko nuo muut, jotka olivat saamassa uuden jäsenen joukkoonsa?
Joku käänteli punahehkuista rautaa hiilissä kattilan alla. Bellatrix ei nähnyt raudan muotoa, ei tiennyt halusiko edes nähdä, mutta tiesi sen olevan pääkallo, jonka suusta roikkui käärme.
Tuo henkilö käännähti ja lipui Bellatrixia kohti... Bellatrix oli kuin transsissa... Pimeän Lordi, tämän yön jälkeen hän olisi osa hänen joukkojaan... Hän oli nähnyt hänet ensi kertaa tänään, ja Bellatrix tiesi jo että olisi mieluusti hänelle enemmänkin kuin pelkkä 'jäsen'...
Hahmo lähestyi... Hän nosti Bellatrixn kaavun vasenta hihaa, ja Bellatrix tarttui hihaan itse ja piti sitä ylhäällä vapisevin sormin... Hahmo piti rautaa vakain käsin, kuin olisi tehnyt tämän useita kertoja aiemmin, ja niin olikin... Hahmo puhui, puhui pitkään ja perusteellisesti, mutta Bellatrix ei kuullut sanoja...
Bellatrix tunsi, kuinka hehkuva rauta painettiin hänen käteensä. Sokaiseva kipu... Bellatrix pysyi niin arvokkaan näköisenä kuin osasi, vaikka hänestä tuntui että käsi irtoaa, siitä meni tunto, sitten tunto palasi hirveän tuskan kanssa, Bellatrix yritti olla huutamatta, vaikka hänen päänsä ei totellutkaan vaan tuntui halkeavan...
Sitten rauta otettiin pois. Bellatrix näki sen, mutta se ei paljoa lohduttanut, sillä kättä särki niin vietävästi...
Vedet kihosivat hänen silmiinsä, mutta onneksi muut nähtävästi luulivat niitä ilon kyyneliksi ja alkoivat hurrata. Bellatrixkin hymyili pingottuneesti ja katsoi Voldemortia, joka alkoi puhua jälleen, kertoa kuolonsyöjien toimintatavoista ja säännöistä hartaasti, mutta Bellatrix ei edelleenkään kuullut tai kuunnellut, hän tunnosteli kättään... Se tuntui hyvin aralta. Jäisikö se hänen loppuiäkseen tuon tuntuiseksi? Ainakin hän muistaisi ikuisesti, kenen riveissä marssii. Jos se koskee, koskekoot. Mitä väliä sillä oli? Hän oli nyt kuolonsyöjä. Maailman kaikki portit olivat avoinna hänelle kuljettaviksi, nyt se oli käynyt toteen.
31. joulukuuta, 1973
Narcissa käveli pihatietä hakeakseen postin laatikosta, johon aamupöllö yleensä pudotti postit, kun oli jokin merkittävä päivä, esimerkiksi tänään oli uudenvuoden aatto, ja pöllöilläkin oli oikeus lomaan eikä niiden tarvinnut tehdä töitä pidemmän kaavan mukaan. Narcissan kyyneleet olivat kuivuneet jo päiviä sitten, hän ei enää edes jaksanut itkeä, kun äiti hoiti sen puolen kyllä kaikkien puolesta. Hän oli kuitenkin edelleen ahdistunut siitä, mitä Bellatrixille oli tapahtunut, ja jokin omatunnoksikin kutsuttu ääni hänen sisällään tuntui syyttävän häntä jostakin. Hän ei koskaan voisi kertoa sitä muille, ei ikinä... Yksi kuuma kyynel läiskähti hänen poskelleen ja jäätyi siihen. Lumi narskui kenkien alla. Kaikki oli kaunista sinä talviaamun hiljaisuudessa, mutta Narcissa oli kuin sokea tuolle ilmiölle, mikään ei enää tuntunut miltään...
Hän avasi laatikon ja noukki päivän postit käteensä. Päivän Profeetta. Ei taaskaan muuta, vaikka Narcissa sisimmässään toivoi jotakin, edes pientä vihjettä Bellan olinpaikasta. Hän tarkasteli otsikoita... Vuoden parhaat uutisaiheet, koonnut Rita Luodiko, Impoon Ampiaisille rökäletappio huispausliigassa, Tylypahkalaiset pian taas koulutyön pariin, Wuoden Welhot- Ilotulite-etiketti, "Kuinka juhlia suojassa jästien katseilta."
Narcissa avasi lehden turhautuneena, ei taaskaan mitään epätavallista ollut tapahtunut missään... Ei siis ollut mahdollista, että kuolonsyöjillä olisi ollut erityisiä juhlanaiheita viime aikoina...
Mutta hänen avatessaan lehtikäärön, sen välistä lennähti lumihankeen jotakin... Kirje!
Narcissa sieppasi kuoren. Siihen oli kirjoitettu mustalla musteella osoite... ja Narcissa tunsi käsialan yhtä hyvin kuin omansa. Hän avasi kuoren väristen hiukan, ja luki:
Hei vanginvartijat, Cissy ja L.M. (Limainen Matonen) jos olet vielä siellä,
Minä en välitä tippaakaan mitä te nyt ajattelette, mutta saanen tiedottaa, että olen mennyt naimisiin Rodolphus Lestrangen kanssa ja liittynyt kuolonsyöjiin. Olinpaikkani ei kuulu teille, eivätkä myöskään suunnitelmani, mutta voitte olla varmoja että kotiin en ainakaan palaa. Minä en ihan totta välitä ja saan nyt tehdä mitä haluan, joku päivä voitte vaikka kotiin tullessanne löytää pimeän piirron talonne päältä.
Minulla on sananen sanottavana teille jokaiselle, sillä tämä voi olla viimeinen tilaisuutenne saada tietoja minusta:
Äiti, luulit että voit aina päättää kaikesta. Olit väärässä. Päätin, että lähden, enkä tule enää takaisin. Avasin siipeni ja lensin pois, sillä vaikka siipeni ovat tuskasta mustat, ne kantavat kyllä minne vain.
Isä, et koskaan puolustanut, kun äiti pompotti minua. Luulit että minun on vain hyvä oppia pärjäämään. Olit oikeassa, sillä ilman sitä en olisi osannut toimia oman pääni mukaan. Mutta minä en kiitä, olisin oppinut kuitenkin.
L.M, hanki elämä.
Cissy, tiedän mitä ajattelet nyt. Ihmettelet miksi tein tämän, vaikka sinä tiedät sen, paremmin kuin te muut. Ethän sinäkään minusta välittänyt, vaikka niin yritit teeskennellä sen jälkeen mitä teit. Olet typerä pikkulapsi, mutta kun pääset koulusta, paras tie on seurata jalanjälkiäni. Jos vielä joskus haluat nähdä minut, niin ryhdy kuolonsyöjäksi, tai ole edes yhteydessä kuolonsyöjiin, ei sinussa ole tarpeeksi päättäväisyyttä joukkoon liittymiseksi. Tee miten haluat, ei se minulle kuulu, mutta olit perheemme ainut lähes täysjärkinen, joten kuuntele sanaani. Mutta minä en unohda. Jos tapaamme vielä, kostan sinulle, eikä sielusi saa enää rauhaa, sillä sinä muistat, olen varma siitä.
Bellatrix,
Lestrange ja ylpeä siitä
Narcissa puristi kirjettä vapisevissa käsissään ahdistuksen kyynelten valuessa hänen poskilleen.
