Anaid: Kiitos!
Milgia: Kiva kuulla, että on koukuttavaa :p Sitä toivonkin paljon.
Ja kiva että pääparitus on mieleesi.
Kiitos kommentistasi.
A/N: Pääsin vihdoin laittamaan jatkoa tähän. :p Toivottavasti vielä pidätte tästä. Tää luku selvittää hiukkasen Alicea ja Jasperia.
2.luku
~Seitsemäntoista vuotta aikaisemmin~AlicePoV
''Jasper, saimme kirjeen sairaalalta!'' Hypin ilosta, tätä kirjettä olin odottanut kauan. Se voisi muuttaa ikuisuuttamme.
''Kultaseni, aukaise. Haluan kuulla vastauksen.'' Suurin piirtein repäisin kirjeen auki ja kaivoin paperin esiin. Rikkinäisen kuoren heitin olkani yli. Paperin saatua auki, aloin lukeman sitä ääneen. ''Hyvät Alice Brandon ja Jasper Whitlock, teidät on hyväksytty adoptiovanhemmiksi, joten jos synnyttäjä Esme Evenson kuolee jostain syystä synnytyksessä, annamme lapsen kasvatuksen vastuullenne. Osaattehan varautua asiaan. Terveisin Seattlen lääkäriasema.''
Ei voinut olla totta, meistä tulisi ehkä jonkun lapsen adoptiovanhemmat. Onhan se aika huono juttu, toinen ihminen joutuisi kuolemaan sen takia, mutta silti osasin iloita asiasta. Olinhan sentään aina tahtonut ikioman lapsen jota helliä ja hemmotella.
''Jasper, meistä tulee ehkä vanhempia!'' Kiljuin kun juoksin hänen syliinsä.
''Tiedän Alice, se on uskomatonta. Meillä kävi hyvä tuuri.'' Niin, onnekkaita, toisin kuin synnyttäjä todennäköisesti.
''Mutta Alice, oletko aivan varma tästä? Ethän ole unohtanut ongelmiamme? Volturit tarkkailevat jokaista liikettämme. Emme saa tehdä yhtäkään virhettä.''
''Tiedän, tiedän Jasper. Aina vain volturit, volturit ja volturit. Kuinka voisin unohtaa? Kaiken sen kokemamme jälkeen?'' Jasper vain tyytyi nyökkäämään.
''Jasper, usko minua. Meidän pitää alkaa elämään menneisyydestä huolimatta ja uskon vahvasti sen onnistuvan lapsen kanssa.'' Olimmehan jo suunnitelleet lapsen adoptointia jo ennen tapahtumia. Nyt olisi loistava aika.
Jasper vain nyökkäsi täysin ilmeettömänä.
''Meillä ei ole mitään hätää, me selviämme kaikesta, usko minua. Olemme tarpeeksi vahvoja tähän ja yhdessä vielä vahvempia.'' Yritin saada Jasperin uskomaan ja alkamaan elää elämää samalla tavalla kuin ennen tapahtumia. Muistan kaiken vielä kirkkaasti kuin eilispäivän, kuinka voisin edes unohtaa?
”Alice, olen odottanut sinua. Tule lähemmäksi, hyvä. Juuri niin. Mene nyt polvillesi.'' Aro komensi edessäni. Tottelin, sillä rakkaani monen sadan vuoden takaa oli Felixin vahvojen käsien vankina, valmiina taittamaan häneltä pään pois.
''Alat oppimaan Alice. Minua vastaan ei kannata tapella. En tee pahaa jos et sinäkään minulle.'' Mitä valetta! Ei tekisi pahaa? Mitä hän sitten sillä hetkellä teki? Piti rakastani vankina.
''Jane, nyt olisi Alicen vuoro. Pääset loistamaan.'' Kohtasin hänen katseensa ja sain todella hirveät tuskat. Paiskauduin lattiaan ja aloin sätkimään. Kuulin kaukaisesti Jasperin äänet.
''Alice, sinnittele! Yritä kestää! Pystyt siihen!'' Ja niin minä pystyin. Olin hiljaa koko kidutuksen ajan rakkaani sanojen ansiota. Jos olisin päästänyt ääntäkään, siitä olisi vain tullut lisää rangaistuksia. Sen tiesin jo ennestään.
''Alice, Alice. Olet vihdoin tajunnut tämän pelin säännöt. Sanoo sanankin, päätyy takaisin helvettiin ja jos on hiljaa, saa palkinnon, joka on tässä tapauksessa rakkaasi Jasper.'' Nyökkäsin vain.
Kuulin kuinka Felix päästi Jasperin irti ja hänen lähtevän kävelemään luokseni. Makasin edelleen maassa. En saanut ruumiinosiani liikkumaan. Tunsin vain Jasperin vahvojen käsien nostavan minut ilmaan.
''Olemme oppineet läksymme, voimmeko lähteä nyt?'' Jasper kysyi ilme tuskaisena Arolta.
''Hetken kuluttua. Uskon vahvasti myös siihen, että olette oppineet läksynne, mitä tapahtuu, jos vastustaa volturien määräyksiä, saa rankan tuomion. Ja muistakaa, tämä oli helppo tuomio. Jos tämä olisi ollut ankara tuomio, palaisitte roviossa jo. Muistakaa se. Tulemme tarkkailemaan teitä.''Kylmät väreet kulkivat selkärankaani pitkin. Olimme muutama sata vuotta sitten vastustaneet volturien tahtoa ja saaneet siitä rangaistuksen. He tarkkailivat meitä nykyään siltä varalta jos olisimme perustamassa armeijaa heitä vastaan. Pelkkä ajatus oli kammottava ja ne muistot... Toivon todella pääseväni niistä eroon vielä joku päivä. Onneksi emme voineet nukkua, muuten näkisin painajaisia joka ikinen yö.
Painauduin Jasperin rintaan ja painoin huuleni hänen kaulalleen. Tunsin hänen kietaisevan kätensä ympärilleni. Siellä olisin turvassa, rakkaani käsivarsilla, ikuisuuden.
''Muista Alice, meidän pitää olla lapsen kanssa hyvin varovaisia ettemme paljasta itseämme hänelle.'' Hän muistutti pehmeällä äänellä.
''Tietenkin, erittäin varovaisia. Mikäli saamme edes lasta.'' Jasper suuteli kaulaltani tien korvani juurelle ja kuiskasi.
''Minulla on tunne, että saamme. Meidän pitää alkaa valmistautumaan ottamaan lapsi vastaan. Miten olisi lastenhuoneen sisustaminen Alice?''
Hän tiesi heikot kohtani. Rakastin sisustamista.
''Odota hetki Jasper. Tarkistan onko vauva tyttö vai poika, siten osaan päättää tuleeko huoneesta vaaleanpunainen vai sininen.'' Suljin hetkeksi silmät ja katsahdin hiukkasen tulevaisuuteen.
''Tyttö tulee.'' Olisin samalla voinut kurkistaa saammeko vauvan, mutta olimme sopineet Jasperin kanssa, että halusimme sen yllätykseksi. Ja halusin pitää sanani rakkaalleni.
~Kaksi kuukautta myöhemmin~Olimme saapuneet Seattlen lääkäriasemalle, Esme Evensonin synnytys oli käynnistynyt. Kieltämättä olin hermostunut ja jännitin. En ollut tottunut olemaan epävarma tulevaisuudesta, yleensä tiesin mitä tuli tapahtumaan, mutta nyt en ollut kurkannut tulevaisuuteen.
''Jasper, minua jännittää. En malta odottaa enää.'' Hyvä etten tärissyt.
''Tiedän Alice, tunnen kaiken. Ei ole mitään aihetta jännittää, ihan rauhallisesti.'' Sen sanottua tunsin aallon menevän lävitseni ja jättävän hiukan rauhallisemman olon.
''Jasper! Lopeta tunteitteni manipulointi, pärjää kyllä itse tunteitteni kanssa.'' Jasper vain naurahti. ''Tunteesi sanovat muuta. Antaisit minun auttaa niiden kanssa, ne tarttuvat muuten minuunkin.''
Ennen kuin kerkisin vastaamaan hänelle, lääkäri ilmestyi nurkan takaa. Hän oli myös vampyyri, pystyin haistamaan sen. Huomasin silmäkulmastani Jasperinkin hiukan jännittyneen. Hän taisi huomata meidät myös.
''Taidatte olla Alice Brandon ja Jasper Whitlock?'' Kysyi lääkäri vaaleiden hiusten ja kultaisten silmien omistaja, selvä vampyyri.
Nyökkäsin vastaukseksi.
''Selvä, tulin vain ilmoittamaan, että teistä tulee adoptiovanhemmat, joten onneksi olkoon. Valitettavasti synnyttäjä Esme kuolee hetkenä minä hyvänsä.'' Sen sanottuna hän näytti hyvin surulliselta, eikä kyllä mikään ihmekkään. Olin minäkin, vaikka olinkin kuullut juuri pääseväni vanhemmaksi.
''Kiitos tiedosta.'' Jasper vastasi kun huomasi etten saanut sanaa suustani.
''Lapsi tuodaan puolen tunnin sisällä teille ja annetaan yksinkertaiset neuvot ja opetukset.'' Ja sitten hän hiljensi ääntään ja kuiskasi. ''Älkää satuttako lasta sitten.'' Hän katsoi molempia meistä hetken aikaa silmiin ja kääntyi lähtemään takaisin saliin.
''Alice, oletko kunnossa? Olet hiljainen.'' Nyökkäsin hänelle vastaukseksi. Olin vieläkin hiukan shokissa. Jasper astui eteeni ja nosti leukaani hiukkasen, jotta katseemme kohtasi.
''Alice, meistä tulee vanhempia. Sinun pitäisi olla iloinen ja tunteesi kertovat ihan muuta.'' Tiesin sen kyllä.
''Jasper, olen vain hiukan shokissa, tietenkin olen iloinen, että saamme lapsen, mutta mieti, se synnyttäjä kuolee. Se vain harmittaa minua, ei muu.''
Olimme hetken aikaa vain hiljaa ja tuijotimme toisiamme silmiin. Äänetön viestintä kulki välillämme koko ajan. Tunsimme toisemme niin hyvin ettei tarvinnut mitään sanoja. Mutta äänettömän sananvaihdon katkaisi jalanaskeleet jotka tulivat läheisen nurkan takaa. Käänsimme molemmat katseemme siihen suuntaan ja näimme maailman kauneimman ja suloisimman tyttövauvan.
