4.luku tulee nyt
omasta mielestäni tapahtumat menevät
todella nopeasti tässä, liian nopeasti
4.Luku“Älä yritä karata”, Edward sanoi huvittuneena kun äkkäsi minut hiippailemassa liikuntasalin suuntaan. Hän otti minun repustani kiinni ja vetäisi itseään vasten. Sitten hän nosti minut syliinsä.
“Rosalie oli oikeassa, olet laihtunut kaksi kiloa”, hän totesi. Ihmettelin, miksi hän sanoi sen niin arkisesti. Hänhän sai melkein aina jonkin kohtauksen, kun tuli
tämä asia puheeksi.
“Onko teillä kaikilla jokin sisäinen vaaka”, kysyin vakavissani. Edward nauroi, hieman teeskennellysti.
“Autoon siitä sitten”, hän sanoi ja laski minut oman autoni matkustajan puoleiselle penkille.
“Miksi olet noin hyvällä tuulella”, kysyin kummissani kun hän oli istunut ratin taakse. Hän vain hymyili.
“Minulla on sinulle yllätys”, hän sanoi salaperäisesti, “Pidät varmasti siitä.” Uskalsin epäillä. Sitten muistin hänen tarkkailleen minua, ja päätin kysyä häneltä jotain.
“Mitä Mike laittoi kylmään veteen”, kysyin. Edward varmasti oli lukenut Miken ajatukset. Hän näytti hämmentyneeltä.
“Mitä?”
“Hän laittoi jotain jauhetta kylmään veteen, siksi minä join lämpimän veden.” Hän näytti vieläkin kummastuneelta. Sitten hän alkoi nauraa.
“Vai siksi sinä riuhtaisit sen lasin Jessicalta”, hän nauroi, “Mutta ei Mike mitään siihen juomaan laittanut.”
Katsoin häntä hämmentyneenä. Olin kai nähnyt vain omiani. Olimme ihan hiljaa, ja annoin itselleni luvan tuijottaa hänen kasvojaan. Pian katseeni harhautui valkoiseen paperiin hänen taskussaan. Erotin paperista sanat ‘Syömishäiriöisten tukiryhmä.’ Katsoin järkyttyneenä Edwardiin joka hymyili ja vihelteli itsekseen. Tuntui kuin en saisi happea. Olin hetken aikaa luottanut Edwardiin, mutta sitten hän tekee näin! Hetken ajan minusta oli tuntunut, että hän ehkä rakastikin minua, mutta olin ollut niin väärässä.
“Edward, pysäytä”, sanoin hiljaa, mutta tiesin hänen kuulevan. Hän katsoi minua hädissään.
“Onko jokin hätänä? Onko sinulla huono-olo? Odota, pysäytän tiensivuun..”
Heti kun olimme pysähtyneet Forksin surkean kirjaston eteen, keräsin rohkeuteni ja vähäiset voimani, ja aloin juosta. Kuulin Edwardin huutavan takanani ja juoksevan ihmisvauhtia perässäni. Onneksi täällä oli muita ihmisiä niin hän ei voinut käyttää kaikkia voimiaan.
Juostessani kadun yli, näin Charlien auton liikennevaloissa. Vilkutin hänelle nopeasti ja jatkoin juoksua. Minua alkoi pyörryttää, mutta pakotin jalkani liikkumaan. Silmissäni alkoi sumentua, ja kuulin jostain kaukaa Charlien huutavan jotain Edwardille. Katsoin nopeasti taakseni, ja näin silmänräpäyksen ajan puukon Edwardin kädessä. Kun räpsäytin taas silmiäni, sitä ei ollut.
Pian jalkojani alkoi kuumottaa ja minun oli pakko luovuttaa. Nojasin seinää vasten ja haukoin henkeäni.
Hetken päästä Charlie ja Edward saapuivat luokseni. Edwardin kädessä ei ollut puukkoa ja hän näytti huolestuneelta . Charlie loi minuun pikaisen silmäyksen, ja hänen silmänsä pyöristyivät. Sitten hän katsoi raivoissaan Edwardia.
“Cullen, lähdetään selvittelemään tätä aseman puolelle”, hän sanoi. Ilmeisesti hän luuli Edwardin yrittävän kidnapata minut. Niin kuin hän yrittikin.
“Isä, eikö tuo ole nyt vähän liioittelua? Me vain.. juoksimme?” Selitykseni kuulosti aika typerältä. Ilmeisesti se ei toiminut Charlieen.
“Bella”, hän sanoi lohduttelevasti ja laski kätensä olkapäälleni, “Tiedän, että siitä voi olla vaikea puhua, varsinkin omalle isälleen, mutta jos haluamme tuon lurjuksen telkien taakse, niin sinun täytyy kertoa mitä tapahtui..”
Ihmettelin mitä hän höpisi. Katsoin Edwardiin, joka katsoi merkitsevästi neulettani. Huomasin neuleeni ylimpien nappien olevan auki, ja vaaleat rintaliivini pilkottivat hieman alta. Poskeni helottivat punaisina.
“Ei, ei isä, käsität väärin”, mumisin samalla kun napitin neulettani, “nämä avautuivat juostessani, ei Edward yrittänyt.. mitään sellaista.”
Charlie katsoi tuimasti Edwardiin, joka pidätteli nauruaan.
“Oletko varma”, hän kysyi tutkaillessaan Edwardia.
“Olen varma.”
“Miksi sinä sitten juoksit häntä pakoon”, Charlie kysyi ovela ilme naamallaan. Hän halusi väkisinkin pidättää Edwardin.
“Koska halusin kokeilla kuntoilua, ja kokeilimme kuinka nopeasti Edward saisi minut kiinni”, selitin mahdollisimman vakuuttavasti. Charlie mietti hiljaa selitystäni. Hiljaisuuden rikkoi nälkäinen vatsani.
“Bellan pitäisi päästä syömään”, Edward sanoi, “Voin viedä hänet meille syömään, Esme voi varmaan laittaa jotain.”
“Kyllä Bella kotonakin saa ruokaa”, Charlie sanoi tiukasti. Hän ei ilmeisesti aikonut päästää minua Edwardin taloon.
“Minä menen hakemaan autoni”, sanoin ja lähdin kävelemään sinne mistä tulinkin. Toivottavasti Edward ei tulisi mukaan, sillä minua kammotti vieläkin se puukko.
“Minä voin ajaa sen teille”, Edward sanoi ja pysäytti minut, “Mene sinä poliisin kyydillä.”
“Kuulostaa hyvältä, vai mitä Bells”, Charlie sanoi. Hän halusi käydä koko jutun läpi kahdestaan.
“Miten vain”, mumisin, vaikka olinkin helpottunut ja lähdin kohti poliisiautoa Charlie vanavedessä.
“Etkö tosiaan ota enempää”, Charlie kysyi, kun olin syönyt pari haarukallista kalaa ja puolikkaan tomaatin. Charlie oli saanut potkaistua Edwardin pihalle, joten hän ei ollut valvomassa syömistäni.
“Ei minulla olekaan kovin nälkä.”
“Voi teitä teinityttöjä, te syötte niin vähän”, hän totesi ja otti kolmannen kerran lisää kalaa ja perunoita.
“Me pärjäämme vähällä”, selitin asiantuntevasti.
Kun Charlie oli lopettanut ruokailun ja minä olin tiskannut, pakenin yläkerran vessaan. Kun kuulin alakerrasta telkkarin ääntä, kumarruin pöntön ylle ja tungin sormet kurkkuun.
Lauantaina heräsin kuudelta aamulla hirveään nälkään. Yritin olla välittämättä siitä, mutta vatsani vain jatkoi meluamista.
“Lopeta nyt”, minä vaikersin, “Sinähän sait eilen tarpeeksi ruokaa.”
Kun nukkumisesta ei tullut mitään, päätin suorittaa joka aamuisen painoseurannan. Nousin vaa’alle yöpuvussani, ja katsoin järkyttyneenä lukemaa. Silmistäni alkoi vuotaa kyyneleitä ja minua alkoi hikoiluttaa silkasta vihasta itseäni kohtaan.
Miten minä olin
voinut lihota puolitoista kiloa?
Tömistelin kylpyhuoneeseen ja paiskasin oven perässäni kiinni. Charlie lähti jo varhain töihin, joten ei ollut huolta siitä että herätinkö hänet. Astuin koko vartalopeilin eteen, ja riisuin kaikki vaatteeni.
Hyvä. Luoja.
Olin aivan järkyttävän lihava. Nyyhkytin tuijottaessani tuota järkyttävää näkyä, enkä voinut lopettaa kumpaakaan; tuijottamista ja itkua.
Juuri nyt kaipasin Edwardia hirveän paljon. Tahdoin hänet lähelleni lohduttamaan, ja vakuuttamaan kaiken olevan ihan hyvin. Mutta en halunnut hänen näkevän minua tällaisena. Häpesin itseäni niin paljon.
Puin yöpuvun päälleni ja menin alakertaan. Lysähdin sohvalle ja laitoin viltin päälleni. Nyyhkytin paikallani varmaan viisi minuuttia, ennen kuin älysin laittaa television päälle.
Televisiosta tuli jokin typerä sarja, jossa oli lihava ruma tyttö. Kaikki pilkkasivat ja nauroivat hänelle. Mieleeni tuli heti liikuntasalissa olleet tytöt jotka olivat kuiskutelleet jotain ja nauraneet sitten minulle.
Lihava tyttö oli ihastunut koulun komeimpaan poikaan (josta mieleeni tuli heti Edward), jota aikoi pyytää ulos. Mutta poika sanoi vihaavansa lihavia tyttöjä, ja lähti tytön luota pois. Seuraavana päivänä lihava tyttö näki pojan suutelevan jonkin kauniin ja laihan blondin kanssa.
Ohjelma ei kohentanut mielialaani, se vain sai minut entistäkin surullisemmaksi. Muistin, kuinka Edward oli kertonut kauniin Rosalien olevan hänelle alun perin tarkoitettu. Mieleeni nousi kuva Edwardista ja Rosaliesta koulun käytävällä imuttelemassa, ja yritin saada sen nopeasti pois. Kuulin keittiöstä kännykkäni viestinmerkki äänen.
Laahustin kännykkäni luo, ja luin viestin. Se oli Edwardilta. Miksiköhän hän vaivautui vielä ilmoittelemaan itsestään?
Menen metsästämään Rosalien ja Alicen kanssa, palaan huomenna aamulla. Älä tee mitään typerää. Rakastan sinua,
Edward.Alicen ja
Rosalien? Jostain syystä olin todella mustasukkainen. Ja hän oli kirjoittanut Rosalien nimen ennen Alicen nimeä. Eikö sekin merkinnyt jo jotain? Hän oli aina vihjannut siihen suuntaan, että Alice oli hänen lempisiskonsa, eli eikö hänen nimensä sitten pitäisi kirjoittaa ensin? Loppuun laitettu ‘Rakastan sinua’ kohtakin oli varmasti tarkoitettu Rosalielle.
“Totta kai hän Rosalieta rakastaa”, säikähdin yllättäen kuulunutta ääntä,
“Hän on kaunis, laiha ja tyylikäs. Mutta mitä sinä olet? Typerä, kömpelö, lihava tyttö. Kuka valitsisi sinut, jos voisi saada Rosalienkin?” “Ei kukaan”, vastasin hiljaa äänelle. Olin taas alkanut itkemään. Kuinka typerä oikein olin? Eikö se ollut alusta asti aivan selvää, että Edward ei ikinä voisi rakastua tällaiseen, kuin minä?
“Edward varmaankin jättää sinut pian”, ääni sanoi taas. Nyökäytin vain vaisusti päätäni.
”Etkö haluaisi tehdä hänelle asiasta helpompaa”, ääni kysyi, ja olin huomaamattani kävellyt keittiön veitsilaatikolle. Avasin laatikon, ja otin uuden veitsen, joka ei oltu käytetty vielä kertaakaan.
”Siitä vain”, ääni kannusti,
”Ei kukaan sinua jää kaipaamaan. Tämä on kaikkien parhaaksi.” Katsoin veistä kauhistuneena. Pystyisinkö? Uskaltaisinko?
Eikö kukaan oikeasti jäisi kaipaamaan minua? Charlie saattaisi vähän surra tyttärensä menettämistä, Renée pääsisi siitä yli nopeasti. Koulussa Mike oli varmana ainoa joka välitti kohtalostani, mutta alkaisi varmaan sitten seurustelemaan Jessican kanssa ja unohtaisi minut. Edward huokaisisi helpotuksesta ja voisi sitten keskittyä Rosalieen ilman häiritsevää ihmistyttöä. Muut Cullenit tuskin välittivät.
Nielin kyyneleeni ja vedin paidan hihan pois ranteeni tieltä. Katsoin ranteessani näkyviä sinisiä juovia. Kuinka nopeasti minä kuolisin? Sattuikohan se?
Mitä väliä.
Suljin silmäni ja otin tukevamman otteen veitsestä.
“Rakastan sinua Edward”, kuiskasin hiljaa pimeyteen.
Kuten sanottu, tapahtumat menevät tooosi nopeasti.. teksti oli omasta mielestäni hieman tönkköä : /
