neean: olin kokonaan unohtanut kirjoittaa jatkoa!
nyt pyydän kaikilta anteeksi, ja yritän korvata pitkän tauon tällä hutaisten tehdyllä luvulla..
Kirjoitin sen paniikissa tänä aamuna, eli laatu on mitä on
12.LukuBPOVKun koulupäivä päättyi, lähdin kävelemään autolleni. Kun saavuin parkkipaikan toiseen päähän, näin tumman hahmon istumassa autossani kuljettajanpaikalla. Ei ollut vaikea arvata, että se oli joku Culleneista. Huokaisin ja kävelin mahdollisimman hitaasti autolle.
Mitä lähemmäs autoa tulin, sitä enemmän kuljettajanpaikalla oleva henkilö alkoi näyttämään Edwardilta. Aloin nopeuttaa tahtiani vihaisena. Nyt hän saisi kuulla kunniansa, kun keksi sen typerän suklaapatukka-idean.
Avasin matkustajanpuoleisen oven, ja istuin. Edward katsoi suoraan eteenpäin, eikä edes tervehtinyt. Tuijotin häntä vihaisena.
“Oletko jostain vihainen minulle?” kysyin ja vasta sitten hän katsoi minua ja alkoi nauraa.
“Minä kun luulin sinun olevan vihainen minulle”, hän sanoi huvittuneena. Huokaisin hiljaa helpotuksesta, että hän ei ollut niin vihainen ettei olisi halunnut puhua kanssani.
“Niin olenkin.”
“Sitä arvelinkin”, hän sanoi vieläkin huvittuneena, mutta sitten vakavoitui, “Mutta en aio pyytää anteeksi. Valitan.”
“Sitä arvelinkin”, toistin hänen sanomansa. Sitten olimme hiljaa. Panin merkille että Edward ajoi normaalia hiljempaa.
Kun olimme puolessa välissä matkaa, Edward katsoi taas minuun.
“Oli minulla asiaakin, en halunnut vain saattaa sinua kotiin”, hän sanoi. Taisin tietää, mitä hänen asiansa koski.
“Antaa tulla”, sanoin. Edward veti syvään henkeä.
“Minä.. tai siis me, olemme järjestäneet sinulle tapaamisen erään Carlislen ystävän kanssa”, Edward sanoi varovasti.
“Anna kun arvaan: tämä ystävä on jonkin sortin lääkäri?” kysyin tympääntyneenä. Ihan kuin he saisivat minut vietyä jonnekin kallonkutistajalle.
“Ei oikeastaan. Hän on yksi Carlislen vanhoista potilaista, jolla oli myös syömishäiriö.”
“Ei minulla ole syömishäiriötä!” huudahdin ja Edward katsoi minua yllättyneenä varmaankin siitä, kuinka yllättäen tohkeennuin.
“Bella, syömishäiriötä ei välttämättä tiedosta itse”, hän mutisi ja puristi rattia niin, että rystyset näkyivät.
“Kyllä minä tietäisin, jos minulla olisi syömishäiriö”, sanoin vihaisena. Edward sulki silmänsä ja hengitti hitaasti syvään ja ulos. Minun oli turha huomauttaa, että autoa ajaessa olisi hyvä pitää silmät auki. Hän varmaan muisti koko reitin ulkoa, ja huomasi kyllä jos jokin auto tulisi vastaan.
“Bella”, hän sanoi edelleen silmät kiinni, “Saanko sanoa asian loppuun, ennen kuin menetän malttini taas.” Hänellä oli siis taas vaikeuksia olla repimättä minua kappaleiksi. Nyökkäsin hiukan säikähtäneenä.
“Carlislen ystävä on 22-vuotias, ja hänellä oli bulimia pari vuotta sitten. Carlisle tahtoisi - niin kyllä minäkin, että puhuisit hänen kanssaan. Se voisi auttaa”, Edward sanoi ja huomasin meidän olevan jo Charlien pihalla.
“En tarvitse apua”, mutisin. Edward katsoi minua vihaisena ja katosi yhtäkkiä penkiltään. Ennen kuin ehdin edes tajuta sitä, hän oli jo avannut minun puoleiseni oven ulkopuolelta.
“Tajuatko”, hän sanoi tuskaisena, “Tajuatko yhtään kuinka vaikeaa minun on olla nykyään seurassasi? Kun näenkin sinut noin sairaalloisen laihana, ja huomaan ettet edes yritä tehdä sille mitään… Se on hyvin raskasta ja vaikeaa. En tiedä kauanko enää kestän.”
Nousin autosta, ja heti kun hän oli sulkenut autonoven, kiedoin käteni hänen ympärilleen ja painoin pääni hänen rintamustaan vasten. Kyyneleet alkoivat vuotaa.
“Mikä sinulle tuli?” Edward kysyi hädissään. Pudistin päätäni. Hänen sanansa voivat ainoastaan tarkoittaa sitä, että hän..
“Jätätkö sinä minut?” kysyin kyynelteni lomasta. Edward jähmettyi, ja työnsi minua itsestään poispäin että näkisi kasvoni. Hän kuivasi sormellaan kyyneleitäni surullisen näköisenä.
“En”, hän sanoi ja suuteli minua otsalle, “Tahdoin vain sanoa, että minun kärsivällisyyteni on rajallinen. En antaisi anteeksi jos hermostuksissani satuttaisin sinua. Ymmärräthän sinä?”
“Kyllä”, sanoin ja pyyhin typeriä kyyneleitä. Hetken ajan olin ollut todella varma, että Edward jättäisi minut. Mutta minua silti pelotti ajatus, että hän ei pystynyt olemaan seurassani tulematta hulluksi.
“Minä suostun tapaamaan sen Carlislen ystävän”, sanoin. Edward näytti hämmästyneeltä.
“Todellako?” hän kysyi silmät pyöreinä. Nyökkäsin.
“Jos se auttaa sinua kestämään minua”, sanoin ja Edward hymähti.
“Käsitit siis aivan väärin, mitä sanoin”, hän mutisi itsekseen ja lähdimme kävelemään talolle.
Kaksi päivää myöhemmin“Bella, hengitä ihan rauhallisesti”, Alice yritti rauhoitella minua, vaikka oli itse aivan paniikissa.
“Kyllä tämä tästä”, sanoin heikolla äänellä ja menin makuulle Edwardin auton takapenkille. Alice katsoi minua vielä hetken hädissään ja tarttui sitten puhelimeensa.
Alice oli juuri kuskaamassa minua sille Carlislen ystävälle, jonne olin valitettavasti lupautunut mennä. Olimme pysähtymässä käymään vessassa, sillä minulle oli tullut pakonomainen tarve käydä siellä. Valitettavasti heti autosta noustessani minä pyörryin, tuosta vain. Herätessäni olin Alicen sylissä ja hän yritti saada minua mahdutettua takapenkille makuulle.
“Carlisle? Bella pyörtyi, ja jonkun tarvitsisi ilmoittaa Keiralle ettemme tulekaan. Kyllä, hän makaa nyt takapenkillä.. Olen siellä aivan kohta”, Alice sanoi nopeasti ja sammutti puhelun.
“Emmekö me siis menekään Keiralle?” kysyin toiveikkaana. Alice mulkaisi minua tuimasti.
“Emme. Vien sinut nyt Carlislen luo päivystykseen”, Alice sanoi ja meni istumaan ratin taakse.
Alice kiikutti minut suoraan Carlislen työhuoneeseen, missä hän tutki kaikki potilaansa. Minua oli hävettänyt riisuutua painonottoa varten alusvaatteisilleni poikaystäväni isän nähden, ja Carlisle oli aavistanut sen. Hän meni itse ulkopuolelle odottamaan ja pyysi hoitajaa tarkastamaan painoni. Heti kun olin saanut vaatteet takaisin päälleni, hoitaja oli pistänyt minua piikillä sormeen hemoglobiinin ottoa varten. Se oli kauheaa. Carlisle palasi sitten vasta huoneeseen kun kaikki kokeet oli otettu.
“Painoindeksisi on 16.9, eli on sanomattakin selvää että olet merkittävästi alipainoinen”, Carlisle luki muistiinpanoistaan kulmat huolestuneesti kurtussa, “hemoglobiinisi on myös todella alhainen, eli minun on määrättävä sinulle rautakuuri.”
“Johtuiko pyörtymiseni siis noista? Että olen hiukan normaalia kevyempi ja hemoglobiinini on alhainen?” kysyin väsyneenä. Olin alkanut kyllästyä sairaaloihin ja päivystysosastoihin. Niissä tuli käytyä aivan liian usein.
“Kyllä. Bella, lääkärinä määrään sinut nyt tarkkailtavaksi alipainosi vuoksi. Tulet käymään täällä tai koulun terveydenhoitajalla joka viikko tarkastuksessa. Kun painosi alkaa nousemaan, vähennämme tarkastuksien määrää”, Carlisle puhui samaan sävyyn kuin muillekin potilaille, eri tavalla kuin minulle yleensä. Se tarkoitti varmaankin sitä, että hän oli tosissaan asian suhteen.
“Entä jos unohdan tulla tarkastuksiin?” kysyin ja haudoin samalla mielessäni erilaisia tekosyitä miksen pääsisi niihin.
“Edward kyllä mielellään muistuttaa sinua niistä”, Carlisle sanoi ja ojensi takkini minulle. Otin sen ja puin sen hitaasti päälleni.
“Tietääkö Edward että olen täällä?” kysyin. Carlisle hymyili minulle.
“Taitaa tietää”, hän sanoi ja avasi oven joka johti käytävälle. Näin Alicen ja Edwardin istumassa käytävän muovituoleilla, kumpikin huolestuneen näköisinä.
“Pitihän se arvata”, mutisin itsekseni. Edward nousi nopeasti tuolilta ja otti vyötäröltäni kiinni, yrittäen tukea minua jos vaikka pyörtyisin taas. Työnsin häntä poispäin.
“Ei minua pyörrytä enää. Kaikki on ihan hyvin nyt”, vakuutin ja Alice tuhahti.
“Sinusta kaikki on nyt hyvin kun olet laihtunut noin paljon... Et välitä yhtään vaikka kuolisit tuohon sairaalloiseen laihuuteen”, Alice mumisi ja Edward keskeytti hänet.
“Vien Bellan kotiin, hän on varmaan väsynyt”, hän sanoi ja otti taas vyötäröltäni kiinni. Yritin väittää vastaan mutta hän lähti jo kävelyttämään minua ulko-oville päin.
“Saisit oikeasti alkaa syömään enemmän”, Edward sanoi ja tutkaili katseellaan kahta keitettyä porkkanaa lautasellani.
“On vaikeaa aloittaa yhtäkkiä syömään hirveitä määriä ruokaa, kun on tottunut tähän. Ja minähän syön nyt enemmän kuin normaalisti; yleensä syön vain yhden keitetyn porkkanan, nyt syönkin kaksi”, selitin ja Edward pyöritti silmiään.
“Mitä jos minä kokkaisin sinulle, söisitkö sitten kokonaisen annoksen?” hän kysyi.
“Osaatko sinä kokata?” kysyin ihmeissäni. Kyllähän hän välillä auttoi minua tekemään Charlielle ruokaa, mutten voinut uskoa että vampyyri joka eli pelkällä nesteravinnolla osaisi kokata ilman avustusta.
“Vastaa vain kysymykseen. Söisitkö sinä jos minä kokkaisin sinulle?” Edward sanoi naureskellen.
“Söisin, jos se olisi hyvää”, valehtelin. Edward kuitenkin tekisi tahallaan jotakin erityisen rasvaista ja lihottavaa ruokaa, enkä ikimaailmassa pystyisi syödä sitä.
“Sinä valehtelet”, Edward sanoi lukien kaiken kasvoiltani. Huokaisin ja keihästin toisen porkkanoista ja pistin sen suuhuni.
“Voin vähentää liikuntaa, mutta en suostu lisäämään syömistä”, sanoin ja Edward pudisti päätään.
“Ikävä kyllä sinulla ei ole vaihtoehtoja. Jos haluat tulla normaalipainoiseksi, tai siis kun sinun
pitää tulla normaalipainoiseksi”, Edward korjasi, “sinun pitää syödä niin kuin normaali ihminen. Liikuntaakin voit vähentää, vaikket sinä sitä paljoa harrastakkaan.”
“Hyvä on, voin syödä kolmannenkin keitetyn porkkanan”, sanoin. Vampyyrini mulkaisi minua vihaisena.
“Bella, olen tosissani.”
“Niin olen minäkin.”
“Olen pelastanut sinut monet kerrat kuolemalta, ja olet ollut aina kiitollinen siitä”, Edward mutisi vihaisena. En ymmärtänyt mitä hän ajoi takaa.
“Niin olenkin, mutta miten se liittyy tähän?” kysyin ihmeissäni. Edward loi minuun merkitsevän katseen.
“Tältä hitaalta kuolemalta en voi pelastaa sinua, ellet itse myönnä ongelmaasi ja anna muiden auttaa sinua”, hän sanoi hiljaa. Nyt tajusin. Hänen mielestään minä kuolen, jos jatkan laihduttamista. Naurettavaa. Eihän laihduttamiseen kuole!
“Ensiksi: Minulla ei ole mitään ongelmaa, mitä myöntää. Toiseksi, en minä tällaiseen kuole. Lupaan lopettaa tämän sitten kun saan vielä pari kiloa pois”, vannoin. Uskoin kyllä etten pystyisi enää lopettamaan.
“Bella, moni on kuollut syömishäiriöön”, Edward sanoi vakavana, “ja en halua että sinä olet yksi niistä. Jos et huomenna jo syö kunnolla, vien sinut hoitoon. En kestä enää katsoa tätä, eikä kestä kukaan muukaan.”
Tunsin kuinka raivo nousi sisälläni. En tiedä mikä minuun meni, mutta ryntäsin keittiön kaapeille ja aloin hotkia hirveään tahtiin kaikkea kaapeissa olevaa ruokaa. Kaadoin suoraan sokeripussista sokeria suuhuni, otin kourallisen pähkinöitä, tungin myslipatukoita suuhuni.. Kaikki maistui ällöttävälle, mutta pakotin itseni syömään kaiken. Edward tuli nopeasti taakseni ja käänsi minut itseänsä vasten. Yritin riuhtoa itseni irti.
“Päästä irti”, huusin ja tunsin raivon kyyneleiden virtaavan silmistäni, “nytkö minua sitten estetään syömästä!?”
Edward ei vastannut, vaan nosti minut syliinsä ja peitti kasvonsa hiuksiani vasten. Hän heilutteli minua kuin vauvaa ja hyräili kehtolauluani. Raivon kyyneleeni muuttuivatkin pian oikeiksi kyyneleiksi, kun tajusin miten hullu olin ollut. Olin säikäyttänyt Edwardinkin.
“Rauhoituitko jo?” Edward kuiskasi rauhoittavalla äänellään korvaani. Nyökkäsin ja pyyhin kyyneleitä hihaani.
“Anteeksi Edward”, nyyhkytin, “Minä en tiedä mikä minuun meni.”
Edward suuteli otsaani, ja näin vihdoin hänen ilmeensä. Hän yritti peittää järkytystään, mutta se näkyi silti.
“Ei puhuta tästä aiheesta enää tänään, sopiiko?” kysyin. Edward nyökkäsi.
“Eli jatkamme riitelyä taas huomenna”, hän sanoi, “mutta nyt meidän täytyy siivota tämä sinun tekemäsi sotku, ennen kuin Charlie tulee töistä.”
Hän laski minut maahan ja alkoi nopeasti siivoamaan. Minun hän käski mennä istumaan, ettei minua alkaisi heikottamaan. Tuhahdin ja menin suosiolla olohuoneen sohvalle istumaan. Selasin sohvalla ollutta lehteä, ja kuulin Edwardin lakaisevan jauhoja lattialta. Hetken kuului vain tasaista lakaisun ääntä, mutta sitten kuulin tutun äänen päässäni.
”Poikaystäväsi luulee sinun tulevan hulluksi. Mitä jos osoitettaisiin hänen luulonsa todeksi?”The ääni is back (; Toivottavasti kaikki lukijat eivät ole kaikonneet ylipitkäksi venähtäneen tauon takia jos eivät ole, niin kommenttia kiitos (:
