Hoi! Tässä tulee uusi luku piristämään joulun odotusta! Pian alkaa loppukin jo häämöttää…;)
Kiitokset taas lukijoille ja kommentoijille!
Frederica, kiitos tosiaan vielä sun pitkän pitkästä kommentista, ihana kun jaksoit paneutua tähän kunnolla!
Varsinkin toi sun huomio Peteristä ilostutti, koska mä itsekin oon tosi tyytyväinen siihen, miten mä sain hänet esille hieman inhimillisempänä kuin yleensä hänet on kuvattu. Mulla itsellänikin oli aluksi varsin ikävä käsitys hänestä, mutta sitten ajattelin, että onhan hänenkin teoilleen oltava syy… Ei ehkä hyvä sellainen, mutta kuitenkin tavallaan ymmärrettävä.
Lisäksi kiva, kun oot sitä mieltä, että sekä hahmojen että heidän tunteidensa ja toimintansa kuvailu on onnistunut!
Myös se, että tän ficin maailma vaikuttaa eheältä, on hieno saavutus!
Heh, mä olenkin tainnut joskus aikaisemminkin itse asiassa saada palautetta hieman rönsyilevistä lauseista. Mun oma, ainainen pelonaihe onkin just se, ettei tekstistä ja juonesta saa selvää… Mut hieno juttu, jos on sekin ongelma alkanut loppua kohden vähentyä!
Kuraverinen, jee hauska kuulla, että juoni on onnistunut koukuttamaan! Tässä taas lisää luettavaa!
PS. Luvussa mainittavat takaumat löytyvät luvuista 8 ja 12, jos joku haluaa vilkaista selvyyden vuoksi. Ei kuitenkaan ole välttämätöntä! 15. luku -
Menneisyyden verhoKahdet askelet kajahtelivat Tylypahkan autioilla, öisillä käytävillä, kunnes ne pysähtyivät raskaan oven eteen. Toinen hahmoista otti taikasauvansa taskustaan ja nosti sen lukkoa vasten.
"Alohomora."
Lukko kilahti ja ovi aukesi narahtaen.
"Oih", kuului kaksi ihastunutta huokausta, kun oven takaa paljastuivat kymmenin kynttilöin valaistut kierreportaat. Tulen loimu loisti kahden tytön kasvoilla. Lily ja Susan katsoivat toisiaan silmät säkenöiden.
"Kuka näkee meidän vuoksemme näin paljon vaivaa?" Lily henkäisi.
"Kohta se nähdään", Susan sanoi ja lähti kiirehtimään portaita ylös Lily perässään.
Kärsimättömille tytöille ikuisuudelta tuntuneen matkan jälkeen he saapuivat tuttuun luokkahuoneseen. Plaaneettojen pienoismallit, lukuisat kaukoputket ja monimutkaiset tähtikartat täyttivät avaran tilan. Tytöt seurasivat kynttilöiden viitoittamaa polkua huoneen perällä oleville rappusille, jotka johtivat koulun korkeimman tornin huipulle.
Viileä joulukuinen viima tulvahti vasten tyttöjen kasvoja. He kuitenkaan tuskin huomasivat sitä, sillä heidän katseensa oli kiinnittynyt upeaan näkyyn edesään kattotasanteella. Taivaan tuhannet tähdet tuikkivat kilpaa kynnilöiden kanssa, joita oli sommiteltu sinne tänne muurin reunalle tuomaan valoa ja tunnelmaa pimeän yön keskelle.
Pöydän sijaan kivilattialle oli katettu lukuisten vilttien ja täkkien päälle tyrmäävän upea illallinen, joka sai tytöt haukkomaan henkeä silkasta ihastuksesta. Kaiken keskellä Sirius ja James istuvat erittäin itsetyytyväisen näköisinä.
"Me yritettiin lennättää tänne kunnon illalliskalustokin, mutta aliarvioitiin pahasti nuo kierreportaat", sanoi James pahoitellen, mutta silmät välkkyen.
"Päätettiin luovuttaa sen jälkeen, kun James sai kunnon tällin otsaansa", Sirius jatkoi.
"Toivottavasti tämä kuitenkin kelpaa", James sanoi naurahtaen ja viittoen tyttöjä istuutumaan. "Täällä on lisääkin vilttejä, jos haluatte."
Lily ja Susan istuutuivat illalliskattauksen ääreen mykistyneinä.
"Vau, te todella osaatte yllättää", Susan sai lopulta sanotuksi, mutta jatkoi vielä. "Olen silti vihainen sinulle, Sirius."
"Äh, me ollaan molemmat oltu typeryksiä", Sirius sanoi anteeksipyytäen.
"Sen takia me halusimmekin järjestää teille jotain erityistä, ikään kuin hyvityksenä viimeaikaisesta sotkusta", James lisäsi vielä.
"Vai niin", Susan tokaisi näyttäen siltä kuin ei tietäisi, mitä sanoa.
"Ja haluan vielä sanoa, että olen todella pahoillani siitä koko jutusta Marissan kanssa. En tarkoittanut pahoittaa sinun mieltäsi sillä", Sirius sanoi yllättävän aikuismaisesti.
Susan ei muistanut kertaakaan, että Sirius olisi käyttäytynyt yhtä kypsästi ja pyytänyt vilpittömästi anteeksi tekojaan ja tarkoittaen sanojaan.
"Voi, Sirius, saat anteeksi", Susan sanoi ja heittäytyi liikuttuneena halaamaan poikaa. "Kai minäkin vähän ylireagoin!"
"No, ei muistella pahalla kumpikaan…" Sirius virnisti ja rutisti tyttöä tiukasti.
Lily ja James katselivat sivusilmällä toisiaan. James siirtyi lähemmäs tyttöä ja katsoi tätä suoraan silmiin.
"Anteeksi, Lily", James sanoi. "Tiedän, että olen käyttäytynyt kuin mikäkin idiootti syksyn ajan. Se ei ole tietenkään hyvä syy, mutta tein sen, koska olin vain niin mustasukkainen Ryanille sinusta. En oikeasti halua menettää sinua."
"James, kai tiedät, että Ryanilta sinun tässä kuuluisi pyytää anteeksi", Lily sanoi. "Eihän meidän välillä edes ole tapahtunut mitään, mistä olisi ollut syytä olla mustasukkainen… Eikä tule tapahtumaankaan!" tyttö naurahti vielä.
"Minä lupaan, etten enää järjestä sellaisia kohtauksia. Turhaahan se on. Itse asiassa minä puhuin tänään hänen kanssaan ja hän tulee saamaan enemmän vastuuta huispausjoukkueessa, sillä välin, kun minä keskityn SUPER-kokeisiin", James hymähti. "Pakkohan minun on myöntää, että hän on huippupelaaja!"
"Hyvä, että sinäkin huomasit sen, minkä muut pistivät merkille jo pieni ikuisuus sitten", Lily nauroi. "Äh, otetaan nyt vain Susanista ja Siriuksesta mallia ja unohdetaan menneet."
"Tuota, yksi juttu minulla olisi vielä…" James sanoi pienesti hymyillen. "Tulistko kanssani joulutanssiaisiin?"
*
Sirius, James, Lily ja Susan kävelivät hiljakseen käytävää pitkin Rohkelikkotornin suuntaan. Iloinen tunnelma sai heidät unohtamaan kaiken muun, eivätkä he siten huomanneet kauempana varjoissa väijyvää silmäparia.
Tylypahkan vahtimestari Argus Voro oli ollut suorittamassa yöllistä partiointikierrostaan, kun hän oli yhäkkiä pistänyt merkille neljät askelet käytävällä. Hahmot olivat vielä niin kaukana, ettei niitä voinut erottaa. Voro mietti hetken. Jos hän lähtisi juoksuun, säännönrikkojat saattaisivat huomata hänet samantien ja ehtiä karkuun, mutta toisaalta…
*
Miten Susan olikaan kaivannut sitä, että sai kulkea käsikkäin Siriuksen kanssa! Kaiken heidän välillään tapahtuneen jälkeen hänestä tuntui nyt ensimmäistä kertaa siltä, että kaikki riidat oli unohdettu ja he voisivat olla onnellisesti yhdessä. Vielä lukuvuoden alussa Susan olisi nauranut ajatukselle siitä, että hän olisi Sirius Mustan tyttöystävä, mutta nyt hän ei olisi voinut olla yhtään onnellisempi. Mikä voisikaan rikkoa idyllin?
"Nyt minä teidät nappaan!" kuului kauempaa käytävältä raakkuva ääni.
"Se on Voro! Tulkaa!" huusi James ja lähti juoksemaan eteenpäin nykäisten Lilyn mukaansa. Sirius ja Susan seurasivat välittömästi perässä.
Hetken kuluttua käytävä haarautui kahteen suuntaan.
"Menkää te tuonne. Me harhautamme Voroa. Nähdään myöhemmin, pupu", Sirius kuiskasi ja tuuppasi tytöt oikealle vievälle käytävälle. Pojat lähtivät toiseen suuntaan ja pitivät tahallaan meteliä, jotta vahtimestari lähtisi seuraamaan heitä Lilyn ja Susanin sijasta.
Sirius ja James jatkoivat juoksuaan, kunnes pysähtyivät vaatimattoman näköisen taulun kohdalle. Sirius työnsi maalauksen sivuun ja pujahti sen takaa paljastuneeseen kapeaan salakäytävään James perässään, joka vielä sulki oven kiinni takanaan.
Hetken aikaa pojat kävelivät kyyryssä pimeässä, kunnes tulivat salakäytävän toiseen päähän.
"Voro luulee, että me ehdittiin karkuun, kun ei enää löydä meitä", James naureskeli.
"Heh, niinpä", Sirius nyökytteli, avasi oven ja hyppäsi käytävään - melkein suoraan vahtimestari Voron syliin. "Tai sitten ei…"
*
"Nämä jälki-istunnot ovat minulle ja Anthonylle oikea pelastus!" Danielle naurahti penkoessaan sotkuista kaappia pimeyden voimilta suojautumisen luokan nurkassa. "Anhony suorastaan inhoaa siivousta, joten jälki-istunnon suorittajat ovat erinomaista työvoimaa nimittäin!"
Danielle työnsi Siriukselle vanhan ämpärin käteen.
"Tuosta pitäisi löytyä kaikki tarvittava. Olen tuossa viereisessä huoneessa. Jätän oven auki, jos tulee jotain kysyttävää."
"Eli sinä istut siellä kahvikuppi kädessä, kun me raadamme täällä", James kyseli ilkikurisesti.
"Kunpa voisinkin…" Danielle naurahti vaisusti. "Minulla on kuitenkin vino pino vanhoja papereita ja kirjeitä, jotka on käytävä kiireesti läpi."
"Rakkauskirjeitäkö?" Sirius uteli pilke silmäkulmassa.
"Enpä tiedä. Sittenhän sen näkee", Danielle sanoi ja vetäytyi huoneeseensa.
*
"Mitä vain niiden kahden tytön vuoksi", James virnisti Siriuksen tutkiessa ämpärin sisältöä.
"Juuriharjoja…" Sirius irvisti.
"Hei!" James älähti sen näköisenä, että oli juuri saanut päähänsä vuosisadan idean. "Pitäisiköhän meidän jo aloittaa harjoitteleminen?"
"Mikä harjoitteleminen?" Sirius mulkaisi Jamesia kulmiensa alta. "Kai minä nyt tiedän, miten nuo toimivat. En minä nyt sentään niin pölvästi ole, etten osaisi juuriharjaa käyttää."
"No, en kai minä niitä tarkoittanut, vaan tansseja! Juuriharjat jalkaan ja menoksi!"
"Minä olen sitten mies!" sanoi Sirius liimatessaan taikasauvallaan juuriharjaa kenkänsä pohjaan.
*
Oven raosta kuului vanhahtavaa swingiä ja naurunremahduksia. Pojat olivat käyneet kysymässä saisivatko laittaa luokkahuoneen nurkassa lojuneen nuhjuisen gramofonin soimaan. Koska he olivat niin kovasti vakuutelleet huoneen tulevan putipuhtaaksi hauskanpidon lomassa, ei Danielle ollut nähnyt mitään syytä kieltääkään heitä.
Luokkahuoneesta työhuoneeseen kantautuva meteli ei kuitenkaan ulottunut Daniellen korviin. Hän istui narisevalla, pelkistetyllä puutuolilla kumartuneena tutkimaan keskittyneesti pöydällä lojuneita lukuisia papereita. Kouluvuosien kirjalistat, kuitit, kirjeet ja turhat pikkulappuset kahisivat pöydällä Daniellen käydessä niitä läpi.
Daniellen silmiin osui rypistetty pergamentin pala. Hän taitteli hauraan paperin varoen auki ja naurahti. Miten monta samanlaista hän olikaan nähnyt kuluneen syksyn aikana luokkahuoneessa; paperilapuilla salaisuudet kerrottiin ystäville, kun niiden ei haluttu kulkeutuvan muiden korviin. Danielle tunnisti kädessään olevasta lapusta oman teini-ikäisen itsensä kirjoittamat kannustavat sanat ystävälleen, joka oli selvästi ajatuksissa pyytää ihastustaan ulos. Mutta nimet olivat aivan vieraita, ne eivät sanoneet mitään.
Danielle heitti paperin turhautuneena loimuaviin liekkeihin. Hän ei muistanut mitään. Pahinta oli, että hän oli viime aikoina ymmärtänyt sen, että jossain syvällä pinnan alla piilivät kaikki vastaukset hänen kysymyksiinsä, mutta hän ei vain pystynyt tavoittamaan niitä.
Toisaalta hän oli huojentunut, sillä pitkään hän oli luullut, että muistot olivat kadonneet iäisyyksiksi. Mutta sitten oli tapahtunut jotain, mikä herätti toivon kipinän hänessä.
Melkein välittömästi saavuttuaan kouluun hän oli kohdannut jollain tapaa tutun katseen. Hän ei ollut tunnistanut henkilöä - vaikka olikin saanut tietää tytön nimen olleen Bellatrix Musta - ja oli jo ehtinyt unohtaa koko tapahtuman, kunnes sama oli toistunut uudestaan vielä voimakkaampana. Todistaessaan nuoren parin riitaa oli menneisyys raottanut verhoaan uudestaan, tällä kertaa hieman enemmän.
Anthonylle hän ei ollut kertonut mitään; osa muistoistahan liittyi tähän olennaisesti. Anthonyn vaimo oli sitä paitsi hiljattain kuollut, eikä Danielle halunnut sekoittaa jo ennestään sekavaa sotkua lisäämällä siihen omia tunteitaan.
Joka tapauksessa samalla hetkellä, kun hän oli tajunnut rakastaneensa aina Anthonya, hänen mieleensä oli hiipinyt ajatus. Juonsiko epämiellyttävä tunne, joka oli aiheutunut Bellatrix Mustan kohtaamisesta, myös juurensa johonkin todelliseen tapahtumaan? Ja jos niin oli, niin mihin?
Turha paperi toisensa jälkeen hulmahti takassa liekkeihin, kun Danielle yritti löytää vihjeitä menneisyydestään. Danielle alkoi tulla yhä hermostuneemmaksi. Hän tunsi, miten kasvoja kuumotti, keskittymiskyky alkoi herpaantua ja väsymys alkoi tuntua tykyttävä kipuna ohimossa. Hän repäisi keskeltä kahtia pinon vanhoja taikakausien historian esseitä, ja hetken kuluttua ne kärvistyivät jo mustana hiilloksena.
Seuraava paperi, kirje hänen omalla käsialallaan. Hieman enemmän potentiaalia menneisyytensä ratkomiseen kuin maahiskapinoissa. Danielle vilkaisi päiväystä ja hänen vatsassaan jysähti. Saattoiko päivämäärä todella olla sama kuin se, jona hän menetti muistinsa? Daniellen kädet alkoivat täristä. Työhuone sumentui hänen silmissään.
Danielle katsoi kirjettä pöydällään. Se oli valmis. Hän kohotti katseensa ikkunasta ulos valkenevaan aamuun. Miten kaikki enteilikään kaunista päivää. Usva puutarhojen päällä, aamukaste ja laulavat linnut. Hän kuitenkin tiesi, että idylli pirstoutuisi pian.
Danielle nousi ja otti valmiiksi pakatun matkalaukkunsa ja kantoi sen eteiseen. Hän heitti trenssin päälleen ja kiiruhti ulos lyöden oven perässään kiinni viimeistä kertaa. Samassa hän oli kadonnut.
Danielle ilmiintyi Tylyahon laitamille. Kaduilla oli vielä hyvin hiljaista, kuten aina aamuvarhaisella. Mitä lähemmäs hän tuli Anthonyn - ja nykyään myös Rosalian - taloa sitä raskaammilta askeleet alkoivat tuntua. Hän oli toivonut, ettei koskaan joutuisi tähän tilanteeseen. Toisaalta hän oli tarpeeksi järkevä ymmärtääkseen, ettei pääsisi elämässään eteenpäin niin kauan, kuin Anthony kuuluisi siihen, edes jollain tasolla. Hänen olisi lähdettävä pois lopullisesti, hän katoaisi, eikä Anthony saisi tietää muuta.
Saavuttuaan tutulle ovelle hän otti vapisevin käsin Rosalialle osoitetun kirjeen taskustaan. Turhaan hän Anthonylle kertoisi tunteistaan, kun tämä oli onnellisesti naimisissa. Hän halusi vain kertoa Rosannalle, ettei tällä ollut syytä pitää Daniellea enää kilpailijanaan. Vaikkei asiasta kukaan ollut koskaan hiiskunutkaan mitään, niin kyllä Danielle oli vaistonnut naisen epäluulon häntä kohtaan alusta asti. Kunhan Anthony olisi onnellinen, niin se riittäisi Daniellellekin.
Toisaalta, Danielle ajatteli itkuisesti. Miksi Rosalia olisi parempi kuin hän? Hän oli sentään tuntenut Anthonyn lapsesta asti ja rakastanut tätä aina. Danielle vilkaisi hätäisesti kirjettä kädessään. Jos hän nyt lähtisi pois, eikä palaisi koskaan takaisin, niin jäisikö hän katumaan loppuelämäkseen sitä, ettei ollut edes yrittänyt taistella. Danielle runnoi kirjeen laukkuunsa. Ei, hän ei luovuttaisi.
Daniellen sydän löi kiihtyneesti. Hän ei kestäisi menettää Anthonya.
"Avada Kedavra!"
*
"… Kol' kaks' kol'. Nel' kaks' kol'...", Sirius laski. Swing oli vaihtunut valssiin ja lattia kiilsi puhtauttaan.
"Hah, tämä on ollut paras jälki-istunto ikinä!" James huudahti riemukkaasti tanssin lomasta.
"Totta puhut!" Sirius sanoi. "Danielle ei muuten sanonut mitään siitä, kauanko meidän pitäisi olla täällä. Käydäänkö kysymässä samantien?"
"Hyvä idea", James sanoi, irrottautui Siriuksesta ja hypähteli valssiaskelein ovelle. "Danielle, hei!"
James koputteli oveen, mutta vastausta ei kuulunut. Ovenraosta kajasti takanhiilloksen hiipuva loimu. James kurtisti kulmiaan, jokin ei selvästi ollut kunnossa. Huoneesta ei kuulunut ääntäkään, ei edes vaimeaa paperin havinaa, niin kuin olisi voinut olettaa.
"Mennään sisään", Sirius sanoi huolestuneella äänellä.
Keskellä hämärää huonetta makasi liikkumaton hahmo.
"Professori Thompson!" Sirius henkäisi ja ryntäsi ripein askelin elottoman oloisen naisen luo. "Danielle, Danielle! Herää!"
"Hän hengittää, hän on varmaan vain pyörtynyt", sanoi James, joka oli myös kumartunut Daniellen viereen. "Mitä täällä on oikein tapahtunut? Hän on selvästi itkenytkin!"
"Viedään hänet Sairaalasiipeen", Sirius sanoi vakavana ja nosti Daniellen varoen käsivarsilleen.
"Odota", James katsoi ja noukki lattialta kirjeen. "Tämä varmaan putosi häneltä..."
"Mennään nyt", Sirius sanoi ja astui ovesta ulos.