Kiitos taas mahtavista kommenteista ^^
Anteeksi, että tässä on taas kestänyt jonkun aikaa. Minulla on ollut hieman kiireitä. Mutta enpä selittele enempää, tässä olisi 28. luku (: Toivottavasti pidätte : D
Kappale 28: Aavistus ja kutsuja
Kun Edward herätti minut seuraavan aamuna, hän ilmoitti, että koko perhe – lukuunottamatta Carlislea, jonka piti työskennellä, olivat menossa metsästämään päiväksi. Niin paljon kuin en halunnut hänen lähtevän, hänen silmänsä olivat pikimustat. Kehotin häntä menemään ja aloitin päiväni verkkaisesti, kunnes keksin mahtavan idean. Kiirehdin ulos talosta – tarttuen pikaliimapulloon matkalla.
Saavuin pian Culleneiden luo ja kävelin sisään tyhjään taloon. Selvästikin Carlisle oli edelleen töissä. Tiesin, että hän oli tehnyt yövuoroja viime aikoina, kun kerran hänen ei tarvinnut nukkua. Työskentelin nopeasti ja rukoilin, ettei Alice näkisi mitä teen ja kertoisi Emmettille.
Olin juuri lopettanut kaikkien Emmettin peliohjainten liimaamisen torniksi, kun Carlisle saapui kotiin. Hän näytti lievästi yllättyneeltä nähdessään minut istuvan syyllisen näköisenä keskellä olohuonetta pikaliima kädessäni ja peliohjain torni edessäni. Hän katsoi sitä kaikkea ja nauroi. ”Minun mielestä Emmett on todellakin tavannut vastustajansa sinussa Bella.”
Virnistin. ”On mukavaa, kun on vastustaja keppossodassa.”
”No elämä on ehdottomasti muuttunut mielenkiintoiseksi, kun sinä saavuit”, hän totesi. Yhtäkkiä hänen katseensa muuttui mietteliääksi. ”Minulla on tunne, että sinulla taitaa olla sellainen vaikutus kaikkiin sivistyneisiin vampyyreihin, jotka tapaat”, hän sanoi pehmeästi, hänen silmänsä olivat vakavat.
Jäykistyin. ”Mitä sinä tarkoitat?” kysyin varovasti. Olin varoittanut Voltureita tekemästä päätöstä mitä kertoa heille, koska tiesin, että heti kun Cullenit saisivat heidän kutsunsa, Alice etsisi nähdäkseen mitä he halusivat. Sen vuoksi epäilin, ettei Alice ollut saanut selville mitään. Toisaalta päättelin, Carlisle oli elänyt perheeni kanssa vuosikymmeniä, joten oli enemmän kuin todennäköistä, että hän saattaisi keksiä salaisuuteni itsekseen. Toivoin vain, ettei hän ollut jo jakanut keksintöjään – olisi paljon helpompaa selittää kaikille, jos olisimme Volterrassa.
Carlisle huokaisi. ”Missä Euroopan maassa olit, kun tapasit vampyyreita ensimmäisen kerran Bella?”
Hän tiesi, tai ainakin epäili vahvasti. ”Italiassa”, vastasin hiljaa.
”Aion nyt saattaa itseni tukalaan tilanteeseen ja arvata, ettei sinulla ollut vain yksi tapaaminen noiden vampyyreiden kanssa?” Pudistin päätäni. Hänen silmänsä levisivät hänen tajutessaan, että hänen epäilynsä oltiin varmistettu. ”Sinä olet se prinsessa etkö niin?” hän kuiskasi syvää kunnioitusta äänessään. Nyökkäsin uudelleen ja katsoin varovasti ylös hänen kultaisiin silmiinsä; odottaen hänen reaktiotaan ja toivoen, ettei hän tuntisi oloaan liian petetyksi, vihaiseksi tai vielä pahempaa; peloissaan minusta.
Olin järkyttynyt, kun hän nauroi. ”No tuo vastaa moniin kysymyksiin.”
Tuijotin häntä suu auki. ”Et ole vihainen siitä, etten kertonut sinulle ja perheellesi?” kysyin helpottuneena, mutta hämmilläni.
Hän pudisti päätään. ”Elin Volturien kanssa pitkään Bella ja tiedän tarkalleen millaisia he ovat. Tajuan, että he olisivat pyytäneet sinua olla sanomatta mitään – loppujen lopuksi hehän ovat rikkoneet omaa lakiaan vain antamalla sinun elää kaikkien näiden vuosien ajan.”
Nyökkäsin samanmielisesti. ”Jos siitä on mitään lohdutusta,minä tahansa päivänä saatte kutsun Volterraan teidän koko perheellenne – olimme jo suunnitelleet kertovamme teille”, ilmoitin hänelle.
Hän hymyili. ”Sitten uskon, että pitäisit enemmän siitä, että pysyisin hiljaa enkä ajattelisi sitä ennen kuin menemme Volterraan?” hän kysyi.
”Jos voisit”, vastasin. ”Aro-setä järkyttyisi, jos hän menettäisi tilaisuutensa teatraalisuuksiin.”
Nauroimme molemmat tuolle. ”Todellakin prinsessa, näyttää siltä, ettei Aro ole muuttunut pätkääkään.” Sitten hän kallisti päätään. ”Kutsuitko sinä häntä Aro-sedäksi?”
Virnistin. ”Jep, he ovat kuin perhettä minulle.” Hän pudisti päätään ihmeissään.
”Kuinka sinä keksit sen?”, kysyin. Ajattelin, että olin tehnyt ihan hyvää työtä peittäessäni todellista henkilöllisyyttäni.
”Ai, vain jostain pienistä asioista sieltä täältä, jotka sopivat yhtäkkiä paikalleen. Se shakkisiirto, jolla voitit Jasperin oli yksi Caiuksen suosikeista. Sinulla on hieman tapoja, jotka muistuttavat minua heistä ja tunnet olosi täysin mukavaksi seurassamme. Jasper oli järkyttynyt viikkoja odottaen, että tuntisit hitusen pelkoa ympärillämme – mutta se ei koskaan tapahtunut. Lisäksi sinun lahjasi on äärimmäisen voimakas ja pohdin usein mitä Aro ajattelisi, jos kohtaisi sen. Asia, joka kuitenkin veti kaiken yhteen oli se, kun mainitsit, ettei se ollut ensimmäinen tappamasi vampyyri. Tajusin, että olit oikeasti suunnitellut saavasi Jamesin ansaan ja saada hänestä hänen tiedot Alicesta ulos – pystyin näkemään sen silmistäsi. Vain toinen jäljestäjä kuten Demetri olisi voinut opettaa sinulle tarpeeksi jäljestäjistä tehdäksesi tuon.
Mikä oikeasti lopulta varmisti sen oli se, kun näin sytyttimesi.” Hän pysähtyi ja vedin sytyttimen ulos katsoen sitä kysyvästi. Silmäni levisivät tajutessani, että kaiverrukset olisivat tunnistettavissa jollekin, joka oli viettänyt aikaa Volturien kanssa. Hän osoitti yhden puolen kaiverruksia. ”Olen varma, että olet tietoinen, että tuo on kuvio on varattu Volturien korkeimmille jäsenille”, hän sanoi.
Nyökkäsin. Kaiverrukset olivat jotain, mitä kaikilla kahdellatoista jäsenellä vampyyriperheestäni oli monissa heidän esineissään. Olin tottunut näkemään sitä kaikkialla Volterrassa ja tuskin enää huomasin kuviota. Käänsin sytyttimen ympäri ja näytin Carlislelle toisen puolen. Siinä oli kaiverrus, jossa oli I, jonka alapuolella oli V, jotka merkitsivät Isabella Volturia. Tuon yläpuolella oli kruunu ja sen ympärillä oli kuviointi, joka oli freesioista ja laventeleista. Kaikki tuo mahtui ympyrään, joka oli noin kymmensenttisen kolikon kokoinen. ”Tämä on henkilökohtainen symbolini Volturien prinsessana”, selitin Carlislelle.
Hän tunnusteli sitä sormillaan kevyesti. ”Erittäin sievä”, hän sanoi. ”Se sopii sinulle.”
Hymyilin. ”Tiedätkös, hauska asia on se, että, kun minusta tuli prinsessa ja päätin, etten haluaisi missään nimessä metsästää ihmisiä, kun minut on muutettu, kysyin Arolta vaihtoehtoisista tavoista. Aro kertoi minulle sinusta. Olin erittäin vaikuttunut sinun myötätunnostasi ihmisiä kohtaan ja päätin, että, kun minut oltaisiin muutettu, minustakin tulisi vegetaristivampyyri. Olimme jopa aikomassa tulla etsimään perheesi sen jälkeen, kun minä olisin valmistunut, ja pyytämään, jos voisin jäädä hetkeksi muutokseni jälkeen – ainakin siihen asti, että tottuisin ruokavalioon ja voisin vastustaa ihmisiä. Aro jopa halusi järjestää minut yhteen Edwardin kanssa.”
Carlisle nauroi tuolle. ”Aro oli aina hieman omituinen henkilö. Olen tyytyväinen siihen kuinka hyvin tämä kaikki on sujunut. Sinä olet täydellinen Edwardille Bella ja olet jo pysyvä osa perhettämme.” Hänen silmänsä olivat vilpittömät. ”Olen ylpeä saadessani sinut tyttärekseni.”
Halasin häntä tiukasti uskomattoman onnellisena hänen sanoistaan ja minun hyväksynnästä hänen perheeseensä. ”Kiitos Carlisle”, kuiskasin.
Hän halasi minua takaisin. ”Eipä kestä”, hän vastasi. Päästin irti hänestä ja istuin takaisin sohvalle. ”Koska sinut muutetaan?” hän kysyi pehmeästi.
”Vuoden sisällä valmistumisestani”, vastasin. ”Vaikkakin voin varmaan venyttää sitä toisella kuudella kuukaudella tai sellaisella.”
Carlisle sulki silmänsä hetkeksi. ”Edward ei tule pitämään tästä”, hän mutisi.
”Tiedän”, vastasin. ”Mutta hänen täytyy tottua siihen pian, sillä se on määrätty minulle ennalta neljävuotiaasta asti.” Hän hymyili ankarasti vastaukseksi. ”Sitä paitsi toivottavasti joskus pian Edward saa asiansa kuntoon ja kosii”, mutisin.
Carlislen silmät levisivät ja hän tuhahti. ”Minulla on tunne, että ainoa asia, mikä estää Edwardia kiidättämästä sinua Vegasiin ja menemästä naimisiin kanssasi juuri nyt, on se tosiasia, ettet ole vielä kahdeksantoista ja myös, koska hän tietää, ettei suurin osa nuorista naisista halua mennä naimisiin niin nuorina – varsinkaan lukiossa”, hän selitti.
Huokaisin ärtyneesti. ”No minä en ole suurin osa tytöistä”, sanoin kuivasti ja hän naurahti myöntyneesti. ”Sitä paitsi se olisi mukavaa olla kihlautunut valmistautujaisiin saakka, sillä en aio mennä naimisiin ennen kuin olen lopettanut koulun”, kerroin hänelle. ”Joka tapauksessa oletan, että Alice tulee tarvitsemaan aikaa suunnitellakseen häät.”
Carlisle virnisti. ”Kyllä, sitä hän epäilyksettä tarvitsee. Hän tulee olemaan niin innostunut, kun Edward lopulta kosii.”
Nauroin. ”Alicen tuntien hän on varmaan jo tilannut hääpukuni huippusuunnittelijalta Euroopasta.” Hymyilin ajatukselle Alicesta hyppimässä innostuneesti mahdollisuudesta suunnitella häät. ”Nyt kaikki mitä minun täytyy tehdä, on odottaa kärsivällisesti, että Edward kosii.” Puuskahdin ajatukselle. ”Harkitsen tosissani, että kosisin häntä itse, jos hän ei kiirehdi”, voihkaisin.
Carlisle purskahti nauramaan. ”Olen varma, että hän olisi onnellinen sanomaan kyllä, jos sinä Bella kosisit häntä, vaikka hän olisi varmaan hieman harmissaan, että sinä veit hänen mahdollisuutensa tehdä se itse.”
Kohautin olkiani. ”No hänen on parasta kiirehtiä sitten. Minulla ei ole niin paljon kärsivällisyyttä.” Carlisle vain pudisti päätään huvittuneena.
”Oli miten oli”, sanoin tajuten, että olimme hieman eksyneet aiheesta. ”Olen varma, että sinulla on paljon kysymyksiä menneisyydestäni Volturien kanssa, joihin haluaisit vastauksia.” Katsoin häntä kysyvästi ja hän nyökkäsi. Vedin puhelimeni esille ja soitin Volterraan laittaen puhelimeni kaiuttimelle.
Aro vastasi. ”Hei Bella, kuinka sinä voit?”
”Voin hyvin Aro-setä, mutta minulla on sinut kaiuttimella ja Carlisle istuu vieressäni. Hän keksi juuri kaiken.”
Aro kuulosti oikeasti innostuneelta. ”Hei Carlisle, mukavaa puhua kanssasi taas näin monien vuosien jälkeen”, hän huudahti. Taustalta kuului muita huudahduksia ja pian kuulimme kaikki kaksitoista vampyyria, jotka olivat puhelimen lähellä heidän tervehtiessään Carlislea.
Kun he olivat rauhoittuneet, selitin kaiken ja sitten heidän avullaan kerroin Carlislelle koko menneisyyteni Volturiperheeni kanssa. Carlisle oli kiinnostunut nauraen hiljaa, kun asiat loksahtivat paikalleen ja hän nauroi kovaa joillekin enemmän noloille tarinoille, joita Felix ja Demetri päättivät jakaa minusta aikaisemmista vuosistani. Loppuun mennessä toivoin, että olisi mahdollista ojentaa käden puhelimen läpi ja kuristaa kahta vartijaani.
Lopetimme lopulta puhelun Aron muodolliseen kutsuun Carlislle ja hänen perheelleen tulla vierailemaan pikimmin sopivana aikana. Carlisle vakuutti heille, että hänen ja hänen perheensä pitäisi olla siellä noin kolmen päivän kuluttua – heidän täytyi mennä Alaskaan ensiksi tekemään tärkeitä paperitöitä loppuun ja sen sellaista ja sitten he matkaisivat Volterraan heti sen jälkeen.
Minä tietenkin tapaisin heidät siellä. Lähdin pian halaten ja kiittäen Carlislea. ”Nähdään Italiassa parin päivän päästä”, lupasin lähtiessäni tuskin muistaen pikaliimani suunnatessani ulos – peliohjaintorni oli kaikkea muuta kuin unohdettu.
***
Edwardin näkökulma
Palasimme kotiin sinä iltana, janomme täysin tyydytettyinä. Me kaikki saimme kunnon naurut astuessamme sisälle taloon ja huomatessamme Bellan tuoksun ilmassa ja yhdistäessämme sen Emmettin ohjaimiin – jotka olivat kaikki nyt liimattu torniksi. Emmett oli uskomattoman ärsyyntynyt ja alkoi heti miettimään tapoja kostaakseen Bellalle, kun hän seisoi äreästi tuijottaen tornia. Minun täytyi myöntää – Bella todella tiesi kuinka ärsyttää Emmettiä.
Olin innokas vaihtamaan vaatteeni ja menemään katsomaan Bellaa, mutta minut pysäytettiin pian, kun Carlisle pyysi meitä kokoontumaan ruokasaliin keskustelua varten. Luin osan hänen ajatuksistaan ja jähmetyin. Muut katsoivat minua ja Carlislea uteliaasti asettuessamme tuoleille ruokapöydän ääreen. Me katsoimme Carlislea levottomasti. Hän ryki. ”Sain puhelinsoiton tänään Volterrasta.” Tälle tiedolle koko perheeni jähmettyi järkytyksestä ja paniikista. ”Aro on kutsunut koko perheen vierailemaan heidän luonaan niin pian kuin mahdollista. Sanoin hänelle, että olisimme siellä kolmessa päivässä, koska meidän täytyy mennä Alaskaan ensin.” Istuimme siinä hiljaa sulattaen järkyttäviä uutisia. Kutsu Volterrasta oli käytännössä katsoen käsky – kukaan ei edes ajattelisi sivuuttaa sitä.
Olin kauhistunut. Tiesin, että yhdellä kosketuksella Aro saisi tietää Bellasta. Volturit eivät olleet tunnettuja lempeydestään. Huomasin, että Carlisle oli edelleen rauhallinen. Emmett ei ollut erityisen vaivaantunut – hän ei koskaan kokenut tarvetta olla levoton mistään, mitä hän ei voinut estää. Rose ja Jasper olivat varovaisia ja huolestuneita, epäileviä, että se saattoi olla ansa. Alice oli turhaantunut – hän ei voinut nähdä mitä meille oli tapahtumassa. Näytti siltä, etteivät Volturit olleet päättäneet mitä he ajattelivat tehdä, kun olimme saapuneet, joten Alice ei voinut nähdä sitä. Esme luotti siihen tosiasiaan, ettei Carlisle näyttänyt huolestuneelta. Kuitenkin minun huolestuneiduuteni kasvoi ja räjähdin. ”Carlisle, kuinka voit olla noin rauhallinen? Tiedätkö mitä voisi tapahtua, jos he saisivat selville Bellasta? He tappavat hänet ja mahdollisesti meidät myös.”
Jos jotain, Carlisle näytti hieman huvittuneelta purkauksestani enkä minä voinut käsittää miksi. ”Edward, asuin Volturien kanssa monta vuotta eivätkä he tee hätäisiä päätöksiä. Olen varma, että, jos he saavat selville Bellasta – joka on todella todennäköistä, voit neuvotella heidän kanssaan, etteivät he tapa Bellaa, jos se on mitä he haluavat”, hän vakuutti minulle. ”Sitä paitsi tällä hetkellä Alice ei näe, että jotain pahaa tapahtuisi, vai mitä Alice?” Alice vakuutti, ettei nähnyt, mikä salli meidän kaikkien rentoutua hieman. Tiesin sisarusteni ajatuksista, että jos Volturit uhkaisivat Bellaa, he kaikki yrittäisivät parhaansa mukaan suojella häntä – vaikkakin meidän yrityksemme olisivat varmaan hyödyttömiä ja me päätyisimme kuolleiksi. ”Mene nyt tapamaan Bellaa ja kerro hänelle, sillä olemme menossa Alaskaan aamulla.”
Noudatin hänen neuvoaan ja menin nopeasti yläkertaan ja vaihdoin vaatteeni ennen kuin suuntasin Bellan talolle. Hän oli lukemassa sängyssään, kun pujahdin ikkunan läpi ja hän kääntyi heti ja hymyili minulle. Hymy muuttui otsan rypistykseksi, kun hän katsoi huolestunutta ilmettäni. Hän laski kirjan alas. ”Mikä hätänä Edward?” hän kysyi huolta hänen äänessään.
Istuin hänen viereensä sängylle nostaen hänet syliini. Aloin hitaasti kertoa hänelle kutsustamme Volterraan ja suuresta mahdollisuudesta, että he saisivat selville hänestä ja yrittäisivät tappaa hänet. Mainitsin myös mahdollisuuden, että he saattaisivat tappaa meidät, koska olimme tekemisissä hänen kanssaan. Hän pudisti päätään minulle ja sieppasi pääni hänen käsiensä väliin. Hänen silmänsä näyttivät syyllisyyden – epäilyksettä hän ajatteli, että tämä oli hänen syytänsä, koska hän ystävystyi kanssamme – huolestuneisuuden ja päättäväisyyden sekoitusta. ”Edward, minulle ei käy mitään eikä käy sinullekaan. Hetkessä olet taas vieressäni, minne sinä kuulut”, hän sanoi vakuuttavasti. Hänen sanansa saivat minut tuntemaan oloni hieman paremmaksi.
”Kuitenkin siltä varalta, etten tule takaisin Bella, haluan, että siirryt eteenpäin ja elät onnellisen ihmiselämän ilman minua.” Tarkoitin sitä – jos hän jotenkin ihmeen kaupalla eläisi, halusin hänen olevan onnellinen ja kokevan kaikki tavalliset ihmiskokemukset mukaan lukien ihmismiehen löytämisen ja perheen saamisen.
Hänen silmänsä olivat voimakkaat, kun hänen syvän suklaanruskeat silmänsä tuijottivat kultaisiini. Hänen kätensä tiukentuivat kasvoillani. ”Kuuntele minua Edward Cullen”, hän sanoi lujasti. ”Sinä ja sinun perheesi tulette olemaan kunnossa kuten minäkin. Volturit haluavat varmaan vain jutella ja tavata Carlislen perheen.” Hän kuulosti niin varmalta, että huomasin olevani itse hieman vakuutettu. ”Onko Alice nähnyt jotain?” hän kysyi.
”Ei, näyttää siltä, etteivät he ole tehneet päätöksiä siitä, mitä tekevät, kun saavumme”, vastasin.
”No sitten sinulla ei ole mitään mistä huolestua”, hän sanoi.
”Asiat voivat aina muuttua”, kiistin.
Hän vain hymyili. ”Luota nyt vähän Edward. Olen varma, että parin päivän päästä olemme taas yhdessä.”
Keskustelumme päättyi pian ja samalla, kun olin iloinen, että hän todella uskoi, ettei mikään menisi vikaan, hän ei todella tiennyt kuinka voimakkaita Volturit olivat vampyyrimaailmassa.
Sinä yönä makasin siinä Bella nukkuvana käsissäni vaalien yötä, joka saattoi olla viimeinen yömme yhdessä. Toivoin, että hän oli oikeassa ja että parin päivän päästä perheemme Volturien kanssa tapaaminen olisi ohi ja minä pääsisin takaisin Bellani luokse. Tietenkään en voinut sille mitään ja mietin läpi päässäni kaikki muut mahdolliset tapahtumia – suurin osa niistä päättyi huonosti. Carlislen vakuutuksista huolimatta en todellakaan luottanut Voltureihin – he eivät olleet ansainneet niin hirveää mainetta ilman syytä. Ajattelin, että oli aika todennäköistä, että he saisivat selville Bellasta ja yrittäisivät tappaa hänet. Tietenkään en antaisi sen tapahtua ilman taistelua ja tuo tarkottaisi, että heidän pitäisi tappaa meidät molemmat. Ainoa ratkaisu tuohon tapahtumaan olisi se, etten eläisi ilman enkeliäni. Varsin todennäköisesti, jos tuo tapahtuisi, perheeni taistelisi kanssani ja heidät tapettaisiin myös – ehdottomasti tapahtuma, jonka haluaisin välttää.
Toinen mahdollisuus, jota olin miettinyt, joka myös vaikutti erittäin todennäköiseltä oli se, että kun he olisivat saaneet tietää Bellan lahjasta, he muuttaisivat hänet vampyyriksi. Minulle se oli sekä taivaani että helvettini. Samalla kun itsekkäästi halusin pitää Bellan kanssani ikuisuuden, en halunnut tuomita häntä sieluttomaan olemassaoloon vain, että voisin pitää hänet ikuisesti. En myöskään halunnut estää häneltä monia ihmiskokemuksia, jotka olivat oikeutettu hänelle. Bella oli pyytänyt minua muuttamaan hänet, mutta hän oli aivan liian nuori tajuamaan kaikkia asioita, joita hän menettäisi, jos muuttaisin hänet nyt ja hänellä ei todellakaan ollut mitään tietoa valtavasta janosta, jota hänen pitäisi kestää vampyyrina – jatkuvasta palosta, jonka hän saisi. Valitettavasti, jos Volturit päätyisivät tähän vaihtoehtoon, oli epätodennäköistä, että olisin kykenemätön kieltäytymään, kun salaa halusin sitä itsekin. En vain voinut elää itseni kanssa, jos Bella katuisi myöhemmin minunlaisekseni tuloa.
Kun Bella heräsi aamulla, annoin hänelle ainoan, intohimoisen suudelman vuodattaen kaiken rakkauteni siihen. ”Rakastan sinua”, kuiskasin katsoen syvälle hänen silmiinsä.
”Minäkin rakastan sinua”, hän kuiskasi takaisin. ”Tulen kaipaamaan sinua niin paljon”, hän sanoi kyynelten muodostuessa hänen silmiinsä.
Suutelin ne pois. ”Minä tulen kaipaamaan sinua enemmän”, sanoin hänelle pehmeästi ennen kuin suutelin hänen otsaansa ja katosin ikkunasta. Kumpikaan meistä ei sanonut hyvästejä, koska emme halunneet meidän eroassaolomme vaikuttavan lopulliselta.
Suuntasin kotiin ja synkällä tuulella perheeni pakkasi itsensä ja tavaramme autoihimme ja suuntasi lentokentälle. Alice ei ollut nähnyt mitään päätöksiä meistä Volterrassa. Suunnittelin muuttavani testamenttini Alaskassa – jättäisin kaiken Bellalle kaiken varalta. Esmellä ja Carlislella oli jotain paperitöitä tehtävänä. Sitten menisimme suoraan Volterraan.
***
Ja sitten lyhyt pätkä seuraavasta luvusta
Minulla oli edelleen paljon aikaa ennen kuin minun pitäisi mennä kotiin ja valmistautua matkaani, joten päätin mennä niitylle. Kaipasin Edwardia jo niin paljon ja hän oli ollut poissa vain alle puolipäivää.
Ajoin niityn lähimmän tien loppuun ja sitten suuntasin metsän läpi suuntaan, jonka Edward oli ottanut viime kerralla sen jälkeen, kun olin kiinnittänyt kilpeni lujasti autoni ympärille. Minulle kesti pari tuntia ennen kuin viimein pääsin puiden läpi ja astuin niitylle. Menin makaamaan keskellä nauttien niityn rauhallisuusesta. Pysyin niityllä hetken aikaa tuntien oloni lähemmäs Edwardia siellä, ennen kuin tajusin, että minun täytyi alkaa lähteä takaisin.
Olin tuskin puolimatkassa takaisin, kun aistini huomasivat läheisen uhkan. Pysähdyin ja etsin kilvelläni ja tunsin vampyyrin läheisyydessäni vain viidenkymmenen metrin päässä. Huomasin nopeasti, että tunsin vampyyrin. Se oli Laurent.
