mariamo: Hienoa! Jatkoa tulee nyt.
Lööperiikka: Prinsessalapio on ihku. Pakko myöntää ♥ Ja jatkoa tulee nyt.
A/N: Pahoillani kestosta. Ajatukset eivät meinaa kulkea koulun takia.
Ja sitten oli betan vaihto ja tuollain.. Selityksiä, selityksiä.. Kuitenkin, olen pahoillani että tää luku on hiukkasen lyhyt, mutta en osaa kertakaikkiaan kirjoittaan pitkiä lukuja.
Mut päästän teijät nyt uuden luvun kimppuun.
Ja tämän luvun on sitten betannut Chewy, kiitokset hänelle! 
Hän siis betaa luvut tästä lähin 4.luku
EsmePoV
Pojat olivat lähteneet jo tunti sitten. Miksei heistä kuulunut mitään? En voinut itselleni mitään, ravasin olohuonettamme ympäriinsä. Carlisle ja Rosalie istuivat sohvalla neuvottomina. He olivat yrittäneet saada minut rauhoittumaan ja istumaan sohvalle heidän kanssaan varmaankin kahteenkymmeneen kertaan, onnistumatta kertaakaan.
''Esme- rakas, tule istumaan tänne. He soittavat heti kun ovat saaneet arkun kaivettua ylös ja aukaistua.” Minusta oli hyvin turhauttavaa vain istua sohvalla ja odottaa yhtä puhelua joka voisi muuttaa elämääni. ''Esme, tule istumaan, ihan varmasti he kohta soittavat ja kertovat hyviä uutisia.'' Nyt Rosaliekin yritti taivutella minua. Ei onnistuisi.
Olin pakahtua, mutta puhelimen soitto pelasti minut. Ryntäsin pöydälle ja nappasin puhelimen Carlislen sormien alta. Tämän puhelun tahdoin itse ottaa vastaan. Vastasin puhelimeen ja jäin odottamaan vastausta. ''Esme, aukaisimme arkun.'' Niin, kyllä minä sen tiesin. ''Emmett, asiaan. Sano vastaus nyt vain suoraan.'' Sekunnit kuluivat toisensa jälkeen, aloin tulemaan epäluuloiseksi ja hiukkasen pakokauhun valtaan.
''Esme, hauta oli tyhjä.'' Minulta pääsi huokaus. Onneksi. Nyt enää pitäisi etsiä tyttäreni jostakin. ''Kiitos Emmett, ja kiitä Edwardiakin puolestani. Voitte lähteä tulemaan takaisin.'' Kuulin Emmettin myöntyvän ja katkaisevan puhelun. Tunsin kuinka kivi vierähti sydämeltäni pois. Tyttäreni olisi elossa tuolla jossain.
Käännyin Rosalien ja Carlislen puoleen hymyillen. Molemmat huomasivat ilmeeni muutoksen. ''Hauta taisi olla tyhjä?'' Nyökkäsin vain hymyillen ja ryntäsin Carlislen käsivarsille. Ennen kuin huomasinkaan, olin alkanut itkemään kyyneletöntä itkua.
''Shh… Esme, kaikki on hyvin. Tyttäresi on elossa, enää tarvitsee vain etsiä hänet.'' Tunsin Carlislen käden silittävän selkääni pyörivin liikkein. Se auttoi rauhoittumaan. ''Carlisle, miten aloitamme etsintämme?''
''Ajattelin, että selvittäisimme missä lapsesi on asunut adoptiovanhempien kanssa ennen ’kolaria’. Jos lähdettäisiin siitä alkuun ja mentäisiin tarkistamaan se talo.'' Nyökkäsin ja halasin Carlislea tiukemmin. Häneen pystyin luottamaan tilanteessa kuin tilanteessa, hän oli turvasatamani.
RosaliePoV
Arkku siis oli tyhjä. Tytär eläisi tuolla jossakin, erossa äidistään. Tunsin hiljenneen sydämeni kohdalla pienen pistoksen. Olin aina pitänyt ja rakastanut lapsia. Olin aina tahtonut pienen lapsosen pyörimään jalkojeni ympärilleni ja katsellakseni vierestä kuinka hän kasvaisi ja lähtisi omille teilleen. Miksen minä, Rosalie Hale, ollut saanut omaa lasta? Vaihtaisin mitä vain pieneen sylivauvaan, jota saisin kasvattaa ja helliä. Ja nyt Esme saisi tyttärensä todennäköisesti takaisin pienen etsinnän jälkeen.
''Rose, tuo kuulostaa aika itsekeskeiseltä. Jos et voi olla iloinen Esmen puolesta niin ole edes lapsen.'' Niin, pystyisin kyllä olemaan lapsen puolesta onnellinen. Hän saisi seitsemäntoista vuoden jälkeen äitinsä takaisin ja pääsisi kuulumaan onnelliseen perheeseen. Minusta tulisi hänelle täydellinen täti, kun en voinut muutakaan olla. Vaikka Edward välillä tuntui olevan itseään täynnä, niin kyllä hän välillä viisaita neuvojakin antoi. ''Kiitos, Rose.''
En voinut kuin hymyillä. Ajatustenluvulla oli joskus hyötyäkin. Ei tarvinnut aina sanoa kaikkea ääneen hänelle, mutta ainahan siinä huonojakin puolia oli. Piti varoa mitä ajatteli kun Edward oli lähettyvillä. Esimerkiksi yö tekemisiä ei saanut ajatella hänen lähettyvillään, hän hermostui siitä helposti. Kuulin kuinka hän tuhahti ajatuksilleni huoneessaan.
Aloin jälleen ajattelemaan lasta. Pukisin hänet täydelliseksi jokaisena päivänä ja hän kehuisi minua ja kertoisi kuinka olisin koko maailman täydellisin täti ja kuinka kaunis olisin. Niin, hän kehuisi ulkonäköäni, hän kertoisi jokaisen yksityiskohdan mistä piti minussa eniten.
Rakastin sitä kuinka kaikki kehuivat ulkonäköäni, se oli kaikki kaikessa minulle. Mutta silti, luopuisin siitä sekunnissa jos vain saisin itselleni lapsen. Sitä päätöstä ei tarvitsisi edes miettiä, se oli selvä päätös. Kaikki perheessämme tiesi sen.
CarlislePoV
Taisin lukea lehdestä, että kolari oli tapahtunut Seattlessa ja he asuisivat siinä lähettyvillä. Varmasti kannattaisi mennä tutkimaan heidän asuntonsa. Pitäisi vain etsiä enää tarkka osoite ja sitten olisikin matkana jo Seattle. Taidankin pyytää Edwardia etsimään osoitteen, jotta voisimme jo tänä iltana lähteä matkaan. ''Okei, menen selvittelemään.'' Nyökkäsin hänelle hajamielisesti.
Eniten minua oli nyt lähiaikoina mietityttänyt kuinka voisimme elää Esmen tyttären kanssa kun löytäisimme hänet. Hänhän oli ihminen. Veri ei vaikuttaisi minuun mitenkään, mutta entä Esme itse, Edward, Rosalie ja Emmett? Heille se voisi jopa olla haastavaa. Asunto tuoksuisi ihmiselle ympäri vuorokauden. He eivät pääsisi hajua karkuun, se olisi joka puolella. Enkä ainakaan itse usko, että tyttö tahtoo edes liittyä vampyyreihin ja Esmekään ei tulisi koskaan suostumaan siihen. Se kaikki tulisi olemaan haaste, mutta uskoin että selviäisimme siitä kaikesta.
''Carlisle, heidän asuntonsa sijaitsee syrjässä keskellä Seattlen metsää, ei ole osoitetta. Pitää vain mennä etsimään.'' Tietenkin, eihän tämän tietenkään pitänyt niin helppoa olla. Aina jotain esteitä ja vaikeuksia tulee eteen. ''Kiitos Edward, taidamme lähteä Esmen kanssa tänään jo etsimään.'' ''Tulen auttamaan teitä.''
Kommentit olisivat kivoja
