Toinen luku! Kommenttia?
2.luku
Paperisydän
Kyllä.
Tiesin jo heti alusta lähtien,
ettei tämä tulisi ikinä onnistumaan näin.Renée PoV:
Tiesin sen olevan jo lähellä. Näin sen Edwardin silmistä. Hän ei voinut kertoa, mutta tiesin sen tulevan.
Juuri siksi pelkäsin sitä.
Heidän oli aika lähteä, jatkaa elämää jossain muualla.
Nämä päivät, ne katoavat. Hetkissä. Aivan kuin en osaisi edes nauttia niistä. Miksen pystynyt siihen?
”Nyt tulee Bella juna!” Edward sanoi kun yritti työntää tytön suuhun kaurapuuroa.
”EI TUU KU VOLVO!” Bella kiljui. Nauroin, mutta kaiken sen alle hautautui mielipaha. Olihan se hauskaa, että Bella muisti jo millä Edward aina aamuisin ajaa meille. Mutta hän ei saisi muistaa. Cullenit eivät saa jättää mitään jälkiä, ettei Bella tajuaisi heidän salaisuuttaan.
Edward näytti ajattelevan aivan samaa.
”Selvä, se on sitten Volvo. Miten ihmeessä hän osaa jo automerkkejä?” Edward mutisi.
”No, Bella vaatii varmaan kaksitoista vuotiaana valkoisen Toyota IQ”, pärskäytin.
Edwardkin nauroi.
Bella ei näyttänyt tajuavan puheitamme. Nappasin teeni keittiötasolta ja käännyin istumaan pöydän ääreen. Siemaisin teetäni, se poltti suutani.
”Edwaldkin syö puurloo!” Bella hihitti. Edwardin kulmat kurtistui.
”Kuule, ei minulla ole nälkä”, hän sanoi.
”Minä ein syyö, jos Edwald ei syöö!”Bella huusi. Minä nauroin taas.
”Juna tuleeeee!” Bella nauroi ja nappasi lusikalla vähän Edwardille kaurapuuroa. Edward nielaisi.
”Bella, ihan oikeasti. Ei minun tee mieli”, hän pyysi. No ei varmasti tee mieli.
Bella alkoi murjottaa.
”Selvä...” Edward huokaisi. Bella hymyili ja ojensi lusikkaansa.
Edward nieli sen. Hiukan irvistäen, mutta nieli. En voinut mitään, purskahdin hillittömään nauruun.
Olisipa minulla ollut kamera, jolla ottaa Edwardista kuva.
”Hyi”, Edward kuiskasi.
- Aika kuluu -
Edward PoV:
Aurinko paistoi. Näitä päiviä rakastan Forksissa. Muutamia hassuja aurinkoisia päiviä. Vanhempani eivät voi silloin olla ulkona, ainakaan jos joku näkee.
Mutta minä pystyin olemaan.
Yleensä me emme Bellan kanssa lähteneet ulos, sillä Renée ei pitänyt siitä että toin tytön kuraisena ja märkänä takaisin. Mutta nyt paistoi aurinko.
Bella istui hiekkalaatikon laidalla hymyillen.
Minulla oli toinenkin syy miksi olimme nyt ulkona. Tänään oli se päivä. Se, milloin me lähdemme. Carlisle oli hautonut sitä jo pitkään. Renée oli arvannut asian. Esme oli vain surullinen.
Kukaan meistä ei halunnut lähteä. En varsinkaan minä. Bella ei edes näyttävän tajuavan koko asiaa.
Minua tuntui pahalta sanoa tämä.
Minä rakastan vanhempiani, he ovat elämäni tärkeimpiä ihmisiä. Renéetä rakastin kuin omaa äitiäni. Mutta vaikeinta olisi jättää Bella.
Meillä oli erikoinen side. Minulla oli vaikeaa iltaisin, kun tiesin näkeväni hänet vasta huomenna.
Kuitenkin, minun oli suojeltava häntä. Meiltä, minulta. Ei ollut muuta mahdollisuutta.
Olin jo pitkään miettinyt, mitä antaisin Bellalle muistoksi. Tiedän, en olisi saanut jättää mitään muistoja, mutta minun oli pakko.
Ja sitä paitsi, lahjan keksiminen oli vaikeaa. Tietenkin olisin voinut antaa jonkun soittorasian tai kaulakorun. Mutta ei Bella pystyisi kiintymään mihinkään sellaiseen.
Olin antanut hänelle viime syntymäpäivä lahjaksi timanttisydämen, joka roikkui hänen oikeassa ranteessa tälläkin hetkellä. Renée oli ensin kauhuissaan huomatessaan, että koru oli puhdas timantti. En minä kuitenkaan ollut ostanut sitä, se oli Esmen sisaren, Elizabethin koru. Elizabeth oli ollut hyvin läheinen minulle, mutta hän ei tiennyt kuitenkaan perheemme salaisuutta.
Eilen Bella oli innostunut maalaamaan. Hän otti piirustuspaperia ja maalasi niiden toisen puolen siniseksi, vihreäksi ja punaiseksi. Kuitenkin hän kyllästyi kolmeen paperiin ja oli sännännyt muihin leikkeihin.
Silloin en ollut vielä 'lahjaani' hankkinut, joten leikkasin paperista pienen sydämen. Luultavasti hän heittäisi sen pois tai hukkaisi sen. Mutta en voinut itselleni mitään.
”Katsos Bella, tämä on taikasydän, säilytä sitä todella hyvin. Ethän hukkaa sitä?” kuiskasin. Tiesin suurin piirtein mitä tuon ikäisellä liikkuu päässään, kaikkien niiden Barbi leikkien jälkeen, vaikken pystynytkään kuulemaan Bellan ajatuksia. Olisin antanut mitä vain yhden ainoan ihmisen ajatuksista, jonka kanssa minulla oli erityinen side. Bella katseli sydäntä silmät suurina. Ojensin sen hänelle. Pienet kädet nappasivat sydämen nopeasti. Hetken hän ihaili sitä. Sitten Bella laski sen hänen jalkansa viereen ja alkoi kaivamaan kauheaa kuoppaa lahjalleni. Kurtistin hämmästyksestäni kulmia.
Kun kuoppa oli tarpeeksi suuri, Bella asetti sydämen sinne varovasti ja peitti sen.
”Nyt Edwaldin sydän on tulvassa. Sitä ei vie kukaaaa!” Bella huusi ja levitti kätensä. Kaunis ajatus. Huomasin kuitenkin pian Bellan laskevan katseensa huolestuneesti kuoppaansa.
”No Bella, meidän täytyy lähteä...” kuiskasin.
”Selvä”, hän kuiskasi harmissaan.
Nostin Bellan syliini, ja hän vilkuili yhä kuoppaansa.
”Edwald”, Bella kuiskasi.
”Mitä?” kysyin.
”Minulla jäi juttu”, hän kuiskasi ja kietoi kätensä kaulaani.
”Se on salaisuus”, hän jatkoi hetken päästä.
”Haluatko minut mukaan?” kuiskasin.
”Ei Edwaldia”, hän mumisi.
”Selvä”, kuiskasin ja suukotin tytön otsaa.
Laskin Bellan maahan, ja hän katsoi minua vaativasti.
”Menen tuonne istumaan, tulethan pian?” kysyin ja hymyilin.
”Joo”, Bella kuiskasi.
Kävelin puistonpenkille ja käänsin katseeni. En olisi mistään hinnasta jättänyt Bellaa vahtimatta, joten tutkin häntä vanhan miehen ajatuksien kautta, vaikka tuo mies tutkikin omaa lapsenlastaan joka laski juuri liukumäestä.
Bella juoksi hiukset hulmuten takaisin hiekkalaatikolle. Hän puraisi huultaan ja upotti kätensä hiekkaan.
Bella kaivoi kuoppansa suu taas auki ja nosti paperisydämen. Hän puristi sitä tiukasti rintaansa vasten ja laittoi sitten pieneen taskuunsa. Bella lähti juoksemaan takaisin luokseni.
Hän hakikin sen? Olin siitä salaa erittäin iloinen. Puraisin huultani peittääkseni hymyni.
Mutta samassa ilo katosi.
Ymmärsikö hän, sen että me lähdemme? Bella kuitenkin ehti luokseni, ennen kun ajatukset veivät mukanaan.
”Mennäää!” Bella nauroi jo paljon iloisempana.
”Selvä prinsessa!”nauroin. ”Haluatko jäätelön?” kysyin. Olin kyllä syöttänyt hänelle jo ison päärynäjäätelön, vaikka Bella halusikin siihen kaksi palloa, hän oli syönyt sen todella nopeasti.
”JOOO!” hän kiljui iloisesti.
”Päärynä?”
”JOO!” Bella nauroi.
Ostin jäätelön, tätä Bella kuitenkaan ei jaksanut syödä, ja lähdimme kotiin päin.
Se oli viimeinen aurinkoinen päivä. Viimeinen minun ja Bellan päivä.
- Muutaman tunnin kuluttua -
Renée poV:
”Voih, Renée! Olemme niin pahoillamme”, Esme nyyhkytti kuivaa itkuaan.
”Älä nyt! Tämä on ainoa mahdollisuus”, kuiskasin. Esme nyökkäsi.
Carlisle halasi minua, sitten Esme ja lopuksi Edward. Edwardin halaus poikkesi muista lämpönsä takia.
”Ethän Renée loukkaannu, jos emme paljasta asuinpaikkaamme? Emme halua jättää jälkiä”, Carlisle huokaisi.
”Ym-ymmärrän”, kuiskasin.
Esme halasi minua uudelleen.
”Minua tulee sinua ihan kauhea ikävä! Muistathan että olet minun paras ystäväni?” hän mumisi kaulalleni.
”Muistan! Tekin olette rakkaita”, kuiskasin.
He katsoivat minua hetken haikeasti. Esme ja Carlisle vilkaisivat ympärilleen ja suunnistivat sitten nopeasti autolleen. Edward jäi seisomaan kuistilleni vielä hetkeksi.
”Pidä hänestä huolta”, sanat piirtyivät ilmaan. Nyökkäsin kyynelehtien.
Sen jälkeen he katosivat.
Minun pieni perheeni oli nyt hajonnut.
