Tässä teille, rakkaat, ihanat lukijani. 14. Osa, päivänä 14.2 ystävänpäivänä.
Hyvää ystävänpäivää kaikille!♥
Mon apetit tai jtn;
14. Osa, Ihminen talossa
AnniePoV
En saanut häntä mielestäni, tai oikeastaan hänen lihaksiaan. Ne kummittelivat mielessäni kuin ärsyttävä hyttynen vuoteen yläpuolella juuri ennen nukahtamista. Ja ne kasvot, poikamaiset, mutta jollain tavalla niin vangitsevan miehekkäät! Puhumattakaan niistä syvänruskeista silmistä..
“Annie! Kuunteletko sinä ollenkaan?”, Alice havahdutti minut mietteistäni ja hätkähdin vähän. Tiesin poskillani lymyävän pienen punan ja kykenin vain hymähtämään ujosti. Alice kohotti toista kulmakarvaansa.
“Sinua ei taida nyt ranskankieli olla päälinmäisenä mielessä?”, Alice arvasi, vieläpä ihan oikein.
“Eipä juuri.”, vastasin ja purin alahuultani.
“Kerro kaikki.”, hän vaati ja laittoi jalkansa risti-istuntaan. Istuimme hänen ja Jasperin sängyllä ja olimme saartautuneet monien monisteiden ja ranskan sanakirjojen keskelle. Halasin jalkojani löysästi ja huokaisin.
“Se poika alakerrassa on tosi söpö.”, hymähdin ja pelkäsin purevani alahuuleni halki. Alice nyökkäsi hitaasti ja katsoi minuun edelleen toinen kulma koholla.
“Puhummeko me Sethistä vai Jacobista?”, hän kysyi ja nyppi peukalonkynnellään kynsinauhojaan.
“Sethistä tietysti.”, kuiskasin, ihan niin kuin hän sattuisi juuri kävelemään huoneen oven ohi ja kuulemaan kaiken. Se olisi niin minun tuuriani.
“Mistä te tunnette?”, kysyin pitäen vieläkin ääneni hiljaisena ja nojasin kiinnostuneena eteenpäin. Alice mietti muutaman sekunnin ja hymyili sitten.
“Tapasimme jonkin aikaa sitten yhteisten tuttujen kautta.”, Alice kohautti olkapäitään ja otti ranskankirjan käteensä. Nyökkäsin ja otin summamutikassa jonkun monisteista käteeni ja aloin silmäillä sitä.
“Eli sinä olet nyt ihastunut?”, Alice kysyi hienoinen innostuksen hiven äänessään. Hän hymyili vähän.
“Luulen niin.”, kuiskasin ja hymyilin vinosti. Alice hyppäsi sängyltä ja hymyili leveästi. Katsoin häneen hämmentyneenä.
“Tämähän on mahtavaa! Seuraa minua.”, Alice naurahti ja suuntasi sängyn vieressä olevalle ovelle, avasi sen ja katosi vaatehuoneen sisään. Hyppäsin hämmentyneenä sängyltä ja seurasin Alicea valtavaan vaatehuoneeseen, minne olisi takuulla mahtunut asumaan pieni perhe.
Alice kurkisti yhden vaaterekin takaa ja heitti minulle vaatepussin.
“Pue tuo.”, hän sanoi, mutta se kuulosti lähinnä käskyltä. Katsoin rekin takana heiluvaa tyttöä kummastuneena.
“Miksi?”, kysyin ja kurtistin kulmiani.
“No sitä sanotaan auttamiseksi. Katso nyt noitakin rie.. vaatekappaleita. Luota minuun.”, Alice huokaisi. Katsoin vaatekertaani, metsänvihreää kulunuttua hupparia, reikäisiä farkkujani ja nalle puh -sukkiani. Ehkä Alicella oli pointti. Asetin pukupussin henkarin rekille ja avasin pussin. Sieltä pilkisti kokonainen vaatekerta, harmaat farkut, vaaleansininen hyvin tiukalta näyttävä t-paita, valkoinen huppari, sekä perinteiset valkoiset sukat.
Puin vaatteet päälleni ja viikkasin vanhat vaatteeni viereisen tuolin päälle. Katsoin itseäni kokovartalopeilistä, joka oli vaatehuoneen ovessa. Näytin aika alicemaiselta.
“Vau, Alice. Nämä on upeat.”, henkäisin ja vein käteni lantiotani pietkin alas roikkumaan vapaasti vierelleni. Käännyin ympäri ja tarkastelin parempaa puoltani. Toimii!
“Alice?”, kysyin kun en kuullut vastausta. Oliko hän mahdollisesti eksynyt tuonne? En kyllä ihmettelisi.
“Ai joo, ole hyvä. Eikä niitä tarvitse palauttaa.“, kuului jostain perältä ja pian Alicen pää pilkisti parin pukupussin välistä. Hän tuli luokseni toisessa kädessään vielä kaksi pukupussia ja toisessa kädessään valtava laukun tapainen pussi.
“Kiitti. Mihin laitan nuo?”, kysyin ja osoitin vanhoja vaatteitani.
“Polta ne.”, Alice tuhahti ja käveli ohitseni takaisin huoneeseen. Naurahdin ja seurasin häntä. Alice seisoi peilipöydän vieressä ja taputti tuolia sen edessä.
“Et voi olla tosissasi.”, huokaisin ja pysähdyin nojaamaan kädelläni sängyn päätyyn.
“Olen aina tosissani.”, Alice sanoi sen kuin itsestäänselvyyden ja taputti uudestaan tuolia. Tuhahdin ja menin istumaan tuolille. Alice alkoi heti leikkiä hiuksillani ja toivoin parasta.
Alice käveli minun edelläni portaissa kohti alakertaa. Hän välillä kääntyi vähän väliä ja varmisti, että seurasin häntä. Minua tavallaan ujostutti, en ollut tottunut siihen, että olen näin laittautunut. Aamuisin en ehdi muuta kuin kampaamaan hiukseni, harjaamaan hampaani ja ehkä laittamaan pikkuisen ripsiväriä. Nyt minun hiukseni oli laitettu todella luonnollisen näköisille laineille ja minulla oli siisti, näkymätön määrä meikkiä kasvoillani, mutta se silti tuntui oudolta. Näytin siltä, kun olisin juuri hypännyt ‘Tuhkimo’ -tarinasta ulos ja vaihtanut sinisen iltapukuni farkkuihin ja huppariin, sekä jossain siinä välissä värjännyt hiukseni vaaleanruskeiksi.
Olimme nyt kävelleet portaat loppuun ja seisoin jähmettyneenä eteisen ja olohuoneen välillä niin, ettei kukaan sohvalla istuva minua näkisi. Harkitsin hetken aikaa ottavani jalat alleni ja juosten kirkuen karkuun. Minä vihasin huomion keskipisteenä olemista, ja Alice ei näyttänyt auttavan asiaa.
“Uusin luomukseni, Annie.”, Alice julisti olohuoneessa ja huitoi minua tulemaan esittäytymään. Viimeinen tilaisuuteni juosta karkuun oli kadonnut. Puna tulvi poskilleni kun astuin olohuoneeseen, kaikki tuijottivat minua. Katselin vaivaantuneena seiniä ja puristin rystyset valkoisina hupparin helmaa.
“Alice sai sinutkin? Älä huoli, et ole ensimmäinen.“, Emmett naurahti sohvalta ja hymyilin vinosti hänelle. Katseeni osui tuohon täydellisyyteen sohvalla, jonka silmät olivat muuntautuneet lautasen kokoisiksi ja leipä jotka hän söi oli jäänyt puolimatkaan kohti suuta. Hymähdin sille vähän ja käänsin pääni pois purren huulta.
“Mihin Bella ja Edward livistivät?”, Alice kysyi ja kurkkasi keittiöön, missä Rouva Cullen, tai siis Esme, keitti alumiinisessa pannussa luultavasti vettä.
“Veivät Renesmeen huoneeseensa, hän ei voi kovin hyvin.”, blondi, jonka nimeä en muista, sohvalta Emmettin vierestä sanoi huolestuneella äänellä.
“Koira meni mukaan.”, hän jatkoi ja sanoi sanan ‘koira’ inhoten.
“Öhm, koira?”, rykäisin ja katsoin blondiin kysyvästi ja hän naurahti hermostuneesti.
“No hän käyttäytyy kuin koira. Kaikin mahdollisin tavoin.”, hän hymähti ja hymyili ilkikurisesti, kuin olisi juuri keksinyt vuosisadan jutun.
Nyökkäsin ja rypistin kulmiani vähän. Tämäpä on kummallinen perhe.
Portailta kuului vaimeita askelia, kuin kissa olisi kävellyt. Käänsin päätäni ja näin Bellan, sekä Edwardin tulevan alas. Molemmilla kasvoillaan huolestunut ilme.
“Miten Renesmee voi?”, Esme kysyi huolestunut sävy äänessään, samalla kaataen mehua viiteen muoviseen mukiin.
“Hän nukkuu nyt.”, Bella vastasi hiljaa ja sitten katsoi minuun ja hymyili aavistuksen verran
“Sinäkin? Alice, sinä stailaat näköjään kaiken mikä liikkuu.”, Bella huokaisi ja jatkoi äkkiä samaan hengenvetoon, “Ei sillä, näytät upealta.”
“Kiitti.”, sanoin ja vaihdoin painon jalalta toiselle. Tämä seisoskelu alkoi olla puuduttavaa.
“Mikset menisi Sethin viereen istumaan? Siinä näyttäisi olevan avoin paikka.”, Alice tökkäsi minua kyynärpäällään. Naurahdin vähän ja kävelin sohvalle ja lysähdin komistuksen viereen.
Seth viimeisteli leipänsä ja tuijotti minua ihan avoimesti. Minä yritin näyttää siltä, etten huomannut sitä ja kaikki keskittymiseni olisi television ostosruudussa. Hetken kuluttua tuijotuksesta alkoi tulla ahdistavaa.
Käänsin pääni häntä kohti ja tuijotin suoraan noihin pähkinänruskeisiin silmiin. Olin odottanut, että hän olisi vähintäänkin kääntänyt päänsä pois, mutta ei. Heilautin kättäni hänen silmiensä edessä ja hän hätkähti.
“Tuota.. hei?”, oli ainoa minkä kykenin sanomaan. Hän naurahti hermostuneesti ja käänsi päänsä televisioon. Olin odottanut edes jonkinlaista selitystä, mutta näköjään ostosruudun laihdutusvyö kiinnosti häntä enemmän.
“Sori.”, hän lopulta mongersi ja puri alahuultaan. Kohotin toista kulmakarvaani ja mietin jotain sanottavaa. Mikä oli tämän pojan ongelma?
“Tein teille mansikkamehua.”, Esme ilmestyi viereemme ja ojensi molemmille valkoisia mukeja, joissa oli hyvältä tuoksuvaa mansikkamehua. Otin mukin kiitollisena vastaan ja hymyilin Esmelle.
“Kiitos.”, kuiskasin ja otin kulauksen. Lämmintä ja sopivan makeaa, minun äitini ei ikipäivänä kykenisi näin täydelliseen yhdistelmään. Aina oli joko liian kuumaa tai liian viileää, tai liian makeaa tai ihan hapanta.
“Renesmee kaipaa varmaan myös.. mehuaan.”, Esme hymähti ja lähti valkoinen muki kädessään kohti yläkertaa. Olisin voinut vannoa, että Renesmeen mehu oli paljon punaisempaa kuin minun ja Sethin. No jaa..
“Tämä on tosi hyvää.”, Seth sanoi, melkein kuiskaten ja hymyili minulle. Hymyilin hänelle takaisin ja nyökkäsin hyväksyvästi. Vau, hänellä on varmaan maailmankaikkeuden suloisin hymy!
Nielaisin mehun liian nopeasti ja aloin yskiä kuin hullu. Seth otti mukin kädestäni ja alkoi takoa minua hellästi selkään samalla kuin yritin yskiä mehun ulos keuhkoistani. Rauhoituin ja katsoin Sethiin, joka taas katsoi minuun huolestuneena.
“Oletko sinä kunnossa?”, hän kysyi hiljaa, hempeällä äänellä. Hymyilin hänelle ja nyökkäsin.
“Jep, kyllä tämä tästä. Minun täytyy..”, sanoin käheällä äänellä ja nousin sohvalta. Kävelin nopein askelin ulos takaovesta ja jätin jälkeeni monta minuun tuijottavaa silmäparia.
Istuin pation portaille ja nolasin kyynärpäilläni polviini. Tämä on niin tuttua, aina jokaisen söpön pojan läsnä ollessa onnistun jotenkin munaamaan itseni! Niin minun tapaistani.
Huokaisin ja katsoin maahan pohtien kertakaikkisen surkeaa tuuriani, kun tunsin lämpimän käden olkapäälläni. Seth istui viereeni ja hymyili vinosti.
“Hei. Oletko kunnossa?”, hän kysyi ja otti kätensä pois olkapäältäni. Aloin heti kaivata sitä, laita se takaisin! Väänsin jonkinasteisen hymyn kasvoilleni ja katsoin uima-altaan tuulen mukana lainailevaa vettä. Ilma oli viilentynyt ja iltarusko alkoi näkyä eri punaisen sävyinä metsän päällä. Kaikki oli todella kaunista.
Mutta minulla oli kylmä, värisin vähän ja kiersin käteni ympärilleni. Joo, ihan niin kuin se muka auttaisi?
Tunsin taas vieraan käden ympärilläni. Seth katsoi minuun lempeimmällä katseella mitä olen koskaan tavannut.
“Sopiiko jos..?”, Seth kysyi ja samassa siirtyi kylkeeni kiinni. Hän oli niin lämmin.
“Kiitti.”, sanoin hiljaa ja painauduin häneen kiinni. Käänsin pääni hänen kasvojaan kohti ja hätkähdin vähän, kun kasvomme, huulemme, olivat senttien päässä toisistaan. Hymähdin.
Sitten se vain tapahtui. Hänen pehmeät huulensa tapasivat omani muutamiksi sekunneiksi ja sitten taas irtaantuivat. Hän katsoi suoraan silmiini, niin kuin voisi nähdä niiden läpi sieluuni. Se hetki oli jotain niin täydellistä.
Ja minä kun olin tullut tänne opiskelemaan ranskaa!
