No niin, pitkästä aikaa jatkoa! Kiitos kaikille lukijoille ja kommentoille ja toivttavasti joku jaksaa vielä lukea tätä.
8.Luku
EsmePovOlin päättänyt lopettaa etsinnät.Astuimme autosta ulos kaikki samaan aikaan. Rosen ilme valahti takaisin surulliseksi kun hän tapasi katseeni. Hän riensi halaamaan minua ja lohduttamaan. En pystynyt keskittymään sanoihin, sillä ne olivat taustakohinaa korvissani.
Halauksen jälkeen tunsin Emmettin suuren käden olkapäälläni lohduttavana. Hän oli selvästi myös pahoillani epäonnistumisesta. Niin olin minäkin.
Rose ja Emmett lähtivät Carlislen ja Edwardin luokse kyselemään tarkemmin, sillä olivat huomanneet minun olevan omien aivojeni sisällä kykenemättä vastaamaan huolestuneisiin katseisiin ja kysymyksiin. Olin kyllästynyt kaikkeen. Koko elämääni, kaikkeen mikä siihen sisältyi. Kaikki se tuntui yhden tekevältä tyttäreni menetyksen vierellä.
Seisoin edelleen auton vieressä tuijottamassa kotiani, mutta äskeisen reissun jälkeen se ei tuntunut enää kodilta. Ei, kotini oli Alexin luona. Mutta en tulisi koskaan pääsemään sinne. Alex oli kadonnut.
Tunsin jälleen käden olkapäälläni, se ravisutti minua hellästi. ''Esme, et kai ole tosissasi?'' Edward, hän oli kuunnellut jälleen ajatukseni. Hän halusi tietää olinko ollut tosissani.
Olin, olin hyvinkin tosissani. Hän vain pudisti päätän surullisesti sanaakaan sanomatta, ja lähti muiden perässä sisälle. Carlisle ei ollut vieläkään tullut puhumaan kanssani. Oliko hän loukkaantunut käytöksestäni?
Tuijotin tarkemmin olohuoneen lasista sisään ja huomasin etäällä Carlislen seisomassa huolestuneen näköisenä. Kulmat olivat hiukan rypyssä keskellä, melkein yhdessä ja otsa oli monella rypyllä. Tunnistin tuon ilmeen, hän mietti ankarasti jotakin.
En pystynyt katselemaan sitä enempää, tuo kaikki suretti minua hirveästi. Olin aiheuttanut suurta tuskaa koko perheelleni. Kukaan perheenjäseneni ei olisi maassa minun etsintöjeni takia. Kaikki olivat ryhtyneet mielellään etsintöihin kanssani, mutta kun olin viheltänyt pelin poikki, kaikki olivat masentuneet suuresti. Ja kaikki tuo, jonka näin sisällä; Rosen nojaamassa Emmettiin, Emmettin puristavan surullisen näköistä Rosea rintaansa vasten, Edwardin soittavan huoneen nurkassa omalla flyygelillään surullista sointua ja Carlislen miettivän huoneen toisessa nurkassa päänsä puhki. Kaikki tuo minun takiani, olin aiheuttanut vain suurta tuskaa kaikille.
Käännyin ympäri, käänsin selkäni kodilleni, entiselle kodilleni. Lähdin talsimaan ihmisvauhdilla kohti metsää. En edes kurkistanut olkani yli katsoakseni taloa viimeisen kerran. Mieleni jätti rauhassa hyvästejä kaikille.
Hyvästi. CarlislePoVSaavuimme pihaan, olin vieläkin hämmentynyt Esmen kiukun puuskasta. En ollut koskaan ennen nähnyt hänen korottavan ääntään, en koskaan. Hän oli ollut aina niin rauhallinen persoona, ymmärtänyt kaikkia ja heidän tarpeitaan. Osannut auttaa ja neuvoa oikealla hetkellä. Olla tukena kun sitä tarvittiin. Hän oli jokaisen pelastaja.
Esme oli selvästi rikki, halusin antaa hänelle tilaa. Lähdin kävelemään sisälle päin, kun Edward nappasi olkapäästäni kiinni. ''Esme on päättänyt lopettaa etsinnät'', hän kuiskasi korvaani. Tätä olin pelännyt koko ajan. Hän oli murtunut kun ei ollut löytänyt Alexia. Olimmehan saaneet tietää hänen elävän, mutta silti jossain kaukana mistä emme tietäisi mitään.
Menin huoneen erääseen nurkkaan ja yritin keksiä jotakin mikä helpottaisi Esmen mieltä. Valokuvakansio ei välttämättä ollut kaikista parhain löytö, se toi hänen tunteensa vain enemmän pintaan.
Silmäkulmastani huomasin Esmen marssivan metsään vilkaisematta edes olkapäänsä yli. Mihinköhän hän oli menossa ilman ilmoittamista?
Edward, mihin Esme on menossa? ''Hän lähti metsään eikä aio enää palata'', Edward vastasi alakuloisesti ja Rosalie kauhistui ja henkäisi säikähtäneenä. ''Ei aio palata enää?'' Hän kiljaisi.
''Rosalie, hän on tehnyt päätöksensä, sinä et voi siihen puuttua'', Edward vastasi selvästi hänen ajatuksilleen ankarasti. ''Niinhän sinä luulet.''
RosaliePoVMitä Edward oli komentelemaan minua? Minä sain tehdä sen mitä tahdoin. Jos tahdoin mennä pitämään pitkän saarnan Esmelle perheen hylkäämisestä, niin sain minä mennä. Yksi pieni Edward ei minua estäisi.
''Rose, luovuta jo. Et voi vain mennä pakottamaan Esmeä muuttamaan mieltään. Tämä oli hänen päätöksensä'', Edward, Carlislen ja Esmen ikuinen palvelija vastasi. Eikö hän kyllästynyt olemaan aina samaa mieltä heidän kanssaan ja kunnioittamaan ainoastaan heidän mielipiteitään. Miksei kukaan koskaan arvostanut minun mielipiteitä ja päätöksiä? Niitä aina halveksuttiin.
Edward huokaisi, selvästi kyllästyneenä ajatuksiini. Hänen mielestään ajattelin ainoastaan itseäni, itseäni ja itseäni. Myönnän, usein se oli niin, mutta ei aina. Nyt minulle oli tärkeää Esmen hyvinvointi ja minähän aioin tehdä sille asialle jotakin.
''Minä menen nyt, ja se joka aikoo estää, toteaa sen pian suureksi virheeksi'', sanoin uhmakkaalla äänensävyllä ja katsoin jokaista silmiin hetken aikaa ja sitten aukaisin oven. ''Palaan kohta.'' Ja sen jälkeen paiskasin oven kiinni ja lähdin metsään.
Juoksin ja hetken matkan kuluttua kuulin puron äärestä pientä nyyhkytystä. Menin lähemmäksi ja näin Esmen katselemassa valokuvakansiota ja itkevän jälleen. Hän oli itkenyt paljon näinä viime päivinä.
''Rosalie, anna minun olla.'' Yllätyin, sillä olin luullut, ettei hän olisi kuullut minua. ''Minun piti vain tulla puhumaan kanssasi. Jätän sinut sitten yksin.'' Astelin puun takaa hänen viereensä ja istuuduin kostealle kivelle. ''Esme, mikset tule kotiin?''
Hän vain pudisti päätään hajamielisesti ja katseli puron pohjaan. Kansion hän oli jälleen sulkenut ja puristi nyt rintaansa vasten. ''Saanko katsoa?'' Hän ei siirtänyt katsettaan ollenkaan, ilme värähti hiukan. En tiennyt kumpaan suuntaan, huonoon vain hyvään päin. Hän ojensi kansion hiukan epävarmasti ja nappasin sen.
Kuvat olivat kieltämättä suloisia, Alex oli suloinen. Ruusunpunaiset pullaposket ja samansävyiset hiukset kuin Esmellä, silmät olivat suklaanruskeat, suuret ja kirkkaat. Alex oli selvästi Esmen tytär, piirteet oli peritty häneltä.
''Esme, tulisit kotiin. Tahdomme kaikki sinut takaisin. Calisle huolestui mihin lähdit sanomatta mitään ja Emmett ja Edward ovat myös harmissaan. Sinun ei pitäisi lopettaa etsimisiä, kyllä hänet vielä löydetään. Usko pois.'' Jälleen alkoi itkeminen. Vetäisin Esmen kainalooni ja silitin hänen käsivarttaan. ''Shh… Kaikki on hyvin. Mennään kotiin ja puhutaan asioista kaikkien kanssa.''
Nostin hänet pystyyn ja pidin kylkeäni vasten. Hän vastusteli aluksi hiukan, mutta käsitti pian etten päästäisi hänestä irti. Lähdimme kävelemään rauhallista tahtia kohti taloamme, Esmen puristaessa valokuvakansiota rintaansa vasten. Se oli selvästi hänelle tärkeä, eikä mikään ihme. Ainoa todiste Alexin olemassaolosta ja todisteita hänen olevan Esmen lapsi.
Pian talo alkoikin tulla esiin ja etu-ovi aukaistiin. Siellä seisoi kaikki kolme meitä odottamassa. Carlisle selvästi onnellinen Esmen paluusta, Emmett yllättynyt mutta hyvillään ja Edward näytti yllättyneeltä. Hän ei ollut osannut odottaa minun palaavan Esmen kanssa. No, hän oli väärässä, pieni opetus hänelle. Hän ei ollut perheen täydellisyys.
Esme ei kohdannut katsettaan kehenkään. Käveli vain sanaa sanomatta jokaisen ohi taloon sisälle. Kaikki kääntyivät järkyttyneenä katsomaan hänen peräänsä. Hän ei ollut koskaan ennen tuollainen, ei
koskaan.
EsmePoV Miten olin antanut Rosalien tuoda minut takaisin taloon? Miksi olin suostunut tulemaan hänen mukanansa? Olisin voinut laittaa vastaan. Miksen laittanut?
Nyt olin vetäytynyt minun ja Carlislen yhteiseen makuuhuoneeseen ja makailin sängyllä. Jokainen Alexin kuva pyöri vuoron perään mielessäni, rytmi oli sama, kuvat tulivat tietyssä järjestyksessä ja jokainen kuva toi mukanaan oman tunteen. Onnellinen, allapäin, haikeus, iloisuus…
Kaikki nuo tunteet upposivat vuoronperään minuun ja välillä itkin ja välillä nauroin. Tunteeni olivat sekamelskaa. Niistä ei saisi koskaan selvää, vaihtelivat niin tiiviiseen tahtiin. Oliko mahdollista vampyyrin seota? Minulla oli sellainen tunne, että se voisi sittenkin olla mahdollista.
Oveen koputettiin hellästi ja hetkeä myöhemmin sisään astui Emmett. ''Äiti, saanko tulla?'' Hymyilin hellästi hänelle ja nyökkäsin samalla kun nousin istumaan. Emmett muistutti kaikista eniten kolmesta 'lapsestani' oikealta lapselta. Hän kutsui minua monesti äidikseen, mikä todellakin lämmitti sydäntäni. Hän turvautui minuun kun tarvitsi tukea ja apua asioiden ratkaisemiseen.
Emmett käveli sängylle ja istahti vierelleni. Hypähdin kevyesti painosta joka lisääntyi sängylle ja hymähdin pienesti.
Hän kaappasi minut kainaloonsa ja silitti hellästi minua. Näin oli mukava olla, nojata poikansa käsivarteen ja olla vain.
''Esme, tiedän miltä sinusta tuntuu. Olen joutunut kokemaan saman itsekin. Vain ihmisaikanani. Haluaisitko kuulla tarinani?''
