Kiitos kaikille aivan mielettömästi piristävistä kommenteista! (: Ja pahoittelen jälleen pitkää väliä näiden lukujen välillä, sekä sitä, että tämä luku on niin lyhyt...
Oon muuten miettinyt, lopetanko ensilukuun (lukuun 15) ja teen siitä normaalia pitemmän, vai teenkö suosiolla 16.lukua? (: kertokaa ihmeessä mielipiteenne.
Mutta tässä nyt (lyhyt) 14.luku! (:
14.LukuEPOV“Edward?” Bellan hiljainen ja hiukan nolostunutkin ääni kuului linjan toisesta päästä. Pystyin vain huokaisemaan helpotuksesta; hän oli kunnossa. Hän oli karannut kolme päivää sitten ja varastanut Charlien auton. Päivä hänen karkaamisensa jälkeen olimme löytäneet auton Seattlesta. Me kaikki olimme huolissamme hänestä, sillä juuri samalla hetkellä kun Bella karkasi, oli hänen tulevaisuutensa kaikonnut Alicen ulottumattomiin.
“Bella, missä ihmeessä sinä olet?” tivasin häneltä heti, “Kerro missä olet niin tulemme heti hakemaan sinut!”
“Olen motellissa, ja tarvitsisin itse asiassa hiukan apua”, Bella sanoi hiljaa. Jäykistyin heti. Oliko Bella pulassa?
“Mikä hätänä? Oletko sinä pulassa?!” kysyin säikähtäneenä. Bella naurahti kuivasti.
“En ole sellaisessa pulassa missä luulet”, hän rauhoitteli. Huomasin perheeni kerääntyneen ympärilleni.
”Laita kaiutin”, Emmett pyysi ajatuksissaan. Painoni puhelimen näppäintä ja kaiutin meni päälle.
“Bella, puhut nyt meille kaikille”, sanoin. Bella voihkaisi.
“Tämä on niin noloa. Olen surkea karkuri”, hän sanoi, “Minä unohdin Charlien autoon lompakkoni, ja kun kävin eilen etsimässä autoa, se oli kadonnut! Charlie tappaa minut… ellei motellin omistaja ehdi ensin.”
“Bella, ei Charlien autoa ole ryöstetty. Me kävimme hakemassa sen”, Alice sanoi.
“Ai. No hyvä. Toivottavasti isä ei ole vihainen”, Bella sanoi helpottuneena.
“Hän on huolissaan sinusta”, sanoin, “niin kuin minäkin.”
“Me kaikki olemme”, Esme sanoi hiljaa taustalta.
“Tarvitsetko siis apua motellin laskun maksamisessa?” Carlisle kysyi tyynellä äänellä, “Me voimme kyllä auttaa sinua, mutta vain sillä ehdolla, että palaat kotiin.”
“Ja sitten viette minut hoitoon, eikö vain?”, Bella mutisi.
“Sinä tarvitset sitä. Missä kunnossa sinä ylipäätään nyt olet? Onko sinulla huimausta ja heikotusta? Oletko syönyt mitään? Oletko pyörtynyt?” Carlisle kyseli.
“Mitä me vielä puhelimessa jaarittelemme, jäljitetään puhelu ja mennään hakemaan se laiheliini kotiin!” Emmett huudahti. Kerrankin Emmettin aivot raksuttivat paremmin kuin muiden.
“Carlisle, pystymmekö jäljittämään puhelun?” kysyin niin hiljaa ettei Bella kuulisi. Carlisle mietti hetken ja nyökkäsi sitten. Hän viittosi Jasperin mukaansa ja he katosivat yläkertaan.
“Yritättekö te jäljittää minut?” Bella kysyi kauhistuneena.
”No totta hitossa!” Emmett ajatteli ja oli juuri lausumassa ääneen ajatuksensa, mutta keskeytin hänet.
“Emme pysty jäljittämään puhelintasi, sillä ostaessani sen sinulle laitoin siihen turvamuurin”, valehtelin. Bella ei ymmärtänyt elektroniikkaa sitten yhtään, joten valhe menisi taatusti läpi. Turvamuuri ei edes tarkoittanut mitään.
“Miksi ihmeessä? Kuka minut muka haluaisi jäljittää, siis teidän lisäksenne?” hän kysyi hämmästyneenä. Hymyilin tyytyväisenä.
“Ylivarovaisuutta vain.”
“Niinpä tietenkin. No liikeneekö minulle rahaa?”
Samassa Carlisle ja Jasper palasivat olohuoneeseen kannettava tietokone mukanaan. Jasper näpytteli näppäimiä nopeaan tahtiin ja kysyi minulta Bellan puhelinnumeroa. Vastasin taas niin hiljaa ettei Bella kuullut.
“Miksi siellä hiljeni? Mitä te juonitte?” Bella kysyi epäilevästi.
”Älä anna hänen lopettaa puhelua, muuten puhelimen jäljittäminen ei onnistu”, Jasper käski ja nyökkäsin.
“Yritämme vain miettiä missä voisit olla”, vastasin nopeasti, “Emmett, oletko keksinyt mitään?”
“Voisin vaikka vannoa että Bella on… Seattlessa!” Emmett huudahti. Alice pyöritti silmiään.
“Tuskin Bella niin tyhmä on, että jäisi sinne minne jätti Charlien auton”, Alice sanoi. Sitten hän näytti hoksaavan jotain.
”Bellahan sanoi käyneensä katsomassa onko Charlien auto vielä paikallaan… Eli hän on varmasti auton löytöpaikan lähellä! Tuskin hän olisi lähtenyt pitkää matkaa kävelemään lompakkonsa takia” Alice ajatteli innoissaan. Jasper viittoi minua katsomaan tietokoneen luo.
“Bella on tuossa motellissa, aivan sen paikan vieressä mistä auto löydettiin”, Jasper sanoi ja näytti motellin osoitteen.
“Nyt lähdetään”, sanoin ja olin jo siepannut Volvon avaimet käteeni, “Carlisle ja Alice, tuletteko mukaani? Ilmoittakaa joku Charlielle, että tiedämme missä Bella on!”
“Mitä?” Bellan järkyttynyt ääni kuului puhelimesta. Sitten Bella sammutti puhelun. Olin kokonaan unohtanut hänen kuulevan kaiken.
“Nyt tuli kiire, hän ei saa ehtiä kauas”, Carlisle sanoi. Alice, Carlisle ja minä juoksimme autolleni ja menin ajajan paikalle.
“Pystytkö vieläkään näkemään Bellaa?” kysyin huolissani Alicelta samalla kun moottori käynnistyi. Kaahasin nopeasti pihatieltämme pois.
“En, mutta yritän uudestaan”, Alice mutisi ja sulki tiukasti silmänsä.
”Tiedäthän, miksi Alice ei voi nähdä häntä?” Carlisle kysyi. Pudistin vihaisena päätäni.
“En tahdo ajatella sitä.”
”Edward. Ei ole sattumaa, että heti kun hän karkasi, niin Alice ei voinut enää nähdä häntä. Ellemme löydä häntä, niin…” “Lopeta!” karjaisuni keskeytti hänen ajatuksensa. Samalla sekunnilla Alicen silmät rävähtivät auki, ja hän näytti järkyttyneeltä. Hän katsoi minua taustapeilin kautta silmiin kauhuissaan. Hän oli nähnyt Bellasta näyn.
Ja sitten minäkin näin saman näyn minkä hänkin.
Näin Bellan kuolleena.
Ei kenenkään POVRuskeatukkainen tyttö juoksi motellin ovista ulos. Tyttö oli liian laiha; posket olivat lommollaan, ja käsivarret olivat liian ohuet ja niistä pystyi jo heikosti näkemään luiden rajat.
Tyttö vilkuili juostessaan ympärilleen. Hän selvästi pakeni.
Hän jatkoi juoksuaan, kunnes näki taksin edessään. Tyttö avasi taksinoven ja sopersi taksikuskille selvät ohjeet. Tämän täytyi vaan ajaa mahdollisimman nopeasti poispäin Forksista ja Seattlesta.
Taksikuski näytti hetken hämmentyneeltä, mutta kohautti lopulta olkiaan ja auto käynnistyi.
Takapenkillä tyttö pureskeli hermostuneena kynsiään ja vilkuili yhtenään auton takaikkunasta taakseen. Pian tytön puhelin soi, ja tyttö katsoi näytöltä soittajan nimen, muttei vastannut.
“Vältteletkö jotakuta?” taksikuski kysyi ystävällisesti ja vilkaisi tyttöä peilistä.
“Välttelen”, tyttö vastasi ääni täristen.
“Saanko kysyä ketä?” taksikuski kysyi edelleen ystävällisenä. Tyttö huokaisi.
“Poikaystävääni”, tämä sanoi ja vilkaisi uudestaan takaikkunasta. Taksikuski nyökkäsi ymmärtäväisenä.
“Riitaako? Kyllä asiat selviävät. Mekin vaimon kanssa riitelemme varmaan joka päivä viisi kertaa, mutta aviossa olemme olleet jo kymmenen vuotta.”
“Minusta tuntuu, ettei poikaystäväni voi antaa tätä enää minulle anteeksi”, tyttö sanoi ja niiskautti nenäänsä.
“Tuskin olet mitään niin kamalaa tehnyt”, taksikuski sanoi epäuskoisena.
“Lupaatko olla pysähtymättä ja ilmoittamatta poliisille, jos kerron että olen karannut?” tyttö kysyi ja hymyili hiukan. Taksikuski naurahti.
“Olen minä ennenkin karanneita teinejä kuljettanut.”
“On varmaan rankkaa olla taksikuski”, tyttö totesi, “joutuu kuuntelemaan valittavia asiakkaita ja kuljettamaan ties mitä rikollisia, ja joillakin voi olla vaikka pommi laukussaan.”
“Onko sinulla sellainen laukku, vai?” kuski kysyi huvittuneena. Tyttö punastui.
“Ei ole. Minulla ei ole laukkua ollenkaan.”
“Etkä varmaan ole edes rikollinen. Tämä kuljetus on siis turvallinen.”
“Toivottavasti et kohtaa Edwardia - siis poikaystävääni, sillä silloin tämä kuljetus ei ole enää turvallinen”, tyttö kertoi.
“Otan silti riskin. Kuule, taidat olla varmaan päivän lempiasiakkaani. Ehkä koko viikon jopa”, taksikuski sanoi.
“Kiitos”, tyttö sopersi ja punastui taas.
“Tahdotko että ajan vielä pidemmälle? Koska olet lempiasiakkaani, pääset vielä kaksi kilometriä ilmaiseksi.”
“Mitä? Ilmaiseksi?” tyttö kysyi huojennus ja järkytys äänessään. Tyttö oli potenut matkan aikana huonoa omatuntoa, sillä hänellä ei ollut varaa maksaa kuljettajalle, joten tämä sattui hyvään saumaan.
“Kyllä, työaikani muutenkin loppuu pian ja satun asumaan noin kahden kilometrin päässä. Siis voitto meille molemmille.”
“Eihän tästä koidu sinulle haittaa?” tyttö kysyi vielä. Kuljettaja vain hymyili ja pudisti päätään.
Noin kahden kilometrin päästä tyttö ilmoitti jäävänsä pois kyydistä.
“No, oli mukava tutustua, neiti…?”
“Bella, vain pelkkä Bella”, Bella sanoi ja taksikuski hymyili.
“Oli mukava tavata vain pelkkä Bella. Toivottavasti olen seuraavankin taksimatkasi kuski”, kuski sanoi ja hyvästeli Bellan. Sitten taksi ajoi pois.
Oli jo pimeää. Bella lähti kävelemään katua pitkin ja puki päälleen pitkähihaisen, minkä oli aikaisemmin sitonut vyötärölleen.
Bella haki katseellaan yösijaa, mutta kyseisessä paikassa ei näkynyt juuri mitään motellia muistuttavaa.
“Mitä minä nyt teen?” tyttö kysyi itsekseen ja pysähtyi. Sitten hän pudisti päätään.
“En soita. En ole niin heikko. Kyllä minä yksinkin pärjään”, hän mutisi. Jos joku olisi näkemässä, voisi tämä luulla tytön tulleen hulluksi. Vaikka olihan se aika lähellä totuutta.
Bella kuuli kovaa musiikkia ja näki auton valot tulevan häntä kohti. Hän jäi seisomaan paikalleen ja seurasi katseellaan autoa. Auto pysähtyi hänen viereensä.
Auton ikkuna aukesi, ja sisällä oli yksi mies, noin yhdeksäntoista vuotta vanha. Hänellä oli tummanruskeat hiukset, jotka oli geelin avulla pörrötetty sotkuisesti. Miehen iho näytti todella vaalealta, ja miehellä oli päässään aurinkolasit, vaikka oli yö.
“Tarvitsetko kyytiä?” mies kysyi ystävällisesti. Hänen äänensä kuulosti jotenkin hypnoottiselta.
“Tuota…” Bella empi. Häntä houkutteli kovasti mennä miehen kyytiin, olihan nyt yö ja kylmä. Vaikka mies vaikutti mukavalta, hänellä silti voi olla taka-ajatuksia.
“Vai odotatko jotakuta?” mies kysyi ja hymyili vekkulimaisesti, “Pitäisikö minun häipyä, ettei tule kahinaa poikaystäväsi kanssa?”
“Ei, en odota ketään. Olen itse asiassa rahaton ja vailla yösijaa, enkä tiedä mitä minun pitäisi nyt tehdä”, Bella selitti. Mies avasi matkustajanpuoleisen oven ja hymyili.
“Minäpä kerron sinulle mitä tehdä. Yksi, hyppäät kyytiin. Kaksi, tulet yöksi minun luokseni, pääset nukkumaan minun sänkyyni, minulle kelpaa sohva. Kolme, aamulla mietimme jatkosuunnitelmaa”, mies sanoi ja nosti joka kohdassa sormensa pystyyn. Bella naurahti.
“Hyvä on”, hän sanoi ja nousi auton kyytiin. Mies ei vaikuttanut vaaralliselta, joten hänellä ei varmasti ollut hätää.
“Olen muuten Nick”, mies esitteli itsensä ja käynnisti auton. Hän käänsi musiikkia hiljemmalle.
“Bella”, Bella esitteli itsensä jo toisen kerran samana päivänä.
“No Bella, miksi ihmeessä olet tähän aikaan yöllä ulkona?” Nick kysyi ja otti aurinkolasit pois päästään. Nickin silmät näyttivät tummilta, mutta hämärässä valaistuksessa Bella ei kyennyt erottamaan oikeata väriä.
“Se on aika nolo juttu”, Bella sanoi ja haukotteli. Nick naurahti ja katsoi Bellaa suoraan silmiin.
“Voit kertoa minulle”, hän sanoi hypnoottisesti ja tuijotti keskittyneesti Bellaa silmiin. Sitten hänen ilmeensä muuttui hämmästyneeksi, ja hän käänsi katseensa tiehen.
“Voin kertoa myöhemmin”, Bella sanoi ja haukotteli jälleen.
“Muistutan sitten myös. Nuku nyt vain, herätän sinut sitten kun olemme perillä” Nick sanoi ja vaihtoi radioaseman toiseen, josta kuului rauhallisempaa musiikkia. Hetken päästä Bella olikin nukahtanut.
“Minulla on tyttöystäväsi, Edward Cullen”, Nick kuiskasi hiljaa ja hymyili, “Pian tilimme ovat tasan.”
