Oijoijoiiii loppu vain lähenee!!!:-) Eli tässä teille 16. luku.
Mrs. Potter ja
elinaanna, kiitos kommenteista! Välillä muakin hieman pelottaa tätä kirjoittaessa tän etenemisvauhti ja se, että matchaako kaikki yksityiskohdat. Toivottavasti tässä juonen alkaessa selvitä tää alkaa tuntua loogisemmalta!
16. luku -
Salatut tunteetSairaalasiiven perimmäinen ovi kolahti kiinni matami Pomfreyn jäljessä. Tämä oli häärännyt tajuttoman Daniellen vuoteen ympärillä, annostellut lääkkeitä mittalaseihin ja asetellut viileitä kääreitä tämän otsalle. Nyt nuori nainen makasi levollisen näköisenä.
Tuotuaan Daniellen sairaalaan Sirius ja James olivat käyneet ilmoittamassa tapahtuneesta professori Anthony Wrightille. Nyt mies istui vakavana Daniellen sängyn vierellä, ja Sirius ja James seisoivat hieman sivummalla. He olivat kerranneet tapahtumien kulun Anthonyn kanssa, mutta hiljaisuuden laskeuduttua huoneeseen he alkoivat tuntea olonsa ulkopuolisiksi.
Sirius nytkäytti hieman päätään oven suuntaan kuin kysyen pitäisikö heidän jo lähteä. James nyökkäsi vastaukseksi ja karaisi hieman kurkkuaan.
"Professori Wright, meidän pitäisi varmaankin tästä mennä", James sanoi.
Anthony hätkähti ajatuksistaan. "Aivan, niin tietenkin. Öitä!"
Sirius ja James kääntyivät lähteäkseen, kun James yhtäkkiä muisti kirjeen, jonka oli poiminut Daniellen työhuoneen lattialta.
"Professori Wright, unohdin tämän", James sanoi ja veti kirjeen taskustaan. "Luulen, että Danielle mahdollisesti luki tätä juuri ennen pyörtymistään. Ehkä siinä on jotain tärkeää."
Anthony kurtisti kulmiaan, nousi ylös tuoliltaan ja nappasi kirjeen Jamesin kädestä.
"Tämähän on osoitettu minun vaimolleni Rosalialle!" hän yllättyi. Entistä epäuskoisemman näköiseksi hän tuli ruvettuaan lukemaan kirjettä eteenpäin.
Rosalia
Mietin pitkään, miten selittäisin kaiken ja lopulta päätin, että näin on paras. Tiedän, että kun tapasimme ensimmäisen kerran ymmärsit heti, kuinka paljon rakastan Anthonya, vaikkei hän itse sitä koskaan tainnut huomata. Ymmärrän epäluulosi minua kohtaan ja jatkossa sinun ei enää tarvitse pelätä, että tulisin sinun ja Anthonyn väliin.
Rakastan häntä, mutta tiedän ettei meillä ole tulevaisuutta, sillä hän on kanssasi onnellinen ja sen tietenkin suon hänelle. Tämän takia olen päättänyt lähteä pois ja aloittaa alusta jossain muualla, sillä teidän lähellänne en pääse elämässäni eteenpäin.
Anthonylle en halunnut enää tässä vaiheessa kertoa, koska hyvästien sanominen olisi liian vaikeaa enkä halua turhaan sekoittaa teidän elämäänne omilla tunteillani - siitä seuraisi vain mielipahaa meille jokaiselle.
Hyvästi, Danielle
"Kaikki okei?" Sirius varmisti.
"Tämä on todella outoa…" Anthony sanoi päätään pudistellen. "Kaipaan nyt todellakin vain raitista ilmaa..."
* * *
"Iik! Katso tuota!" Lily kiljaisi innoissaan ja osoitti mekkokatalogin sivulla komeilevaa persikan väristä röyhelöunelmaa. "Sehän on täydellinen."
Susan henkäisi ihastuneena. "James ei saa silmiään irti sinusta koko iltana, jos menet tuossa joulutanssiaisiin."
Tytöt istuivat Rohkelikon oleskeluhuoneessa. Tanssiaiset lähestyivät hyvää vauhtia ja se tuntui olevan ainoa puheenaihe koulussa. Lilyn ja Susaninkin oli vallannut alati kasvava tanssiaishuuma eikä Annie hyvistä yrityksistä huolimatta ollut saanut käännettyä kavereidensa innostusta mihinkään muualle.
Mitä lähemmäs joulutanssiaisia päästiin, sitä enemmän Annieta alkoi ahdistaa. Hän oli yrittänyt pysyä positiivisena, mutta kun aiheelta ei saanut hetkenkään rauhaa, oli hän jo melkein valmis perumaan osallistumisensa. Joulu oman perheen kanssa alkoi tuntua Anniesta oikeastaan aika houkuttelevalta ajatukselta.
"Annie, minkä mekon sinä näistä valitsisit?" Susan kysyi ja tyrkkäsi muotikatalogin Annien silmien eteen.
"Minulla on jo mekko", Annie sanoi hieman kireästi.
"Mutta voihan sitä aina haaveilla", Lily kujersi ja tyhjensi pussillisen kynsilakkoja eteensä sohvapöydälle. "Hmm, mikäköhän näistä roosan sävyistä…"
"Tiedättekö, voisin vain palata siihen iltaan takaisin", Susan huokasi. "Miten Sirius saattoikaan olla niin ihana! Ja ne kynttilät ja -"
"Ja se kaikki vaivannäkö!" Lily täydensi huokaisten. "Ihan uskomatonta miten kaikki aina järjestyykin. Muistatteko, kun vielä vähän aikaa sitten istuimme näillä samoilla paikoilla takan ääressä ja mietimme miesasioidemme surkeaa laitaa?"
Annie pakotti hymyn kasvoilleen ja nyökkäsi väkinäisesti. Hänen mielestään asiat olisivat voineet kyllä olla paljon paremminkin, mutta hän ei halunnut pilata ystäviensä juhlatuulta omilla murheillaan. Miten paljon hän antaisikaan, jos saisi muuttaa asiat entiselleen. Syksyn alussa hän oli vielä itsekin kuvitellut, että hänestä ja Remuksesta voisi tulla söpö pari, mutta tilanne oli muuttunut aivan liikaa.
Ennen hyökkäystä Tylyahossa heidän välinsä olivat olleet lämpenemään päin, mutta tapahtuneen jälkeen he eivät olleet kertaakaan puhuneet kunnolla. Oikeastaan Remus ei ollut edes kysynyt, miten Annie voi. Pojan tanssiaispyyntö oli ollut suorastaan ala-arvoinen, etenkin kun kontrastina oli Siriuksen ja Jamesin huikea spektaakkeli. Remushan vain
varmisti, että he menivät yhdessä! Ei yhtä ainoata kukkaa tai ilmapalloa, saati sitten edes kunnon tanssiaiskutsua, Annie ajatteli tympeänä.
* * *
"Koskaan ei pidä jäädä märehtimään asioita yksin, professori Wright", Sirius kailotti ja löi kolme tuoppia pöytään. He olivat juuri saapuneet Kolmeen Luudanvarteen.
Anthony näytti hieman hämääntyneeltä tilanteen takia; oliko hän todellakin hiipinyt yöllä Tylyahon pubiin kahden oppilaansa kanssa? Toisaalta Sirius Musta ja James Potter taisivat olla oikeassa - tätä hän nyt todellakin tarvitsi. Ei kai sen takia pitäisi potea huonoa omatuntoa?
"En koskaan ymmärtänyt, että hän oli rakastunut minuun sillä tavalla! Miten saatoinkin olla niin sokea?" Anthony vaikeroi tukahtuneella äänellä.
"Minä taas en ymmärrä, mitä te teette täällä edelleen yhdessä, jos hänen kerran piti lähteä", Sirius tokaisi suorasukaiseen sävyynsä.
"Aiotko kertoa vaimollesi tästä?" James kysyi.
Anthony vaikeani hetkeksi ja otti kulauksen kermakaljasta. Sitten hän nojasi päänsä käsiinsä syvään huokaisten.
"Mitä tapahtui?" Sirius kysyi vakavalla äänellä tajuten, ettei kaikki todellakaan ollut kunnossa. Sitten hän muisti yllättäen Anthonyn ja Daniellen keskustelun viikkojen takaa. Hän ja Susan olivat kuulleet sen vahingossa lymytessään luokassa ennen tuntia. Danielle oli melkein hysteerisesti sanonut olevansa täysin riippuvainen Anthonysta ja ettei mieskään ollut täysin kunnossa. Selviäisikö vihdoinkin mitä oli näiden kahden salaperäisen opettajan takana?
"Minun vaimoni kuoli. Hänet murhattiin", Anthony sanoi suoraan. Hänen äänensä värähti hieman. Melkein samassa hänen katseensa terästyi ja hän näytti tajunneen jotain. "Kirjeen päiväys on sama kuin Rosalia kuolinpäivä! Tämähän selittää sen, mitä Danielle oikein teki kotonamme sinä päivänä. Hän oli tietenkin viemässä tätä Rosalialle!"
Sirius ja James vilkaisivat toisiaan järkyttyneinä tiedosta.
"Olen todella pahoillani", James sanoi tyrmistyneen kuuloisena. "Ja siis oliko professori Thompsonkin paikalla, kun se tapahtui?"
"Hänet löydettiin sieltä tajuttomana ja muistinsa menettäneenä. Tekijää ei koskaan saatu selville."
"Ahaa, nyt ymmärrän, miksi hän on vaikuttanut niin hajamieliseltä", Sirius sanoi nyökytellen. "Hänkö ei siis todella muista mitään?"
"Ei, siksi minä otin hänet tänne mukaan, jotta hän voisi toipua rauhassa", Anthony sanoi ja jatkoi vielä. "Hän on minun kasvattisisareni ja olen siten hänelle läheisin ihminen. Halusin pitää Daniellen lähelläni, sillä toivoin että voisin muistuttaa häntä hänen menneisyydestään. Tosin vielä ei ole näkynyt merkkejä toivosta, tai ainakaan hän ei ole kertonut..."
Kolme miestä joi hiljalleen kermakaljansa loppuun ja nousi vaitonasina lähteäkseen takaisin Tylypahkaan.
* * *
Taivas oli tummunut yönmustaksi huurteisten ikkunaruutujen takana. Hämärtyneessä oleskeluhuoneessa istui vielä siellä täällä muutamia oppilaita, jotka kuitenkin jo näyttivät siltä, että olivat aikeissa vetäytyä piakkoin yöpuulle. Ainoastaan takan ääressä pulppusi edelleen iloinen puheensorina.
"Toivottavasti illasta tulee taianomainen", Susan huokaisi haaveissaan. Hän laski viimeinkin katalogin pöydälle ja otti mukavan asennon muhkealta sohvalta.
"Oi, sitä minäkin toivon", Lily haaveili. "Mikä voisikaan enää mennä pieleen! Vihdoinkin kaikki on niin hyvin meillä jokaisella."
"No juuri niin", Annie tyytyi toteamaan uskoen aiheen olevan vihdoin loppuun käsitelty. Tuskin Lily ja Susankaan jaksaisivat asiasta loputtomasti puhua. Hän päätti vielä varmuuden vuoksi aihetta niin kauas tanssiaisista kuin vain saattoi keksiä. "Oletteko jo muuten miettineet menettekö te sinne ensi kevään uraohjauskurssille?"
"Ai niin se!" Lily huudahti innoissaan. "Olin melkein unohtanut sen kokonaan. Eikö se osallistumislista olekin ilmoittautumistaululla?"
"Katsotaan ovatko meidän miehemmekin ilmoittautuneet", Susan kiljahti riemuissaan ja pinkaisi kovaa vauhtia muotokuva-aukon vieressä olevalle ilmoitustaululle.
"Hahah, Annien mies siellä nyt ainakin on", Lily naurahti hyväsydämisesti. "Remus kun on aina niin tunnollinen ja ajattelevainen, eikö niin?"
"Juu", Annie mutisi ja manasi mielessään. Hän kurottautui nopeasti ottamaan pöydältä paksuhkon kirjan vain voidakseen piilottaa tympeät ilmeensä sen taakse. "Ja huomaavainen todellakin…"
"Ajatella, että vielä muutama kuukausi sitten nuo söpöilijät vasta vilkuilivat toisiaan ujoina", Susan kujersi kirjoittaessaan heidän nimiään kiehkuraisin kirjaimin uraohjauskurssin osallistujalistaan poikien perään. Hän katsoi listaa ihastuksissaan ja muunsi jokaisen Siriuksen nimen i-pisteen pikkuruiseksi sydämeksi ja hihitteli itsekseen aikaansaannokselleen.
"Ja nyt he ovat jo oikea pari! Romanttista!" Lily jatkoi.
Annie kiristeli hampaitaan kirjan takana yrittäen pysyä tyynenä. Hän kuitenkin tunsi raivon punan kohoavan poskilleen.
"Annie, sinun kirjasi on muuten väärinpäin", Lily tirskahti Susanin hykerrellessä hänen vieressään.
Annie yritti vielä viimeisen kerran laskea rauhassa viiteen, mutta jo kolmosen kohdalla hän paiskasi kirjan sohvapöydälle. Susan ja Lily hätkähtivät.
"Annie, mikä sinun on?" Susan kysyi silmät pyöreinä hämmennyksestä.
"Sanoimmeko jotain väärin?" Lily kysyi arasti. "Anteeksi, emme olisi saaneet intoilla niin paljon ja patistaa sinua suunnittelemaan iltasi. Olisi pitänyt tajuta, että haluat tietenkin tehdä sen Remuksen kanssa yhdessä."
"Pidättekö te Remusta jonkinlaisena pyhimyksenä? Oikeana jumalkuvana?" Annie ärjyi itselleen hyvin epätyypillisesti.
"Ei nyt ihan", Susan myöntyi olkiaan kohauttaen. "Sirius on tosiaan enemmän minun makuuni."
"Täytyykö tämä nyt oikeasti vääntää teille rautalangasta?" Annie kysyi lähes epätoivoisen näköisenä. "Minä en olisi halunnut alunperinkään mennä hänen kanssaan tanssiaisiin, mutta kun Remus tuli varmistamaan, että me menisimme sinne yhdessä, niin te käytännössä suostuitte puolestani. En kai minä silloin enää voinut kieltäytyäkään! Ettekö te tajua, ettemme me Remuksen kanssa ole koskaan edes puhuneet kunnolla. Emme ennen hyökkäystä emmekä todellakaan se jälkeen!"
"Annie…"
"Minä en halua mennä tanssiaisiin hänen kanssaan! Ja suoraan sanoen, mitä enemmän te siitä puhutte, sitä vähemmän minua koko aihe edes kiinnostaa!"
Sen sanottuaan Annie ryntäsi itkuisin silmin kierreportaille ja katosi tyttöjen makuusaliin.
"Minä kun aina vain paritin heidät mielessäni yhteen", Lily huokaisi surullisena. "Ei kyllä olisi uskonut..."
"Ei niin", Susan sanoi vaitonaisena. "Mennäänkö nukkumaan ja yritetään vielä puhua hänelle huomenna?"
Lily ja Susan kapusivat portaat ylös jättäen taakseen aution oleskeluhuoneen. Ainoa ääni oli enää pieni rätisevä hiillos, joka sekin oli jo tummumaan päin. Yhtäkkiä muotokuva-aukon suulta kuului kevyt kahahdus hopeisen viitan valahtaessa lattialle. Hetkeä aiemmin koululle palanneet Sirius ja James katsoivat toisiaan epäuskoinen ja surullinen katse silmissään ystävänsä takia.
"Ja meidän kun piti vain nauttia siitä, kuinka he hehkuttivat meitä…" James sanoi ja irvisti.
***
Aamu valkeni lumisena. Kimmeltävä valo osui verhojen raosta Remuksen silmiin. Hän käänsi uhmakkaasti kylkeään ja yritti jatkaa uniaan. Hätäinen kolina kuitenkin havahdutti hänet lopullisesti hereille ja hän tiesi, ettei saisi enää unenpäästä kiinni.
Remus raotti pylvässänkynsä verhoja selvittääkseen, mitä oikein oli menossa; yleensä hän oli heistä neljästä itse hereillä ensimmäisenä varsinkin näin viikonloppuisin. Hänen yllätyksekseen Siriusta ja Peteriä ei näkynyt missään, ja Jameskin oli jo täysissä pukeissa sukkia lukuunottamatta.
"James, mitä täällä oikein tapahtuu?" Remus kysyi naurahtaen epäuskoisesti. James ei selvästikään ollut huomannut Remuksen heränneen, sillä tämä hätkähti huomatessaan hänet.
"Tuota… Sirius ja Peter lähtivät juuri aamulenkille ja minä olen tässä menossa - öh - hoitamaan johtajaoppilaan tehtäviä", James sopotti hieman kiusaantuneen kuuloisena.
"Mistä lähtien he ovat muka aamulenkillä viihtyneet? Varsinkin noissa kinoksissa", Remus kysyi kohottaen hieman kulmiaan ja jatkoi vielä huomatessaan kaverinsa kadonneen sänkynsä alle vain jalat ulos pilkottaen. "Ja James, mitä sinä muuten teet?"
"Öh, etsin vain sukkiani", Jamesin ääni kuului vaimeana sängyn alta. "Aina ne jonnekin katoavat. Tarvitsisin kyllä nopeasti uudet, kun alkaa tulla hieman kiire tässä näin…"
"James, nyt oikeasti. Mikä on?" Remus kysyi.
James nousi pölyisenä sängyn alta ja vältteli Remuksen katsetta. "Tuota… Me kuulimme eilen yöllä jotain Siriuksen kanssa, mitä meidän ei ehkä olisi pitänyt kuulla."
"Ja se ilmeisesti liittyy minuun?" Remus päätteli Jamesin kiusaantuneesta katseesta.
"Me emme tienneet miten kertoa tästä", James veti syvään henkeä ja vakavoitui. Sitten hän katsoi Remukseen pahoittelevasti. "Kuuntelimme tyttöjen keskustelua, ja Annie puhui sinusta suoraan sanoen aika ikävään sävyyn."
"Annie?" Remus hämmästyi ja kuulosti loukkaantuneelta. "Mitä hän sitten sanoi? Voit kyllä kertoa minulle. Parempi kai sekin kuin tietämättömyys."
"Hän ei halua mennä tanssiaisiin kanssasi, ja lisäksi hän vaikutti muutenkin tosi pettyneeltä sinuun", James sanoi. "Siksi kai kun te ette ole puhuneet tapahtuneesta."
"Siitä hyökkäyksestäkö? Miten minä voisinkaan selittää hänelle sen johtuneen siitä, että olen ihmissusi?" Remus ärähti.
"En tiedä, Remus, en todellakaan tiedä", James vastasi surullisen kuuloisena. "Ehkä olisi paras, että puhuisitte nyt asiat selviksi."
"Menen etsimään hänet. Kiitos kun kerroit, James", Remus sanoi vetäessään nopeasti neuleen päälleen ja farkut jalkaansa. "Ja terveisiä Peterille ja Siriukselle, että tuo oli epäuskottavin juttu, minkä olen heistä kuullut. Jopa läksytkin olisivat toimineet paremmin…"
***
Muotokuva-aukko aukesi narahtaen ja kolme tyttöä astui sisään Rohkelikon oleskeluhuoneeseen. Remus katsoi kauempaa nojatuolista, kuinka nämä puhuivat äänellä keskenään. Kun tytöt huomasivat hänet, tuli hiljaista. Remus arvasi, että Lily, Susan ja Annie olivat puhuneet hänestä.
"Annie, minulla olisi asiaa", Remus sanoi hieman kireällä äänellä.
Tyttö näytti yllättyneeltä ja käveli varuillaan olevan näköisenä pojan luokse. Lily ja Susan jäivät istumaan kauemmas antaakseen heille mahdollisuuden keskustella kahden kesken rauhassa.
"No, mitä?" Annie kysyi tavoitellen normaalia huoletonta äänensävyä, vaikkei täysin onnistunut. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mistä oli kyse.
"Olisit kyllä voinut sanoa suoraankin, että olet noin vihainen kaikesta", Remus sanoi jäisellä äänellä. "Sekin olisi ollut parempi, kuin kuulla siitä kiertokautta."
Annie seisoi jähmettyneenä paikoillaan ja vilkaisi hätääntyneenä Lilyä ja Susania. Hän ei ollut kertonut kenellekään muulle kuin näille kahdelle. "Mistä sait tietää?" Annie kuiskasi.
"Se ei ole olennaista", Remus vastasi lyhyesti. "Parasta varmaan, että etsitään uudet tanssiaisparit. Ei tästä mitään tule."
"Miksi tulisikaan, kun emme me ikinä puhu kunnolla toisillemme! Et edes kertaakaan kysynyt, miten voin sen hyökkäyksen jälkeen", Annie sanoi kireästi ja katsoi Remusta syyttävästi. "Tuntui kuin olisit melkein vältellyt minua. Miten saatoit kuvitellakaan, että voisimme teeskennellä kaiken olevan kunnossa!"
"Usko minua. On parempi, että annat sen hyökkäyksen olla", Remus sanoi ja katsoi Annieta surullisin silmin. "Joskus on parempi vain olla hiljaa…"
"Mikä voi olla sellaista, ettei siitä muka voi puhua?" Annie kysyi haastavasti. "Puhu minulle edes kerran!"
"Sinä et ymmärrä", Remus vastasi kiivaasti.
"Sinä et anna minulle edes mahdollisuutta ymmärtää!" Annie sanoi ja turhaannuksen kyyneleet sumensivat hänen katseensa. "Kerro, pyydän. Minulla on oikeus saada tietää! Minä makasin sen takia viikkoja sairaalassa!"
"Sinä jätät minut lopullisesti, jos kerron", Remus vetosi vielä tyttöön. "Et halua olla edes ystäväni..."
"Mikä voi olla niin paha asia?" Annie kysyi kuiskaten.
"Kuulin, kuinka aurorit puhuivat sairaalassa. Meidän kimppuuni hyökättiin, koska kaltaisiani yritetään saada taistelemaan pimeän puolelle. Annie, olen ihmissusi."