Vyra: Jee! Koen jo olevani voittanut kun joku kehuu saaneensa ahaa-elämyksiä tätä lukiessaan. Yritin olla niin tarkka miten asettelen minkäkin historian vaiheen. En myöskään halunnut jämähtää mihinkään tiettyyn (esim. talvisota) pitkäksi aikaa, koska en halunnut rikkoa aikajanamaisuutta.
Muttamutta... Kyllä se Tanska on vanhin, vaikka Ruotsi on selvästi kypsin luonteeltaan. Jo pelkästään se, että jääkausi poistui Tanskasta ennemmin (etelämmässä kun on) on edes auttanut asutusta ja siitä yhteydet muuhun Eurooppaan ovat olleet paremmat pysyvän asutuksen ja sivistyksen luomiseen. Tanska on oikeasti maailman vanhin monarkia ja se kertoo jo paljon.
Ja sitten Suomen synnystä... Nimeä 'Finland' alettiin käyttää joskus 1400-luvulla, mutta alueellisesti Suomi on toki ollut paljon pidempään olemassa. Se liitettiin Ruotsiin siinä 1100-1200- luvuilla pala palalta. Suomi on tainnut syntyä sillä tavalla pikkuhiljaa (toisin kuin esim. Tanska). Tämä asutettiin hitaasti ja kehitys (kivi-,pronssi- &rautakaudet) tulivat tänne vähän muuta Eurooppaa viiveellä. Siksi ajattelin, että metsäläispoika Tino sopisi alkuun. ^^' Toivottavasti ei mennyt täysin historian tunniksi... Kiitos kuitenkin kysymyksistä; on kivempi pohtia näitä maailman mysteereitä yhdessä kuin yksin kirjan ääressä. Toivottavasti toinenkin osa miellyttää... Se on aavistuksen pidempikin, koska 1900-luvulla tapahtuu niin paljon kaikkea.
MyrsyliuutE_96: Kiitos ihanasta kommentistasi. Tuntuu aina niin palkitsevalta jos joku antaa palautetta. ^^
Supersankaripa hyvinkin. *virnn* Berwald on juuri sellainen Tinon oma SU(per)SAN(kari). Oli ihan pakko laittaa tuo huomio tekstiin, koska se tuntui niin söpöltä. Hyvä, jos nauratti. Ei tämä saa liian vakavaksi kuitenkaan mennä, vaikka pahoja asioita sattuikin (ja tulee sattumaan).
Toivottavasti jatko tuli tarpeeksi pian ja se on odotuksien arvoinen. Itse rakastuin omaan aikaan saannokseeni, joten ylpeänä esittelen: toinen luku!
1840–1917
”Saako tulla?”
Se oli Viro. Hän kurkisti huoneeseeni varovasti vain nähdäkseen minut makailemassa vuoteellani kynän ja paperin kanssa. ”Tule vain”, toivotin hänet sisään.
Hän vilkaisi tyhjää paperia edessäni ja kynää kädessäni. ”Mitä sinä touhuat?”
”En ole saanut vielä mitään aikaan. Odotan tässä hyvää inspiraatiota.”
”On harvinaista nähdä sinua nykyään ilman kynää ja paperia”, Viro vastasi hymyillen.”Tiedätkö, olen miettinyt sitä mistä viimeksi puhuimme. Siitä Ranskan aatteesta, että jokainen voisi olla oma itsenäinen valtio ja… Se olisi hienoa!”
Näin kuinka hänen silmänsä kirkastuivat. Se taisi olla monen salainen haave täällä Venäjän talossa; itsenäistyä ja tulla vapaaksi oman itsensä herraksi.
”No, mikä sinua sitten estää?” Kysyin naivisti. Totta kai minä tiesin mikä estää. Pelkopa hyvinkin! Ei sillä, että Venäjä olisi meille ilkeä tai paha. Hän antoi meille kamalasti vapauksia, mutta vain sillä ehdolla, että niiden vapauksiemme rajoissa teimme niin kuin hän lopulta halusi.
Viro ei vastannut kysymykseeni, vaan istui viereeni. Hän näytti hetken vaivaantuneelta. Tiesin, että hän etsi sanoja, joita ei halunnut tuoda esille. En halunnut pakottaa häntä. Vaihdoin aihetta.
”Sain eilen aikaan hienon runon. Haluatko lukea? Se kertoo minun maastani.”
”Oih! Kyllä!”
Tiesin, että se auttoi. Viro ja minä jaoimme paljon ajatuksia. Olimme myös hyvin paljon samankaltaisia ja meillä oli myös yhteistä historiaa Su-sanin suurvalta-ajalta. Siksi olimme myös kiinnostuneita toisistamme.
”Tämähän on hyvä. Jos tähän olisi sävel, tämä voisi olla kansallislaulusi.”
”Keksitäänkö siihen?”
”Eh, oletko tosissasi?”
”Kyllä! Ja jos me keksimme sen yhdessä, sinäkin voit käyttää samaa säveltä. Tosin joudut ehkä muokkaamaan sanoja itsellesi sopiviksi.”
”Voimmeko me muka käyttää samaa säveltä kansallislauluissamme? Eikös jokaisella pitäisi olla oma?”
”Ei sitä ole määrätty missään”, vastasin hänelle ja hän innostui jälleen.
Niin mukava kuin Viro minulle onkin ollut, en saanut itseäni kertomaan hänelle, että joka kerta kun hän yllätti minut kynän ja paperin äärestä, yritin kirjoittaa kirjettä Su-sanille. Halusin tietää mitä hänelle kuuluu. Olin kuullut paljon huhupuheita ja olin ollut paikalla kun Venäjä oli kertonut Puolalle kuinka Su-san oli saanut Norjan minun tilalleni. Olin ollut samalla iloinen, että murheen murtama. Nyt Su-sanin ei tarvinnut olla yksin, mutta samalla tuntui kuin minulla ei olisi ollut mitään merkitystä. Ihan sama olinko minä Suomi vai Norja, vaikkakin osasin olla vain Suomi.
Yritin silti kirjoittaa. Ehkä tapaisin Norjan joskus toiste ja voisin sujauttaa kirjeen hänen mukanaan. En vain tiennyt miten kirjeen muotoilisin. Mitä minä oikeastaan halusin sanoa hänelle? Halusiko hän edes kuulla minusta enää? Aina kun uppouduin näihin ajatuksiin, otin Hana Tamagon halaukseen. Hän ymmärsi ikäväni, koska hänellä oli myös ikävä. Hän ei viihtynyt Venäjän luona.
Minäkin kaipasin omalla tavallani vapautta. Vapautta tavata ketä haluan ja kulkea missä mielin. En silti osannut vihata Venäjää. Olin oppinut häneltä paljon. Hän opetti minua taistelemaan ja ajattelemaan poliittisesti. Samalla hän myös opetti minulle tietämättään oman maani arvostusta. Jaoimme sen salaisuuden visusti Viron kanssa.
”Tino, tulisitko käymään täällä?”
Menin, vaikka aavistin jo heti alussa pahaa. Venäjä ei ollut koskaan aikaisemmin käyttänyt minusta muuta nimeä kuin Suomi. Osasin siis odottaa jotakin erityistä; harmi vain etten kaivannut juuri nyt yhtään mitään erikoista ymmärrykselleni.
”Oletko kuullut viime aikoina uutisia maailmalta?” Hän aloitti lempeästi. Pudistin päätäni ja näytin hämmentyneeltä. Puhuiko hän nyt nationalismista? Viro oli saanut pahan läksytyksen Venäjältä kun oli paljastunut, että hän haaveili kyseisestä aatteesta. Oliko nyt minun vuoroni?
”Euroopassa on uusi voimistuva valtio, Saksa. Olen huolissani hänestä. Hän saattaa käyttää sinua häikäilemättä hyväksesi, jotta pääsisi minun kimppuuni.” Hän sanoi ja käveli huoneen toiseen laitaan.
”Haluatteko siis, että pysyttelen kaukana hänestä?”
”Kyllä haluan. Mutta minun on varmuuden vuoksi tehtävä hieman muutoksia asemasi suhteen.” Hän loi minuun terävän ja viisaan katseen, johon minä vain osasin tuijottaa hölmönä takaisin. Sitten hän kertoi minulle, että halusi minun luopuvan kielestäni ja kulttuuristani. Hän halusi minun luopuvan itsemääräämisoikeudestani ja omistautumaan pelkästään hänelle. Olin shokissa.
”Ymmärsitkö, Tino?”
”Venäjä sir…” Aloitin, mutta hän keskeytti minut heti: ”Kutsu minua vain Ivaniksi. Ei sinun tarvitse olla niin virallisen kuuloinen.”
”Selvä, Ivan”, maistelin nimeä hetken, mutta sitten taas muistin mistä puhuimme. ”En voi suostua kaikkiin noihin vaatimuksiin.”
”Sinulla ei ole muuta vaihtoehtoa”, Ivan vastasi minulle rauhallisesti, mutta tiukasti.
”Minä en suostu!” Huomasin huutavani. ”Minä… Minä menen vaikka lakkoon!”
”Älä ole hölmö! Tämä on vain meidän kaikkien parhaaksi.”
En halunnut kuunnella loppuun. Marssin ulos huoneesta. En keksinyt enää mitään sanottavaa, mutta pelkäsin, että jäämällä myöntyisin Ivanin vaatimuksiin.
”Vau! Sinä siis sanoit suoraan, ettet suostu hänen vaatimuksiinsa ja se toimi?” Viro, jota olin oppinut kutsumaan nyt tuttavallisemmin Eduardiksi, hämmästeli vieressäni. Olimme jälleen minun huoneessani sängyllä. Se tuntui olevan nykyinen tukikohtamme.
”Ei se ihan noin helppoa ollut. Minä menin lakkoon. En suostunut tekemään enää yhtään mitään, ennen kuin saisin oikeuteni takaisin.”
”Silti se oli ihmeellistä.”
”Siinäs näit, ei vastustaminen ole niin kovin vaikeaa.”
Eduard nauroi iloisesti. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta kun kuulin hänen nauravan sen jälkeen kun Ivan oli katkaissut siivet hänen nationalismiltaan.
”Olet oikeassa. Ehkä minun pitäisi ottaa oppia sinulta.”
Pieni hetkemme kuitenkin rikkoutui kun oveen koputettiin. Oven takana oli pieni Latvia. Hän tärisi ja katsoi pelokkaana minuun: ”Sir Ivan haluaa tavata sinut.”
Eduard käveli huoneeni poikki vierelleni ja katsoi huolestuneesi ensin minua ja sitten Latviaa. ”Tämä ei tiedä hyvää…” Hän mutisi.
En olisi uskonut, että tulisin vielä joskus takaisin Su-sanin talolle. Se tuntui niin tutulta ja kutsuvalta, että minun oli taisteltava itseäni vastaan, etten olisi vain astunut suoraan sisälle. Hana Tamago tassutteli onnellisena ympäriinsä ja nuuhki jokaisen puskan ja kivenkolon. Olisi ollut todella epäreilua jättää se Ivanin talolle yksi, kun se ei tuntunut viihtyvän siellä edes minun kanssani.
Istuin ulkoportaalla. Talossa ei ollut ketään, mutta olin päättänyt odottaa Su-sanin paluuta mahdollisimman pitkään. Olin karannut, väliaikaisesti. Tarvitsin apua. Ivan aikoi tuhota minut lopullisesti, ja tällä kertaa ei auttaisi minkäänlaiset lakot. Jos hän saisi toteutettua suunnitelmansa, minä katoaisin. En aio sallia sitä. Taistelen loppuun saakka, mutta jotta vastarinnastani olisi edes jotakin hyötyä, tarvitsen liittolaisen.
Minä näin Su-sanin ennen kuin hän huomasi minut. Ehkä se johtui siitä, että minä osasin odottaa häntä, mutta hän ei minua. Nousin seisomaan ja sain hänen huomionsa kohdistumaan minuun. Hän pysähtyi, ja melkeinpä voisi sanoa, että jähmettyi.
”Su-san, minä tässä…” Aloitin kuin hän ei muka enää muistaisi minua. Sanani saivat häneen jälleen eloa. Hän kulki ripeästi luokseni ja näytti edelleen epäuskoiselta, että se todella olin minä. Aivan kuin voisin vain muuttua Norjaksi ja sanoa: ”Hä hääh! Menit lankaan!”
”Mitä sinä teet täällä?” Hän kysyi ja jopa kuulosti epäuskoiselta.
”Minä tulin pyytämään, että opettaisit minua taistelemaan.”
Se tuntui herättävän Su-sanin uskomaan, että se todella olin minä. Hänen kulmansa kurtistuivat ja suunsa vetäytyi viivaksi. Tiesin, että pyyntöni oli vakava.
”Miksi?”
”Tarvitsen sotilaskoulutuksen. Muuten tulevaisuuteni on Ivanin käsissä ja usko minua, se ei tule olemaan pitkä tulevaisuus, jos niin käy.”
”Sinun ei pitäisi ryhtyä moiseen. Se olisi vain selvä itsemurha.”
”Minulla ei ole vaihtoehtoja!”
”Pysy puolueettomana niin kuin minä.”
”Ja ottaisin sen riskin, että minusta tulee Ivanin kuudes varvas hänen oikeaan jalkaansa? En todellakaan! Ole kiltti ja auta minua.”
”En voi… Minä en voi ottaa sitä riskiä.”
Lamaannuin täysin hänen sanoistaan. Olin varma, että saisin apua Su-sanilta. Hän oli aina ollut minulle tukena ja turvana ja nyt hän pamautti minulle päin naamaa, ettei aio auttaa minua, vaikka se tarkoittaisi minun kuolemaani!
”Minä… Minä…” Änkytin hänelle ja tunsin epätoivoisten pettymysten kyynelten kohoavan silmiini. ”Minä vihaan sinua! Vihaan! Ymmärsitkö, Ruotsi? Vihaan!”
Sitten minä juoksin pois.
En tiedä mitä Saksan päässä mahtoi liikkua, kun hän näki minut ovensa takana. En tiennyt edes tiesikö hän kuka minä olin. En välittänyt. Minulla ei ollut enää mitään menetettävää, joten oli kuivannut kyyneleni ja suunnannut kulkuni kohti Saksan taloa. Olin niin vihainen Su-sanille ja Ivanille, että valitsin Saksan puoliksi kostomielessä. Tiesin, että Ivan pelkää häntä ja että hän oli juuri yksi niistä, joista Su-san halusi minun pysyvän erossa.
”Päivää sir! Olen Suomi. Voisitteko kuunnella mitä minulla on asiaa? Se olisi hyvin tärkeää minulle.”
Saksa näytti menevän hieman hämilleen kun minun kaltaiseni pätkä ilmestyi tyhjästä esittämään kovaa hänen ovelleen, mutta hän päästi minut sisälle. Hän kuunteli asiani ja suostui auttamaan minua. Mitä muuta enää tarvitsinkaan?
En ollut täysin perillä siitä mitä Euroopassa tapahtui, muuta kuin, että kaikki tuntuivat sotivan keskenään. Sota vei Ivanin huomion pois minusta ja minä sain opetella sotatoimia kaikessa rauhassa Saksan kanssa. Tai silloin kun Saksalla oli minulle aikaa. Hän antoi minulle paljon etätehtäviä ja opiskelin paljon yksin. Kävin lähinnä näyttämässä Saksalle silloin tällöin edistykseni. Hän oli tyytyväinen minuun ja minä olin kovin kiitollinen hänelle. Meistä tuli pian hyviä tovereita. En voi sanoa meidän olleen ystäviä samalla tavalla kuin minä ja Eduard olimme, mutta tulimme hyvin toimeen.
”Ivan ei voi hyvin!”
Se huuto tuntui täyttävän talon. Jokainen ryntäili ympäriinsä ja kyseli toisiltaan mitä pitäisi tehdä ja mitä on tapahtunut. Minä taas tiesin heti minne mennä. Näytin varmasti raivohullulta kiiruhtaessani kohti Ivanin huonetta. Päätin, että tänään minä lähden lopullisesti. Nyt kun Ivan ei voinut hyvin, minulla saattaisi olla mahdollisuuksia päihittää hänen tekemänsä vastarinta. Olin valmistautunut taisteluun. Kävin läpi kaikkia Saksalta saamiani oppeja. Tunsin ensimmäistä kertaa olevani mies.
”Ivan sir”, tervehdin kun astuin sisään hänen huoneeseensa. En koputtanut, en hymyillyt. Olin varma ja asiallisen kova. Halusin vakuuttaa tämän olevan täyttä totta, eikä vain leikkiä.
”Tino… Mitä sinä haluat?” Ivan tervehti minua ja näin, että hän oli tuskissaan. Mutta kivun aiheuttajaa en nähnyt. Voiko se tulla hänen itsensä sisältä? Pudistin nämä ajatukseni pois ja vastasin:
”Olen päättänyt lähteä. Aion elää nyt omaa elämääni ja olla itsenäinen.”
Ivan naurahti minulle pienesti, mutta nauru sai aikaan uuden kipuaallon. Hän ei todellakaan näyttänyt hyvältä.
”Mene sitten”, hän henkäisi minulle ja minä tunsin kuinka silmäni suurenivat ja suuni napsahti auki. Tässäkö tämä nyt oli? Eikö minun tarvinnutkaan taistella? ”Mutta sitä ennen, kaada minulle lasi vodkaa. Ei tätä selvin päin kestä.”
”Kyllä sir!” Kaadoin hänelle kuuliaisesti lasillisen ja asetin lasin oikein hänen käteensä. Sain teostani pienen kiitollisen hymyn. Minäkään en voinut olla hymyilemättä. Taputin Ivani pari kertaa olalle ja poistuin. Olin vapaa! Olin viimein vapaa!
”Eduard! Eduard! Minulla on sinulle asiaa!” Huusin jo pitkästi käytävältä ennen kuin edes pääsin hänen huoneensa ovelle. Hänen ja hänen veljiensä ilmeet olivat kyllä näkemisen arvoiset kun kerroin lähteväni ja vieläpä Ivanin itsensä luvalla.
1917- 1950
Hana Tamago herätti minut nuolemalla naamaani. ”Mitä nyt? Onko sinulla nälkä?” Se haukahti ja heilutti pikkuruista häntäänsä näyttäen todella suloiselta. Minä en vain jaksanut hymyillä sille. Se muistutti minua koko ajan Tinosta. Kukaan ei voi ymmärtää kuinka onnellinen olin kun sain nähdä hänet jälleen omin silmin. Mutta se mitä Tino pyysi oli täysi itsemurha hänelle. En voinut sallia sitä. En vaikka nyt Tino vihasi minua. Mikä olikaan täydellisempi syy vaipua masentuneena sohvan nurkkaan?
Tino oli lähtenyt niin vauhdilla, ettei ollut edes ottanut Hana Tamagoa mukaansa. Eikä minulla ollut sydäntä päästää sitä yksin tuohon pahaan maailmaan, jossa Tino joutui elämään. Pidin siis Hana Tamagon täällä muistutuksena hänestä.
Ovi kävi. Norja tuli jälleen vierailulle. Periaatteessa hänen ei olisi tarvinnut tehdä niin. Olin antanut hänen itsenäistyä lopullisesti jo jonkin aikaa sitten. Hän tuli silti usein kylään kutsumaan minut istumaan iltaa muiden Pohjoismaiden kanssa. Sen jälkeen kun Norja oli määrätty minun luokseni, Tanska ei enää hautonut sotaisia suunnitelmia pääni menoksi. Ehkä hän välitti Norjasta niin paljon, ettei halunnut satuttaa häntä hölmöillä toimillaan minua vastaan. Olimme jälleen hyvää pataa keskenämme. Viikinki-veljen olivat taas koolla, niin kuin Tanska sitä juhlisti kerran.
”Oletko kuullut uutisia?” Norja kysyi minulta monotonisesti. Pudistin päätäni. En ole ollut ulkomaailmaan tekemisissä juurikaan sodan vuoksi.
”Suomi on itsenäistynyt. Jopa itse Venäjä on tunnustanut hänet nyt itsenäiseksi. Eipä olisi uskonut häneltä.”
Nousin seisomaan niin nopeasti, ettei Hana Tamago ehtinyt pois sylistäni. Sillä ei kuitenkaan ollut hätää, koska nappasin sen käsiini, ennen kuin se ehti edes pelätä lattialle putoamista.
”Hän teki sen…” Puhui koiralle sylissäni. ”Uskomatonta! Minun on heti annettava hänelle oma tunnustukseni. Kiitos Norja!”
Tino ei näyttänyt voivan hyvin. Hän oli väsynyt ja stressaantuneen oloinen. Hän vältteli katsekontaktia kanssani ja oli hiljaa. En tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Olimme eronneet viimeksi riidoissa ja se muisto kalvoi selvästi vielä meitä molempia. Minulla oli kuitenkin hyvä syy vierailla hänen luonaan.
”Hana Tamago”, Tino sanoi ja hänen äänensä särähti pelottavasti. Hänen kätensä tärisi kun hän laskeutui silittämään koiraa. Jokin Tinon olemuksessa kuitenkin pehmeni kun hän näki jälleen koiran.
”Olen pitänyt siitä huolta jonkin aikaa”, yritin avata keskustelua, mutta Tino ei kääntynyt puoleeni. Jotenkin näin, ettei kaikki ollut kohdallaan. Tämä ei ollut sellaista murjottavaa vihan pitoa. Oikeastaan Tino ei vaikuttanut vihamieliseltä ollenkaan. Aivan kuin hän olisi kokenut jotakin kamalaa, eikä pääse siitä millään yli. Aivan kun hän olisi umpikujassa eikä tiedä miten jatkaa. Oliko hänellä jokin ongelma? Olisin halunnut kysyä asiaa Tinolta, mutta en raaskinut. Hän vaikutti niin hauraalta. Tämä oli hänen sisäinen taistelunsa, johon minä en voinut vaikuttaa juurikaan.
”Anteeksi, että unohdin sinut Hana Tamago.” Tino puhui viimein varmemmin. Vaikka hän ei puhunutkaan minulle, olin helpottunut.”Mutta sinä olet ollut hyvässä paikassa, eikö niin? Sinulla ei ole ollut hätää.”
”Jos haluat, voin pitää häntä silmällä vielä jonkin aikaa. Hän voi asua luonani vaikka kuinka pitkään.”
Tino kääntyi nyt ensimmäistä kertaa katsomaan minua silmiin. Hänen silmänsä olivat syvät ja täynnä hätää. ”Älä vie häntä minulta!” Hän parahti minulle ja minä huokaisin jostakin syystä helpotuksesta. Tinon silmistä näki kuinka Hana Tamagon ilmestyminen oli laittanut hänen ajatuksensa liikkeelle. Jos tuo pieni koira on avain Tinon ongelmiin, annan hänet mielelläni pois.
”Älä pelkää, en vie. Hana Tamago on silti aina tervetullut vierailulle luokseni. Niin kuin olet sinäkin”, lisäsin vielä lauseeni loppuun. Halusin hänen ymmärtävän tunteeni. Sen kuinka pahoillani olin kaikesta ja kuinka ikävä minulla oli ollut häntä, sekä tietysti sen, että halusin välillemme taas rauhan. Käännyin lähteäkseni, mutta ennen kuin tein niin sanoin vielä: ”Olen iloinen, että olet palannut.”
”Kiitos…” Kuulin sen heikosti, mutta olin aivan varma, että Tino todella tarkoitti sitä.
Tinon koti oli kamalassa kunnossa. Huonekaluja oli säpäleinä ja ne vähätkin ehjät lojuivat siellä täällä. Kaikki missä oli kangasta, oli revitty: sohva, verhot, matot, tyynyt. Kaikkialla oli lasinsiruja, mutta ikkunat olivat ehjät. Yksi ovi oli puoliksi saranoiltaan, se näytti johtavan jonkinlaiseen työhuoneeseen. Sen saman huoneen lattialta minä viimein löysin hänet. ”Tino…”
Hän ei näyttänyt haavoittuneelta. Ei edes siltä, että hän olisi tajuton. Pikemminkin hän näytti nukkuvan rauhallista unta. Mitä täällä oli oikein tapahtunut? Polvistuin hänen vierelleen. Olin melko varma, että olisin haistanut alkoholin. Se olisi ainakin selittänyt jonkin verran, mutta ei. Tino tuhisi rauhallisesti, kuin olisi vain kaatunut siihen nukkumaan rankan työpäivän jälkeen.
Poistuin ymmälläni huoneesta ja annoin katseeni kiertää jälleen tuhoa, joka asunnossa oli. Yhden huoneen ovi oli kiinni. Menin sen luokse ja raotin sitä varovasti. Kuulin kevyen tömähdyksen ja kuulin pienen haukahduksen tervehdykseksi. Hana Tamago tuli minua vastaan onnellisen tietämättömänä muun talon tuhosta. Tämä oli makuhuone ja se näytti siltä, ettei sitä oltu käytetty koskaan. Päiväpeiton päälle oli kertynyt pölyä ja huone oli pelottavan siisti. Hana Tamago oli ollut täällä paossa tuhoa. Tai ehkäpä hänet oli laitettu tänne, koska ovi oli kiinni, eikä tuho yltänyt tänne.
Hana Tamago juoksi heti pois huoneesta. Seurasin sitä, koska olin huolissani, että se vielä astuisi lasiin ja satuttaisi itsensä. Mutta se oli todella fiksu koira. Se juoksi suoraan työhuoneeseen, jonka lattialla Tino nukkui. Sitten se katsahti minua merkittävästi.
”Olet oikeassa. Hänet on saatava parempaan paikkaan nukkumaan.”
Tinon koskettaminen näin pitkän tauon jälkeen tuntui todella oudolta. Se herätti niin paljon muistoja minussa ja samalla tuntui kuin olisin viimeksi eilen kietonut käteni hänen ympärilleen kun hän tuli viereeni nukkumaan. Tino ei herännyt kun nostin hänet syliini. Sain vietyä hänet makuhuoneen ja pienen kikkailun jälkeen, sain vedettyä päiväpeiton pois pölyineen. Sitten peittelin Tinon varovasti hänen omaan vuoteeseensa.
En ollut aiemmin huomannut, mitä Tino puristi kädessään. Se oli yksinkertainen piirustus, josta pystyin kuitenkin erottamaan selvästi tiettyjä henkilöitä. Löysin kuvasta itseni Tanskan ja Norjan rinnalta. Paperin toisella laidalla oli selvästi Venäjä ja kolme muuta hahmoa, joiden uskoin olevan Baltian veljekset. Erotin kuvasta myös ainakin Saksan ja tietysti Tinon itsensä. Kun katselin sitä kuvaa, heräsin ensimmäistä kertaa huomaamaan miten Tino tosiaan elää kolmen erilaisen maailman risteyskohdassa. En olisi yhtään ihmetellyt, jos tämä kaikki johtuikin kokonaan siitä. Mihin noista maailmoista Tino lopulta kuului? Edes minä en osannut vastata tuohon.
Euroopalla meni taas vähän huonommin. Minulla ei ollut kuitenkaan mitään mielenkiintoa sotkeentua sen sotkuihin. Juuri kun entisestä maailmansodasta oli selvitty, toinen koputteli jo oveen. Puolueettomana minulla ei ollut juuri muuta tekemistä kuin pitää pientä profiilia. Se kävi pidemmän päälle tylsäksi, mutta oli loppupeleissä sen väärtti. Olin siis jälleen nukkumassa. Tai siis nukuin kunnes kuulin, että joku on talossani.
Jokin meni juuri jossakin sirpaleiksi. Nousin istumaan. Viltti? Nukuin sohvalla, mutta en kyllä ollut muistanut peitelleeni itseäni. En kuitenkaan uhrannut sille juuri ajatuksia, koska keittiöstä kuului ääniä. Se saattoi olla Norja, mutta sodan kynnyksellä hänkään ei ollut uskaltanut juuri poistua kotoaan. Paitsi ehkä Tanskan luokse.
”Eijeijei! Älä mene lasiin!”
Se oli Tino. Seisahduin keittiön ovelle ihmeissäni. Hän oli rikkonut yhden kulhoistani ja roikutti nyt Hana Tamagoa, jottei pikku koira tassuttelisi sirpaleisiin. Hän huomasi minut.
”Öyh… Hei. Anteeksi, että herätimme ja rikoimme kulhosi.”
”Mitä sinä teet?”
”Minä… Löysin mansikoita…”
Taidan olla tunteellinen hölmö, mutta tuntui kuin maailma olisi asettunut jälleen radalleen. Tino oli jälleen oma itsensä. Hän oli luonani ja hänellä oli mansikoita. Samalla tavalla kuin ennen vanhaan. Kevyt hymy nousi kasvoilleni.
”Minulla on toinen kulho siellä yläkaapissa”, vastasin hänelle ja hän tuntui pääsevän ylitse ujoudestaan. Hän tyrkkäsi Hana Tamagon syliini ja nousi tiskipöydälle ylettyäkseen kaapille. Samalla minä vein pikku koiran kauas sirpaleista. Tarkemmin sanottuna matolle sohvan eteen.
”Sirpaleet tuottavat onnea”, huomautin sille ja se haukahti minulle takaisin kuin kertoakseen, että oli kanssani samaa mieltä.
”Ivan otti minuun taas yhteyttä.”
”Onko jotakin sattunut?”
”Hän on huolissaan Saksasta ja pelkää minun valitsevan väärän puolen.”
”Niinkö?” Olin huolissani. Tino oli kyllä todistanut, että häneltä löytyy kapinahenkeä ja sisua, mutta tämä voisi olla liian iso pala hänelle.
”Sanoin hänelle, ettei hänen tarvitse huolehtia minusta. Olen päättänyt olla puolueeton, niin kuin sinä.”
Hän jatkoi ja hymyili minulle ujosti. Huoleni haihtui. Olimme samassa veneessä. Ehkä Venäjä nyt rauhoittuu. Tinon sanaan voi kyllä luottaa.
”Olen pahoillani”, hän sanoi ja minä hämmästyin. Olinko jättänyt kuuntelematta jotakin olennaista?
”Mistä sinä puhut?”
”Olen pahoillani siitä mitä sanoin silloin… Silloin kun… Silloin…” Hän haki sanoja ja näytti todella kiusaantuneelta. ”Minä sanoin sinulle silloin niin rumasti. En minä… Minä en… En vihaa sinua. En ole koskaan vihannut. Minä vain… Minä…”
”Sinä suutuit silloin. Älä huoli. Minä olen jo antanut anteeksi. Sinun ei tarvitse ajatella sitä enää.”
”Mutta minä olen ollut niin… Vaikea ja tyhmä…”
”Kaikki me olemme joskus vaikeita ja tyhmiä. Minäkin olen ollut.”
”Oletko?”
”Tietysti…” Mieleeni palasi muistoja suurvaltahaaveistani ja uhmakkuudestani Ranskaa vastaan, joka oli lopulta johtanut Tinon menetykseen. ”Pitää vain oppia virheistään.”
”Kiitos… Olet oikeassa Su-san.”
Sitten koitti se päivä, joka tuhosi meidän puolueettoman idylimme kokonaan. Venäjä hyökkäsi Tinon kimppuun. Julisti hänelle sodan, ja syytti Tinoa Saksan tukemisesta sekä petturuudesta. Vaikka olin kuinka luvannut pysyä puolueettomana, en voinut enää seurata vierestä, vaan kiiruhdin Tinon luokse.
Tino oli saanut talonsa järjestykseen. Oikeastaan se tuntui nyt olevan järjestelmällisyyden tyyssija. Ainoastaan työhuoneessa oli levällään karttoja ja muita papereita. Vähemmän piirustuksia kuin viime vierailullani.
”Mitä sinä meinaat tehdä?” Kysyin huolissani. Tino näytti taas siltä, kuin ei olisi nukkunut ollenkaan.
”Yritin puhua Ivanin kanssa, mutta hän ei usko minua. Minun on taisteltava. Voisin tietysti antautua, mutta sen jälkeen olisin täysin hänen armoillaan ja se tuntuu vielä pelottavammalta kuin kuoleminen.”
Kun hän puhui, se kuulosti niin vakavalta. Hän pelkäsi ja minä pelkäsin hänen puolestaan. Laskeuduin polvilleni lattialle, hänen karttojensa eteen.
”Minä autan sinua”, lupasin hänelle automaattisesti kun näin punaiset nuolet, jotka kurottautuivat kartalla Tinon maille.
”Ei! Sinun on pysyttävä puolueettomana”, hän loi minuun katseen ja puolikkaan, hieman ovelan, hymyn. ”Minä olen taistellut Ivanin kanssa monesti ja tunnen jo hänen taistelutyylinsä melko hyvin. Hän taas ei ole taistellut minua vastaan sen jälkeen kun minä olen itsenäistynyt. Olen oppinut kikan jos toisenkin.”
Vaikka tuo olikin totta, en ollut täysin vakuuttunut. Se antoi kuitenkin toivoa ja minä halusin pitää sitä kaikin keinoin yllä.
”Annan sinulle ainakin varusteita. Niitä ei voi olla koskaan liikaa.”
”Kunhan et kerro kenellekään, että annoit ne. Tämä on kuitenkin minun taisteluni, eikä sinun.”
Hän laski otsansa hetkeksi olkapäätäni vasten kuin levätäkseen hetken. ”Minä selviän kyllä. Minun on selvittävä!”
Hänessä todella oli sisua.
”Tino? Oletko täällä?”
”Eduard?” Tino havahtui ja nousi ylös. Näin kuinka Viro ilmestyi ovelle. Hän näytti hämmästyvän minun läsnäoloani yhtälailla kun minä hämmästyin hänen ilmestymistään. Viro oli myös itsenäistynyt vähän Tinon jälkeen, joten olin melko varma, ettei hän ollut Venäjän asialla.
”Minulla ei ole paljon aikaa”, hän aloitti ja käänsi katseensa nyt yksin Tinoon. ”Mutta en voinut jättää tulemattakaan. Olen niin pahoillani. En voi tehdä paljoa, mutta ota nämä.” Hän sanoi ja viittoi eteiseen päin. Hän oli asettanut pienen keon erilaisia varusteita siististi seinää vasten.
”Oletko tosissasi?” Tino kysyi epäuskoisena ja vilkaisi minua nopeasti.
”Tietysti! Eihän kaveria jätetä pulaan. Tämä on tavallaan korvaus siitä, että sinä annoit minulle niin paljon tukea itsenäistyessäni.”
Se sai Tinon hyvin liikuttuneeksi. Hän hyppäsi Viron kaulaan ja kiitteli tätä loputtomasti. Viro näytti samalla sekä iloiselta, että nololta.
”Minulla on sitten maailman parhaat ystävät!”
Tino ei sanonut mitään kun hän astui ovestani. Näin heti, että hän oli uupunut ja surullinen, ja että tällä kertaa niihin liittyi jotakin muuta kuin uuvuttava taistelu. Hana Tamago kiiruhti Tinon luokse ja hyppi häntä vasten haukkuen onnellisesti. Tino oli pyytänyt minua pitämään huolta pennusta sillä aikaa kun hän oli rintamalla.
”Onko jotakin tapahtunut?” Kysyin ja menin häntä vastaan. Hän nyökkäsi takaisin ja näytti hetken hakevan puhekykyään.
”Sota on ohitse, toistaiseksi.”
Korviini suorastaan särähti hänen viimeinen sanansa. ”Toistaiseksi?”
”Niin…” Hän sanoi ja alkoi kaivaa taskuaan. Sieltä paljastui kirje, jonka Tino antoi vapisevin käsin minulle luettavaksi. Käsiala oli suttuista ja siitä näki, että tämä kirje oli raapustettu nopeasti.
Hei Tino!
Kuulin, että taistelusi on viimein ohitse ja että suurista tappioista huolimatta, olet kunnossa. Et uskokaan kuinka helpottunut olen kuultuani tuon!
Silti minun on varoitettava sinua ennen kuin on sinunkin osaltasi liian myöhäistä. Ivan ilmoitti vähän aikaa sitten, ettei minulla eikä veljilläni ole enää tulevaisuutta. Yritimme vastustella parhaamme mukaan, mutta lopulta jouduimme tyytymään jälleen hänen valtansa alle. Emme ole enää itsenäisiä, mutta sotatilan vuoksi, olemme vielä olemassa.
Tässä ilmoituksessaan hän mainitsi myös sinut. Tiedän, että olet juuri saanut yhden taistelun päätökseen, mutta pelkään, että Ivan ei päästä sinua ihan niin vähällä. Ole varuillasi. Älä menetä itsenäisyyttäsi enää!
Terveisin ystäväsi, Eduard VonBock.
”Saanko nukkua tämän yön sinun kanssasi?” Häntä pelotti. Samalla tavalla kuin viimeksi kun hän oli selvinnyt Venäjältä, ja samalla tavalla hän pyysi saada nukkua kanssani. Jokin unohtunut tunne palasi minuun.
”Tietysti… Minä vartioin untasi.”
”Haluat siis apua minulta?” Kysyin kylmästi edessäni seisovalta mieheltä. Tiedän, että oli typerää alkaa ylimieliseksi Saksaa vastaan, mutten voinut sillä hetkellä hillitä itseäni tuon paremmin. Viha kiehui suonissani. Saksa oli jo hyökännyt Tanskan ja Norjan kimppuun ja alistanut nämä valtansa alle. Olinko minä nyt vuorossa?
”En tarvitse välttämättä juuri apua sinulta, mutten halua että asetut tielleni.”
Tuhahdin hänen sanoilleen. Ei minusta ole juuri muuta kuin hidastamaan häntä, vaikka pistäisinkin kaikkeni peliin. Minun oli turha kysyä häneltä vastapalvelusta. Se, että sain jäädä henkiin, oli selvästikin ehto joustavuudelleni.
”Tiesin, että pääsemme yhteisymmärrykseen”, Saksa lopuilta totesi ja meinasi taputtaa minua olalle, mutta jätti sen eleen puoli tiehen. ”Et ole samanlainen hupsu kuin Tanska ja Norja. Sinulla on tilannetajua. Taidat todella olla samaa sarjaa Suomen kanssa. Olet opettanut hänet hyvin.”
”Miten hän liittyy tähän mitenkään?” Kysyin nyt hämmästyneenä. Olettiko Saksa, että Tino taisteli hänen rinnallaan nyt kun sota Venäjän kanssa alkoi?
”No, hän tuntui olevan ongelmissa sotatilansa kanssa, joten tein hänelle tarjouksen, josta hän ei voi kieltäytyä. Hän saa taisteluunsa minun tukeni ja apuni, jos minä vain voin hyödyntää myös hänen yhteyksiään Venäjälle”, Saksa selitti tyytyväisenä, mutta hetken mietiskelyn jälkeen hän tuhahti myös huvittuneena. ”Siinä sinulla ylpeä ja sisukas tapaus. Täytyy myöntää, että olen helpottunut, ettei hän ole minua vastaan.”
Sitten hän lähti, ja minä jäin seisomaan paikoilleni. Ahdistus ilmoitti jälleen olemassa olostaan. Mihin Tino oli taas sotkeentunut?
”Näytät voivan hyvin.”
Se oli ainoa asia, jonka osasin sanoa Tinosta. Hän oli hävinnyt sotansa, huolimatta Saksan avusta. Mutta hän oli saanut säilyttää itsenäisyytensä, ja sitä me olimme juhlistamassa. Oikeastaan me vain makasimme lattialla Tinon luona, emmekä tehneet mitään. Olimme molemmat väsyneitä, Tino tietysti enemmän. Minä näpersin hänen vaaleita hiuksiaan ja hän silitteli hajamielisesti Hana Tamagoa.
”Ivan päästi minut melko vähällä. Vasenkäteni on kyllä kipeä, mutta sekin on jo parantumaan päin”, hän vastasi minulle vaisusti. Jokin ei silti tuntunut olevan kohdallaan. Tinoa vaivasi jokin.
”Hän varmaan haluaa sinulta joitakin korvauksia…” Yritin johdatella häntä kertomaan minulle mitä hänen päässään liikkui. Tino lankesi sanoihini.
”Hän haluaa minun olevan hänelle uskollinen tästä eteenpäin. Minä… Hän…” Tino kääntyi katsomaan minua vaikeasti. ”Minä en saa olla missään tekemissä kenenkään kanssa, jotka elävät minusta länteen päin.”
Hänen hiuksensa valuivat sormieni välistä ja minä henkäisin kuuluvasti sisään. ”Se koskee siis myös minua…”
”Olen pahoillani Su-san…” Hän sanoi ja haparoi kädellään omaani. Hän jatkoi vasta kun löysi sen. ”Minä yritän vielä puhua hänelle. Hän ymmärtää kyllä. Kunhan en ota asiaa esille kenenkään muun kuullen.”
”Älä lupaa liikoja…”
”En, mutta älä sinäkään masennu tästä. Nämä eivät ole hyvästit.”
1950-
”Olet siis edelleen huolissasi lännestä?”
”Kyllä olen. Sota on ohitse, mutta se ei tarkoita, ettei uutta voi syttyä. Siksi sinun on pysyttävä vahvana, Tino. Se on elin tärkeää meille molemmille.”
”Ymmärrän Ivan sir. Minä pysyn puolueettomana.”
”Puolueettomuutesi ei ole oikein vahvalle pohjalle rakennettu, jos ymmärrät mitä tarkoitan.”
”Kyllä sir”, huokaisin vastauksen. Olin vierailulla Ivanin luona. Hän halusi nykyään puhua paljon kanssani. Minä tietysti tottelin, mutta liian usein minua hirvitti mihin nämä keskustelut lopulta johtavat. Se hyvä puoli näissä vierailuissa oli, että tapasin myös Eduardin silloin tällöin. En tietenkään samaan aikaan kun Ivanin, mutta astellessani talon läpi saatoin nähdä hänet seisomassa jollakin kulmalla katselemassa minua ja kun katseemme kohtasivat, me molemmat hymyilimme.
”Mutta Su-, äh siis Ruotsi on myös puolueeton. Minun ymmärrykseni mukaan suurin uhka meille on juuri hänen mailtaan tulevat hyökkäykset.”
En pitänyt tavasta jolla maalailin piruja Su-sanin taustalle. Hän ei ansainnut sitä. Tiesin, ettei hän koskaan tekisi mitään minua vastaan. Luotin häneen sata prosenttisesti. Nyt minun oli enää saatava Ivan luottamaan häneen myös.
”Tiedän… Ruotsi on kyllä yleensä hyvin pidättyväinen liittoutumisien kanssa.” Ajattelin jo, että tässä on tilaisuuteni. Nyt minä pitäisin loistavan palopuheen Su-sanin puolesta, mutta Ivan olikin jo askeleen edellä minua.
”Sinun voisi olla hyvä elvyttää suhteesi Ruotsiin. Se voisi tuoda sinusta enemmän puolueetonta kuvaa maailmalle”, Ivan sanoi ja nousi seisomaan. ”Se jonka uskotaan olevan kaikille puolueeton, on paras naapuri, jonka voi saada.”
”Tässä minä nyt olen, niin kuin lupasin.”
Su-sanin kasvoilla kävi epäilevä ilme. ”Et kai ole taas karannut?”
”En ole. Olen täällä ihan luvan kanssa, ja ihan omilla asioillani.”
”Niinkö? Noh… Tervetuloa takaisin”, hän lopulta tokaisi ja näytti edelleen epäuskoiselta. Minä nauroin. Minulla oli niin hyvä olla jälleen hänen kanssaan. Hana Tamago kallisti päätään sylissäni. Aivan kuin se ei olisi ymmärtänyt, miksei me jo halattu, kun ei kerta oltu nähty niin pitkään aikaan. Se oli todella viisas koira! Laskin hänet maahan ja kiedoin käteni Su-sanin ympärille. ”On mukava olla taas täällä.”
Takaani kuului vislaus. Päästin siinä samassa irti ja käännyin. Näin Tanskan nojaavan Su-sanin puutarhan porttiin ja virnistävän. ”Herttaista”, hän sanoi ja iski silmää minulle. Tunsin kasvojeni punertuvan.
”Hauska nähdä sinua taas Suomi-poika.”
Virnistin hänelle pienesti ja vastasin: ”Niin on sinuakin Tanska.” Se oli vielä totta! En ole ollut Tanskan kanssa kamalasti tekemisissä sitten Kalmarin unionin, mutta olin kuullut hänestä vain pelkkää hyvää sen jälkeen kun muutin pois Su-sanin luota. Olin ollut oikeasti huolissani kun kuulin Saksan valloittaneen hänet ja Norjan.
”Oliko sinulla jotakin asiaa?” Su-san kysyi, ei tylysti, mutta hieman monotonisesti. Olisin antanut markan hänen ajatuksistaan.
”Tulin pyytämään sinut taas istumaan iltaa meidän kanssa”, Tanska vastasi tapansa mukaan reippaasti. Sitten hän loi katseen minuun ja lisäsi: ”Ja tietysti sinutkin Suomi. Nyt jos kerta ’olet tullut takaisin’.”
Vilkaisin Su-sania ja sain huomata hänen vilkaisevan juuri samalla hetkellä minua. ”Haluatko mennä?”
”Kyllä! Öh, tuota siis… Jos se sopii Ivanille. Minun on varmistettava asia.”
”Loistavaa! Ilmoitan sitten Norjalle, että tulette molemmat. Kokoonnumme hänen luonaan tällä kertaa.” Tanska riemuitsi aivan kuin ei olisi kuullutkaan viimeistä huomautustani.
”Tino, mitä sinä olet nyt keksinyt?” Eduard kysyi minulta lievästi huvittuneena. Lopetin puuhani siihen ja käännyin hänen puoleensa. ”Minä aion järjestää suuren kilpailut koko maailmalle.”
”Oletko tosissasi?”
”Olen! Mikä muukaan toimisi parempana kitkan poistajana kuin rehdit kisat hyvässä hengessä?”
”Ei sinun tarvitse tuoda maailman rauhaa, kai sinä sen käsität. Keitä kaikkia olet kutsunut?”
”Kaikki! He tulevat keitä kiinnostaa.”
”Montako on ilmoittautunut jo?”
”70”
”70! Miten sinä saat ikinä kaikki mahtumaan tänne?”
”Juuri siksi teenkin näitä valmisteluja. Kun kaikki on hyvin hoidettu, kaikille jää vain hyvä mieli.”
”Miten sinulla on varaa?”
”Noh, oikeastaan… Sain juuri maksettua viimeisetkin sotakorvaukset Ivanille. Nyt voin käyttää rahani miten haluan. Siksi aion panostaa näihin kisoihin kaikkeni. Usko pois, tästä tulee hauskaa.”
”Voisinpa minäkin osallistus…” Eduard huokaisi niin sydäntä särkevästi, että minä olin vähällä alkaa itkeä. Nämä olivat niitä harvoja kertoja kun Eduard pääsee käymään luonani. Ei ole ihme, että koko tilanne kalvaa häntä. Tällaisina hetkinä tuntui todella epäreilulta, että minä olin selvinnyt kuin koira veräjästä ja hän oli menettänyt kauan haaveilemansa itsenäisyyden.
”Kyllä sinäkin vielä joskus pääset kisaamaan. Ihan omana itsenäsi”, minä yritin lohduttaa häntä. Hän ymmärsi siinä missä minäkin, että siihen voi mennä aikaa. ”Emme saa luopua toivosta.”
”Ice-kun, tässä on Suomi. Hän on Ruotsin vaimoke.”
”Mit..!?” En todellakaan odottanut, että minut esitellään tällä tavalla Islannille. Naamani muuttui varmasti tomaatin punaiseksi, enkä osannut enää sanoa mitään.
”Älä kiusaa heitä Tanska”, Norja tuli tilanteeseen mukaan. Läpäytin pari kertaa poskiani ja loin uudestaan katseeni uuteen tuttavuuteen.
”Hauska tavata, ööh… Ice-kun? Tässä on Hana Tamago.”
Häntä ei näyttänyt häiritsevän epäröintini, eikä lempinimen käyttö. Hieman hämmentyneen oloinen hän tietysti oli, mutta ei vihamielinen. Hana Tamago nuuhki uutta tuttavuuttamme innokkaasti ja sain myöhemmin kuulla, että se oli ystävystynyt Islannin lunnin kanssa.
”Hauska tavata teidätkin.”
Hieman kompuroivan alun jälkeen ilta meni oikein mukavasti. Ivan oli ollut hyvällä tuulella kun olin käynyt kysymässä lupaa liittyä muiden Pohjoismaiden illan viettoihin. Olin saanut luvan heti.
Oli ihana huomata kuinka Norja ja Tanska olivat samalla muuttuneet, mutta pysyneet ennallaan. Sitä on vaikea selittää. He olivat kasvaneet selvästi henkisesti, mutta se oli vain korostanut heidän omia vahvoja piirteitään. Ice-kun oli myös kiehtova persoona. Hän oli itsenäistynyt vasta ja hänelläkin oli värikäs historia. Tunsin selvää sielunveljeyttä häntä kohtaan.
”Nostetaan malja! Pohjoismaille ja viidelle hienolle miehelle!” Tanska kajautti ja me muut nostimme maljan hänen kanssaan. Minä ja Ice-kun emme ehkä kuuluneet Skandinaaviaan, mutta Pohjoismaita olimme siinä missä Norja, Tanska ja Su-san. Minä ainakin olin ylpeä siitä!
”En oikein tiedä mitä tekisin sinun kanssasi. Tuntuu, että heti kun annan sinulle luvan johonkin, unohdat kokonaan sopimuksemme”, Ivan ei ollut näkyvästi vihainen, mutta tiesin, että olin jälleen heikoilla jäillä. Oli nyt minusta itsestäni kiinni pettääkö se altani vai pääsenkö turvallisesti rannalle.
”Sir. Kai te ymmärrätte, ettei minulla ole mitään syytä rikkoa ystävyys sopimustamme. Olen iloinen, että olette antaneet minulle myönnytyksiä toteuttaa itseäni, mutta en aio pettää luottamustanne.”
”Tiedän Tino. Ymmärtääkseni sinulla on kuitenkin erikoisia päähän pinttymiä maailman tilasta ja sanon tämän nyt ystävänäsi. Anna niiden olla. Sinä et voi mitenkään ottaa koko maailmaa hoidettavaksesi.”
”Lupaan, etten tule tekemään mitään typerää.”
”Hyvä… Pysyttele taas vähän aikaa erossa lännestä. Pohjoisten ystäviesi kanssa voit kyllä viettää aikaa, mutta muuten toivon, että pidät näppisi erossa Euroopan asioista.”
Tällaista elämäni oli ollut hyvin pitkään. Sain vapautuksia, mutta hetken päästä Ivan kiristi jälleen siimaa ja veti minut takaisin. Ei minulla ollut mikään pakkomielle maailman rauhaan, mutta en voinut olla ymmärtämättä asemaani idän ja lännen välillä. Olin oppinut paljon diplomatiasta. En todellakaan voinut uskoa maailmaan, jossa ei voitaisi tehdä kompromisseja tai myönnytyksiä. Siksi olin saanut luotua hyvät suhteet sekä itään että länteen. Työtä se oli vaatinut, mutta se oli sen arvoista.
”Taasko sinä aiot majoittaa puolet maailmasta luonasi?” Ice-kun kysyi minulta kun olimme taas istumassa iltaa.
”En nyt ihan puolta maailmaa sentään.”
”Tiedät kyllä mitä tarkoitan.”
Nyökkäsin hänelle. En olisi halunnut tuoda tätä esille nyt kun olimme jälleen yhdessä viettämässä laatuaikaa. Su-san katsahti minuun nopeasti kuin varmistaakseen, että minulla oli vielä hauskaa ja kääntyi sitten takaisin kuuntelemaan Tanskan loputonta tarinaa siitä kuinka hän oli liittynyt Euroopan yhteiseen unioniin. Hana Tamago leikki jonkinlaista hippaleikkiä Ice-kunin lunnin kanssa.
”Sinä et sitten vähään tyydy. En minä sinua ole tässä arvostelemassa, päinvastoin. Tähän maailman aikaan on hyvä, että on joku, joka yrittää tunnollisesti paikata haavoja.”
”Puhut kuin olisin saanut kamalasti aikaan jotakin hienoa”, minä huomautin hänelle ja huokaisin ennen kuin ehdin estää sitä. ”Loppujen lopuksi, toimeni ovat vain pari pisaraa valtameressä. Kaikki tekevät voitavansa.”
”Niinhän me teemme. Valitettavasti monilla se tarkoittaa, ettei puututa asiaan mitenkään.”
”Ivan ei voi hyvin!”
Tämä uutinen kantautui jälleen korviini. Sain siitä pelottavan déjà vu- kokemuksen. Kiiruhdin samalla tavalla sekasorrossa olevan talon halki kohti Ivanin huonetta. En koputtanut oveen, vaan astuin suoraan sisään.
”Ivan sir?”
”Tino?” Sitten hän nauroi. Pienesti ja kivuliaasti, mutta ilmeisesti hän muisti myös, että olemme eläneet tämän hetken joskus ennenkin. ”Mitä sinä haluat?”
”Kuulin, ettette voi hyvin. Tulin katsomaan josko voisin tehdä jotakin.”
”Luulin, että olet jälleen lähdössä.”
”Minä olen jo lähtenyt kerran. Nyt olen jo itsenäinen, enkä usko, että minun tarvitsee korostaa sitä teille.”
”Taidat olla oikeassa. Mutta tässä hetkessä on silti jotakin hyvin nostalgista.”
Hymyilin hänelle ja huomasin jälleen pullon vodkaa Ivanin kulmapöydällä. Kaadoin hänelle siitä lasillisen ja tarjosin sitä hänelle. ”Ystävyys, yhteistyö ja avunanto. Niistähän me sovimme.”
Hän otti lasin minulta ja otti pitkän kulauksen. Sitten hän naurahti jälleen pienesti.
”Eiköhän me voida asettaa sekin sopimus historian arkistoihin. En usko, että minulla tarvitsee olla sopimusta siitä, että olet ystäväni.”
”Ei teillä tarvitsekaan sir. Olette opettaneet minulle todella paljon. En voisi ikinä unohtaa sitä.”
”Asia on siis sillä selvä. Menehän nyt.”
Minä menin. Tapasin matkallani Eduardin, sekä hänen veljensä. Osuin juuri parahiksi paikalle kuulakseni, että he aikovat jälleen itsenäistyä. Sain osallistua heidän riemuunsa aivan kuin olisin ollut yksi veljeksistä. Ivan oli ollut oikeassa. Tässä hetkessä oli jotakin todella nostalgista.
”Su-san… Uskotko sinä todella, että maailmanloppu tulee?”
Hän katsahti minuun varovasti ja sitten taivaalle. Olimme kotimatkalla Keski-Euroopasta. Olimme käyneet yhdessä liittymässä Euroopan unioniin ja meidät oli otettu ystävällisesti vastaan. Samalla matkalla oli tullut puheeksi kuinka tämä vuosi tuhat läheni loppuaan ja moni oli paniikissa, koska uskoi silloin saapuvan jonkin suuri tuho.
”Enpä oikeastaan…”
”Niinkö? Minua hieman huolestuttaa. Entäs jos se tuleekin ja sitten on jotakin tärkeää mikä on jäänyt tekemättä tai sanomatta.”
Su-san loi yllättyneen katseen minuun. Ilmeisesti hän ei ollut ajatellut asiaa tältä kantilta, tai sitten häntä yllätti se, että minä olin tällainen hupsu joka uskoi, että maailmalla oli vain rajattu olemassa olon aika.
”Mitä sinun sitten pitäisi tehdä?”
Tuota kysymystä en ollut osannut odottaa. Olin kyllä ajatellut miksi olisi pelottavaa jos maailma tuhoutuisi, mutta en ollut ajatellut sitä itseni kannalta. Tunsin itseni hieman typeräksi.
”Ei kait mitään. Mutta haluaisin kyllä kertoa minulle tärkeille ihmisille, että rakastan heitä.”
Su-sanin kasvoille syttyi taas sisäänpäin suuntautunut, tulkitsematon ilme. Se oli hieman karmiva, mutta koska olin tuntenut Su-sanin jo niin pitkään, en enää pelännyt häntä vain sen perusteella miltä hänen naamansa näytti.
”Mutta jos sinä et pelkää maailmanloppua, niin en minäkään!” Julistin hänelle ja sain hänen ajatuksensa taas palamaan minuun. Olen varma, että kestän nykyään mitä vain kunhan minulla on Su-san rinnallani ja kaikki muut upeat ystäväni tukenani.
”Hyvä”, Su-san vastasi minulle ja tarttui käteeni. Niin me kävelimme käsi kädessä kotiin suuren taivaan alla, molemmat varmoina siitä, että tekisimme niin myös huomenna ja ylihuomenna, ja sitä seuraavana päivänä ja…
”Waaaaah! Kuka hän on?” Kuulin terävän pikku pojan huudon kun pääsin sisälle Su-sanin taloon. Hana Tamago haukahti pienesti kuin kertoakseen minulle, että paikalla oli joku, jota en ollut koskaan ennen nähnyt.
Pikku poika oli kuin kutistettu versio Englannista. Hän oli oikeastaan melko suloinen, vaikka ensivaikutelmani oli, että hän on äänekäs.
”Hän on vaimoni.”
”Su-san!” Järkytyin. Vieläkö hän muisti jotakin tuollaista? Miksi hän meni esittelemään minut noin ventovieraalle pikkupojalle? Miksi kaikki esittelevät minut aina noin? Horjahdin ja kaatua mätkähdin lattialle. Hana Tamago ehti hypätä juuri sopivasti pois altani. ”Au au au…”
”Ymmärrän!” Poika huusi ja juoksi luokseni. Hän kyykistyi eteeni ja virnisti. ”Sittenhän hänkin kuuluu meidän perheeseemme.”
”Kyllä”, Su-san vastasi ja hymyili pienesti. Minäkin huomasin pian hymyileväni.
”Minä olen Sealand, tuleva maailman hallitsija!”
”Hauska tavata Sealand. Minä olen Suomi, mutta voit kutsua minua Tinoksi.”
”Ooh! No, sitten sinäkin saat kutsua minua Peteriksi.” Hän loi tutkivan katseen minuun ja jatkoi sitten vakavana: ”Koska me olemme nyt perhe, ei sinun tarvitse polvistua edessäni. Kun minä hallitsen maailmaa, olen kiltti ja hyvä hallitsija, ja… Ooh! Koira!”
Sitten Peter olikin jo Hana Tamagon kimpussa. Nämä kaksi tulivat oikeastaan todella hyvin toimeen. Minä hivuttauduin sillä välin Su-sanin luokse. ”Mitä on tekeillä?”
”Hän tarvitsi jonkun joka pitää häntä silmällä. Englannilla ei riitä pinna hänen kanssaan, joten tarjouduin pitämään hänestä huolta.”
”Hän on kyllä aika eloisa.”
”Mutta etkös sinä silloin halunnut lapsen?”
”Täh?” Kaivoin muistiani. Milloin olimme puhuneet lapsista? Siitä oli lähes yhtä kauan kuin siitä kun Su-san oli ensimmäistä kertaa kutsunut minua vaimokseen. Se oli tapahtunut kun olimme etsimässä loma-asuntoa Uudesta maasta. Silloin kun olimme tavanneet pikku Amerikan ensimmäistä kertaa. ”Miten sinä voit muistaa jotakin tuollaista?”
”En koskaan unohda antamiani lupauksia.”
Hymyilin onnellisesti ja käännyin hänen puoleensa. Me olimme nyt sitten perhe. Olimme selvinneet vuosi tuhannen vaihdosta ja vaikutti siltä, ettei tulevastakaan vuosituhannesta tule tylsä.
A/N: Tapahtumat loppuvat johonkin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppuun. Tässä luvussa haluaisin, että huomioitte kuinka historia alkaa pidemmän päälle toistamaan itseään, jos virheistään ei opi. Sen puolen ihana sanoa, että todella moni valtio on oppinut virheistään. Kiitos ajastanne!
