Kiitoksia kommenteista
kuriwe :Kiitoksia kommentistasi. Mahtavaa, että pidät
Arosalie : Kiitoksia kommentistasi
Anaid : Kiitoksia kommentistasi. Ihanaa, että pidit
mellonami : Kiitoksia kommentistasi
E_Bella :Kiitoksia kommentistasi. Ihanaa, että pidit
katriqqq : Kiitoksia kommentistasi. Kiva, että pidät
Ja seuraavassa kappaleessa on juttua Culleneista, en vain muista kuinka paljon xP
Rassermus : Kiitoksia kommentistasi. Mahtavaa, että pidät
Tässäpä on nyt seuraava kappale
Yritän muistaa nyt laittaaa näitä kappaleita nopeammin, kun niitä on jo suomennettu aika paljon..
Kappale 7: Forks
Ennen Forksiin muuttoa toivotin sekä vampyyriperheelleni että Reneelle ja Phille jäähyväset. Otin mukaani pari lempitavaraani tornistani ja Phoenixin huoneestani, mukaan lukien minun pienen harppuni(Forksin makuuhuoneessani ei olisi tilaa suurelle konsertti harpulleni), kitaran, huilun ja pari lempimaalaustani. Suunnittelin ostavani auton, koska minulla ei ollut aikomustakaan ajaa poliisiautossa isäni (poliisipäällikön) kanssa. En voinut antaa Santiagon lähettää minun Audi R8:ani tai Bugatti Veyroniani USA:han, koska ne erottautuisivat niin pienessä kaupungissa, enkä minä halunnut sellaista huomiota. Sen sijaan, ajattelin, että voisin ostaa pienen huomaamattoman auton, joka menisi kuitenkin nopeasti – vihasin hitaasti ajamista. Lupasin Santiagolle, että kertoisin minkä auton ostaisin, jotta hän voisi lähettää minulle osia, joilla voisin parannella autoa ja sen moottoria.
Lupasin soittaa ja meilata säännöllisesti vampyyreilleni. Sanoin heille jäähyväset miettien millaista elämäni tulisi olemaan Forksissa isäni kanssa ja kahden kokonaisen lukio vuoden kanssa, jotka odottelivat minua.
Olin pakannut kevyesti, ajattelin käydä shoppailemassa, kun pääsisin perille, tiesin, että tarvitsisin lisää lämpimämpiä vaatteita ja takkeja Forksiin, jossa oli aina pilvistä ja satoi ainakin 300 päivänä vuodessa. Heidi oli ollut pettynyt, kun ei voinut lähettää minulle kasoittain vaatteita, mutta minä olin ollut luja, tiesin, että minun pieni kaappini Forksissa ei olisi tarpeeksi suuri vaatemäärälle jota hän tavallisesti minulle osti.
Didyme ja Sulpicia olivat auttaneet minua valitsemaan korut, joita käyttäisin tanssiaisissa, joihin he olivat pakottaneet minut osallistumaan. Toivoin, että muut lapset luulisivat niiden olevan pelkkiä tavallisia koruja eikä Englannin kruunujalokiviä, -mitä jotkut niistä olivat olleet- sekä koristeellisia, kauniita ja korvaamattomia. En tarvinnut ihmisiä kysymään mistä olin saanut ne.
Ennen kun lähdin, olin luvanut Arolle, Marcukselle ja Caiukselle, etten käyttäisi kilpiäni ellen olisi vaarassa, ja että harjoittelisin niiden käyttöä vain paikoissa, joissa olin varma, että olin yksin. En myöskään saanut kertoa kenellekään yhteydestäni heihin siinä epätodennäköisessä tapahtumassa, jossa tapaisin vampyyreita. Tärkeintä oli, etten saanut kertoa missään vaiheessa, että olin Volturien prinsessa, tai että minulla oli lahja. Kaikki nämä lupaukset, jotka tein, tiesin, että jos joku saisi selville lahjastani, tai yhteydestöni Voltureihin, olisin vaarassa, ja minun oli tarkoitus elää Forksissa tavallisena ihmisenä.
***
Astuin ulos koneesta Port Angelesissa. Näin Charlien helposti väkijoukosta, hänen polisiin pukunsa erottautui joukosta. ”Hei isä,” tervehdin häntä.
”Hei Bells” hän sanoi ja halasi minua hellästi. Tartuimme matkatavaroihini ja lähdimme kohti kahden vuoden ajan pysyvää kotiani.
Matka oli pääosin hiljainen. Charlie ei erityisesti pitänyt rupattelusta niinkuin en minäkään. Lopulta Charlie kuitenkin rikkoi hiljaisuuden. ”Ai niin, sait eilen postista noin 20 lehteä” hän sanoi ja näytti hämmentyneeltä.
Hymyilin. ”Juu isä, ne tulevat kuukausittain. Minulla on tilaus niihin kaikkiin” selitin. Ainoat muutokset lehti tilauksissani vuosien aikana oli se, että kaksi lastenlehteä oltiin korvattu Voguella ja TV-Weeklyllä, muut olivat vielä samoja.
Katsoin alas ranteelleni ja hymyilin, kun näin muistutuksen vampyyreistani. Korun kokoa oltiin muutettu hieman, mutta siinä oli edelleen kaksitoista timanttia, jotka kimalsivat auringossa, keskellä freesioita.
”Ai, ja minä ostin sinulle auton” hän sanoi. Säpsähdin mielessäni. Olin varma, koska hän oli poliisipäällikkö, hän olisi ostanut minulle niin hitaan ja turvallisen ajoneuvon kuin mahdollista. Hymyilin hänelle, ”Kiitos isä, mutta sinun ei olisi pitänyt. Ajattelin ostaa sen itse”
”Kaikki on hyvin Bella. Se on Billyn vanha 1953 Chevy, ja hän myi sen minulle aika halvalla” hän selitti, näyttäen ylpeältä itsestään. ”Se vain seisoi paikallaan nyt, kun Billy on pyörätuolissa eikä voi ajaa”
”Kiitos isä, olen oikeasti kiitollinen siitä” sanoin vilpittömästi, liikuttuneena siitä kuinka ajattelevainen hän oli ollut, mutta ajattelin kuitenkin jo nyt tapoja joilla pääsisin autosta eroon, jotta voisin ostaa uuden. Näytti siltä että lupaukseni etten käyttäisi kilpeäni oltiin unohdettu jo ennen kun saavuimme Forksiin, kun minä hajamielisesti ajattelin voisinko parkkeerata autoni kukkulalle ja työntää sitä kilvelläni kunnes se törmäisi puuhun ja menisi rikki.
”Se on pientä, Bella” hän sanoi. ”Haluan vain, että viihdyt täällä.”
Virnistin hänelle. ”Tietenkin minä viihdyn täällä” sanoin, ja pian mukava hiljaisuutemme valtasi auton.
Saavuimme pian kotiin, ja minä näin ensimmäistä kertaa autoni, jonka Charlie oli ostanut minulle. Minun täytyi myöntää, että siinä oli jonkunlaista viehätystä, mutten uskonut sen menevän yli 50km/h. ”Vau isä, sehän on hurmaava” sanoin hyväntuulisena, ja tunsin oloni hieman syylliseksi, kun aioin tuhota sen.
Charlie auttoi minua viemään tavarani yläkertaan, soittimeni ja maalaukseni olivat saapuneet aikaisemmin lähettipalvelulla. Hän jätti minut purkamaan matkatavarani ja minä olin kiitollinen, ettei hän holhonnut. Kun istuin alas, huomasin kuinka väsynyt oikeasti olin, ja päätin että nyt olisi hyvä aika harjoitella kilpieni käyttöä.
Avasin kaikki matkalaukkuni ja jätin ne maahan. Sitten avasin kaappini ja laatikostoni. Suljin huoneen oven ja seisoin sen takana siltä varalta että Charlie päättäisi tulla yläkertaan. Sitten purin tavarani nopeasti kilvilläni. Asetin ne laatikostoon ja kaappiin, erittäin kiitollisena lahjastani.
Kun matkalaukut olivat sänkyni alla, asetin kaikki soittimeni huoneen nurkkaan ja siirsin keinutuolini lähelle ikkunaa. Sitten asetin kannettavan tietokoneeni työpöydälle, joka oli sänkyni vieressä. Kolme maalausta olivat vaikeimpia asetella. Purin varovasti ne pakkausmateriaaleista. Pidin maalauksia huoneeni seiniä vasten kilpeni avulla samalla kun seisoin huoneen keskellä, päättäen minne laittaisin ne. Olin juuri päättänyt minne laittaisin ne kun kuulin hiljaisen koputuksen huoneeni ovella. Laitoin maalaukset hiljaisesti maahan. Moitin itseäni siitä että melkein paljastin lahjani jo ensimmäisenä päivänä Forksissa, ja kiitin onnen tähtiäni siitä että Charlie oli koputtanut ensin. Avasin oven, ja näin Charlien, jolla oli anteeksipyytävä hymy kasvoillaan. ”Olen pahoillani Bella, mutta minun pitää mennä asemalle pariksi tunniksi. Yksi miehistä tuli kipeäksi” hän selitti.
”Se on ihan okei isä” sanoin vakuutellen. ”Minun pitää muutenkin purkaa tavarani loppuun” valehtelin.
”Hyvä on sitten. Tulen takaisin ennen illallista. Tuon pitsaa tai jotain” hän sanoi ja lähti portaita alas. Odotin kunnes kuulin hänen autonsa lähtevän ennen kun asetin maalaukset paikoilleen. Istahdin sängylleni ja kaivoin iPhonini esille ja soitin Volterraan.
Kun olin vakuuttanut heille, että olin turvallisesti perillä ja että olin tottumassa elämään täällä, selitin Santiagolle, että kestäisi pari viikkoa ennen kun pääsisin autostani eroon ja voisin ostaa jotain nopeampaa. Santiago näytti ajattelevan, että se oli huvittavaa, että joutuisin ajamaan autoa, jolla olisi epäilemättä vaikeuksia mennä yli 60 km/h.
Hieman piristyneenä puhelustani, soitin Reneelle ja vakuutin hänellekin, että minulla oli kaikki hyvin. Hän ei ollut koskaan viihtynyt täällä, ja hän näytti pelkäävän, että minäkin vihaisin tätä paikkaa. Itse asiassa hän kuulosti hämmentyneeltä, kun sanoin voivani hyvin täällä.
Sillä aikaa, kun olin puhunut puheluni, kerännyt lehteni sieltä minne Charlie oli jättänyt ne ja ripustanut maalaukset seinille, Charlie oli kotona pitsan kanssa. Olin helpottunut kun sain tietää, että meillä oli sama makumieltymys pitsoissa. Muistin pian, että Charlie oli toivoton kokki. Tarjouduin hoitamaan ruuanlaiton nyt kun olin muuttanut tänne. Hän näytti kiitolliselta tarjouksestani, ja näytti missä pidettiin purkkia, jossa oli ruoanostoon tarkoitetut rahat. Hänellä ei ollut oikein mitään ruoka-aineita, joten otin ruokarahat ja laitoin ne koululaukkuuni. Päätin, että menisin ruokaostoksille koulun jälkeen.
***
Nukuin rauhallisesti, ja heräsin aamulla aikaisin. Valmistauduin mentaalisesti olemaan taas päivän ’uusi lapsi’. Kiitoksesksi vuorotteluilleni Volterran ja Amerikan välillä, olin ollut useasti uusi lapsi. Se ei koskaan näyttänyt tulevan helpommaksi, kaikkien tuijotusten ja kuiskuttelujen keskellä. Ainoa lohdutukseni oli se, että tiesin niiden loppuvan parissa viikossa, joskus nopeamminkin jos tapahtuisi jotain kiinnostavampaa.
Saavuin kouluun aikaisin. Tiesin, että tarvitsisin lukujärjestykseni ja koulun kartan ennen kun koulu alkaisi. Saavuin koululle ensimmäisten joukossa, ja kiirehdin nopeasti kansliaan, välttäen aikaisin tulleiden oppilaiden tuijotuksia.
Kansliassa näin vanhemman naisen työpöydän takana. Hänellä oli nimikyltti, jossa luki Mrs Cope. ”Voinko auttaa sinua?” hän kysyi.
”Olen Isabella Swan” selitin, ”Se uusi oppilas.” Katsoin kun hän tunnisti minut.
”Tietenkin, poliisipäällikön tytär” hän huudahti. ”Olemme odottaneet sinua” Hymyilin kohteliaasti ja hän antoi minulle lukujärjestykseni, koulun kartan sekä lapun, johon minun pitäisi pyytää opettajiltani allekirjoitus ja palauttaa se hänelle päivän lopuksi.
Sanoin näkemiin ja suuntasin hitaasti kohti ensimmäistä tuntiani. Katsoin taloja kun ohitin ne ja vertasin niitä karttaan. Matkalla jouduin puhumaan yli-innokkaan pojan kanssa, jolla oli blondit hiukset. ”Hei, sinun täytyy olla Isabella, se uusi tyttö, eikö niin?” hän kysyi.
”Vain Bella” korjasin.
”No minä olen Mike Newton” hän esitteli itsensä ennen kun kertoi koulusta. Heti kun oli kohteliaasti mahdollista, vetäydyin keskustelusta ja menin ensimmäiselle tunnilleni. Muistutin itseäni, että minun pitäisi yrittää välttää Mikea.
Selvisin ensimmäisestä osasta päivääni. Minun täytyi kestää vain yhtä toista poikaa Ericiä, joka halusi saattaa minut tunnilleni. Kirkkaalta puolelta katsoen tutustuin erittäin suloiseen tyttöön Angelaan ja hänen ystäviinsä Laureniin ja Jessicaan. Huomasin nopeasti, että Jessica oli koulun juorukuningatar, ja ruokatunnilla hän kertoi koulun kaikki uusimmat juorut.
Vilkaisin kahvilan toiselle puolelle, kun kuuntelin puoliksi Jessicaa ennen kun jähmetyin shokista. Räpsäytin silmiäni varmistaen etten nähnyt unta. Kahvilan nurkassa istui viisi epäinhimillisen kaunista vampyyria omassa pöydässään. Heillä oli edessään koskemattomat ruokatarjottimet ja he kaikki katsoivat eri suuntiin. ”Keitä he ovat?” kysyin, keskeyttäen Jessican puheen.
Jessica katsoi vampyyreita, joita tuijotin. ”He ovat Cullenit” hän selitti. Olin positiivisesti yllättynyt tästä nimestä, ja tajusin että tämän täytyi olla Carlisle Cullenin lauma, mikä helpotti minua, koska tiesin että he olivat vegetaristeja. ”He muuttivat tänne juuri Alaskasta vanhempiensa kanssa. Heidät kaikki on adoptoitu. Tohtori Cullen ja hänen vaimonsa Esme adoptoivat heidät kaikki”
”Sehän on kilttiä häneltä” totesin. Tiesin, että täytyi olla erittäin huolehtivainen henkilö, että suostuisi vapaaehtoisesti adoptoimaan viisi kuolematonta teiniä.
”Niin, mutta en usko että hän voi saada omia lapsia tai jotain sellaista” hän mainitsi. Näytti siltä että hän ajatteli sen tekevän hänestä vähemmän hienon ihmisen. Rypistin otsaani.
Jess ei huomannut otsan rypistystäni, ja jatkoi kertomuksiaan Culleneista. ”Tuo pieni tyttö, jolla on mustat hiukset on Alice Cullen, tuo blondi poika hänen vierellään on Jasper Hale, ja he seurustelevat. Blondi supermalli on Rosalie Hale, Jasperin sisar.” Pyöritin silmiäni sisäisesti, tietäen ettei olisi mitään mahdollisuutta että he olisivat oikeasti sukua. ”Tuo iso tyyppi, lihaksikas on Emmett, hän on Rosalien kanssa, ja tuo poika, jolla on kuparinruskeat hiukset on Edward Cullen” Hän lopetti huokaisten. ”Mutta hän ei treffaile ketään” hän varoitti minua, ”Nähtävästi kukaan täällä ei ole tarpeeksi hyvännäköinen hänelle” hän tuhahti. Mietin että oliko Edward joskus torjunut hänet. ”Eli älä tuhlaa aikaasi”
Hihitin. ”En ollut ajatellutkaan” vakuutin hänelle. Jatkoin syömistäni samaan aikaan, kun tarkkailin heitä. Katsoin Jasperia, joka näytti olevan tuskissaan, ja näin kaukaa, että hänen silmänsä olivat tummat janosta. Katsoin Alicea, kun hän nousi pöydästä ja heitti ruokansa roskiin, ja tanssahteli hilpeästi ovesta ulos. Hän oli erittäin sulavaliikkeinen jopa vampyyriksi.
Rosalie oli epäilemättä maailman kaunein olento, jonka olin koskaan nähnyt, mikä oli aika paljon sanottu, kun on kasvanut vampyyrien joukossa. Hänen vieressään, Emmett ja Edward näyttivät pitävän yksipuolista keskustelua. Rypistin otsaani ja kuuntelin tarkasti. ”Itse asiassa Emmett olen hieman pettynyt. Jessica ei kertonut hänelle meistä paljoa. Vain pienimmän vihjeen skandaalia varten” Edward kuiskasi. Olin erittäin kiitollinen, että minulla oli niin tarkka kuulo: oli selvää, ettei kukaan muu ihminen edes huomaisi heidän keskustelevan. Yhtäkkiä Edward naurahti hiljaa. ”Niin minä myös” hän kuiskasi. Olin hämmentynyt. Olin aivan varma, ettei Emmett oikeasti ollut sanonut mitään.
Yhtäkkiä kuin joku olisi huutanut hänen nimensä, Edwardin pää kääntyi ympäri ja hän katsoi minua silmiin. Tuijotin takaisin ja tarkastelin häntä. Hän oli epäilemättä komein poika, jonka olin koskaan nähnyt. Hänen piirteensä olivat täydellisesti kulmikkaat ja hänen kuparinruskeat hiuksensa ja kirkkaat kultaiset silmänsä saivat hänet näyttämään jumalalta. Hän näytti hämmentyneeltä vuokseni. Hänen otsansa alkoi rypistyä, kun hän jatkoi katsomistani. Hetken päästä kello soi, ja Edward kasasi itsensä ja lopetti tuijottamiseni. Heitin roskani roskiin ja lähdin tunnille, yrittäen vältellä Ericiä ja Mikea.
Onnistuin pääsemään biologian tunnilleni ilman saattuetta. Pyysin Mr. Barnerilta allekirjoituksen lappuuni. Hän toivotti minut tervetulleeksi kurssille ja neuvoi minua istumaan luokan ainoalle vapaalle paikalle, Edward Cullenin viereen. Käännyin ja lähdin kävelemään häntä kohti, mutta kun kävelin patterin ohi, huomasin hänen jähmettyvän ja tuijottavan minua vihaisesti. Hänen silmänsä olivat nyt hiilen mustat, vahva kontrasti sille hunajan kultaiselle mitä ne olivat ruokatunnilla olleet. Tiesin että hänellä oli jano, ja kiedoin kilpeni nopeasti ympärilleni, toivoen että hänellä olisi itsehillintää tarpeeksi, kun istuin hänen viereen.
Hän nojautui tuolissaan niin kauas kuin mahdollista. Pystyin sanomaan, ettei hän hengittänyt, ja näin hänen sormensa, jotka puristivat pulpettia tiukasti. Samalla kun hiljaisesti työskentelimme tunnilla, minulla oli hiukseni suojana, ettei hän näkisi valtimoni sykintää. Rukoilin että hän ei yrittäisi tappaa minua, koska jos hän tappoi hänen pitäisi tappaa luokan muutkin ihmiset, jotta hän voisi pitää olemassaolonsa salaisuutena. Päätin auttaa häntä ja asetin kilven hänen ympärilleen, pitäen hänen vartalonsa paikallaan, jotta hän ei voisi liikkua. Tiesin ettei hän huomaisi sitä, koska hän oli aivan paikallaan, mutta se olisi jäisi nähtäväksi jos hän päättäisi liikkua vierelläni.
Onneksi tunti lähestyi loppuaan, ja Edward oli vieläkin jähmettyneenä vierelläni. Juuri ennen kun kellot soivat, vapautin hänet kilvestäni, ja katsoin kun hän hyppäsi ylös jaloilleen heti kun kellot soivat. Hän poistui luokasta nopeasti hädin tuskin ihmisten nopeudella. Kun pakkasin tavaroitani, näin hänen sormiensa aiheuttamat sisennyksen pulpetin reunassa. Käytin kilpeäni varovasti ja tasoitin kolot ennen kun menin päiväni viimeiselle tunnille – liikuntatunnille.
Olin surkea urheilussa, ja olin aina ollut, kuitenkin pidin vampyyrien urheilupelien katsomisesta. Kömpelyyteni takia, liikunta ei ollut yksi lempiaineistani, ja olin ollut hieman järkyttynyt kun sain tietää että se oli pakollista Forksin lukiossa. Minulle annettiin pelipuku ja sanottiin että voisin katsoa tänään, joten menin katsomoon istumaan ja mietin Edward Cullenia.
Olin hämmentynyt hänen reaktiostaan biologiassa. Tiesin ettei hän syönyt ihmisiä, se oli ilmiselvää hänen silmistään kun hänellä ei ollut jano, ja olin hämmentynyt siitä että se näytti siltä että ainoastaan minun tuoksuni olisi saanut hänet janoiseksi. Hänellä näytti olevan täydellinen hallinta kaikkien muiden ympärillä. Sitten oli myös hänen yksipuolinen keskustelunsa Emmettin kanssa. Minulla oli tunne, että Edwardilla oli lahja.
Olin järkyttynyt ajatuksistani, kun kello soi. Kiirehdin autolleni, innokkaana kotiinpääsystä. Kun ajoin huomasin että Culleneilla oli parkkipaikan ainoa hyvä auto, hopeinen Volvo. Unohdin melkein, että minun piti pysähtyä kauppaan ostamaan ruokaa, koska minulla oli kiire päästä kotiin ja puhumaan Arolle.
