Kohtalon vuosi / L♡J, K-11 / UUSI LUKU ILMESTYNYT!!!

[Charity]

Mahtavat kiitokset kommenteista Welmasein, Kika ja NeitiMusta! Ne auttoivat valtavasti tämän luvun kirjoittamisessa!

Ja nyt siis luettavaa heti uuden vuoden aluksi!


8. luku - Suudelma


“Hei, Sirius”, naisen ääni kaikui kolkkona kiviseinäisessä käytävässä. Sirius laski tajuttoman Susanin sylistään lattialle ja nousi seisomaan. Poika ei tunnistanut hämärässä kahta pitkäkaapuista hahmoa, mutta näiden kävellessä häntä kohti, hän tunnisti naisen serkukseen, joka kävi myös viimeistä vuotta Tylypahkassa. Sirius veti välittömästi taikasauvansa kaapunsa taskusta.
“Mitä sinä teit Susanille?” Sirius kysyi ottaessaan muutaman askelen Bellatrixia kohti ja osoittaessaan tätä taikasauvallaan.
“Hän on elossa ja muuten kunnossa paitsi tajuton. Ei hänellä vain ole mitään syytä kuulla meidän keskusteluamme”, Bellatrix sanoi välinpitämättömällä äänellä silmäillen Susania, joka makasi paikallaan kylmällä lattialla. Sitten hänen kasvoilleen levisi mairea hymy. “Et ole vielä sanonut hei Rodolphukselle”.
“Rodolphukselle?” Sirius kiinnitti ensimmäistä kertaa huomionsa serkkunsa vierellä seisovaan rotevaan mieshahmoon. Bellatrix ei sanonut mitään, mutta ojensi vasemman kätensä Siriuksen suuntaan niin, että tämä saattoi nähdä nimettömässä suuren sormuksen, jossa kiiluivat tummat korukivet.
“Ja sinä tainnutit Susanin halutessasi kertoa tämän ilahduttavan kihlajaisuutisesi minulle yksityisesti? Miksi sinä ja hän muuten ylipäätänsä teette täällä? Tulitteko te ehkä viettämään romanttista iltaa?” Sirius kysyi ivallisella äänellä. Hymy katosi Bellatrixin kasvoilta ja hänen tummat silmänsä näyttivät uhkaavilta.
“Rodolphus tuli hakemaan minut. Minä en enää aio haaskata aikaani täällä”.
“Ja sinä halusit ilmoittaa siitä minulle?” Sirius kysyi epäilevä ja pilkallinen sävy äänessään.
“Sirius”, Bellatrix aloitti venyttelevällä äänellä, pyyhkäisi muutaman hiussuortuvan pois kasvoiltaan ja katsoi Siriusta. Sitten hän naurahti halveksuen. “Luuletko sinä ehkä, että minä haluaisin puhua sinulle vapaaehtoisesti? En todellakaan! Sinä vain satuit tulemaan tielle niin kuin aina!”
“Meidän pitää mennä. Portit eivät ole enää kauan auki”, Rodolphus sanoi karhealla äänellä. Sirius huomasi tämän kädessä luudan.
“Täältä ei voi lentää pois”, Sirius sanoi vahingoniloisesti ja jatkoi kurtistaen hieman kulmiaan. “Miten niin portit ovat auki?”
“Luuletko meitä niin tyhmiksi, ettemme me muka tietäisi Tylypahkaa suojaavista taioista?” Bellatrix sanoi. “Tänä iltana portit avattiin pariksi kymmeneksi minuutiksi, jotta jotkut uudet opettajat pääsisivät tänne”.
“Mistä sinä voit tietää tuon?” Sirius kysyi. Bellatrix hymyili tarkoituksella ärsyttävän arvoituksellisesti eikä sanonut mitään. Yhtäkkiä kaukaa käytävältä alkoi kuulua kiiruhtavia askeleita. Samassa vilkaistuaan lyhyesti tulijan suuntaan, Bellatrix kirkaisi “Mennään!”, ja hän ja Rodolphus kiipesivät ikkunalle. Rodolphus taikoi ikkunan nopeasti auki, he asettuivat luudalle ja lähtivät lentoon.
“Sirius-kulta, toivotan säälittävää loppuelämää!” Bellatrix huusi yötaivaalta ja katosi pimeyteen Rodolphuksen kanssa.

Sirius käänsi katseensa pois ikkunasta ja ryntäsi seinän vieressä makaavan Susanin viereen. Hän ei kuitenkaan ehtinyt auttaa tyttöä ennen kuin huomasi vaalean naishahmon pysähtyvän hieman hengästyneenä hänestä muutaman metrin päähän. Naisella oli yllään tumma matkaviitta ja hänen kasvoillaan paistoi hämmennys. Hetken hän tuijotti ikkunasta ulos, kuin yrittäen muistaa jotain tai vielä nähdä siitä juuri ulos lentäneet henkilöt. Sitten hän terästäytyi.
“Mitä täällä tapahtuu?” nainen kysyi ja kumartui Susanin puoleen. “Ja keitä nuo kaksi olivat?”
“He - he olivat minun serkkuni, joka ilmeisesti päätti jättää koulun ja hänen tuleva miehensä”, Sirius vastasi.
“Mikä sen naisen nimi on?“
“Bellatrix Musta”, Sirius sanoi hieman varuillaan ja katsoi naista tarkemmin. Hän oli nuori, ehkä hieman yli kaksikymmenvuotias. Hänellä oli vihertävät silmät ja hänen vaaleat hiuksensa olivat hieman märät ja Sirius arveli hänen saapuneen ulkoa äskettäin. Sitten poika muisti serkkunsa sanat.
“Oletko sinä se uusi opettaja?”
“Olen. Danielle Thompson. Ja sinä olet -?”
“Sirius Musta”. Hän väläytti Daniellelle leveän hymyn, mutta vakavoitui saman tien. Sirius katsoi Susania. “Hänet täytyy virvoittaa. Herpaannu”, hän sanoi hiljaa ja osoitti taikasauvallaan tajutonta tyttöä. Mitään ei tapahtunut.
“En usko, että hänet on tainnutettu tavallisesti, mutta uskoisin, että besoaarilla hänet saisi kuntoon”, Danielle sanoi mietteliäänä. “Minulla ei ole sellaista eikä varmaan sinullakaan, mutta… Tulejo besoaari!”

Hetkeen ei kuulunut mitään. Sirius ja Danielle odottivat hiljaa. Vähän kuluttua jostain kuului kolahduksia, hieman myöhemmin vaimea “Au!” ja samassa ilmassa kiitävä besoaari ilmestyi käytävän pimeydestä ja Danielle koppasi sen ilmasta kiinni.
“Koska kyseessä ei selvästikään ole myrkytys, niin luulen että pelkkä besoaarin haju riittää virkoamiseen”, Danielle sanoi pidellessään kiveä Susanin nenän edessä. Ensiksi mitään ei näyttänyt tapahtuvan, mutta sitten Susan räväytti silmänsä pelästyneenä auki.
“Sirius! Mitä tapahtui?”
“Bellatrix hyökkäsi, mutta hän on nyt poissa. Hän lähti Tyly-”
“Mitä täällä tapahtuu?” vieras miehen ääni huusi pimeydestä. Sitten kuului kolaus ja hiljaista manailua. “Miksei täällä näe eteensä? Valois!”
Sirius, Susan ja Danielle katsoivat lähestyvää miestä.
“Hmm, tässä on teidän toinen PVS-opettajanne, Anthony Wright”, Danielle sanoi hymyillen miehen ärsyyntyneisyydelle.
“Miksi tuo kivi lensi minua päin? Se törmäili myös haarniskoihin”, Anthony mesosi harppoessaan paikalle.
“Minä selitän kohta”, Danielle sanoi. “Ja olettehan te kunnossa? Teidän on parasta mennä puhumaan Dumbledorelle huomenna. Ja vaikka mitä nyt onkin tapahtunut, teidän ei pitäisi olla tähän aikaan käytävillä, joten lähtekää nyt tupaanne”, hän lisäsi Susanille ja Siriukselle. He molemmat nyökkäsivät, Sirius auttoi Susanin ylös ja he lähtivät kulkemaan käytävää Rohkelikkotornia kohti.

“Lähtikö Bellatrix siis oikeasti? Tiedätkö yhtään miksi?” Susan kysyi hieman vaitonaisena eikä enää palannut heidän keskusteluunsa ennen hyökkäystä.
“Lähti eikä varmasti palaa. Ainakin hänen puheistaan sai sellaisen käsityksen”, Sirius sanoi kävellessään Susanin vierellä. He kääntyivät kulmasta portaisiin.
“Antaa olla, ei nyt puhuta siitä”, Susan virnisti Siriukselle. Siriuskin väläytti tytölle leveän virnistyksen ja kiersi kätensä tämän hartioille. He jatkoivat matkaansa ja alkoivat keskustella viikonlopun tulevista Rohkelikon huispauskarsinnoista.

***

Tiistain valjetessa harmaana ja kalseana Lily ja James istuivat aamupalalla aamu-unisina ja vaitonaisina.
“Ojennatko kahvikannun?” James mumisi Lilyn suuntaan ja haarukoi samalla pekonia suuhunsa. Heidän ympärillään muita oppilaita tuli istumaan pöytiin tasaista tahtia. Sali täyttyi pikkuhiljaa haarukoiden ja veisten kilinästä, ja siellä täällä vilkkaasta puheensorinasta. Lily oli juuri kurottamassa ottamaan kannua ja tuli vilkaisseeksi opettajainpöytään.
“James, katso, tuolla ovat ne uudet opettajat”, Lily sanoi. Danielle ja Anthony istuutuivat pöytään ja alkoivat tutkia ruokavalikoimaa. Monet muutkin olivat kiinnittäneet heihin huomiota. Melkein saman tien Dumbledore saapui saliin ja hetken kuluttua Sirius ja Susankin tulivat aamiaiselle.
“Huomenta! Missä te olette olleet?” James kysyi. “Me luultiin, että te olisitte olleet jo täällä”.
“Meillä on kerrottavaa eilisestä, mutta me ei ehditty kertoa, koska te tulitte niin myöhään ja me oltiin silloin jo nukkumassa”, Lily selitti.
“Me oltiin äsken puhumassa Dumbledoren kanssa”, Susan sanoi ja Lily kohotti kulmiaan. “Mutta kertokaa te ensin”.
“Me tavattiin sattumalta meidän uudet PVS-opettajat”, Lily sanoi innostuneesti ja osoitti opettajia. “Näettekö, he istuvat tuolla”.
“Ai tekin tapasitte heidät!” Susan yllättyi. He alkoivat kerrata Siriuksen kanssa edellisen yön tapahtumia.
“… ja sitten Bellatrix näki Daniellen - varmaan hän ei olisi halunnut kenenkään näkevän - mutta joka tapauksessa hän näytti pelästyneeltä ja hänelle tuli kiire pois linnasta”, Sirius sanoi. Sitten hän rypisti otsaansa. “Tosin Daniellekin näytti jotenkin hämmentyneeltä, aivan kuin hän olisi tuntenut Bellatrixin tai vastaavaa. Hän jopa kysyi erityisesti Bellatrixin nimeä”.
“Ja nyt äsken te siis olitte puhumassa Dumbledoren kanssa?” Lily kysyi. “Mitä hän sanoi?”
“Asialle on vaikeaa tehdä mitään”, Susan sanoi. “Tylypahkassa oppilaiden välillä on aina joskus tappeluita, ja kun minulle ei varsinaisesti tapahtunut mitään ja varsinkin kun Bellatrix lähti kokonaan pois…” hän jatkoi ja kohautti olkiaan. Sitten hän virnisti. “Mutta minulla on nälkä. Mitäs jos vain syödään aamiaista?”
Susan ei kuitenkaan ehtinyt alkaa syödä, ennen kuin Dumbledore kilisytti teelusikallaan kuppiaan pyytäen huomiota. Hän nousi ylös ja odotti, että oppilaat hiljenivät.
“Minulla on kaksi ilmoitusasiaa liittyen Tylypahkan henkilökuntaan ja oppilaisiin. Ensiksi joudun harmikseni ilmoittamaan, että Luihuisen tuvan oppilas Bellatrix Musta on yllättäen lopettanut opintonsa. Hän poistui linnasta eilen yöllä eikä häntä siis enää tulla näkemään täällä. Sitten mukavampaan uutiseen. Olemme lopulta saaneet meille uudet PVS-opettajat. Tervetuloa, professorit Anthony Wright ja Danielle Thompson”, Dumbledore sanoi iloisesti ja viittasi kaksikkoa nousemaan. “He molemmat siis opettavat, mutta pääasiassa tunnit pitää professori Wright. Tervetuloa vielä kerran!” Dumbledore alkoi taputtaa ja hänen esimerkkiään seuraten koko sali yhtyi suosionosoituksiin ja Sirius vislasi.

***

Viikonloppu toi Rohkelikkotuvan oppilaiden syksyyn pientä vaihtelua Jamesin suuresti mainostamien huippausjoukkueen karsintojen merkeissä. James itse seisoi keskellä huispauskenttää taikamegafonin kanssa aamupäivän auringon paistaessa kirkkaasti taivaalta. Suuri joukko oppilaita joukossaan myös Sirius oli kerääntynyt hänen ympärilleen. Lilyn ja Susanin tapaan osa oli vain tullut seuraamaan karsintoja ja istui katsomossa.
“Eikö James näytäkin komealta, Lily?” Susan virnisteli syystakkiinsa tiukasti kietoutuneen ystävänsä vierestä.
“Susan, olet niin hauska…” Lily mutisi ja silmäili kenttää, missä James jakeli vielä ilmeisesti viime hetken ohjeita. Monena edellisenäkin vuonna pitäjänä pelannut kuudesluokkalainen Henry Jones lensi maalisaloille ja jahtaajaksi pyrkivät saivat vuorollaan kymmenen yritystä heittää kaato vanteeseen. James merkkasi tuloksia innostuneen näköisenä ylös muistivihkoon. Välillä hän vilkuili Lilyn ja Susanin suuntaan katsomoon.
“Hän oikeasti pitää sinusta”, Susan sanoi, kun James taas katsahti hymyillen heihin päin.
“Enpä tiedä”, Lily sanoi. “Hän on ollut kyllä huomattavasti mukavampi tänä vuonna jos vertaa esimerkiksi kahteen edelliseen vuoteen, mutta… Äh, en tiedä”.
“Huomaatko, sinä et edes löydä hänestä mitään vikaa”, Susan sanoi kiusoitellen. Lily ei sanonut mitään, vaan mulkaisi Susania murhaavasti ja hörppäsi kurpitsamehua lasista, jonka hän oli tuonut aamiaiselta ja laski sen sitten takaisin puiselle katsomon penkille.

“Jahtaajien alkukarsinnasta jatkoon pääsevät Jackson, Thorpemount, Gray, Branstone, Greenhill, Thomas ja Williams. Te voitte mennä istumaan hetkeksi vaikka katsomoon. Katsotaan vasta lyöjien jälkeen, miten te pelaatte muiden kanssa yhteen, koska se vie aikaa. Lyöjäksi pyrkivät tänne!” James huusi megafoniin ja seitsemän oppilasta mukaan lukien Sirius asettuivat seisomaan epämääräiseen rykelmään hänen luokseen. “Jokainen lentää vuorollaan ilmaan. Allison jatkaa lyöjänä tänäkin vuonna ja hän lyö teille ryhmyjä, jotka te taas yritätte parhaanne mukaan lyödä häntä päin”, James osoitti jo ilmassa lentävää vaaleahiuksista, viidesluokkalaista Allison Beaufortia. “Minä arvioin teidän suorituksenne ja päätän yleisen yhteistyön sujuvuuden, lyöntien tarkkuuden ja lentotaidon perusteella kuka pääsee joukkueeseen toiseksi lyöjäksi. Ensiksi Roberts!” James katseli, kuinka ensimmäinen lyöjäkokelas lensi ilmaan. Valitettavasti tämä ilmeisesti pelkäsi ryhmyjä ja pikemminkin suojeli itseään kuin olisi tarkkaan harkinnut, mihin suuntaan ryhmyn lyö. Toinen ei ollut sitä parempi, koska ei yksinkertaisesti osannut lentää kunnolla. Kolmas, Ryan Adams oli todella hyvä; hänen lyöntinsä olivat tarkkoja ja hän lensi hienosti. Neljäs ja viiden olivat kohtalaisen hyviä, mutta heiveröisiä. Sirius lensi seuraavaksi toiseksi viimeisenä. James seurasi jännittyneenä, kun Sirius nousi luudallaan ilmaan. Allison pamautti ensimmäisen ryhmyn kohti Siriusta, joka puolestaan tähtäsi sen hyvin tarkkaan takaisin kohti tyttöä. Kun Sirius oli lyönyt ryhmyn jo neljännen kerran onnistuneesti takaisin Allisonille, James arveli tekevänsä lopullisen päätöksen Ryan Adamsin ja Siriuksen välillä, ellei viimeinen hakija yllättäisi. James katsoi, kuinka Sirius lensi lyömään viidettä ryhmyään. Samassa hän näki, miten ryhmy kaarsi hieman enemmän oikealle kuin Sirius oli selvästi luullut. James tajusi sekunnin murto-osassa, mitä tapahtuisi, muttei ehtinyt huutaa Siriukselle, että tämän täytyisi väistää, ennen kuin ryhmy iskeytyi päin Siriuksen olkapäätä.

***

Illalla Rohkelikon oleskeluhuoneessa soi kovaääninen musiikki vanhasta levysoittimesta. James ja Peter olivat hakeneet vähän aikaa sitten keittiöstä kermakaljapulloja. Rohkelikon tuore huippausjoukkue oli päättänyt juhlistaa alkavaa harjoitus- ja pelikautta. James oli riemuissaan saatuaan kasaan loistavan joukkueen, mutta oli harmissaan Siriuksen jouduttua keskeyttämään karsinnat omalta osaltaan ja lähtemään sairaalasiipeen olkapäänsä takia, ja koska seitsemäs lyöjäkokelaskaan ei ollut vakuuttanut Jamesia korkeanpaikankammonsa takia, joukkueeseen pääsi suoraan Ryan Adams. Rohkelikon joukkue istui muhkeissa nojatuoleissa lähellä takkaa, viisi vuotta pitäjänä pelannut Henry Jones piti hauskaa puhetta ja muu joukkue nauroi hänen ympärillään.

Susan oli istunut Lilyn kanssa koko illan odottaen Siriusta sairaalasiivestä.
“Onneksi hän ei sentään pudonnut maahan”, Susan sanoi ties kuinka monennen kerran.
“Niin”, Lily vastasi jo hieman tylsistyneenä yksitoikkoiseen keskusteluun ja haukotteli. “Hmm, minä taidan jo lähteä makuusaliin”. Hän nousi nojatuolistaan ja katosi kierreportaisiin. Susan huomasi Jamesin jääneen katsomaan pitkään Lilyn perään. Susan itse jäi vielä istumaan, hörppäsi kulauksen kermakaljapullosta, jonka James ja Peter olivat antaneet hänelle ja vajosi taas tylsyyteen.

Hapan ilme kasvoillaan Sirius astui myöhään illalla muotokuva-aukosta sisään. Hän näki tyhjiä kermakaljapulloja ja levysoitin oli ilmeisesti unohdettu soimaan.
“Sirius, miksi sinä tulet näin myöhään? Minä olen odottanut sinua tunteja”, Susan sanoi hiljaisella äänellä.
“En ollut juhlatuulella”, Sirius sanoi lyhyesti. “Ei sinun olisi tarvinnut odottaa minua”.
“Odotin silti”, Susan sanoi. Hän nousi ylös tuolista ja käveli Siriuksen luokse.
“Miksi?” Sirius kysyi, vaikka arveli ja toivoi tietävänsä vastauksen.
“Koska minä halusin”, Susan sanoi, kurottautui Siriusta kohti ja painoi suudelman tämän huulille.

[NeitiMusta]

JIPPIII!!!

“Rodolphukselle?” Sirius kiinnitti ensimmäistä kertaa huomionsa serkkunsa vierellä seisovaan rotevaan mieshahmoon. Bellatrix sanonut mitään, mutta ojensi vasemman kätensä Siriuksen suuntaan niin, että tämä saattoi nähdä nimettömässä suuren sormuksen, jossa kiiluivat tummat korukivet.
“Ja sinä tainnutit Susanin halutessasi kertoa tämän ilahduttavan kihlajaisuutisesi minulle yksityisesti? Miksi sinä ja hän muuten ylipäätänsä teette täällä? Tulitteko te ehkä viettämään romanttista iltaa?” Sirius kysyi ivallisella äänellä. Hymy katosi Bellatrixin kasvoilta ja hänen tummat silmänsä näyttivät uhkaavilta.
“Rodolphus tuli hakemaan minut. Minä en enää aio haaskata aikaani täällä”.
“Ja sinä halusit ilmoittaa siitä minulle?” Sirius kysyi epäilevä ja pilkallinen sävy äänessään.
“Sirius”, Bellatrix aloitti venyttelevällä äänellä, pyyhkäisi muutaman hiussuortuvan pois kasvoiltaan ja katsoi Siriusta. Sitten hän naurahti halveksuen. “Luuletko sinä ehkä, että minä haluaisin puhua sinulle vapaaehtoisesti? En todellakaan! Sinä vain satuit tulemaan tielle niin kuin aina!”   

HAHAHAAHAAA!!! Sirius ja Bella on niii hauskoi..

Oo.. tunteekohan Danielle Bellan.. hmm? Mä haluun ainaki tietää mahollisimman pian..

   “Miksi tuo kivi lensi minua päin? Se törmäili myös haarniskoihin”, Anthony mesosi harppoessaan paikalle.

AHAHAHAHAAA!!

Oi oi.. tää oli kyllä kieltämättä hauska luku. Jouduin kyllä lukeen ton edellisen luvun lopunki, että muistin mistä ne keskusteli. Mutta kyllä se sitten selvis. Sirius ja Susan on kyl nii hauskoi.

   Hapan ilme kasvoillaan Sirius astui myöhään illalla muotokuva-aukosta sisään. Hän näki tyhjiä kermakaljapulloja ja levysoitin oli ilmeisesti unohdettu soimaan.
“Sirius, miksi sinä tulet näin myöhään? Minä olen odottanut sinua tunteja”, Susan sanoi hiljaisella äänellä.
“En ollut juhlatuulella”, Sirius sanoi lyhyesti. “Ei sinun olisi tarvinnut odottaa minua”.
“Odotin silti”, Susan sanoi. Hän nousi ylös tuolista ja käveli Siriuksen luokse.
“Miksi?” Sirius kysyi, vaikka arveli ja toivoi tietävänsä vastauksen.
“Koska minä halusin”, Susan sanoi, kurottautui Siriusta kohti ja painoi suudelman tämän huulille.

Hehehee!! Aluks Susan kuulosti vähän siltä, että ne ois ollu joku neljä vuosikymment naimisissa (miksi sinä tulet näin myöhään? Olet odottanut tunteja.. ) Mut sit tää oli kyllä ihan sulonen lopetus tälle.

NeitiMusta.

Jatkoo vaa. Ei tässä nyt kauheesti mitään järkevää taaskaan tullu sanottuu.

[miss i]

tää on tosi hyvä! tykkään iha älyttömäst  äkkiä vaan jatkoa 

[Charity]

Heipä hei, olen loistotuulella ja julkaisen taas hieman jatkoa! Nyt siis kun on kesäloma, aikaakin on enemmän ja aion taas saada tämän ficin pyörimään luvattoman pitkän tauon jälkeen Tämä on liian fluffyinen välikappale, jota ei luvuksi sen pituuden takia voi kyllä sanoa Mutta ömh... Omaksi ilokseni ja teidän lukijoiden iloksi tietty myös, olkaapa hyvät! Hih

miss i ja NeitiMusta, kiitos paaaaljon kommenteistanne!!! Anteeksi hirveän pitkä väli
ja tämäkin "luku" on tämmöinen tynkä Mutta toivottavasti vielä jaksatte seurata :>


9. luku - Rakkautta ilmassa


Seitsemäsluokkalaisten tyttöjen makuusalin ovi lennähti auki. Kello oli reilusti yli puolen yön ja Lily tuhisi sängyssään onnellisen tietämättömänä mistään - kuten pyörremyrskyn lailla etenevästä ystävästään. Susan nappasi sängystään tyynynsä ja heitti sillä nukkuvaa punahiuksista tyttöä.
“Au… Mitä..?” kuului uninen ääni.
“Lily! Apua! Herää! Olen paniikissa!” Susan parahti puoliääneen ja hyppäsi vielä itsekin ystävänsä sängylle jalkopäähän.
“Minä nukun!”
“Väärin, sinä nukuit, nyt olet hereillä ja voit saman tien kuunnella! Tämä on hätätilanne!” Susan mesosi ja pamautti Lilyä uudestaan tyynyllä, koska tämä ei näyttänyt elonmerkkejä. “Minä suutelin Siriusta!”
“Mitä?!” Lily kiljaisi hätkähtäen hetkessä hereille ja ravisti Susanin olkapäitä. “Mitä? Mitä sinä teit? Mitä siis… Milloin?”
Susan muuttui kasvoiltaan helakan punaiseksi ja hänen suunsa levisi leveään virneeseen.
“Juuri äsken”, hän sopersi kikattaen hyvin epäsusanmaisesti.
“Oikeasti?! Oiii Susan, olen niin iloinen sinun puolestasi!” Lily kiljahti ja rutisti ystävänsä lämpimään halaukseen. Sitten hän irrottautui ja nosti kulmiaan hieman kysyvästi. “Hetkinen, miksi sinä sitten olet nyt täällä? Tapahtuiko sitten jotain?”
“Minä - minä en tiennyt, mikä minuun meni… Ja sitten vain sanoin, että - että minun pitää mennä”, Susan sanoi. “Voi ei, se oli niin noloa! Miten minä voin enää katsoakaan häntä?”
“Sirius pitää sinusta, Susan!” Lily virnisti. “Huomenna sinä menet aamiaisella istumaan hänen viereensä ja vaikka pussaat häntä koko koulun nähden!”
“Lily!“ huudahti Susan ja punastui entisestään.
“Mitä? Se olisi söpöä, eikä Siriuksella varmasti olisi mitään sitä vastaan!” Lily nauroi ja esti Susanin kolmannen tyynyhyökkäyksen tarttumalla omaan tyynyynsä ja pamauttaen sen kohti ystäväänsä. “Se on totta!” Lily hihkaisi ja väisti jälleen Susanin tyynyä. “On tärkeää hyväksyä tosiasiat, Sus, se on yksi tärkeistä seurustelusuhteen peruspilareista!”
“Suhteen?! Ei meillä mitään suhdetta ole!” Susan virnisti.
“Haluaisit, että on!” Lily nauroi taas kiusoitellen leveä hymy kasvoillaan ja sai tyynyn päähänsä.

***

Seuraavana aamuna James, Sirius ja Peter istuivat aamiaispöydässä. Muut kaksi hotkivat paahtoleipiä tavalliseen tapaansa, mutta Sirius katseli hermostuneena salin ovelle aina muutaman sekunnin välein eikä syönyt mitään, vaan naputti haarukallaan pekonilautastaan.
“Sirius, ole mies äläkä tuollainen nyhverö!” James kannusti reippaasti pöydän toiselta puolelta.
“Niin juuri!” Peter sanoi kovaan ääneen ja kulautti mehulasinsa sitten tyhjäksi.
“Haa! He tulevat!” kajautti James ja osoitti paahtoleivällään salin ovia, mistä Lily ja Susan juuri astuivat sisään.
“Merlin, mitä minä teen?” Sirius panikoi, mutta väänsi hymyn huulilleen tyttöjen saapuessa. “Öö - ai hei! Tekin tulitte! Ei kun siis… Hööm, tässä on tilaa”, Sirius sanoi ja työnsi Peterin sivumpaan. Lily iski Susanille silmää muiden huomaamatta ja siirtyi itse istumaan  pöydän toiselle puolelle. Susan istuutui Siriuksen viereen. Yhtäkkiä, aivan kuin ohimennen poika otti tämän kädestä kiinni ja suikkasi suukon tämän poskelle.
“Huomenta, kulta”, Sirius sanoi ja hymyili. Sitten hän alkoi voidella hilloa leivälleen. Susan istui paikallaan hämmentyneenä ja hänen kasvonsa sädehtivät. Lily oli pöydän toisella puolella yhtä hymyä.

[NeitiMusta]

Okei, tää oli kyllä tälläinen ihanan piristävä välikappale. Mutta onneks mua ei haittaa, koska sä oot näyttänyt edes jotain elonmerkkejä.

Toi Lilyn ja Susanin välinen keskustelu oli huvittavaa lukea. Kyllähän sen nyt ymmärtää, että kaikki naiset ois vähän hämmentyneitä, jos ne ois just suudellu Sirius Mustaa, varsinkin vielä tollain lonkalta vetämällä.

“Mitä? Se olisi söpöä, eikä Siriuksella varmasti olisi mitään sitä vastaan!” Lily nauroi ja esti Susanin kolmannen tyynyhyökkäyksen tarttumalla omaan tyynyynsä ja pamauttaen sen kohti ystäväänsä. “Se on totta!” Lily hihkaisi ja väisti jälleen Susanin tyynyä. “On tärkeää hyväksyä tosiasiat, Sus, se on yksi tärkeistä seurustelusuhteen peruspilareista!” 

Hahahaaa! Ei Sirrellä tosiaankaan varmaan olis mitään sitä vastaan.

Jotenkin toi Sirren hermoilu oli toisaalta niiiiin epäsiriusmaista, mutta sitten toisaalta taas tosi söpöä. Koska eihän se oo luonnollista, että on aina niin itsevarma ja kaikkea.. Kyllähän senkin pitää vähän hermoilla, jos sillä on joku sellanen nainen kehissä, josta se oikeesti tykkää. Äärettömän suloista, varsinkin sen änkytys.

NeitiMusta.

Jatkoa odottelen.

[miss i]

oioioi ku toi oli söpöö osaan oikee kuvitel ko James vaa et älä ole tuollainen nyhverö

[little_angel]

Uusi lukija Luin koko ficin läpi ja se on ihana. odottelen jatkoa

little_angel kiittää

[Charity]

Joululomainspis iski, joten olkaapa hyvät! :>

Valtaisat kiitokset kommenteista tietenkin Neiti Mustalle, miss ille ja little_angelille!!! Ihanaa kun jotkut jaksavat kommentoida luvusta toiseen


10. luku - Kirje


Aikaisin keskiviikkoaamuna linnan yläkäytävässä, muuten niin hiljaisessa koulussa, kuului naurua ja juoksuaskeleita. Muutaman maalaukset henkilöt säpsähtelivät hereille ja katsoivat paheksuvasti nuorta paria.
"Sirius, eikö meidän pitäisi odottaa muita?" Susan naurahti, kun Sirius veti häntä kädestä pitäen tyhjää käytävää eteenpäin.
"Ei, niillä kuitenkin kestää vielä ainakin puoli tuntia aamiaisella, koska Peter on mukana", poika virnisti.
"No hyvä on, minne me sitten mennään?", Susan kysyi hymyssä suin.
"Luutakomeroon?" Sirius ehdotti pilke silmäkulmassa ja suuteli tyttöä.
"Kulta, mitä sinä oikein kuvittelet? Ei me voida, meillä alkaa tunti ihan kohta!" Susan hymähti.
"No, mennään sitten etukäteen luokkaan", Sirius sanoi veikeästi.

***

Lily istui tympeän näköisenä Peterin vieressä aamiaispöydässä. James istui häntä vastapäätä ja tytön laskelmien mukaan tämä söi neljättä appelsiinimarmeladipaahtoleipäänsä hitaasti nautiskellen. He olisivat pian myöhässä. Susan ja Sirius olivat hetki sitten lähteneet omille teilleen. Lily ei olisi halunnut jäädä yksin, mutta toisaalta nuorenparin seurakaan ei houkutellut häntä.
"Potter, hei!" kuului yhtäkkiä huuto kauempaa Rohkelikon tupapöydästä. Lily kääntyi katsomaan äänen suuntaan ja huomasi katsovansa kuudesluokkalaista Ryan Adamsia. Hän muisti pojan voittaneen kilpailun huispausjoukkueen lyöjän paikasta Siriusta vastaan. "Mietin tässä vaan, että onko meillä tänään treenejä?" Ryan kysyi.
James siirsi katseensa hieman ärsyyntyneenä paahtoleivästään Ryaniin. Lily arveli sen johtuvan siitä, että James olisi halunnut mieluummin Siriuksen joukkueeseen. "On. Miksi meillä ei olisi?"
"Ulkona on syysmyrsky, ei siellä taida pystyä lentämään", Ryan sanoi yrittäen tähyillä Suuren Salin ikkunoista huispauskentälle päin näkemättä kuitenkaan mitään, sillä valtavat vesipisarat hakkasivat ikkunoita ja estivät näkyvyyden kokonaan.
"Pieni sade vain piristää", James sanoi ja alkoi voidella marmeladia taas uudelle paahtoleivälle.
"Minä kyllä haluaisin nähdä kun yritätte, mutta taidanpa kuitenkin jäädä sisälle", Lily sanoi kiusoitellen Jamesille ja hymyili Ryanille myötätuntoisesti, kun tämä lähti salista oppitunnille.

***

Sirius painoi korvansa vasten jykevää puuovea. "Ei ketään, mennään vain!"
"Meidän ei ehkä kuitenkaan pitäisi..."
"Tule!" Sirius kuiskasi, avasi narisevan oven ja veti Susanin luokkahuoneeseen. "No niin, kymmenen minuttia ennen kuin muut tulevat!" poika sanoi hymyillen ja suuteli Susania. Samassa huoneen ovi narahti uudestaan. Susan ja Sirius säpsähtivät irti toisistaan ja kyyristyivät pulpettien alle.
"Niiden täytyy olla Anthony ja Danielle. Sirius Musta, sinä olet mennyttä, jos he löytävät meidät täältä", Susan kuiskasi ja mulkaisi vieressään kyyhöttävää poikaa, mutta virnisti sitten. Kahdet askelet astuivat sisään luokkaan ja jatkoivat matkaansa Siriuksen ja Susanin piilopaikan ohi. Sirius huokaisi helpotuksesta ja oli jo sanomassa jotain, mutta Susan viittoi poikaa olemaan hiljaa kuullessaan opettajien hiljaiset äänet luokan toiselta puolelta.
"Danielle, oletko varma, että haluat tehdä tämän?"
"Sinä tiedät hyvin, ettei minulla ole mitään muutakaan jäljellä!"
"Kai minä nyt tiedän. Olen vain huolissani sinusta. Ehkä sinun ei olisi pitänyt tulla tänne, ainakaan näin nopeasti kaiken tapahtuneen jälkeen", Anthony sanoi.
"Älä sano noin! Minä olen täysin riippuvainen sinusta!" Daniellen sanoi kiihtyneesti.  "Ja yhtä vähän sinunkaan olisi pitänyt tulla tänne! Et sinäkään ole kunnossa, ja lisäksi kun ottaa huomioon, ettet edes ole pätevöitynyt..."
"Danielle, unohdeetaan koko tämä keskustelu! Anteeksi että edes aloitin", Anthony sanoi.
"Ai unohdetaan? Niin, sinä osaat aina valita oikeat sanat", Danielle melkein kuiskasi.
"Anteeksi, en oikeasti tarkoittanut"
"Tunti alkaa, pitää päästää oppilaat sisään"

***

Lily astui Jamesin ja Peterin kanssa pimeydenvoimiltasuojutumisen luokkaan ja he menivät istumaan luokan keskivaiheille. Susanista ja Siriuksesta ei ollut kuulunut mitään. Huone oli suuri, mutta tavaroita ei ollut paljoakaan. Sen sijaan seinien vierustoilla oli kasoittain pahvilaatikoita ja matka-arkkuja. Lily arveli, että uudet opettajat olivat tulleet niin kiireellä etteivät he olleet ehtineet vielä purkaa läheskään kaikkia tavaroitaan. Aurinkoisina päivinä huoneeseen tulvi valoa muutamasta lähes seinän korkuisista ikkunoista, mutta nyt huone oli hämärä lukuunottamatta heikkoa kynttilänkajastusta messinkisestä kattokruunusta. Muiden tupien oppilaita valui tasaista tahtia istumaan paikoilleen. Anthony Wright seisoi luokan edessä pläräillen vanhoja kirjoja ja Danielle Thompson istui opettajanpöydän takana silmäillen luokkaa.
"Psst! Lily! Onko reitti selvä?" Lily kuuli takaansa äänen ja näki Susanin kurkistavan läheisen pulpetin alta.
"Susan, mitä sinä siellä teet?" Lily kysyi kummastuneena.
"Selitän myöhemmin", Susan sanoi. Sitten hän kömpi ylös ja istuutui ystävänsä viereen. "Minulla on myös jotain kerrottavaa noista opettajista", hän jatkoi katsoen näiden suuntaan. Samaan aikaan Siriuskin ilmestyi pulpetin alta ja siirtyi vähin äänin istumaan Jamesin viereen, mutta hymyili kuitenkin pikaisesti Susanille.

"Tervetuloa pimeydenvoimiltasuojautumisen S.U.P.E.R. -kurssille!" kajahti Anthonyn ääni ja Daniellekin nousi seisomaan, ja luokka hiljeni kuuntelemaan opettajia. "Tänä vuonna tavoitteena on kerrata edellisten vuosien aiheita, mutta pääasiassa me kuitenkin keskitymme uusien ja huomattavasti vaativampien asioiden opetteluun. Panostamme myös paljon käytännön harjoituksiin, koska se on tärkeämpää kuin teoria", Anthony lopetti. Monet oppilaat nyökkäilivät hyväksyvästi uusille opettajille.
"Me ajattelimme, että näin ensimmäisellä tunnilla voisimme ensin tutustua toisiimme, ennen kuin aloitamme työskentelyn", Danielle sanoi ja hymyili luokalle.
"Hei kävittekö te myös Tylypahkan?" kuului korpinkynteläisen Andrew Broderickin ääni luokan keskeltä.
"Kyllä, molemmat meistä", Anthony sanoi. "Mutta minä lopetin juuri ennen kuin te tulitte. Sen jälkeen aloitin aurorikoulutuksen ja valmistuin runsas vuosi sitten". Luokasta kuului muutama ihaileva huokaus, ja Lily ja Susankin katsahtivat hymyssä suin toisiinsa.
"Nyt minä ainakin menen aurorikoulutukseen, kun sillä taitaa selvästi päästä Evansin suosioon", James virnisti Siriukselle tyttöjen takana.
"Älä luule, Potter", Lily naurahti ja heitti poikaa rikkinäisellä sulkakynällä. Sitten hän kääntyi taas seuraamaan tunnin tapahtumia.
"Professori Thompson, ettekö te olleetkin täällä johtajatyttönä kolme vuotta sitten?" kysyi puuskupuhilainen Emma Davison Daniellelta. Daniellen hymy näytti hyytyvän hieman ja hän vilkaisi Anthonya, ikään kuin pyytääkseen tältä apua. Koko luokka seurasi tilannetta hämmästyneenä.
"Oli, kyllä hän oli", Anthony kiirehti vastaamaan ja kääntyi katsomaan Daniellea, joka näytti siltä, kuin ei tietäisi, mitä tehdä. "Odottakaa hetki, jatkamme hetken kuluttua", Anthony sanoi luokalle. "Tule", hän johdatti Daniellen ulos luokasta.

***

"Outoa", Lily sanoi istuessaan illalla Rohkelikon oleskeluhuoneessa. "Todellakin. Mikäköhän Daniellella on? Kerro nyt vielä mitä puhuivatkaan silloin, kun te olitte luokassa ennen tuntia?"
"No siis, ei siinä oikeastaan muuta selvinnyt, kuin että jotain on tapahtunut ihan äskettäin molemmille", Susan sanoi mietteliäänä. "Paitsi yhtä juttua en ymmärtänyt yhtään. Danielle sanoi melkeinpä hysteerisenä, että hän on kokonaan riippuvainen Anthonysta. Että hänellä ei ole mitään muuta jäljellä..."
"Mitäköhän hän tarkoitti?" Sirius pohti. "Ja miksi hän meni täysin lukkoon, kun joku kysyi, oliko hän täällä johtajatyttönä?"
"No, sitä ei voi tietää", Lily sanoi ja jäi tuijottamaan takkatulta. Sirius, Susan ja Peterkin vajosivat hiljaisuuteen.

Hetken kuluttua muotokuva-aukko heilahti auki. Sisään astui uhmakkaan näköinen James perässään Rohkelikon läpimärkä ja rapainen huispausjoukkue. James harppoi kavereidensa seuraan takkatulen lähelle ja istuutui Siriuksen viereen sohvalle.
"No, oliko piristävät harjoitukset?" Lily kysäisi huvittuneena.
"Huispausharjoitukset ovat aina piristäviä", James totesi. "Kaikenlaisiin sääoloihin on totuttava"
"Potterin on helppo sanoa , koska hän hän seisoi sateenvarjon alla seuraamassa kun muut juoksivat kenttää ympäri - mehän emme siis koskaan päässeet lentämään myrskyn takia", ohikulkenut Ryan Adams naurahti ja hymyili Lilylle, joka virnisti takaisin.
"Minä olen kapteeni", James ärähti ja mulkoili samalla Ryania, joka katosi poikien makuusalien portaisiin. Lily jäi myös katsomaan pojan perään.
"Onko sinun pakko olla tuollainen Adamsia kohtaan?" Lily kysyi. "Vain koska hän vei Siriuksen paikan joukkueessa".

***

"Ihanaa nähdä sinun olevan kunnossa", professori McGarmiwa sanoi lämpimästi kävellessään hämärällä käytävällä Remus Lupinin kanssa kohti Rohkelikon oleskeluhuonetta. Poika oli saapunut pari tuntia aikaisemmin koululle Pyhästä Mungosta ja oli ollut sen jälkeen puhumassa Dumbledoren kanssa tapahtumista. "Toivottavasti neiti Graykin on pian kunnossa", professori jatkoi.
"Varmasti. Hän voi jo paljon paremmin, vaikkei ole vieläkään herännyt", Remus sanoi ja hymyili heidän tullessaan muotokuva-aukolle.
"Se on mukava kuulla. No, hyvää illanjatkoa, herra Lupin. Näemme varmaankin huomenna muodonmuutostunnilla?"
"Kyllä, professori", Remus sanoi avatessaan muotokuvan. McGarmiwa kääntyi ja lähti kävelemään takaisin huoneeseensa. Remus astui sisään oleskeluhuoneeseen ja kohtasi ensimmäisenä Lilyn katseen.
"REMUS!" tyttö kiljaisi ja juoksi halaamaan ystäväänsä Peter, James, Sirius ja Susan perässään.
"Remus, mahtavaa nähdä sinuakin täällä!" Sirius nauroi ja hakkasi kaveriaan selkään.
"Sirius, älä pahoinpitele häntä! Emmehän me halua, että tulee heti uusi sairaalareissu", James huudahti hymyssä suin.
"Remus, tule istumaan tänne sohvalle!" Susan nauroi raahatessaan Remusta istumaan viereensä. Kun kaikki olivat hieman rauhoittuneet, Sirius vakavoitui.
"Mitä teille oikein tapahtui?" hän kysyi. Remuksen hymy hyytyi.
"Kuolonsyöjät. He olisivat halunneet minun liittyvän puolelleen"
"Mitä? Et voi olla tosissasi! Miksi?" Susan huudahti. Remus ei vastannut, mutta vilkaisi merkitsevästi Jamesia, Siriusta ja Peteriä, jotka ymmärsivät heti, että asialla oli tekemistä Remuksen ihmussuteuden kanssa; kuolonsyöjät halusivat niitä joukkoihinsa.
"Miten Annie voi?" Lily kysyi.
"Paremmin", Remus sanoi ja hän näytti taas iloisemmalta. "Hän pääsee kohta takaisin tänne".
"Jonkun pöllö on ikkunassa!" kuului yhtäkkiä huoneen toiselta puolelta muutaman toisluokkalaisen äänet. Lily nousi sohvalta ja meni avaamaan ikkunan. Pöllö lehahti sisään huoneeseen ja laskeutui Peterin olkapäälle ja ojensi jalkaansa, johon oli kiinnitetty kirje.
"Keneltä se on?" Sirius kysyi.
"En tiedä", Peter sanoi avatessaan pergamenttikääröä. Luettuaan kirjeen loppuun, hänen kasvonsa näyttivät kalpeilta.
"Mitä siinä oli? Ei kai jotain pahaa ole tapahtunut?" Lily kysyi huolestuneena.
"Ei. Ei mitään sellaista..." Peter sanoi hieman hermostuneen kuuloisena. "Isoäiti oli joutunut sairaalaan, mutta voi jo paremmin..."
"No, hyvä", Lily sanoi ja katsoi Peteriä mietteliäänä, mutta hymyili sitten.
"Taidan mennä kirjoittamaan vastauksen", poika sanoi ja katosi makuusaleihin vieviin kierreportaisiin. Muut jäivät juhlistamaan Remuksen paluuta.

***

Tule Sianpäähän ensi viikonloppuna klo 19. Älä kerro tästä kenellekään, äläkä ota ketään mukaan, niin mitään pahaa ei tapahdu. Muut ovat linnassa turvassa, mutta Annie ei...

Peter istui sängyllään ja tuijotti lamaantuneena kirjeen alla olevaa pimeyden piirron kuvaa.

[little_angel]

Oho.. Olin jo kokonaan unohtanut tämän, pitääpä lukaista uudestaan paremmalla ajalla... No, kuitenkin mukava, lyhyehkö luku Mukava kun Remuskin on taas mukana kuvioissa Kiitos piristävästä iltapalasta, josta en omasta mielestäni pongannut virheitä

-ang kuittaa

[Micce]

Täältä hyvin rakentamaton kommentti, mutta kumminkin. Kirje ja Danielle herättivät mielenkiintoa (äkkiä jatkoa;) ) Sirius ja Susan olivat niiin suloisia taas. Mutta kelmeilyä kehiin nyt, kun Remus on paikalla:)

[Röhkö]

Luin kolme ensimmäistä lukua, koska en tällä erää enempää ehdi. En ole pitkään aikaan viitsinyt (uskaltanut) lukea kelmificejä, koska minulla on heistä niin oma mielikuva. Lisäksi, kuten tässäkin ficissä, kliseet häiritsevät - kuten muutkin huomauttivat. Jo otsikko oli suuri  ja mahtipontinen klisee.

No, minä en kuitenkaan pidä siitä, että Jamesia paritetaan esim. oravalle, joten siinä suhteessa tämä fici saikin vastata odotuksiani. Juoni on sujuva. Alku oli hieman sekava, koska OC:t vain pompahtivat tarinaan mukaan. Oli kuitenkin hyvä, että tarina alkoi heti rullata. Koska olen tosiaan vasta kolme lukua lukenut, voin alkaa näiden alun perusasioiden ("oho, James on johtajapoika") jälkeen odotella yllätyksiä. Jossain kohtaa asiat rullasivat turhan vauhdikkaasti eteenpäin, olisin ehkä kaivannut enemmän kuvailua.

Omassa ficissäni (Koukussa sinuun) Lilyn bestis on myös mustatukkainen Susan, joka ihastuu Siriukseen. Toivottavasti en sotke näitä hahmoja keskenään

Välillä käytät hieman liikaa lauseenvastikkeita, mutta muuten bongasin vain pieniä virheitä. Aion toki lukea tätä jatkossakin, tekstisi ei saanut minua kammoamaan kelmificejä entistä enemmän

// Luin nelosluvun, jossa oli vähän turhan lyhyitä kappaleita ja nopeita tilanteenvaihdoksia. Luvusta syntyi myös vaikutelma siitä, että hahmoja yritetään parittaa kiireellisesti toisilleen. Kaipaan ajatuksia vuoropuheluiden väliin! Lily oli myös aika uhrautuvainen, kun suostui Jamesin kanssa kahdestaan kahvilaan. Luvun lopussa juoneen alkoi kuitenkin rakentua lisää yllätyksellisyyttä.

Esimerkki liian pitkästä virkkeestä:

Heillä oli ollut hauskaa Hunajaherttuassa, kun he olivat kierrelleet siellä, ja Remus oli esitellyt Annielle sellaisia karkkeja, mitä hän ei muuten olisi tullut ostaneeksi, mutta nyt kun ei ollut enää karkkeja mistä keskustella, kumpikaan ei keksinyt, mistä he voisivat puhua.

Yhteensä 7 lausetta putkeen, huh huh. Ei ihmekään, jos joissain kohtaa rupesi vähän väsyttämään tätä lukiessa

[Ledi]

Noh, saimpas vihdoinkin luetuksi. Olen lukenut tätä muutamana yönä, ja joutunut pakosalle aina, kun vanhemmat tepastelevat alakertaan... 
 
Mutta, ensimmäiset luvut (n. lukuun 4 asti) olivat minusta aika tönkösti kirjoitettuja ja pomppivat hiukan, mutta luvun 4 jälkeen teksti parani kohisten. Tähänastisesta juonesta voi sanoa vain sen, että juoni on hyvä ja hiukan erilainen. Toki mukana on myös ikiaikaisia kliseitä (kelmeille paritetaan Lilyn kaverit jne.), enkä sano, että ne olisivat huonoja. Itsekin olen muutamaan kliseeseen omassa kelmificissäni syyllistynyt, eli en tuomitse... 
 
Kokonaisuudessaan mukava ficci, jossa on mukaansatempaava juoni ja sinulla on hyvin selkeä kirjoitustyyli. Rakastan kelmificcejä, joten seurailemaan jään...    Eli jatkoa! 
 
Ledi

[Charity]

Oi ihanaa, kommentteja!

little_angel, kiitos kommentista! Hienoa, jos kirjoitusvirheitä ei pompi silmille! Word ei nimittäin enää toimi, joten ehdin jo miettiä, että jäiköhän niitä virheitä paljonkin :D

Micce, uusi luku työn alla ja edistyy hyvää vauhtia :D Kommentit ilman rakentavaa palautetta ovat yhtä piristäviä kuin ne rakentavatkin ;)

Röhkö, kiitos pitkästä ja rakentavasta palautteesta! Apua, en ollutkaan huomannut noin pitkiä lauserykelmiä, asia pitää korjata siis parilla pisteellä :D Todellakin, alku on kyllä kliseinen ja välillä hieman naurattaa/itkettää lukea sitä :D Olen harkinnut ehkä kirjoittavani uusiksi ensimmäisiä lukuja, mutta saa nyt nähdä. Ainakaan lähiaikoina se ei kuitenkaan ole suunnitelmissa. Mutta aivan loistavaa, jos tämä ei aiheuttanut kelmificci-traumoja :D

Ledi, ihanaa, että tekstin tason paranemisen ensimmäisistä luvuista huomaa, niistä kun on jo kaksi vuotta :D Hahah, jotkut kliseet tosiaan vain yksinkertaisesti taitavat kuulua kelmificceihin! :D

[Charity]

Jihii, kiitos kommentistasi, onski (kommentit on aina ihania)! Tarkoitus ei todellakaan ole jättää ficciä kesken, mutta ajanpuutteen vuoksi saan kirjoiteltua tätä vain harvakseltaan. Juoni on kuitenkin valmiina loppuun asti :D

A/N: Tässä siis luku 11, olkaapa hyvät :)


11. luku - Mustasukkaisuutta


Oli kouluviikon viimeinen tunti. Osa oppilaista istui valppaina tai sitten vähemmän valppaina numerologian tunnilla, osa nuokkui ennustusluokan muhkeilla, kirjavasta sametista valmistetuilla lattiatyynyillä. Sirius, Susan, James ja Peter olivat majoittautuneet ennustustornin taaimmaisen seinän vierustalle. Huoneessa leijuva paksu suitsukkeen haju lisäsi unettavaa tunnelmaa, ja James ja Peter olivat torkahtaneet  viisi minuttia tunnin alkamisen jälkeen. Sirius ja Susan loikoilivat puoliksi sylikkäin yhteisellä tyynyllä.
"Tiedätkö, Sirius", Susan hymyili ja sanoi niin hiljaa, ettei kukaan muu kuullut. "Minä todella pidän sinusta"
"Niin minäkin sinusta", Sirius kuiskasi ja suukotti Susanin poskea. "Äh, se tulee tänne", Sirius sanoi viitaten professori Bashianshiin, joka lähestyi heitä hunnut heiluen ja kahahdellen . "Yritetään näyttää siltä kuin tekisimmekin oikeasti jotain", poika jatkoi etsien hieman laiskasti katseellaan sopivaa rekvisiittaa. Hän huomasi läheisellä jakkaralla teekupin ja kurottui ottamaan sen itselleen.
"Anna minä ensin", Susan sanoi ja nappasi kupin pojalta. "Katsotaanpa..."
"No, mitä näkyy?" Sirius kysyi Bashianshin kävellessä tyytyväisen näköisenä heidän ohitseen.
"Täällä näkyy selvästi..." Susan katsoi poikaa veikeästi kulmien alta, "... että me olemme ylihuomenna Tylyahossa treffeillä ja istumme Kolmessa Luudanvarressa, ja sinä olet juuri tarjonnut minulle valtavan kermaleivoksen".
"Ööm... Tuota..." Sirius vaikutti yhtäkkiä todella kiusaantuneelta. "Tai siis, en oikein tiedä..."
"Mitä?" Susan sanoi ja nousi pois Siriuksen sylistä. "Mitä?"
"Sus, muistatko, kun Marissa pyysi minua Tylyahoon?" Sirius sanoi kuulostaen siltä, kuin olisi halunnut paeta paikalta keinolla millä hyvänsä. "Ja koska minä en silloin päässyt, niin mehän sovimme, että me-"
"Tarkoitatko", Susan keskeytti, "että sinä olet menossa sinne Marissan kanssa? Et voi olla tosissasi!"
"Rauhoitu!" Sirius sanoi, "Mennään me yhdessä sitten sitä seuraavalla kerralla!"
"Ei se ole sama juttu! En voi uskoa että sinä jätät minut Marissan takia!" Susan lähes huusi ja paiskasi teekupin lattialle. Koko luokka kääntyi katsomaan heitä ja jopa James ja Peter heräsivät unestaan. Susan ponkaisi seisomaan ja harppoi ulos luokasta.
"Susan, odota!" poika huusi ja nousi hänkin, ja juoksi tytön perään jyrkkiin kierreportaisiin.

***

Marissa Harrisson käveli vailla varsinaista päämäärää Tylypahkan käytäviä eteenpäin ja hänen askelensa kaikuivat autiossa koulussa. Toisinaan hieman laiskaksi heittäytyvä numerologian professori oli päästänyt luokan hieman tavallista aikaisemmin tunnilta. Seuraavaksi olisi päivällinen, mutta hänen kaverinsa olivat vielä ennustustunnilla eikä hän halunnut mennä yksin. Marissa jäi katsomaan hetkeksi ulos ikkunasta, josta avautui kaunis, iltapäivän auringonpaisteen värittämä näkymä syksyiseen Tylyahoon. Hän muisti taas Siriuksen.

Tietenkin hän oli aina ollut sitä mieltä, että Sirius oli hauska ja hyvännäköinen. Niinhän lähes jokainen tyttö Tylypahkassa tuntui ajattelevan. Joskus hän oli leikitellyt kavereidensa kanssa ajatuksella, millaista olisi seurustella Sirius Mustan kanssa, sillä tämä oli oikeastaan kaikkea sitä, mitä tyttö saattoi toivoa. Luonteensa ja ulkonäkönsä lisäksi hän oli suosittu, jännittävä, rikas ja hienosta suvusta. Se pikkuseikka, ettei Sirius tosin ollut väleissä perheensä kanssa, jäi taas kaikkien hyvien puolien varjoon. Hyvien puolien, joita Marissa olisi voinut luetella huomattavan pitkän listan.

Kaksi viikkoa sitten hän pääsi askelen lähemmäksi unelmaansa. Apu tuli yllättävältä taholta professori Lipetitin hahmossa, kun tämä jakoi oppilaat pareiksi lumouksia harjoiteltaessa. Muutaman käänteen kautta Marissa päätyi istumaan Kolmeen Luudanvarteen Siriuksen kanssa. Treffejä niistä ei tosin olisi saanut tekemälläkään, sillä heidän lisäkseen pöydässä istui hiljainen ja tympeä rohkelikkotyttö, joka selvästi varoi jättämästä poikaa yksin Marissan kanssa. Viikonloppu floppasi pahasti viimeistään silloin, kun kahden tylypahkalaisen kimppuun hyökättiin ja tunnelma meni lopullisesti pilalle.

Mutta silti, kaikesta huolimatta, hänellä oli yksi mahdollisuus Siriuksen suhteen ja se mahdollisuus oli kummitellut hänen päässään viimeiset pari päivää. Ja mitä lähemmäs Tylyahon viikonloppu tuli - se olisi jo ylihuomenna - sitä enemmän hän ajatteli sitä. Siriushan itse oli ehdottanut, että he voisivat mennä sinne yhdessä tällä kertaa. Tosin siitä oli jo pari viikkoa ja sen jälkeen oli asiat olivat ehtineet muuttua paljon; hänen lämpimät välinsä pojan kanssa olivat melko hyytyneet ja Siriuksella oli ollut jo jonkin aikaa aluillaan oleva seurustelusuhde luokkalaiseensa Susaniin. Joten pitäisikö hänen, Marissan siitä huolimatta vedota Siriuksen lupaukseen ja päästä oikeille treffeille? Pitäisikö, vaikka se sitten olisikin vastoin kaikkia seurustelun etikettisääntöjä, sillä Siriushan oli varattu?

"Marissa!" kajahti huuto käytävässä. Pitkä tyttö ilmestyi juoksujalkaa ikkunasyvennyksessä seisovan, mietteliään näköisen tytön viereen ja pyyhkäisi ruskean, lainehtivan hiussuortuvan pois hengästyneiltä kasvoiltaan. "Olen juossut ympäri koulua etsimässä sinua!"
"No, sen kyllä huomaa", Marissa sanoi ja käänsi katseensa ikkunasta Emilyyn, joka näytti pakahtuvan innostuksesta. "Mitä on tapahtunut?"
"Hän muistaa!" Emily kiljaisi ja hyppäsi halaamaan ystäväänsä. "Sirius muistaa, että lupasi lähteä sinun kanssasi Tylyahoon!"
"Mitä? Mitä? Eikä! Oikeasti?" Marissa kiljaisi hänkin. Sitten hän erkani Emilystä. "Mistä tiedät? Sinun on pakko selittää!"
"Se sanoi äsken ennustustunnilla!" Emily selitti kiihkeästi, "Jones luuli menevänsä Mustan kanssa, mutta sitten Musta sanoi, että oli jo luvannut sinulle"
"En voi uskoa tätä!" Marissa henkäisi voitonriemuinen hymy kasvoillaan.
"Ja Jones tietenkin sai ymmärrettävästi kivan pikku raivokohtauksen", Emily sanoi, "Täytyy tosin myöntää, ettei Musta vaikuttanut olevan kovin innoissaan, mutta... Ainakin saat vielä mahdollisuuden!"
"En uskonut, että hän enää suostuisi... Minun pitää etsiä Musta!" Marissa sanoi pälyillen samalla molempiin suuntiin käytävällä, jos sieltä sattumalta olisikin ilmestynyt komea, tummahiuksinen poika. "Missä hän voisi olla?"
"Riitelemässä Jonesin kanssa", Emily vastasi, "Ohitin ne, kun tulin tänne. Yksi kerros ylöspäin ja tähtitornin suuntaan. Minä taidan lähteä päivälliselle, nähdään siellä", hän sanoi vielä ja lähti vastakkaiseen suuntaan kuin ystävänsä, joka juoksi suoraan yläkertaan vievään portaikkoon.

***

"Mikä hänellä oikein on?" James sanoi kävellessään Remuksen kanssa kohti kukkuroillaan ruokaa olevaa Rohkelikon tupapöytää. Hieman pahoinvoivan näköinen Peter oli päättänyt jättää päivällisen väliin - Remus arveli sen olevan ensimmäinen kerta heidän kouluaikansa historiassa - ja sanonut menevänsä aikaisin nukkumaan. "Kellohan tulee vasta viisi. Ja se eilinen kirje... Mikäköhän sekin oli?"
"Luulin, että sinä olisit tiennyt", Remus sanoi vaitonaisesti. "Eikö hän sanonut mitään ennustustunnillakaan?"
"No, öh... Itse asiassa minä nukahdin", James sanoi virnistäen hieman anteeksipyytävästi.
"Tyypillistä", Remus naurahti. Sitten hän istuutui pöytään. "Mahtavaa!"
"Mikä?"
"Ruoka", Remus sanoi leveä hymy kasvoillaan ja alkoi lastata lautastaan täyteen perunoita ja lihapataa. "Sairaalan muonitus alkoi pikkuhiljaa tympiä. Pakkoko niitä purkkiherneitäkin on laittaa joka-"
"Saako liittyä seuraan?" heleä tytön ääni kuului Remuksen selän takaa. Lily sanoi hymyillen ja istahti pojan viereen. "Ruoka taitaa maistua meidän potilaalle?"
"Heh, todellakin", Remus vastasi voidellessaan muhkeaa sämpylää. "Oi, ja vielä pari tuollaista päälle!" hän jatkoi hoksattuaan pöydällä asetillisen suolalihaleikkeleitä. Lily katsoi Remusta onnellisen näköisenä.
"Olen niin iloinen, että olet täällä taas!"
"Minäkin! Pitäähän meillä olla selostaja, kun Rohkelikko voittaa huispausmatsit! Meidän voitolle!" James sanoi ja kohotti kurpitsamehupikarinsa ilmaan. Toiset kaksi naurahtivat, mutta nostivat hekin pikareitaan ja ottivat kulauksen.

Oppilaita valui tasaiseen tahtiin saliin syömään tuntien loputtua. Vilkas puheensorina täytti koko salin, kun oppilaat suunnittelivat tulevaa Tylyahon viikonloppua tai kertasivat viimeisimpiä juoruja. Monet myös huomasivat Remuksen palanneen ja kävivät tervehtimässä tätä.
"Missäköhän kaikki muut ovat?" Lily mietti tähyillen ovien suuntaan kulmat hieman kurtussa, kun taas yksi joukko Remuksen onnittelijoita oli palannut omille paikoilleen.
"Ketkä kaikki?" James kysyi.
"Äh, tuntuu vain niin oudolta, kun meitä on vain kolme..." Lily sanoi hieman haikeana. "Me ollaan aina oltu yhdessä. Kaikkialla, syömässä ja Tylyahossa. Voi ei, anteeksi, masennan vain tunnelman."
"Mietitkö Annieta?" Remus kysyi tietäväisenä. Tyttö nyökkäsi vaitonaisena.
"Minulla on vain niin ikävä häntä", Lily sanoi ja otti kulauksen omenamehua.
"Piristy", Remus sanoi ja hymyili leveästi. "Hän voi jo paljon paremmin. Kohta hän pääsee tänne takaisin."
"Taidat olla oikeassa", Lily sanoi piristyneenä hymyssä suin. "No niin, puhutaan jostain muusta. Kertokaa jotain huispauksesta, teidän juttuja on aina niin hauskaa kuunnella!"
"Kuulinko oikein vai puhutaanko täällä huispauksesta?"  juuri ohi kävelemässä ollut Ryan Adams pysähtyi ja virnisti leveästi.
"Eikä puhuta", James sanoi yhtäkkiä ärsyyntyneenä jostain. Lily yllättyi Jamesin reaktiosta eikä osannut sanoa mitään, mikä korjaisi tilanteen. Remus taas arveli jälleen tietävänsä, mistä oli kyse. Hänkään ei kuitenkaan sanonut mitään, mutta päätti sen sijaan potkaista Jamesia pöydän alla ja katsoi tätä samalla merkitsevästi; huispauskapteenin tulisi käyttäytyä kypsemmin.

Painostava hiljaisuus laskeutui nelikon välille. Tilanne vain paheni, kun muutamat muut lähellä istuneet oppilaat alkoivat vilkuilla heidän suuntaansa.
"No, tuota, minun pitäisi varmaan mennä -", Ryan sanoi kiusaantuneena ja etsi samalla katseellaan pöydästä toista paikkaa, jonne mennä istumaan.
"Ei", Lily keskeytti nopeasti ja hymyili aurinkoisesti Ryanille. "Kyllä tähänkin mahtuu."
"Niin, minun paikalleni ainakin", James totesi hampaitaan kiristellen ja nousi pöydästä. Hän lähti harppomaan ulos salista odottamatta edes Remusta, joka yritti nopeasti ahtaa viimeiset ruoat suuhunsa.
"No, öh..." Remus aloitti saatuaan viimein perunanpalasen kurkustaan alas ja vilkaisten samalla Jamesin loittonevaa selkää. "Minäkin tästä taidan lähteä", hän jatkoi vältellen Ryanin ja Lilyn katsetta, ja jätti nämä hörppimään omenamehujaan hieman vaivaantuneina.

[Charity]

WAU! Uutta luettavaa pitkän tauon jälkeen! Olkaa hyvät! Loppu alkaa häämöttää hiljalleen...




12. luku - Vakooja
 



"... ja kuten olin sanomassa, nämä manaukset on mahdollista murtaa suhteellisen -"
"Älä viitsi, on lapsellista edes väittää tuollaista!"
"... tuota, siis, suhteellisen helposti, jos tietää, mitä on-"
"Se ei ole väitös, se on tosiasia, että sinä käyttäydyt törkeästi!"
"Äh, mitä tuo meteli on?" Anthony Wright ärähti. Hän käänsi katseensa mutkikkaasta teoriakaaviosta luokkahuoneen ovelle. Hän oli opettamassa kuudesluokkalaisille manauksenmurtamista, mutta käytävästä jatkuvasti kantautuneet riidanäänet keskeyttivät hänet kerta toisensa jälkeen.
"Anthony, jatketaan tuntia", Danielle Thompson sanoi ja katsoi painokkaasti kollegaansa. Hän nousi seisomaan ja otti taikasauvansa esiin. "Eli niin kuin Anthony oli sanomassa, manausten purkaminen on helppoa, kun tietää, mitä on tekemässä."
"Aivan, aivan. No niin, ottakaa muistiinpanot tuosta kaaviosta. Lopputunnista ehdimme vielä tehdä käytännön harjoituksia."
"Ai sinäkö väität, että tämä on minun vikani?"
"Äh, menisitkö sanomaan noille, että olisivat hiljaa?" Anthony ärähti jälleen.
 
Danielle käveli ripeästi luokan ovelle ja väänsi rautaisen ovenkahvan alas. Raskas puuovi avautui saranat nitisten. Nuori nainen astui käytävään, jossa norkoili muutamia oppilaita. Samassa hän paikansi riitelevät nuoret. Tummahiuksinen, itsepäisen näköinen poika nojasi kiviseen seinään. Hänestä muutaman metrin päässä seisoi tyttö, joka oli selvästi pahoittanut mielensä pahasti.
"Anteeksi nyt vain, mutta minä en ole meistä se, joka tapailee toisia samaan aikaan, kun on varattu!" tyttö huudahti posket hehkuen suuttumuksesta. Danielle muisti hänen olevan seitsemäsluokkalainen Susan Jones.
"En minä ketään tapaile! Ehdin luvata Marissalle jo aikoja sitten, että me mennään yhdessä!" Sirius Musta huusi takaisin. Muutama ensiluokkalainen näki parhaakseen hiippailla vähin äänin käytävästä pois.
"Hei, tuossa vieressä on tunti menossa. Olkaa hiljempaa!" Danielle sanoi kipakalla äänellä ja katsoi riitelevää paria tiukasti.
"Tietenkin, anteeksi häiriö, professori Thompson. Minä olin jo muutenkin juuri lähdössä", Sirius sanoi kohteliaasti vaaleahiuksiselle naiselle. Sitten hän kääntyi kohti Susania. "Minä menen nyt", hän jatkoi hieman vaisulla äänellä.
"Sirius... Älä mene", Susan melkein kuiskasi.
 
Jokin tuntui liikahtavan syvällä Daniellen pään sisällä. Jokin surullinen muisto, kaipaus. Jokin kaukainen välähdys ajalta, jota hän ei kyennyt muistamaan. Siltä ajalta, ennen kuin hän unohti kaiken.
"Anthony... Älä mene", nuori tyttö seisoi ovensuussa, vanhan maalaistalon eturappusten korkeimmalla portaalla. Matka-arkkuaan autoon nostamassa ollut nuorukainen kääntyi leveä hymy huulillaan kohti rakennusta. Aurinko paistoi kirkkaasti, oli kesän kaunein päivä. Tai olisi ollut, jos tätä ei tapahtuisi, tyttö ajatteli haikeana.
"Hei, älä nyt, minähän tulen lomilla takaisin", Anthony naurahti. "Voit tulla milloin vain käymään Lontoossa! Mikään ei tule muuttumaan, kaikki tulee olemaan niin kuin ennenkin."
Auto kaarsi pois pihasta ja katosi vähitellen näkyvistä. Danielle katsoi tielle vielä pitkään sen jälkeen. Kuin toivoen, että se palaisi sittenkin takaisin. Vaikka hän olisi halunnut uskoa Anthonyn sanoja, hän tiesi, että kaikki tulisi muuttumaan. Ainoa, mikä pysyisi ennallaan, olisi se, että Anthony tulisi aina kohtelemaan häntä kuin siskoaan, Danielle ajatteli hieman katkerasti.
 
"Sirius, kiltti, puhuttaisiin tämä juttu nyt selväksi", Susan sanoi nieleskellen kyyneleitä. "Ei Marissakaan voi olettaa, että te menette Tylyahoon!"
Poika ei ehtinyt vastata mitään, ennen kuin heleä ääni kajahti käytävässä.
"Hei, täällähän sinä olet!" hihkaisi Marissa Harrisson. Hän käveli reippaasti käytävää eteenpäin ja korkeakantaiset kengät kalahtelivat vasten kivilattiaa. Hän pysähtyi Siriuksen viereen. "Olenkin etsinyt sinua, sillä olisin vain muistuttanut... Hetkinen, en kai minä keskeyttänyt mitään? Hups", Marissa sanoi ja hymyili pojalle hieman teennäisen anteeksipyytävästi. Susan näki heti, että korpinkynsityttö oli tahallaan ajoittanut saapumisensa pahimpaan mahdolliseen hetkeen.
"Ei, tuota, et sinä mitään keskeyttänyt. Olinkin jo lähdossä", Sirius sanoi hieman hämillään ja katsahti Susania. "Sus, anteeksi. Minä lupasin jo", hän jatkoi ja kääntyi sitten kohti Marissaa. Käytävään laskeutui hetkeksi hiljaisuus.
"Ai, sinä muistatkin ne treffit!" Marissa hihkaisi ja otti Siriuksen kädestä kiinni. "Tule, mennään yhdessä päivälliselle!"
 
Oli jälleen kesä. Syksyllä hänen ei enää tarvitsisi lähteä Tylypahkaan, kauas Lontoosta ja Anthonysta. Hän muuttaisi sinne itsekin ja aloittaisi myös aurorikoulutuksen. Danielle heitteli hajamielisesti matka-arkkuunsa tavaroita, joita hän arveli tarvitsevansa aloittaessaan uuden elämän Lontoossa. Yhtäkkiä alakerrasta kuului ovikellon helähdys, mikä sai Daniellen ryntäämään huoneensa ovelle ja portaat suoraan ulko-ovelle.
"Anthony! Minulla on ollut sinua ikävä!"
"Niin minullakin sinua. Ja onnea koulun loppumisesta! Odota, minun pitää näyttää sinulle jotain, minkä löysin Lontoosta", nuori mies sanoi virnistäen leveästi ja irroittautui halauksesta. "Rosalia, tule!"
Danielle toivoi viimeiseen asti, että Rosalia olisi ollut koira tai vaikkapa lemmikkipöllö, mutta hänen pahimmat pelkonsa kävivät toteen, kun pihaan pysäköidystä autosta nousi ulos vaaleahiuksinen, elegantti nainen.
"Hei, Danielle!" Rosalia sanoi kävellessään portaita ylös talolle. " Oi, en kai minä keskeyttänyt mitään?" hän kujersi huomattuaan Daniellen ilmeen valahtaneen hieman. Sitten hän tarttui Anthonyn kädestä kiinni. "Tule, sinun täytyy esitellä minulle vanhempasi!"
 
"Sinä siis valitset hänet?" Susan sanoi pettyneenä, kun Marissa ja Sirius kääntyivät lähteäkseen kohti Suurta Salia.
"Sus, en tarkoita tällä, etten haluaisi olla sinun kanssasi", tummahiuksinen poika sanoi ja irroitti Susanin huojennukseksi kätensä Marissan otteesta. "Mutta... Tällä kertaa minä-"
"Sinä menet hänen kanssaan..."
 
"...menet naimisiin?" Danielle henkäisi ja katsoi pöyristyneenä sormusta rakkaan ystävänsä nimettömässä. He istuivat hieman nukkavierulla sohvalla Anthonyn asunnossa. Oli kylmä pakkaspäivä.
"Etkö ole iloinen?" mies kysyi hörppäsi kulauksen kuumaa kahvia.
"Olen aina toivonut, että sinusta tulee onnellinen..." Danielle sanoi. "Mutta luulen, että minun pitää mennä nyt", hän jatkoi ja nousi nopeasti sohvalta.
"Mutta... Odota", Anthony sanoi ja hymyili. "Voit silti aina tulla tänne. Mikään ei tule muuttumaan!"
"Sinä et ymmärrä", Danielle sanoi ja harppoi eteiseen. Ovi pamahti kiinni hänen jäljessään. Päästyään ulos hän lyyhistyi itkien lumiseen maahan ja painoi pään polviinsa.
 
***


Talvi lähestyi ja hyinen tuuli pureutui lämpimien vaatekerrostenkin läpi, kun Tylypahkan oppilaat kulkivat pitkää tietä kohti Tylyahon kylää. Maa oli routainen ja ratisi jalkojen alla. Lily katsoi syrjäsilmällä vieressään kävelevää, ankean näköistä ystäväänsä.
"Sus, mikä on vialla?"
"Ei mikään. Mennään nyt vain, että päästään lämmittelemään Kolmeen Luudanvarteen", Susan mutisi ja nopeutti askeliaan.
"Susan", Lily aloitti myötätuntoisella äänellä. "Kyllä minä tunnen sinut. Ajattelet Siriusta, eikö niin?"

Susan huokaisi surullisena. Sitten hänen kasvoilleen kohosi ärtymys.
"En voi uskoa, että hän todella lähti Marissan kanssa ulos!" Susan sanoi kiihtyneesti. "Ja nyt ne on jossain tuolla yhdessä", hän jatkoi nyökäten kohti edessä siintävää Tylyahoa kohti.
"Se oli kyllä ruma temppu molemmilta. Tai siis, eivätkö he molemmat vain olisi voineet unohtaa sitä vanhaa treffipyyntöä? Kun niin paljon on ehtinyt tapahtuakin sen jälkeen", Lily puuskahti. "Mutta millaisen sinun ja Siriuksen välit nyt sitten on?"
"En tosiaan tiedä! Hän ilmeisesti olettaa, että me ollaan edelleen yhdessä. Hän ei pidä tätä isona juttuna. Luulen, että hän päinvastoin kuvittelee tekevänsä oikein, kun pitää lupauksensa…" Susan sanoi tympeänä. "Äh, en vain tiedä, mitä minä oikein ylipäätänsä haluan nyt. Tietenkin rakastan Siriusta, mutta juuri tällaista pelkäsin, kun paljastin hänelle tunteeni!" hän jatkoi ääni värähtäen surullisesti.
"Ymmärrän kyllä, mitä tarkoitat. Onhan hänellä ennenkin ollut vaikeuksia sitoutua", Lily sanoi. Sitten hän halasi ystäväänsä. "Mutta onneksi sinulla on minut. Ja Annie! Hänkin tulee kohta takaisin!"
"Niinpä, toivottavasti jo ensi viikolla", Susan piristyi. "Mutta nyt en valita enempää minun miesongelmistani. Nyt keskitytään sinuun!" hän jatkoi ja katsoi Lilyä innoissaan. "Sinä ja Ryan, mikä on tilanne?"
"Sus, ei ole mitään tilannetta!" Lily nauroi ja pyyhkäisi muutaman hiussuortuvan korvansa taakse.
"No, kaikkien muiden mielestä ainakin on", Susan virnisti.

***

Nuori mies käveli epävarmoin askelin eteenpäin Tylyahon Kauppakatua. Hän vilkuili ympärilleen kuin peläten jonkun näkevän, minne hän oli matkalla. Hän kääntyi pääkadulta pienelle, pimeälle kujalle ja jatkoi eteenpäin, kunnes tuli ränsistyneen näköisen talon eteen. Yhtäkkinen ruosteinen ja nariseva ääni miehen yläpuolelta sai tämän hätkähtämään. Hän nosti katseensa ja huomasi tuijottavansa suoraan verisen villisianpään silmiin. Peter Piskuilan ymmärsi olevansa oikeassa paikassa. Hän astui sisään jättäen Sianpään majatalon oven yläpuolisen kyltin heilumaan hiljalleen iltatuulessa.

Sisällä oli tunkkaista ja pimeää. Velhot ja noidat loivat varautuneita silmäyksiä hermostuneen oloiseen uuteen tulokkaaseen. Peter tajusi, että hänen olisi liikuttava nopeasti pois oviaukolta välttääkseen herättämästä suurempaa huomiota. Hänellä ei kuitenkaan ollut aavistustakaan, ketä hän oli menossa tapaamaan, sillä lyhyessä kirjeessä ei ollut lukenut nimeä. Peter vilkaisi uudestaan nyrkissään rypistynyttä kirjettä, kuin toivoen edes pientä lisävihjettä, mutta turhaan.

Peter käveli baaritiskin luokse ja istuutui korkealle jakkaralle yrittäen vaikuttaa aivan tavalliselta asiakkaalta. Baarimikko laahusti hänen luokseen.
"Ker- siis tuliwhisky", Peter pyysi tajuttuaan, että kermakalja saattaisi vaikuttaa erityisen nynnyltä.
Saatuaan tuoppinsa Peter jäi paikalleen odottamaan, mitä tulisi tapahtumaan. Hän kaivoi kirjeen taskustaan lukien sen kertaalleen läpi.

Tule Sianpäähän ensi viikonloppuna klo 19. Älä kerro tästä kenellekään, äläkä ota ketään mukaan, niin mitään pahaa ei tapahdu. Muut ovat linnassa turvassa, mutta Annie ei...

Peterillä kävi nopeasti mielessä, että ehkä kyseessä oli vain huono pila, mutta hän ei voinut ottaa sitä riskiä, että Annie todella olisi vaarassa. Hän seurasi sivusilmällä, kuinka roteva mies istahti hänestä muutaman jakkaran päähän harmaantuneen, jäyhän oloisen miehen viereen. Miehet nyökkäsivät toisilleen samaan aikaan, kun baarimikko kiirehti tuomaan molemmille lasilliset tummaa, tujun näköistä juomaa.

"No, Rosier, miten kokous meni?" kookkaampi, äskettäin saapunut mies kysyi. Miesten keskustelu kantautui Peterin korviin.
"Siinähän se. Et sitten itse päässyt paikalle, Lestrange?"
"Oli asioita kylässä hoidettavana", Lestrange vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Tärkeämpiä kuin kokous?" Rosier tuhahti.
"Tämä oli pakko hoitaa, etten saa murhasyytettä", Lestrange sanoi puolustellen. "Tiedäthän Bellan, hän osaa olla äkkipikainen…"
"Huomattu on", Rosier naurahti kuivakasti. "Hän sai siis tietää sinusta ja Rosaliasta? Se taisi sitten olla sen tytön pään menoa!"
"Todellakin, ja vaimoni keksi vielä yrittää lavastaa minut syylliseksi", Lestrange sanoi melko välinpitämättömästi.
"Älä ihmeessä, Rodolphus", Rosier ryhähti nauramaan ja hakkasi tuopilla pöytää.
"Kyllä vain. Lähetti kirjeen Rosalielle minun nimissäni ja meni tapaamaan häntä", Rodolphus sanoi. "Jätti sitten kirjeen ruumiin kanssa asuntoon voimatta tietenkään ottaa sitä mukaansa. Oli pakko hakea se ennen kuin ministeriö alkaa penkoa kuolinpesää. Luulevat muuten minun olleen siellä viimeisenä..."
"Oletko hullu? Miksi ihmeessä olet Bellan kanssa yhä yhdessä ja siivoat hänen jälkiään?" Rosier kysyi.
"Oletko itse hullu? Eikö sinulle itsellesi muka kelpaisi nainen vanhasta suvusta, jonka piireissä liikkuu paljon rahaa ja valtaa. Onhan tässä tietenkin omat ongelmansa. Bellatrixkin piti saada äkkiä pois Tylypahkasta, sillä Rosalien mies -" Rodolphus vaikeni yhtäkkiä huomattuaan mustahiuksisen naisen ilmestyneen baaritiskille heidän viereensä.
"Katsos, Bella. Tulit sopivasti", Rosier sanoi kohottaen tuoppiaan tervehdykseksi. "Kello tuleekin juuri seitsemän. Meidän vieraamme pitäisi saapua hetkenä minä hyvänsä."

Bellatrix istuutui. Samassa hänen katseensa osui lähes vieressään istuvaan, pyöreähköön, entiseen koulutoveriinsa.
"Mutta siinähän se onkin!" Bellatrix kiljaisi. "Tiesinhän, että se tulisi!"
"Tuotako me olemme odottaneet?" Rosier huudahti epäuskoisesti. "Sehän on salakuunnellut meitä! Istunut tuossa koko ajan!"
"Voi, mutta sehän on vain halunnut olla ajoissa. Pelännyt myöhästyvänsä!" Bellatrix lässytti. Sitten hän kääntyi kihlattunsa ja tämän kaverin puoleen. "Ettei kai te niin tyhmiä ole, että olette puhuneet arkaluontoisista asioista kaikkien kuullen?"
"Emme tietenkään", Rosier kiirehti sanomaan ja painoi katseensa tuoppiin.
"No, sitten vain asiaan", Bellatrix sanoi. "Kuten kerroin, tuo on entinen koulukaverini Tylypahkasta. Kai vielä muistat minut, Peter?"
"Muistan", kalpeakasvoinen Peter sanoi yrittäen peittää hermostuneisuuden äänestään. "Missä Annie on? Onko hän kunnossa?"
"Noudatithan sinä ohjeitamme, joten mekin pidimme sopimuksesta kiinni", Bellatrix sanoi. "Toimit vain jatkossakin kuten käskimme, niin mitään ei tapahdu."
"Ette te voi pakottaa minua", Peter korotti ääntään. "Minä en -"
"Se on sinun oma päätöksesi", Bellatrix sanoi hyytävästi. "Mutta muistathan kuitenkin, miten ystävällesi Remukselle kävi, kun hän yritti leikkiä urhoollista sankaria. Anniekin on jo parantumassa, joten olisi sääli, jos hänelle taas tapahtuisi jotain. Mitä tahansahan voi sattua matkalla Pyhästä Mungosta takaisin koululle..."

Viimeinenkin värin häivähdys katosi Peterin kasvoilta, ja hän joutui ottamaan pöydästä tukea. Häntä huimasti ja hänen sisällään velloi kamala tunne.
"Mitä minun pitäisi sitten tehdä?" Peter kysyi haluamatta edes kuulla vastausta.
"Me haluamme vakoojan Tylypahkaan. Jonkun Luihuisen ulkopuolelta, jotta kukaan ei osaa epäillä", Rodolphus sanoi. Peter ei osannut sanoa mitään. Hänellä ei ollut vaihtoehtoa.
"Se on siis sovittu. Ja muista, sinua tarkkaillaan. Kuolonsyöjiä on Tylypahkassa, vaikka minä lähdinkin sieltä", Bellatrix sanoi ja naurahti sitten kolkosti. "Voit syyttää tästä ainoastaan Lupinia. Olisihan hänen pitänyt tajuta, että jos hän ei suostu niin aina löytyy joku toinen. Ihmissusi olisi tietenkin ollut ihanteellinen, mutta kyllähän tuollainen pikku possukin käy."

[Charity]

Ja taas uutta luettavaa, olkaa hyvät! Muistakaa kertoa, mitä tykkäsitte... ;)



13. luku - Paluu



Kolmessa Luudenvarressa oli kova meteli. Kylmä sää veti noitia ja velhoja lämmittelemään kermakaljan ääreen. Myös Lily ja Susan olivat lopulta päässeet perille ja saaneet höyryävän kuumat juomat eteensä. Tytöt pälyivivät tiiviisti pubin toiselle puolelle, missä iloinen joukko rohkelikkopoikia istui viettämässä iltaansa.

"Lily, mene sinne", Susan sanoi virnistellen leveästi.
"Enkä mene", Lily nauroi ja hänen poskensa punertuivat hieman.
"Mikset muka?"
"Enhän minä sinua voi tänne yksinkään jättää", Lily intti vastaan.
"No kyllä voit! Paikka on täynnä tylypahkalaisia. Kyllä minä seuraa löydän", Susan sanoi. "Nyt menet! Ryan odottaa!"

Lily nousi ylös ja lähti kävelemään vaaleahiuksista poikaa kohti. Hän katsoi vielä Susania, joka iski kannustavasti silmää. Lähestyessään pöytää Lily tunsi päänsä lyövän tyhjää. Mitä hän sanoisi? Kai Ryan piti hänestä, vaikka hän olikin Jamesin kaveri ja tämä oli käyttäytynyt tylysti poikaa kohtaan.

"Hei, Ryan", Lily tervehti tultuaan pöydän luokse. Ryan käännähti ympäri ja katsoi iloisen yllättyneesti tyttöä.
"Hei, Lily! Kiva nähdä sinuakin täällä."
"Istuin tuossa vähän kauempana ja näin sinut, joten ajattelin tulla moikkaamaan", Lily sanoi suloisesti hymyillen.
"Istu vain meidän seuraamme", Ryan sanoi vetäen vapaan tuolin viereensä. "Hei, kaverit. Tässä on Lily Evans."

Pöydän ympärillä istuneet pojat tervehtivät iloiseti.
"Tule, mennään hakemaan sinulle ensiksi juotavaa", Ryan sanoi ja kiersi käsivartensa tytön olalle. He lähtivät kohti baaritiskiä, eikä kumpikaan huomannut pähkinänruskeiden silmien haikeaa katsetta muutaman pöydän päästä.

"James, etkö ymmärrä", Remus sanoi myötätuntoa äänessään. "Vihamielinen käytöksesi Ryania kohtaan ajaa vain Lilyn häntä lähemmäksi. Olet itse aiheittanut tuon, mutta voit vielä korjata kaiken, ennen kuin on liian myöhäistä."

***

Susan joi nopeasti viimeisen kulauksen kermakaljastaan huomattuaan Remuksen ja Jamesin istuvan lähellä baaritiskiä. Hän oli jo kävelemässä näiden luokse, kun sattui vilkaisemaan ulos ikkunasta kauppakadulle. Komea tummahiukseinen nuorukainen ja vaalea tyttö kävelivät hiljakseen pimenevässä illassa. Susan ei voinut vastustaa kiusausta. Hän vaihtoi suuntaa välittömästi ja lähti harppomaan kohti baarin ulko-ovea. Hän odotti, kunnes pari oli ehtinyt hieman kauemmas ja astui sitten ulos. Susan ei halunnut näiden huomaavan häntä. Hänen oli saatava tietää, mistä Sirius ja Marissa puhuivat.

Onneksi he eivät sentään kävele käsikkäin, Susan ajatteli ja tunsi olonsa hieman huojentuneemmaksi. Hän katseli vähän matkan päästä, kun Sirius ja Marissa istahtivat yksinäiselle penkille tien varteen. Susan hiipi lähemmäs ja jäi läheisen talon kulman taakse kuuntelemaan keskustelua. Hetken kuluttua hän terästäytyi, kun huomasi vaalean tytön laittavan kätensä toisen polvelle.

"Eikö meillä olekin ollut kiva päivä", Marissa kysyi pehmeällä äänellä. "Et kai sinä kadu, että lähdit tänne kanssani?"
"Marissa, ole kiltti ja tajua, että olen onnellinen yhdessä Susanin kanssa", Sirius sanoi hieman kiusaantuneena. "Meillä oli hauska päivä, mutta tiedät, että suostuin vain siksi, että olin jo ehtinyt luvata. Ymmärräthän sen?"
"Mitä edes näet hänessä?" Marissa sanoi kiihtyneesti ja suuttui silminnähden. "Hän on mustasukkainen, raivoherkkä ja omasta mielestään aina oikeassa!"

Susan tunsi suuttumuksen kuohahtavan sisällään, mutta päätti vielä hillitä itsensä.
"No, onhan hän sellainen, mutta -" Sirius aloitti, muttei ehtinyt lopettaa lausettaan.
"Miten te molemmat kehtaatte?!" Susan huusi astuen esiin varjoista. Siriuksen sanat olivat viimeinen pisara. "Sinä varastit poikaystäväni! Ja sinä taas karkaat treffeille toisen kanssa ja haukut vielä minua, tyttöystävääsi, raivohulluksi. Entistä tyttöystävääsi, muuten!"

Susan käännähti kannoillaan ja lähti juoksemaan kohti Tylypahkaan vievää tietä. Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä ja valuivat poskille, mutta hän pyyhkäisi ne itsepäisesti pois. Tämä olisi viimeinen kerta, kun hän itkisi Sirius Mustan vuoksi.

"No, katso nyt. Ihan hullu! Vakoileekin meitä!" Marissan pilkallisesti naurava ääni kaikui Tylyahon pimeillä kujillla.

***

Susan seisoi Rohkelikko-tuvan muotokuva-aukon edessä. Lähdettyään Tylyahosta hän oli kuluttanut aikaansa vaeltelemalla Tylypahkan tyhjillä käytävillä. Hän tiesi, että kaikki hänen ystävänsä olivat jo kauan sitten palanneet koululle, mutta Susan ei kaivannut kenenkään seuraa. Nyt hän oli kuitenkin jo niin väsynyt, että hänen oli päästävä omaan sänkyynsä nukkumaan, vaikka joutuisikin kohtaamaan muut.
Susan työnsi muotokuva-aukon auki ja astui sisään.

"Susan! Tulit vihdoinkin!" kuului heti Lilyn ääni kauempaa oleskeluhuoneesta muhkeiden sohvien luota. "Olin huolissani! Missä sinä olet ollut? Onko jotain tapahtunut?"
Susania ärsytti. Juuri tätä hän oli vältellyt koko illan. Aivan kuin hän ei muka olisi jo kerrannut päivän tapahtumia kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja mielessään. Hän ei enää jaksanut ajatella Siriusta ja Marissaa yhtään enempää.
"Lily, en oikeasti jaksaisi nyt…" Susan sanoi uupuneena ja suuntasi päättäväisesti askeleensa kohti tyttöjen makuusalia. "Haluaisin olla ihan rauhassa ja mennä vain nukkumaan."
"Nyt et kyllä mene minnekään!" kuului toisen tytön ääni. Susan oli jo valmiina äyskähtämään vastaväitteeksi ja kääntyi ympäri. Samassa hän tajusi, kuka tyttö oikein oli.

"Annie!" Susan huudahti innoissaan ja ryntäsi halaamaan ystäväänsä. "Mitä ihmettä! En tiennyt, että tulisit jo!"
"Voi, minulla on ollut sinua niin kova ikävä", Annie sanoi onnellinen hymy huulillaan. "Sain itsekin vasta pari sitten tietää pääseväni jo nyt takaisin ja halusin yllättää teidät kaikki. Mutta nyt mennään istumaan tuonne takan ääreen. Teidän täytyy kertoa minulle kaikki, mitä on ehtinyt tapahtua sen kahden kuukauden aikana, kun olin poissa."

Lily, Susan ja Annie vajosivat pehmeille sohville takkatulen ritistessä kodikkaasti heidän vieressään.
"Lily aloittaa!" Susan kiljaisi iloisena. "Hänellä on ollut vientiä! Huispaajat suorastaan piirittävät häntä, vai mitä?"
"Hei, Sus, älä viitsi", Lily sanoi ja mätkäisi sohvatyynyllä ystäväänsä.
"Lily, nyt kerrot kyllä kaiken!" Annie riemastui.
"Äh, ei mitään ole tapahtunut", Lily sanoi. "Istuin vain juuri Kolmessa Luudanvarressa Rohkelikon huispausjoukkueen uuden lyöjän Ryan Adamsin kanssa. Hän on todella mukava ja tarjosi lisäksi kermakaljat!"
"Mitä ihmettä? Kuinka sinä sinne hänen kanssaan päädyit?"
"Ihan sattumalta. Näin hänet siellä ja päätin mennä piristämään", Lily virnisti. "James on käyttäytynyt törkeästi häntä kohtaan, koska Ryan muka vei Siriuksen paikan joukkueessa. Halusin näyttää, että ei me kaikki niin typeriä olla."
"Oho, mutta entäs sinä ja James? Onko hän vielä mukana kuvioissa?" Annie kysyi hämillään.
"Luulin, että hän olisi muuttunut, mutta ilmeisesti sitten ei", Lily sanoi. "Harmi sinänsä, sillä meillä on ollut hauskaakin Jamesin kanssa."
"Entäs sinä, Susan?" Annie uteli.
"Äh, en oikein edes jaksaisi ajatella sitä enää. On tapahtunut niin paljon kaikkea", Susan sanoi huokaisten. "Mutta eiköhän se ollut nyt tässä."
"Annie, oletko vielä ehtinyt puhua Remuksen kanssa?" Susan kysyi.
"En vielä", Annie sanoi hieman vaisusti. "Meillä on paljon puhuttavaa, ja juuri nyt minulle kelpaisi vain hyvät yöunet."
"Äh, nyt ei mietitä vakavia asioita. Tärkeintä on, että meillä on nyt toisemme", Lily sanoi hymyillen ystävilleen. Kolme tyttöä jäi istumaan hiljaiseen oleskeluhuoneeseen. He katselivat, kun viimeiset liekit hiljalleen sammuivat takassa.



// Hei, jos keneltäkään löytyisi kiinnostusta betata Kohtalon vuoden viimeiset luvut, niin laita vaan kommenttia tai viestiä :)

[Frederica]

Kommenttikamppiksesta mukavaa vuorokautta.

Alussa (luvuissa 1 - 4) näkyy se, että kyseessä on aloitus pitkälle tekstille, jonka myötä taitosi ovat kehittyneet. Olet tekstin edetessä saanut kaiken hiottua selkeämmäksi kuin muutaman ensimmäisen luvun aikana. Alkuluvut ovat hyvät aloitusluvut tälle hienolle tarinalle, mutta halusin tuoda esiin sen, että kun alkua ja loppua pitää rinnakkain, niin huomaa että olet kehittynyt tämän kirjoitusprosessin aikana. Aivan mahtavaa!

Alku ei tosiaan ole huonoa, tuot hahmot hyvin esiin ja oma keksimäsi jutut uppoavat saumattomasti tarinaan, mutta nuo pienet asiat, jotakin sanavalinnat ja miten kuljetat kohtauksia, muuttuvat matkan varrella hiotuimmiksi, ja se on hienoa ja osoittaa sitä miten alat huomata kirjoittamisessa uusia asioita, ja se on aina mahtavaa. Taitosi kirjoittajana näkyvät tarinassa alusta asti. Kehittelemäsi asiat ja hahmot istuvat hyvin pottermaailmaan, osaa en edes meinannut tunnistaa keksityiksi, mietin vain, että miten olen tuon voinut unohtaa. Kuvaat hyvin hahmojen piirteitä ja luonnetta selittelemättä, mikä on upea kyky. Esimerkiksi Marissasta tulee ärsyttävä kuva, kun hän hihittää koko ajan ja kun hän vain roikkuu Siriuksessa kiinni ja ajattelee omaa nahkaansa, onneksi Sarah osaa suhtautua tilanteeseen paremmin.

Juoni on alusta asti mielenkiintoinen, mutta viitos luvussa mukaan tulee todella jännittävät kierrokset. Se on tämän pituisessa tekstissä täydellinen kohta lisätä jännitystä, kun hahmoista on tullut tutut ja on kiehtovaa nähdä miten he reagoivat tuollaisissa erilaisissa tilanteissa. Kuvaat koko tarinan ajan loistavasti hahmojen reaktioita erilaisiin tilanteisiin. Reaktiot ovat hyvin uskottavia ja minusta tuot heidän ajatuksensa ja tunteensa hyvin esiin alleviivaamatta niitä. Esimerkiksi se kun Peter ja Sirius varastavat luudat, kuvaa loistavasti poikien luonteita (Sirius varastaa, mutta jättää maksun, Peter ei osallistu varkauteen, muttei väitä vastaankaan) ja sitä miten vakavana he ovat tilannetta pitäneet.

Tässä tulee juonenkäänteitä ja toimintaa ja tunteita kunnon annoksina. Remuksen ja Annien tyrmäys, kuolonsyöjien ilmestyminen paikalle (pitäähän sitä iloisista sukutapahtumista keskustella), Siriuksen ja Susanin suudelma, Jamesin ja Lilyn vispilänkaupat (ihan selvästi näillä kahdella on kunnon kemiat toisiaan kohtaan ) ja tietysti Peterin kohtaloa tuodaan hyvin esiin. Peteristä tulee tässä hyvin inhimillinen kuva, kiitokseni siitä, sillä oma kuvani hänestä on yhä hiukan kapea ja tämä tarina on auttanut minua laajentamaan näkemystäni Peteristä. Karsea tuo Peterin saama kirje kyllä, byrrr! Ja kuolonsyöjät ovat hyvin kuolonsyöjiä tuossa Sianpäässä olevassa tapaamisessa. Remuksen ihmissuhdeneuvot ovat vain niin remusmaisia, että sulin ihan täysin. Pelästyin tuossa yhdessä vaiheessa, että Remus jää Mungoon (Vauhkomielen tuominen mukaan kuvioon Mungossa toimi muuten todella hyvin) tai että hänestä tulisi kuolonsyöjä, mutta aika näyttää, että kuinka Remukselle ja muille käy. James ja Lily ovat tässä tarinassa muuten aivan mahtavat!

Jossain kohtaa tekstissä oli muutamia rönsyileviä lauseita, mutta nekin ovat matkan varrella hioutuneet. Se heijastelee kehitystäsi, samoin kuin se, miten tekstin rytmityksestä tulee matkan varrella rauhallisempaa. Joissain kohdissa tahti on hyvin nopea, mutta se sopii seikkailutarinaan jossa on useita hahmoja. Ainoa haitta nopeassa tempossa on silloin, jos asiat tahtovat jäädä lukijalle epäselväksi. Aluksi joissain luvuissa oli pientä kiireen tuntua, mutta ne asiat, jotka tuntuivat sekavilta, mutta asiat selkiintyivät myöhemmissä luvuissa todella hyvin, ja kiireen tuntu on tosiaan tässä tarinassa koko ajan vähentynyt. Hienoa työtä!

Tämä on kokonaisuutena todella hyvä. Tarina on mielenkiintoinen, hahmot ovat ihania ja hienoja ja kaikki tuntuu kuuluvan pottermaailmaan. Omat hahmosi sopivat hyvin maailmaan ja ovat kokonaisia hahmoja. PVSopettajien taustatarina vaikuttaa jännältä, siitä olisi myös mukava kuulla lisää, samoin kuin muiden hahmojen kohtaloista.

Odotan innolla tämän tarinan loppua. Kiitos tästä hienoudesta.<3

[Charity]

Huh, syksyn pahimmat kiireet alkaa olla ohi, joten aikaa jäi taas ficillekin! Tässä siis uusi luku, hieman lyhyehkö ehkä, mutta toivottavasti tykkäätte!

Frederica, kiitos ihan hirveästi kommentista! Mä vastaan sulle vielä erikseen, mut haluun ekaks lukea sen vielä kerran ajatuksella. Ihana, et jaksoit joka tapauksessa noin yksityiskohtaisesti lukea ja vastata, vaikka luettavaa oli vähän enemmänkin...




14. luku - Tanssiaiskutsu

Tervetuloa juhlistamaan lukukauden loppumista tanssiaistunnelmissa jouluaattoa edeltävänä viikonloppuna.
Suuri Sali muuttuu kimaltavaksi, talviseksi ihmemaaksi, jossa musiikki raikaa ja tunnelma on taivaissa
- koska kattoahan ei tunnetusti ole rajana.
Saapukaa pareinenne parhaimpiinne pynttäytyneinä ja antautukaa valssin vietäväksi!

Huom. Oppilaiden on mahdollista käydä Tylyahon kylässä viikkoa ennen juhlia.
Tällöin tarjoutuu tilaisuus muun muassa ostaa tarvitsemakseen katsomansa tamineet ja tilpehöörit.

Ystävällisin terveisin
Tylypahkan rehtori A. P. V. B.  Dumbledore
 ja muu opettajakunta.

Sirius, James, Remus ja Peter seisoivat meluisassa Rohkelikon oleskeluhuoneessa ilmoitustaulun edessä. Ihmiset tungeksivat heidän eteensä nähdäkseen tanssiaisilmoituksen paremmin. Monet tytöt kiljahtelivat innostuksesta.

"Tuo on niin Dumbledorea", James sanoi silmiään pyöräyttäen.

Remus ja Peter tuijottivat edelleen äimistyneinä kimmeltävänä välkkyvää julistetta, kun taas Sirius näytti vaipuneen yhtäkkiä epätoivoon.

"Hoi, Sirius. Mikä tuli?" James kysyi kaveriltaan virnistellen. "Tuohan on mieletön!"

"Etkö tajua, tonttu! Tämähän on ihan hirveää!" Sirius huokaisi ja lysähti istumaan läheiseen muhkeaan nojatuoliin. "Tanssiaisiin on enää kaksi viikkoa ja olemme kaikki onnistuneet pilaamaan suhteemme."

"Tarkennan, että sinä ja James olette pilanneet suhteenne. Enpä olisi uskonut, että tämä menisi näin päin", Remus naureskeli itsekseen. "Olen varma, että Annie suostuu kanssani tanssiaisiin."

"Kiitti vaan, Remus… Oletteko te muuten puhuneet Annien kanssa sen kaiken jälkeen kunnolla?" Sirius kysäsi.

"Ei oikeastaan", Remus myönsi hieman välttelevästi ja alkoi näprätä villapaitansa nappia.

"Anniehan olisi typerä, jos hän antaisi sen vaikuttaa väleihinne", Sirius vakuutti yställeen kannustavasti, vaikka kuulostikin hieman epävarmalta. "Eihän se ollut sinun syytäsi..."

"Entä sinä, Peter? Menettekö Sarahin kanssa?" James kysäisi viitaten mukavaan korpinkynsityttöön, jota Peter oli aikaisemmin syksyllä tapaillut. "Tai siis oletteko te enää pitäneet yhteyttä?"

"No, eipä kummemmin. On ollut niin paljon muuta mietittävää", Peter sanoi hieman vaitonaisena.

"Ai niin kuin mitä? Ahkera opiskeluko?" Sirius naurahti sarkastisesti ja kohotti toista kulmaansa.

"No, meillä nyt ainakin on mietittävää!" James sanoi. "Miten me saadaan Lily ja Susan suostumaan tanssiaisiin? Lily tuskin haluaa vilkaistakaan minua, kun Adams koko ajan liehittelee häntä."

"Hmm…" Sirius katseli mietteliäänä takkatulta, kunnes hänen silmiinsä syttyi innostunut pilke. "Minulla on loistava suunnitelma, joka ei voi mennä pieleen!"

* * *

"…ja vaalanpunainen prinsessamekko. Oi, ja tietenkin tarvitsen korkkarit!" Lily huokaisi haaveillen. "Olisikohan tiara ihan liikaa?"

"Täällä puhutaankin sopivasti tanssiaisista?"

Tytöt kääntyivät katsomaan taakseen ja huomasivat Remuksen saapuneen paikalle. Lily ja Susan vilkaisivat toisiaan merkitsevästi.

"Sopivasti?" Susan kujersi. "Kuinkas niin, mitäköhän Remus meinaa?"

Annien kasvoja alkoi kuumottaa. Hän potkaisi Susania toivoen sen riisuvan leveän virneen tytön kasvoilta. Lily seurasi tyrskähdellen, kunnes lopulta ratkesi hänkin nauramaan.

"No, mitä?!" Annie ärähti.

"Anteeksi, anteeksi! Olkaa kuin meitä ei olisikaan", Lily sanoi ja kohotti mehulasin huulilleen peittämään huvittuneen hymynsä.

Kiusaantuneen näköinen Remus käänsi katseensa nauruaan huonosti peittelevistä ystävyksistä suorastaan ärsyyntyneen näköiseen Annieen.

"Niin, tuota… Tulin vain varmistamaan, että mehän kai menemme sitten yhdessä tanssiaisiin?" Remus kysyi huoletonta äänensävyä tavoitellen.

Annie kohotti kulmiaan epäuskoisen näköisenä.

"No, tietenkin menette!" Lily kiirehti vastaamaan Annien puolesta pienen hiljaisuuden jälkeen ja katsoi Annieta tiukasti.

"Juu, toki", Annie vastasi.

"Hyvä. No, minä tästä sitten lähdenkin etsimään Matohäntää. Olen huomannut, että hän on ollut hieman vaisu viimeaikoina…"

Tytöt odottivat, kunnes Remus oli kuuloetäisyyden ulkopuolella.

"Mikä pässi!" Annie alkoi pauhata. "Ai, on Peter vähän alakuloinen! Kas, kun ei ole yhtä huolissaan minusta! Miksei hän samantien pyytäisi rakasta Matohäntäänsä tanssiaisiin?" hän lisäsi ja jatkoi aamiaistaan myrtyneen näköisenä.

Lily ja Susan vilkaisivat toisiaan, tällä kertaa hieman huolestuneen näköisenä.

"Mikäs sinulla on?" Susan kysyi. "Kyllähän Remus kieltämättä hieman töksäytti tuon, mutta ei kai olisi tarvinnut nyt noin kiukustua…"

"Ai, ei vai?" Annie kysyi ja kohotti kysyvästi kulmiaan. "Me emme ole puhuneet kertaakaan vakavasti sitten hyökkäyksen, ja nyt hän vain varmistaa, että me menemme tanssiaisiin yhdessä. Ihan kuin hän yrittäisi hypätä kaiken tapahtuneen yli. Eikö hän ymmärrä, että se hyökkäys oli vakava asia!"

"Mm, hyvä on. Olet oikeassa. Mitä aiot nyt tehdä?" Susan kysyi.

"No, koska Lily oikein ystävällisesti vastasi puolestani, niin menen ilmeisesti tanssiaisiin Remuksen kanssa", Annie sanoi viileästi ja tuijotti tuimasti siihen suuntaan, mihin poika oli kadonnut.

* * *

Seitsemäsluokkalaisten rohkelikkotyttöjen makuusalissa vallitsi vaisu tunnelma. Lily ei uskaltanut innoita tanssiaista ja tehdä suunnitelmia niitä varten, kun tiesi Annien vain ahdistuvan koko aiheesta. Tyttö oli jo aikaisin illalla vetänyt verhot pylvässänkynsä eteen, eivätkä Susan ja Lily olleet tohtineet häiritä häntä.

Susan istui sängyllään ja oli uppoutunut lukemaan Me Noitia.

"Susan, mitä tuo koputus oikein on?" Lily huudahti kylpyhuoneesta.

"Mitä?" Susan säpsähti. Hän oli ollut niin uppoutunut lukemaansa, ettei ollut huomannut vaimeaa naputusta ikkunan takaa. Hän katsahti ulos ja näki lasin takana pienen pöllön kirje jalassaan.

"Pöllö?" Susan yllättyi ja pomppasi ylös sängystään. "Sen jalassa on kirje!"

"Mitä ihmettä?" Lily kysyi kummaksuen ja tuli ulos pesuhuoneesta muhkea, valkoinen kylpytakki päällä hiukset valuen vettä. "Kenelle se on?"

"Meille! Outoa…" Susan sanoi avatessaan kuoren. "Odota, minä luen sen sinulle."

Tähtitorni keskiyöllä.

Susan ja Lily katsoivat toisiaan vakavin kasvoin. Sitten molempien silmiin syttyi utelias pilke.

"Tietenkin me mennään!"

[kuraverinen]

Aivan ihana tarina! Koukuttava juoni, ja hyvin kuvailua. Jatkoa kiitos!

[Charity]

Hoi! Tässä tulee uusi luku piristämään joulun odotusta! Pian alkaa loppukin jo häämöttää…;)

Kiitokset taas lukijoille ja kommentoijille!

Frederica, kiitos tosiaan vielä sun pitkän pitkästä kommentista, ihana kun jaksoit paneutua tähän kunnolla!

Varsinkin toi sun huomio Peteristä ilostutti, koska mä itsekin oon tosi tyytyväinen siihen, miten mä sain hänet esille hieman inhimillisempänä kuin yleensä hänet on kuvattu. Mulla itsellänikin oli aluksi varsin ikävä käsitys hänestä, mutta sitten ajattelin, että onhan hänenkin teoilleen oltava syy… Ei ehkä hyvä sellainen, mutta kuitenkin tavallaan ymmärrettävä.

Lisäksi kiva, kun oot sitä mieltä, että sekä hahmojen että heidän tunteidensa ja toimintansa kuvailu on onnistunut! Myös se, että tän ficin maailma vaikuttaa eheältä, on hieno saavutus!

Heh, mä olenkin tainnut joskus aikaisemminkin itse asiassa saada palautetta hieman rönsyilevistä lauseista. Mun oma, ainainen pelonaihe onkin just se, ettei tekstistä ja juonesta saa selvää… Mut hieno juttu, jos on sekin ongelma alkanut loppua kohden vähentyä!

Kuraverinen, jee hauska kuulla, että juoni on onnistunut koukuttamaan! Tässä taas lisää luettavaa!




PS. Luvussa mainittavat takaumat löytyvät luvuista 8 ja 12, jos joku haluaa vilkaista selvyyden vuoksi. Ei kuitenkaan ole välttämätöntä!




15. luku - Menneisyyden verho




Kahdet askelet kajahtelivat Tylypahkan autioilla, öisillä käytävillä, kunnes ne pysähtyivät raskaan oven eteen. Toinen hahmoista otti taikasauvansa taskustaan ja nosti sen lukkoa vasten.

"Alohomora."

Lukko kilahti ja ovi aukesi narahtaen.

"Oih", kuului kaksi ihastunutta huokausta, kun oven takaa paljastuivat kymmenin kynttilöin valaistut kierreportaat. Tulen loimu loisti kahden tytön kasvoilla. Lily ja Susan katsoivat toisiaan silmät säkenöiden.

"Kuka näkee meidän vuoksemme näin paljon vaivaa?" Lily henkäisi.

"Kohta se nähdään", Susan sanoi ja lähti kiirehtimään portaita ylös Lily perässään.

Kärsimättömille tytöille ikuisuudelta tuntuneen matkan jälkeen he saapuivat tuttuun luokkahuoneseen. Plaaneettojen pienoismallit, lukuisat kaukoputket ja monimutkaiset tähtikartat täyttivät avaran tilan. Tytöt seurasivat kynttilöiden viitoittamaa polkua huoneen perällä oleville rappusille, jotka johtivat koulun korkeimman tornin huipulle.

Viileä joulukuinen viima tulvahti vasten tyttöjen kasvoja. He kuitenkaan tuskin huomasivat sitä, sillä heidän katseensa oli kiinnittynyt upeaan näkyyn edesään kattotasanteella. Taivaan tuhannet tähdet tuikkivat kilpaa kynnilöiden kanssa, joita oli sommiteltu sinne tänne muurin reunalle tuomaan valoa ja tunnelmaa pimeän yön keskelle.

Pöydän sijaan kivilattialle oli katettu lukuisten vilttien ja täkkien päälle tyrmäävän upea illallinen, joka sai tytöt haukkomaan henkeä silkasta ihastuksesta. Kaiken keskellä Sirius ja James istuvat erittäin itsetyytyväisen näköisinä.

"Me yritettiin lennättää tänne kunnon illalliskalustokin, mutta aliarvioitiin pahasti nuo kierreportaat", sanoi James pahoitellen, mutta silmät välkkyen.

"Päätettiin luovuttaa sen jälkeen, kun James sai kunnon tällin otsaansa", Sirius jatkoi.

"Toivottavasti tämä kuitenkin kelpaa", James sanoi naurahtaen ja viittoen tyttöjä istuutumaan. "Täällä on lisääkin vilttejä, jos haluatte."

Lily ja Susan istuutuivat illalliskattauksen ääreen mykistyneinä.

"Vau, te todella osaatte yllättää", Susan sai lopulta sanotuksi, mutta jatkoi vielä. "Olen silti vihainen sinulle, Sirius."

"Äh, me ollaan molemmat oltu typeryksiä", Sirius sanoi anteeksipyytäen.

"Sen takia me halusimmekin järjestää teille jotain erityistä, ikään kuin hyvityksenä viimeaikaisesta sotkusta", James lisäsi vielä.

"Vai niin", Susan tokaisi näyttäen siltä kuin ei tietäisi, mitä sanoa.

"Ja haluan vielä sanoa, että olen todella pahoillani siitä koko jutusta Marissan kanssa. En tarkoittanut pahoittaa sinun mieltäsi sillä", Sirius sanoi yllättävän aikuismaisesti.

Susan ei muistanut kertaakaan, että Sirius olisi käyttäytynyt yhtä kypsästi ja pyytänyt vilpittömästi anteeksi tekojaan ja tarkoittaen sanojaan.

"Voi, Sirius, saat anteeksi", Susan sanoi ja heittäytyi liikuttuneena halaamaan poikaa. "Kai minäkin vähän ylireagoin!"

"No, ei muistella pahalla kumpikaan…" Sirius virnisti ja rutisti tyttöä tiukasti.

Lily ja James katselivat sivusilmällä toisiaan. James siirtyi lähemmäs tyttöä ja katsoi tätä suoraan silmiin.

"Anteeksi, Lily", James sanoi. "Tiedän, että olen käyttäytynyt kuin mikäkin idiootti syksyn ajan. Se ei ole tietenkään hyvä syy, mutta tein sen, koska olin vain niin mustasukkainen Ryanille sinusta. En oikeasti halua menettää sinua."

"James, kai tiedät, että Ryanilta sinun tässä kuuluisi pyytää anteeksi", Lily sanoi. "Eihän meidän välillä edes ole tapahtunut mitään, mistä olisi ollut syytä olla mustasukkainen… Eikä tule tapahtumaankaan!" tyttö naurahti vielä.

"Minä lupaan, etten enää järjestä sellaisia kohtauksia. Turhaahan se on. Itse asiassa minä puhuin tänään hänen kanssaan ja hän tulee saamaan enemmän vastuuta huispausjoukkueessa, sillä välin, kun minä keskityn SUPER-kokeisiin", James hymähti. "Pakkohan minun on myöntää, että hän on huippupelaaja!"

"Hyvä, että sinäkin huomasit sen, minkä muut pistivät merkille jo pieni ikuisuus sitten", Lily nauroi. "Äh, otetaan nyt vain Susanista ja Siriuksesta mallia ja unohdetaan menneet."

"Tuota, yksi juttu minulla olisi vielä…" James sanoi pienesti hymyillen. "Tulistko kanssani joulutanssiaisiin?"

*

Sirius, James, Lily ja Susan kävelivät hiljakseen käytävää pitkin Rohkelikkotornin suuntaan. Iloinen tunnelma sai heidät unohtamaan kaiken muun, eivätkä he siten huomanneet kauempana varjoissa väijyvää silmäparia.

Tylypahkan vahtimestari Argus Voro oli ollut suorittamassa yöllistä partiointikierrostaan, kun hän oli yhäkkiä pistänyt merkille neljät askelet käytävällä. Hahmot olivat vielä niin kaukana, ettei niitä voinut erottaa. Voro mietti hetken. Jos hän lähtisi juoksuun, säännönrikkojat saattaisivat huomata hänet samantien ja ehtiä karkuun, mutta toisaalta…

*

Miten Susan olikaan kaivannut sitä, että sai kulkea käsikkäin Siriuksen kanssa! Kaiken heidän välillään tapahtuneen jälkeen hänestä tuntui nyt ensimmäistä kertaa siltä, että kaikki riidat oli unohdettu ja he voisivat olla onnellisesti yhdessä. Vielä lukuvuoden alussa Susan olisi nauranut ajatukselle siitä, että hän olisi Sirius Mustan tyttöystävä, mutta nyt hän ei olisi voinut olla yhtään onnellisempi. Mikä voisikaan rikkoa idyllin?

"Nyt minä teidät nappaan!" kuului kauempaa käytävältä raakkuva ääni.

"Se on Voro! Tulkaa!" huusi James ja lähti juoksemaan eteenpäin nykäisten Lilyn mukaansa. Sirius ja Susan seurasivat välittömästi perässä.

Hetken kuluttua käytävä haarautui kahteen suuntaan.

"Menkää te tuonne. Me harhautamme Voroa. Nähdään myöhemmin, pupu", Sirius kuiskasi ja tuuppasi tytöt oikealle vievälle käytävälle. Pojat lähtivät toiseen suuntaan ja pitivät tahallaan meteliä, jotta vahtimestari lähtisi seuraamaan heitä Lilyn ja Susanin sijasta.

Sirius ja James jatkoivat juoksuaan, kunnes pysähtyivät vaatimattoman näköisen taulun kohdalle. Sirius työnsi maalauksen sivuun ja pujahti sen takaa paljastuneeseen kapeaan salakäytävään James perässään, joka vielä sulki oven kiinni takanaan.

Hetken aikaa pojat kävelivät kyyryssä pimeässä, kunnes tulivat salakäytävän toiseen päähän.

"Voro luulee, että me ehdittiin karkuun, kun ei enää löydä meitä", James naureskeli.

"Heh, niinpä", Sirius nyökytteli, avasi oven ja hyppäsi käytävään - melkein suoraan vahtimestari Voron syliin. "Tai sitten ei…"

*

"Nämä jälki-istunnot ovat minulle ja Anthonylle oikea pelastus!" Danielle naurahti penkoessaan sotkuista kaappia pimeyden voimilta suojautumisen luokan nurkassa. "Anhony suorastaan inhoaa siivousta, joten jälki-istunnon suorittajat ovat erinomaista työvoimaa nimittäin!"

Danielle työnsi Siriukselle vanhan ämpärin käteen.

"Tuosta pitäisi löytyä kaikki tarvittava. Olen tuossa viereisessä huoneessa. Jätän oven auki, jos tulee jotain kysyttävää."

"Eli sinä istut siellä kahvikuppi kädessä, kun me raadamme täällä", James kyseli ilkikurisesti.

"Kunpa voisinkin…" Danielle naurahti vaisusti. "Minulla on kuitenkin vino pino vanhoja papereita ja kirjeitä, jotka on käytävä kiireesti läpi."

"Rakkauskirjeitäkö?" Sirius uteli pilke silmäkulmassa.

"Enpä tiedä. Sittenhän sen näkee", Danielle sanoi ja vetäytyi huoneeseensa.

*

"Mitä vain niiden kahden tytön vuoksi", James virnisti Siriuksen tutkiessa ämpärin sisältöä.

"Juuriharjoja…" Sirius irvisti.

"Hei!" James älähti sen näköisenä, että oli juuri saanut päähänsä vuosisadan idean. "Pitäisiköhän meidän jo aloittaa harjoitteleminen?"

"Mikä harjoitteleminen?" Sirius mulkaisi Jamesia kulmiensa alta. "Kai minä nyt tiedän, miten nuo toimivat. En minä nyt sentään niin pölvästi ole, etten osaisi juuriharjaa käyttää."

"No, en kai minä niitä tarkoittanut, vaan tansseja! Juuriharjat jalkaan ja menoksi!"

"Minä olen sitten mies!" sanoi Sirius liimatessaan taikasauvallaan juuriharjaa kenkänsä pohjaan.

*

Oven raosta kuului vanhahtavaa swingiä ja naurunremahduksia. Pojat olivat käyneet kysymässä saisivatko laittaa luokkahuoneen nurkassa lojuneen nuhjuisen gramofonin soimaan. Koska he olivat niin kovasti vakuutelleet huoneen tulevan putipuhtaaksi hauskanpidon lomassa, ei Danielle ollut nähnyt mitään syytä kieltääkään heitä.

Luokkahuoneesta työhuoneeseen kantautuva meteli ei kuitenkaan ulottunut Daniellen korviin. Hän istui narisevalla, pelkistetyllä puutuolilla kumartuneena tutkimaan keskittyneesti pöydällä lojuneita lukuisia papereita. Kouluvuosien kirjalistat, kuitit, kirjeet ja turhat pikkulappuset kahisivat pöydällä Daniellen käydessä niitä läpi.

Daniellen silmiin osui rypistetty pergamentin pala. Hän taitteli hauraan paperin varoen auki ja naurahti. Miten monta samanlaista hän olikaan nähnyt kuluneen syksyn aikana luokkahuoneessa; paperilapuilla salaisuudet kerrottiin ystäville, kun niiden ei haluttu kulkeutuvan muiden korviin. Danielle tunnisti kädessään olevasta lapusta oman teini-ikäisen itsensä kirjoittamat kannustavat sanat ystävälleen, joka oli selvästi ajatuksissa pyytää ihastustaan ulos. Mutta nimet olivat aivan vieraita, ne eivät sanoneet mitään.

Danielle heitti paperin turhautuneena loimuaviin liekkeihin. Hän ei muistanut mitään. Pahinta oli, että hän oli viime aikoina ymmärtänyt sen, että jossain syvällä pinnan alla piilivät kaikki vastaukset hänen kysymyksiinsä, mutta hän ei vain pystynyt tavoittamaan niitä.

Toisaalta hän oli huojentunut, sillä pitkään hän oli luullut, että muistot olivat kadonneet iäisyyksiksi. Mutta sitten oli tapahtunut jotain, mikä herätti toivon kipinän hänessä.

Melkein välittömästi saavuttuaan kouluun hän oli kohdannut jollain tapaa tutun katseen. Hän ei ollut tunnistanut henkilöä - vaikka olikin saanut tietää tytön nimen olleen Bellatrix Musta - ja oli jo ehtinyt unohtaa koko tapahtuman, kunnes sama oli toistunut uudestaan vielä voimakkaampana. Todistaessaan nuoren parin riitaa oli menneisyys raottanut verhoaan uudestaan, tällä kertaa hieman enemmän.

Anthonylle hän ei ollut kertonut mitään; osa muistoistahan liittyi tähän olennaisesti. Anthonyn vaimo oli sitä paitsi hiljattain kuollut, eikä Danielle halunnut sekoittaa jo ennestään sekavaa sotkua lisäämällä siihen omia tunteitaan.

Joka tapauksessa samalla hetkellä, kun hän oli tajunnut rakastaneensa aina Anthonya, hänen mieleensä oli hiipinyt ajatus. Juonsiko epämiellyttävä tunne, joka oli aiheutunut Bellatrix Mustan kohtaamisesta, myös juurensa johonkin todelliseen tapahtumaan? Ja jos niin oli, niin mihin?

Turha paperi toisensa jälkeen hulmahti takassa liekkeihin, kun Danielle yritti löytää vihjeitä menneisyydestään. Danielle alkoi tulla yhä hermostuneemmaksi. Hän tunsi, miten kasvoja kuumotti, keskittymiskyky alkoi herpaantua ja väsymys alkoi tuntua tykyttävä kipuna ohimossa. Hän repäisi keskeltä kahtia pinon vanhoja taikakausien historian esseitä, ja hetken kuluttua ne kärvistyivät jo mustana hiilloksena.

Seuraava paperi, kirje hänen omalla käsialallaan. Hieman enemmän potentiaalia menneisyytensä ratkomiseen kuin maahiskapinoissa. Danielle vilkaisi päiväystä ja hänen vatsassaan jysähti. Saattoiko päivämäärä todella olla sama kuin se, jona hän menetti muistinsa? Daniellen kädet alkoivat täristä. Työhuone sumentui hänen silmissään.

Danielle katsoi kirjettä pöydällään. Se oli valmis. Hän kohotti katseensa ikkunasta ulos valkenevaan aamuun. Miten kaikki enteilikään kaunista päivää. Usva puutarhojen päällä, aamukaste ja laulavat linnut. Hän kuitenkin tiesi, että idylli pirstoutuisi pian.

Danielle nousi ja otti valmiiksi pakatun matkalaukkunsa ja kantoi sen eteiseen. Hän heitti trenssin päälleen ja kiiruhti ulos lyöden oven perässään kiinni viimeistä kertaa. Samassa hän oli kadonnut.

Danielle ilmiintyi Tylyahon laitamille. Kaduilla oli vielä hyvin hiljaista, kuten aina aamuvarhaisella. Mitä lähemmäs hän tuli Anthonyn - ja nykyään myös Rosalian - taloa sitä raskaammilta askeleet alkoivat tuntua. Hän oli toivonut, ettei koskaan joutuisi tähän tilanteeseen. Toisaalta hän oli tarpeeksi järkevä ymmärtääkseen, ettei pääsisi elämässään eteenpäin niin kauan, kuin Anthony kuuluisi siihen, edes jollain tasolla. Hänen olisi lähdettävä pois lopullisesti, hän katoaisi, eikä Anthony saisi tietää muuta.

Saavuttuaan tutulle ovelle hän otti vapisevin käsin Rosalialle osoitetun kirjeen taskustaan. Turhaan hän Anthonylle kertoisi tunteistaan, kun tämä oli onnellisesti naimisissa. Hän halusi vain kertoa Rosannalle, ettei tällä ollut syytä pitää Daniellea enää kilpailijanaan. Vaikkei asiasta kukaan ollut koskaan hiiskunutkaan mitään, niin kyllä Danielle oli vaistonnut naisen epäluulon häntä kohtaan alusta asti. Kunhan Anthony olisi onnellinen, niin se riittäisi Daniellellekin.

Toisaalta, Danielle ajatteli itkuisesti. Miksi Rosalia olisi parempi kuin hän? Hän oli sentään tuntenut Anthonyn lapsesta asti ja rakastanut tätä aina. Danielle vilkaisi hätäisesti kirjettä kädessään. Jos hän nyt lähtisi pois, eikä palaisi koskaan takaisin, niin jäisikö hän katumaan loppuelämäkseen sitä, ettei ollut edes yrittänyt taistella. Danielle runnoi kirjeen laukkuunsa. Ei, hän ei luovuttaisi.

Daniellen sydän löi kiihtyneesti. Hän ei kestäisi menettää Anthonya.

"Avada Kedavra!"

*

"… Kol' kaks' kol'. Nel' kaks' kol'...", Sirius laski. Swing oli vaihtunut valssiin ja lattia kiilsi puhtauttaan.

"Hah, tämä on ollut paras jälki-istunto ikinä!" James huudahti riemukkaasti tanssin lomasta.

"Totta puhut!" Sirius sanoi. "Danielle ei muuten sanonut mitään siitä, kauanko meidän pitäisi olla täällä. Käydäänkö kysymässä samantien?"

"Hyvä idea", James sanoi, irrottautui Siriuksesta ja hypähteli valssiaskelein ovelle. "Danielle, hei!"

James koputteli oveen, mutta vastausta ei kuulunut. Ovenraosta kajasti takanhiilloksen hiipuva loimu. James kurtisti kulmiaan, jokin ei selvästi ollut kunnossa. Huoneesta ei kuulunut ääntäkään, ei edes vaimeaa paperin havinaa, niin kuin olisi voinut olettaa.

"Mennään sisään", Sirius sanoi huolestuneella äänellä.

Keskellä hämärää huonetta makasi liikkumaton hahmo.

"Professori Thompson!" Sirius henkäisi ja ryntäsi ripein askelin elottoman oloisen naisen luo. "Danielle, Danielle! Herää!"

"Hän hengittää, hän on varmaan vain pyörtynyt", sanoi James, joka oli myös kumartunut Daniellen viereen. "Mitä täällä on oikein tapahtunut? Hän on selvästi itkenytkin!"

"Viedään hänet Sairaalasiipeen", Sirius sanoi vakavana ja nosti Daniellen varoen käsivarsilleen.

"Odota", James katsoi ja noukki lattialta kirjeen. "Tämä varmaan putosi häneltä..."

"Mennään nyt", Sirius sanoi ja astui ovesta ulos.