Kiitos taas ihanista kommenteista (: Ne piristävät päiviäni mielettömästi (:
Tässäpä olisi 26. luku (: Toivottavasti pidätte (:
Kappale 26: Taistelu
Istuin taksissa ajatellen kahta vampyyriperhettäni ja olin surullinen, että he olivat huolissaan minusta. Samalla, kun he tiesivät, että voisin pitää huolta itsestäni, he olivat edelleen vahvasti tietoisia siitä tosiasiasta, että minä olin edelleen ihminen ja James oli vampyyri.
Taksi jätti minut äidin talolle ja juoksin sisään käyttäen vara-avainta, jonka äiti jätti aina teipattuna takapihan ulkopöydän alle. Kaikki näytti samalta, mutta totta tosiaan, kun tarkistin kotivideomme, yksi oli poissa. Hän oli ottanut sen mukaansa.
Sen jälkeen, kun olin varmistanut, että talo oli sievä ja siisti ettei äiti huomaisi mitään, kun hän tulisi kotiin, lukitsin talon asetin vara-avaimen paikalleen ja suuntasin katua alas balettistudiolle. Etsin kilpeni avulla ja löysin Jamesin piileksimässä yhdessä studion takahuoneista. Onneksi koko paikka oli tyhjä – nähtävästi kukaan ei tullut sinne yleisinä vapaapäivinä.
Avasin oven itsevarmasti ja astuin sisään lukiten oven takanani siltä, että joku ihminen päättäisi olla liian seikkailunhaluinen ja tulla lähelle. Kun olin sisällä, pystyin kuulemaan äitini paniikkiset huudot. Näytellen osani syöksähdin ääntä kohti huutaen: ”Äiti äiti! Olen täällä, missä sinä olet?” Lähestyin ääntä kiskaisten huoneen oven auki, mistä ääni tuli. Sisällä huomasin TV:n soittavan kohtausta, jonka muistin itsestäni lapsena Volterrassa. Virnistin – minulla oli James juuri siellä missä halusinkin nyt.
Tunsin hänen hiipivän hiljaa taakseni, mutta en ollut peloissani – kilpi oli turvanani, olin laajentanut sitä niin, ettei hän pääsisi jalkaa lähemmäs minua.
”Hyvin tehty Bella, tuo oli erittäin nopeaa”, hänen synkkä äänensä kehui minua.
Edelleen näytellen heikkoa ja kauhuissaan olevaa ihmistä, pyörähdin ympäri antaen itseni vetää syvään henkeä ja henkäistä yllätyksestä. ”Missä äitini on?” kysyin, ääneni tärisi harkitusti.
Hän nauroi, ilkeä virnistys ilmestyi hänen kasvoilleen. ”Äitisi on kunnossa Bella, oikeastaan minulla ei ole aavistustakaan missä hän on – minulla ei ollut häntä koskaan”, hän sanoi vahingoniloisesti.
”Sinä huijasit minua”, syytin, ääneni värisi edelleen.
”Tietenkin.” Hän kuulosti omahyväiseltä. ”Kuinka muuten olisin saanut sinut karkaamaan niiltä pieniltä suojelijoiltasi ja tapaamaan minut täällä?”
Pysyin hiljaa pohdiskellen kuinka paljon hän paljastaisi. Hän veti videokameran esille ja alkoi kuvata kauhistunutta naamaani. ”Katsos Bella”, hän selitti, ”Minulla oli sellainen tunne, että haluaisit mennä jonnekin missä tuntisit olosi turvalliseksi – ihmisillä näyttää aina olevan tunne mennä jonnekin heille tuttuun paikkaan, kun he pelästyvät. Joten pyysin Victoriaa murtautumaan kouluusi ja hankkimaan tietosi – olet ainoa Isabella koko koulussa. Kuvittele ilahdukseni, kun sain tietää, että sinulla oli äiti asumassa Phoenixissa. Tietenkin suuntasin tänne heti sen aavistuksen takia, että voisin löytää sinut täältä ja olin erittäin tyytyväinen, kun Victoria kuuli sattumalta kumppanisi Alaskan lentokentällä sanovan, että hän oli ottamassa lennon tänne. Se vain vahvisti epäilykseni, että olit jo täällä.”
Annoin hänen jatkaa nautintoaan tyytyväisenä, että hän oli pudonnut suoraan käsiini. ”Tietenkin olin hieman pettynyt, kun äitisi ei ollut täällä – olin suunnitellut käyttäväni häntä syöttinä.” Värisin tuolle ajatukselle. ”Mutta, kun löysin kotivideonne, tajusin pian, etten tarvitsisi häntä sittenkään.” Hänen silmänsä kimalsivat pimeässä – syvän tummanpunainen väri kertoi minulle, että hän oli nälkäinen.
”Minun täytyy myöntää, että kaikkien vuosieni aikana sinä olet toisiksi houkuttelevimman tuoksuinen ihminen, jonka olen tavannut. Ensimmäinen oli laulajani.”
Hänen silmänsä välkkyivät syvää raivoa ajatuksesta. ”Hänen oli tarkoitus olla lahjani. Mutta eräs toinen vampyyri varasti palkintoni minulta – keltasilmäinen eläimistäjuoja kuten sinun pieni perheesi. Hän oli mielisairaalassa tuskin tietoisena häntä ympäröivistä asioista, mutta vampyyri rakastui häneen.” Hän tuhahti tuolle. ”Sen täytyy olla ruokavalion sivuvaikutus – he kaikki tulevat hulluiksi. Joka tapauksessa hän sai selville, että olin hänen pienen lemmikin perässä ja hän muutti hänet ennen kuin pääsin hänen luokseen.” Hän pysähtyi hetkeksi. ”Kuvittele yllätykseni, kun löysin hänet laumastasi.”
Silmäni levisivät. Olin ollut oikeassa – hän tiesi Alicen menneisyydestä. ”Alice”, kuiskasin.
”Kyllä”, hän vahvisti. ”Kun olen valmis kanssasi, etsin hänet ja tapan hänet – hän ei tule olemaan tahra täydellisessä luettelossani enää pitkään. Tapoin sen vampyyrin, joka muutti hänet”, hän murisi nyt. Ilkeä kimallus hänen silmissään oli nyt voimakkaimmillaan.
Sitten hänen käytöksensä muuttui, katse hänen kasvoillaan oli nyt viekas. Hänen äänestään tuli pehmeä ja vakuuttava. ”Nyt Bella, vain koska sinun elämäsi päättyy täällä ei tarkoita sitä, että metsästykseni olisi ohi. Odotan oikeasti innolla kumppanisi tuloa perääni kostaakseen kuolemasi.” Hänen silmänsä kimalsivat sairaalloisesta innostuksesta. Hän zoomasi kameran kasvoilleni. ”Rukoile häntä kostamaan kuolemasi”, hän kehotti.
Pysyin hiljaa luoden vihaisen tuijotuksen hänen suuntaansa. Nyt, kun minulla oli varmistus hänen tietämyksestään Alicesta, oli aika lopettaa teeskentely. Vapisin kauttaaltani – en pelosta, vaan raivosta. Kuinka hän uskaltaa yrittää satuttaa Alicea? Kuinka hän uskaltaa uhata perhettäni ja kumppaniani?
Hän ei pitänyt hiljaisuudestani. Hän käveli lähemmäs; uhkaava ilme kasvoillaan. Mutta minä olin tiputtanut pelon julkisivuni. Tuijotin häntä vihaisena takaisin.
”Pyydä häntä kostamaan kuolemasi Bella!” hän huusi minulle; raivoissaan siitä, etten totellut häntä ja ärsyyntyneenä, kun en enää näyttänyt pelokkaalta.
”En”, sanoin lujasti. Kiedoin kilpeni videokameran ympärille pakottaen sen pois hänen käsistään ja asettaen sen turvallisen välimatkan päähän meistä niin, että se kuvasi edelleen. Hänen vihansa muuttui yhtäkkiä varovaiseksi, kun hän tuijotti minua järkyttyneenä.
”Telekinesiaa?” hän kuiskasi silmät suurina.
”Arvaa uudestaan”, murisin heittäen kilven häneen ja lähettäen hänet törmäämään seinään.
Hänen katseensa muuttui häijyksi, kun hän nousi ylös ja loikkasi minua kohti muristen uhkaavasti. Heitin hänet takaisin uudestaan muristen takaisin hänelle.
Tällä kertaa hän pysyi alhaalla jonkun verran, hänen ilmeensä muuttui hieman mietiskeleväksi. Virnistin voitonriemuisena. Jos hän ajatteli, että päästäisin hänet menemään, hän oli pahasti erehtynyt. Ennen kuin hän ehti tekemään mitään liikkeitä pakenemiseen, tartuin häneen kilvellä ja raahasin häntä luokseni. Hän rimpuili epätoivoisesti näkymätöntä voimaa, vastaan, joka siirsi häntä luokseni. Tiukensin kilpeäni, hän parkaisi kivusta.
Kun hän oli parin jalan päässä minusta, painoin hänet alas polvilleen niin, että hän katsoi ylös minuun. ”Miltä tuntuu, kun saaliistasi tulee saalistajasi?” haastoin häntä. Raivoni oli nousemassa huippuunsa nyt.
Hän pysyi hiljaa, hänen silmänsä ristiriitaisina, mutta hänen kasvonsa näyttivät päätöksen pysyä hiljaa. Puristin yksinkertaisesti kilpeäni uudelleen saaden aikaan enemmän huutoa. ”Pidätkö siitä, että tunnet saman kuin uhrisi? Löydätkö mielihyvää kiduttaessasi heitä sairailla leikeilläsi?” murisin hänelle.
Hän ei näyttänyt pätkääkään katuvalta. ”Kyllä”, hän sanoi, hänen silmänsä haastoivat minua tekemään jotain sille. ”Mutta sinä et ole kuten minä, sinä et tapa muita. Sinulla ei ole tarpeeksi voimaa tappamaan minua”, hän härnäsi.
Katseeni muuttui tummemmaksi. ”Päinvastoin James; sinä et ole ensimmäinen vampyyri, jonka olen tappanut ja en todellakaan usko, että olisit viimeinen. Mutta ymmärrä tämä; minulla ei ole minkäänlaista ongelmaa tappaa joku, joka pelaa sairaita, sadistisia pelejä kuten sinä – itse asiassa en tunne hitustakaan syyllisyyttä siitä.”
Hänen silmänsä levisivät paljastukselleni ja ensimmäistä kertaa näin epävarmuuden kipinän kulkevan hänen kasvoissaan ennen kuin se rentoutui takaisin härnäävään virnuiluun. ”Jos tapat minut, Victoria tulee perääsi”, hän uhkasi.
Nauroin. ”Sitten annan hänelle onnellisena saman kohtalon”, ilmoitin hänelle rauhallisesti. Päättäväisyyteni tuli voimakkaammaksi, tajusin, ettei minulla ollut paljon aikaa ennen kuin Cullenit saapuisivat. Epäilemättä Alice tiesi tarkalleen missä olin. Oli aika nähdä mitä muuta saisin Jamesista irti. ”Mitä muuta tiedät Alicesta?”, kysyin vaatien.
Hän tuijotti minua vihaisesti pysyen hiljaa. Hymyilin yksinkertaisesti puristaen kilpeäni hänen pikkusormensa ympärillä, kunnes se irtosi ja putosi lattialle hiljaisesti tömähtäen. James vaikeroi kivusta ennen kuin hän kokosi itsensä ja tuijotti minua vihaisena. ”Ala puhumaan nyt tai menetät koko kätesi”, uhkasin.
”Jos sinä aiot muutenkin tappaa minut, niin miksi minun pitäisi kertoa sinulle mitään?” hän ärähti.
”Jotta kuolemasi olisi nopea”, vastasin. ”Jos et vastaa kysymyksiini, revin hitaasti ja kivuliaasti sinun raajasi yksi kerrallaan irti samalla, kun sinä huudat ja anelet armoa – armoa, mitä et koskaan antanut kenellekään uhreistasi.” Olin päättänyt, että hänen pitäisi maksaa siitä mitä hän oli tehnyt. Leikkasin toisen hänen pikkusormistaan irti tuntien sairasta voimantunnetta, kun hän parkaisi kivusta. ”Sinun koko kätesi on seuraavana”, varoitin.
Hän alkoi puhua. ”Hänen nimensä oli Mary Alice Brandon – hän syntyi Biloxissa ja hän joutui mielisairaalaan nuorena sen vuoksi, että hän näki näkyjä tulevaisuudesta. Hänellä oli sisar, jonka nimi oli Cynthia. Hänen vanhempansa pistivät hänet mielisairaalaan ja sitten väittivät, että hän oli kuollut – he jopa antoivat hänelle haudan.” Hän naurahti synkästi. ”Päiväys hänen hautakivessään ja hänen sisäänkirjautumislomakkeissaan oli sama. Sillä eihän häntä kukaan olisi kaivannut, jos olisin tappanut hänet, itse asiassa päättelin hänen perheestään, että he olisivat ottaneet mielellään vastaan hänen kuolemansa, jotta heidän ei olisi pitänyt maksaa laskuja mielisairaalasta. Minä olisin tehnyt heille palveluksen.”
Hän kuulosti niin varmalta tuosta, että se karmi selkäpiitäni. Vihani kasvoi enkä voinut enää pidätellä sitä. ”Tämä on Alicelta”, murisin ennen kuin tartuin hänen päähänsä suojatuilla käsilläni ja väänsin kovaa repien sen pois. Murskasin hänen ruuminsa kokonaan kilvelläni, hänen elämänsä päättyi kovan kirkumisen säestämänä.
Rauhotuin tuon jälkeen hitaasti käyttäen kilpeäni repimään hieman puisesta lattiasta ja pinosin niitä vampyyrin paloja vasten. Kaivaen taskujani vedin ulos sytyttimen, jonka Felix oli antanut minulle vuosia sitten ja näpäytin sen auki. Kumartuen alaspäin olin juuri sytyttämässä hänet tuleen, kun ovet aukesivat kovalla rysähdyksellä. Suoristuin nähdäkseni Cullenien kiirehtivän sisään kasvot huolestuneina ja pelokkaina.
Heidän huolestuneet kasvonsa muuttuivat järkyttyneiksi, kun he katsoivat lattialla olevia Jamesin murskattuja ruumiinosia, suurta puukasaa ja sytytintä käsissäni. Edward oli ensimmäinen, joka ryntäsi vierelleni tarttuen minuun ja pitäen minua tiukasti. ”Luojan kiitos, olet kunnossa”, hän kuiskasi, kun hän hautasi nenänsä hiuksiini.
Kun adrenaliini alkoi hälvetä, huomasin kuinka paljon energiaa tämä yhteenotto Jamesin kanssa oli kuluttanut ja luhistuin hänen käsiinsä nauttien hänen kanssaan olemisen tunteesta. ”Minulla oli ikävä sinua”, kuiskasin.
Hän huokaisi. ”Minullakin oli ikävä sinua. Olin niin huolissani Bella.” Hän vetäytyi kauemmas katsoakseen minua silmiin. Hänen kultaiset silmänsä olivat vakavat ja huolestuneet. ”Ole kiltti äläkä tee mitään tuollaista enää koskaan uudestaan”, hän kerjäsi. Minä vain nyökkäsin hyväksyvästi.
Emmett keskeytti syleilymme. ”Bella, etkö olisi voinut odottaa? Halusin tapella hänen kanssaan”, hän valitti näyttäen pikkupojalta, jolta oltiin kielletty hänen lempilelunsa.
Minä vain pyöritin silmiäni. ”Anteeksi Emmett, jos olet onnekas, säästän seuraavan sinulle”, lupasin. Edward murisi tuolle.
”Hyvin tehty Bella”, Jasper sanoi hiljaa tutkiessaan jäännöksiä. Carlisle pysyi hiljaa.
Vetäydyin pois Edwardin syleilystä ja näpäytin sytyttimeni auki uudestaan. Kumartuen alas annoin ruumiin ja puun syttyä tuleen.
Pysyimme paikalla, kunnes tuli alkoi leimuta ja ruumis oli tuhkaa. Matkalla ulos tartuin videokameraan ja sammutin sen. Edward tuijotti minua kysyvästi, mutta minä pudistin vain päätäni. ”Myöhemmin”, lupasin.
***
Oli selvää, ettemme pääsisi takaisin Forksiin päivässä, mutta Alice hoiti sen – soittaen Charlielle uudestaan ja sanoen, ettei hänellä vain ollut ollut tarpeeksi aikaa ostaa kaikkea, joten olimme jäämässä pariksi päiväksi pidempään. Hän oli erittäin vakuuttava ja Charlie luovutti melko helposti. Kun asia oltiin hoidettu, suuntasimme kotiin – Emmett, Jasper ja Alice ajoivat takasin, kun Carlisle, Edward ja minä lensimme.
Pidin videokameran mukanani koko ajan tietäen, että se olisi erittäin tärkeä Alicelle – en ollut varma kuinka paljon hän oli jo nähnyt tutkiessaan tulevaisuutta, mutta tiesin, että hän haluaisi tietää koko tarinan – niin kauhea kuin se olikin. Usein lennoilla maatessani Edwardin käsissä, huomasin hänen tarkastelevan kameraa pohdiskelevasti.
Edward oli kirjaimellisesti liimattuna vierelläni koko sen ajan, kun matkustimme takaisin Forksiin. Hän näytti olevan huolissaan siitä, että katoaisin häneltä millä hetkellä hyvänsä ja hänellä oli aina ainakin yksi käsi päälläni. Ei niin, että välittäisin – itse asiassa rakastin sitä, että sain pitää hänet niin lähellä koko ajan.
Kun me viimein saavuimme Forksiin – Esme poimi meidät Port Angelesin lentokentältä Edwardin Volvolla, saavuimme kotiin huomataksemme, että loput perheestä olivat kaikki palanneet. Alice tanssahteli luokseni heti, kun olin päässyt ovesta läpi ja ojensin hänelle videokameran. ”Jos haluat, että lähdemme samalla, kun sinä katsot, me lähdemme”, kerroin hänelle hiljaa.
Hän pudisti päätään vaikkakin hänen silmissään oli päättämättömyyttä. ”Ei Bella, haluan teidän kaikkien saavan tietää kanssani.”
Nyökkäsin ja johdin Edwardin sohvalle samalla, kun Alice yhdisti kameran ja TV:n toisiinsa. Huomasin kaikkien uteliaat katseet ja selitin: ”James tunsi Alicen, kun Alice oli ihminen, hän tiesi Alicen menneisyydestä ja siitä miksei Alice muista.”
Heidän silmänsä levisivät ja he kääntyivät nopeasti takaisin ruutua päin, kun Alice painoi toisto nappia. Me kaikki katsoimme hiljaa, kun video alkoi. Kun Edward näki, James sanovan minulle, että minun pitäisi pyytää Edwardia kostamaan kuolemani, Edward murisi vetäessään minua lähemmäs kuin varmistaakseen itselleen, että olin todellakin täällä. He kaikki jäykistyivät, kun James hyökkäsi minua päin, mutta sitten he rentoutuivat hieman, kun he näkivät hänen lentävän seinään.
He olivat täysin hiljaa, kun he katsoivat minun kiduttavan Jamesia saadakseni hänestä tietoja Alicesta. Kun video viimein loppui siihen, kun katsoimme Jamesin paloa tuhkaksi, käännyin katsomaan Alicea. Hän värisi Jasperin käsissä, kun tämä yritti rauhoittaa häntä. Istuimme hiljaa, muun perheen katseet kulkivat Alicen ja minun välillä.
Vihdoin Alice rauhottui. Hän kääntyi minua kohti. ”Kiitos Bella – ei vain siitä, että sait selville tiedot vaan myös siitä, että tapoit hänet puolestani”, hän sanoi kiitollisena.
Hymyilin hänelle. ”Ole hyvä Alice, olisit tehnyt saman minulle.”
Jasper nyökkäsi minulle, uutta kunnioitusta ja kiitollisuutta silmissään.
Emmett ei tietenkään voinut kestää tilanteen vakavuutta ja rikkoi sen. ”Vau Bella, muistuta minua, etten tee sinua koskaan vihaiseksi”, hän huudahti, ”Olet uskomattoman pelottava, kun olet vihainen.”
Kaikki puhkesivat jäykkään nauruun.
Carlisle otti esiin eri pätkän Jamesin ja minun keskustelusta. ”Hän ei ole ensimmäinen vampyyri, jonka olet tappanut?” hän kysyin pehmeästi.
Pudistin päätäni. ”Ei, pari vuotta sitten eräs vampyyri yritti hyökätä kimppuuni ja tapoin hänet refleksinä”, selitin jättäen pois sen osan, että olin Volterrassa sillä hetkellä.
He rentoutuivat hieman, vaikka he kaikki näyttivät viimein ymmärtävän kuinka vaarallinen olin heille. ”En kuitenkaan koskaan satuttaisi teitä”, lupasin kiireesti huolissani, etteivät he yhtäkkiä haluaisi minua ympärillen nyt, kun he tiesivät kuinka helposti voisin tappaa heidät kaikki.
”Tiedämme rakas”, Esme vakuutti minulle vilpitön hymy kasvoillaan. ”Luotamme sinuun yhtä paljon kuin sinä luotat meihin.”
Rentouduin, helpottuneena, Edwardin käsiin. Katsoin kelloa ja huomasin, että oli myöhä tiistai-iltapäivä. Minun oli aika mennä kotiin. Tiesin, että Alice tarvitsisi hieman hiljaista aikaa miettiäkseen kaikkea mitä hän oli saanut tietää ja Charlie tarvitsisi illallisensa.
Edward ja minä nousimme – ja sen jälkeen, kun olimme napanneet joitain vaatteita vaatekaapistani ja laittaneet ne pariin ostoskassiin, suuntasimme ulos. Tarvitsin vaatteita pitääkseni yllä tarinaa siitä, että Alice ja minä olimme todellakin olleet shoppailemassa viimeiset pari päivää.
Charlie oli onnellinen nähdessään minut ja iloinen, että minulla oli ollut hauskaa Alicen ja Rosen kanssa shoppailessa – vaikkakin hän varoitti minua siitä, että tästä, että jättäisin koulun väliin shoppailemisen takia, ei saisi tulla tapa, vaikka osaisinkin jo kaiken mitä meille opetettiin.
Samalla, kun odotin Edwardin takaisin tuloa ennen kuin menin nukkumaan, soitin Volterraan ja he olivat helpottuneita kuullessaan, että olin kunnossa – Felix ja Demetri onnittelivat minua Jamesin ansaan saamisesta ja hänen tappamisesta. He kaikki olivat nyt innokkaita siitä, että Cullenit tietäisivät heistä, jotta he voisivat tulla tapaamaan minua aina silloin tällöin. Samalla, kun kiistelin heidän kanssaan siitä, etten tarvinnut lapsenvahtia, olin salaa onnellinen, että saisin nähdä heitä säännöllisesti – ikävöin heitä kaikkia.
Nukahdin sinä yönä Edwardin käsiin onnellisena, että kaikki oli palannut takaisin tavalliseen näiden parin kiihkeän päivän jälkeen.
***
Päätin nyt laittaa tähän loppuun sen lyhyen pätkän seuraavasta luvusta, kun se unohtuisi muuten
Kuten kevättansseissakin, teimme sisääntulomme portaiden yläpäästä, kun kolme poikaamme odottivat innokkaasti alhaalla. Matkasimme hitaasti yhdessä heidän luokseen, silmäni lukittuivat heti Edwardiin, kun katsoin häntä tyrmäävän upeaa smokkipukuista hahmoa. Hän oli upea ja silmäni tutkivat nälkäisesti hänen pitkää hahmoa, kunnes viimein saavutin hänen silmänsä. Ne olivat leveinä arvostuksesta ja pysyivät lukittuina minuun lähestyessäni. Kun lähestyin portaiden alapäätä, hän siirtyi eteenpäin ottaaksen minut niinkuin huumaantuneena. Olin järkyttynyt, kun hän yhtäkkiä kompasteli hieman kompastuen omiin jalkoihinsa halutessaan olla innokkaasti lähelläni.
Kaikki kääntyivät katsomaan häntä epäilevästi – en ollut koskaan ennen nähnyt vampyyrin olevan kömpelö. ”Vau, en tiennyt, että kömpelyys oli tarttuvaa”, Emmett totesi. Me kaikki purskahdimme nauruun tuosta ja olin salaa ylpeä siitä tosiasiasta, että olin häikäissyt Edwardia niin paljon, että hän oli kompastunut.
