// Alaotsikko: Have I met ya before? -haaste, Katkelmia maailmalta -haaste
Author: natte
Beta: noup, virheet ovat siis omiani ja niistä saa ja täytyy ilmoittaa (:
Fandom: Doctor Who, Recovery
Paring: -
Rating: S
Genre: humor, drama, general, one-shot
Disclaimer: BBC omistaa sekä Doctor Who'n että Recoveryn, minä vain lainailen ja leikkeilen hahmoilla.
Summary: ”So where was I? Oh, that's right – Barcelona!”
A/N: Hih, oli pakko kokeilla kun Have I met ya before? -haaste tälläiset mahtavat puitteet tarjosi (henkilönä oli siis David Tennant, ja tämän hahmoina The Doctor sekä Alan Hamilton). Lisäksi menee summaryn quotella Katkelmia maailmalta -sitaattihaasteeseen. Mitäs muuta.. tälläinen ei-betattu pikku välipala, toivotaan että OpenOffice korjasi suurimmat kirjotusvirhepaholaiset
Saa kommentoida.
All the strange, strange creatures”Barcelona!” Tohtori hihkaisi astuessaan ulos TARDISista väenpaljouteen. Hän näytti laskeutuneen jonkinlaiselle torille.
”Aivan fantastinen paikka! Nenättömiä koiria, kerrassaan loistavaa!” hän jatkoi ja katsahti olkansa ylitse kuin olisi puhunut jollekin. Ja muistaen sitten, ettei hänellä ollut tällä kertaa ketään mukanaan. Ehtimättä kuitenkaan jäädä murehtimaan sitä kyseistä seikkaa kaikessa innostuksessaan hän kiiruhti eteenpäin, kurkistellen ruokaa myyviin kojuihin silmät tuikkien.
”Banaaneja, kukkakaalia! Parsaa! .. Yorkshiren kohokasta? Mitä? Ei kai tämä vain ole-”
”Lontoon parhaita porkkanoita! Vain meiltä!” kuului huuto läheisestä katoksesta.
Harmistuneena ruskea takinlieve vain heilahti Tohtorin kääntyessä ympäri. Yhtäkkiä kaikki oli kristallinkirkasta. Barcelonan sijasta TARDIS oli tuonut hänet takaisin 2000-luvun Lontoon maalaismarkkinoille.
”Tämä ei ole enää reilua! Enkö
koskaan tule pääsemään Barcelonaan asti?” hän mutisi, katseen vaihtuessa innokkaasta syyttävään ja harmistuneeseen.
Huokaisten pettyneenä, mutta jaksamatta palata vielä takaisinkaan alukseensa hän lähti kuljeskelemaan kohti Thamesia, jonka huomasi pilkottavan rakennusten välistä. Vanha kunnon joki kyllä piristäisi.
Antaessaan jalkojensa kuljettaa miestä pitkin katuja Tohtori ei voinut olla pohtimatta syytä oloonsa täällä. Tottahan oli nimittäin se, ettei TARDIS tuonut häntä ilman tarkoitusta välillä aivan päättömiin paikkoihin. Kirjaimellisesti päättömiin, siis. Kuten oli esimerkiksi käynyt Keúelin kolmannen kuun asukkaiden kohdalla – ensin oli pitänyt todeta olevansa hereillä, ja sitten se, ettei ollut jäänyt loukkuun mihinkään zombie -elokuvaan. Sen jälkeen uskaltautui liikkumaan muutaman askeleen kerrallaan.
Mutta nyt piti keskittyä! Mikä kumma voisi olla tämänkertaisen käynnin tarkoitus. Kukaan ei näyttänyt panikoivan, missään ei roihunnut kymmenmetrisiä liekkejä, taivaalta ei tippunut mitään muuta kuin sadepisaroita. Välillä aikamatkaajan kohtalo saattoi olla hyvinkin rasittava.
Huomatessaan olleensa sillalla Tohtori päätti antaa päärukalleen tauon, ja nojasi kaiteeseen, katsellen ohitseen valuvaa ihmisvirtaa. Oli jakkupukuja, farkkuja, korkokenkiä, ja joku näytti pukeutuneen tyynyliinaan. Lyhyen matkan päässä hänestä joku järkevä oli lähtenyt liikenteeseen pelkissä tohveleissa ja kylpytakissa. Ja hymyili kovin.. estottomasti.
”Hei, anteeksi, oletko nähnyt vaimoani? Oletko sinä vaimoni? Mitkä tissit, saanko puristaa noita, ihan tosi, kuin lehmän utareet!”
Nyt Tohtori tajusi, miksi tällä herralla oli todellakin vain vaaleansininen froteetakki päällään. Hän kun tuskin tiesi kovin selkeästi, missä oli tai mitä päästi suustaan. Varmaankin jonkin asteen aivovamma, kuului päätelmä.
”Minun nimeni on Alan Hamilton, ja olen rakentanut sinunkin talosi. Minulla on suuri rakennusfirma, ja rakennamme taloja. Oletko sinä vaimoni?” mies hymyili hänelle aurinkoisesti. Tohtori vain pohti, miten mies oli yhtäkkiä pöllähtänyt hänen eteensä.
Ei auttanut kuin mennä mukana.
”Terve Alan, hauska tutustua!” Tohtori otti ja kätteli Alaniksi paljastunutta miestä, joka katsoi hänen tekemisiään hieman poissaolevasti. ”En valitettavasti ole nähnyt vaimoasi, mutta mahdatko itse tietää, mistä olet oikein tulossa?” hän jatkoi.
”Miksi sinä teit noin? Kädet pitää aina desinfioida ennen kuin tekee noin!” Alan sanoi kimpaantuneena ja havainnoi kömpelösti sairaalan käsihygieniasta puhuessaan.
”Minulla on kovin puhtaat kädet, desinfioin ne juuri, et vain huomannut, siinä kaikki! Alan, tiedätkö sinä, mistä olet tulossa?” Tohtori koitti jatkaa. Alan haistoi käsiään.
”Hyvä että sinulla on hyvät kädet, muuten voi saada tauteja ja tulla kipeäksi. Minä tulen tuolta”, hän sanoi ja osoitti taakseen.
Ihmiset loivat kaksikkoon omituisia katseita, mutta Tohtori tajusi, että mies oli ilmiselvästi sairas eikä tiennyt, mitä teki ulkona yksikseen. Velvollisuudentunto ajoi häntä auttamaan, ja mitäpä hän sitä vaimentamaan.
”Kohta alkaa olla lounasaika, Alan, eikö sinun kannattaisi lähteä takaisin kotiisi syömään?”
”Kotiin minä olen menossa! Oletko nähnyt vaimoani? Hänen nimensä on Tricia, hän on melkein yhtä kaunis kuin hoitaja.”
Alanin poissaoleva katse haravoi lähiseutua.
”Asun tuolla! Vain tämän sillan ylitse ja vähän vasemmalle. Rakensin tuon talon, näetkö?”
Mies huitoi jonnekin joen toiselle puolelle, Tohtorin huolestuessa tajutessaan, että siellä sijaitsi pelkkiä toimistorakennuksia. Ja muutama isompi kauppa.
”Alan, tuota, nuo talot eivät ole asuttuja. Niissä käydään töissä.”
”Meillä on hienot puutarhajuhlat, grilli ja kaikkea! Tahdotko tulla maistamaan kanaa? Se on oikein hyvin paistettu, vai mitä Tricia? Hei, minun nimeni on Alan-”
Tohtori koitti tarttua Alanin käsivarteen ja kertoa tälle, että hän tiesi, kuka tämä oli ja että hän tahtoi vain auttaa. Jostain syystä avuntarjouksen kuuleminen sekä Tohtorin nimen lääketieteellinen samankaltaisuus saivat Alanin hermostumaan.
”Minä en tarvitse apua, päästäkää minut pois! Älä koske minuun, minä en ole sairas, itse olette, te saatanan hoitajat! Anna minun mennä, tahdon kotiin!”
”Alan, tiedän, että olet sairas, ja minä tahdon vain auttaa, joten-”
”Apua, auttakaa! Helvetti, älkää vain tuijottako siinä vaan auttakaa!” Alan vaahtosi paheksuvia katseita luoville ihmisille, jotka koittivat olla välittämättä kohtauksesta – vaikka Lontoossa oli totuttu kaiken maailman sekopäihin ja kiihkoilijoihin, ei niitä koskaan hyvällä katsottu. Ei varsinkaan, jos ne alkoivat häiritä yleistä rauhaa.
”Alan, rauhoitu, tässä ei ole mitään hätää-”
Alanin ilme kuitenkin muuttui seesteiseksi – yhtä nopeasti kuin tämä oli maailmalle suivaantunutkin. Mies lähti kävelemään takaisin sinne suuntaan, mistä oli tullutkin, täysin unohtaen Tohtorin.
”Hei, minä olen Alan. Oletko sinä vaimoni? Tässä rannekkeessa lukee kyllä nimeni, mutta en tiedä mistä olen oikein tulossa.. oletko sinä Tricia? Voitko auttaa? Minun nimeni on Alan...”
Läheltä kuului sireenien vaimea huuto, ja tuota pikaa poliisiauto kaartoikin näkyviin. Tohtori katseli hieman hämmentyneenä, kuinka poliisit poimivat Alanin mukaansa ja lähtivät ajamaan siihen suuntaan, mistä Alan oli alun perin tullutkin.
Tohtori silmäili heidän menoaan vielä hetken, ennen kuin kääntyi jälleen katselemaan ohitseen lipuvaa värikästä ihmismerta.
Kaikilla niin kova kiire jonnekin, ja kaikki jatkoivat matkaansa äskeisen sairaan miehen unohtaneena. Että ihmiset olivatkin mahtavia.
Jokin Alanissa muistutti Tohtoria jostain. Ikään kuin.. naah, ei se voinut olla. Nämä olivat vain niitä typeriä pieniä yhteensattumia, mitkä olivat korkeintaan olleet edellisyön deja vún aiheina.
Olkiaan kohauttaen Tohtori päätti lähteä takaisin kohti toria.
”Jos tällä kertaa pääsisin edes pyörähtämään Barcelonassa...”, hän mutisi kävellessään harmaan tihkusateen lävitse omituisen, sinisen laatikon luokse, avasi oven, astui sisään ja katosi.
Ja ihmiset jatkoivat kävelemistään kuin kukaan ei olisi edes huomannut tuota omituista, ruskeatakkista miestä.
