Kaikki ihan hyvin
Author: Minä elikkäs Syra
One-shot
Rating: S
Genre: draama lähinnä
Paritukset: Rose/Scorpius taitaa olla ainut paritus tällä kertaa
Summary: Rose saapuu jouluksi Kotikoloon, mutta hän tuo mukanaan uutisia.
Disclaimer: En omista yhtään ainutta hahmoa tai paikkaa tässä ficissä, kaikki kuuluu J.K.Rowlingille. En saa tästä muuta kuin univelkoja.
Lisäksi idea kuuluu ReginaRiddlelle, joten sekään ei ole miun tuotostani :)
A/N: Huhhuh, piti nyt tietenkin sen verran valvoa että sain tämän valmiiksi ja finiin :D Onneksi on loma. Ja huomenna on muutenkin pyhäpäivä. Tämä siis on haasteficci, ja haasteen heittäjähän on ReginaRiddle, suuret kiitokset hänelle ideasta! Olen melko tyytyväinen tähän(toistaiseksi), mutta kirjoitusvirheitä ja muita kyllä saattaa hyvinkin löytyä. On nääs sen verran myöhä, etten välttämättä oikein osaa huomata noita kirjoitusvirheitä, ne vähän tuppaa hyppimään silmien ohi. Mutta jos huomaatte jotain niin ilmoittakaa toki :) Kommentointi on muutenkin suotavaa ja olisin hyvin kiitollinen jos niin tekisitte. Ja rakentavaa palautettakin otan mielelläni vastaan :)
Tässähän tämä nyt sitten! Enjoy...
Kaikki ihan hyvin
Isokokoiset lumihiutaleet leijailivat hiljakseen alas taivaalta, laskeutuen kevyesti monikerroksisen talon pihan valkeille kinoksille. Oli jo hämärää, mutta lumen hohde toi pientä valoa talviseen iltaan.
Jouluiltaan.
Kuului poksahdus ja portin pieleen ilmestyi nuori nainen tummansinisessä talvitakissa, kantaen mukanaan suurta matkalaukkua. Hän laski matkalaukun maahan ja oikaisi silmille pudonnutta pipoaan. Tyttö oli kahdeksantoistavuotias. Hänellä oli paksut, ruskeat hiukset ja vihreät silmät, joiden aluset olivat tummat huonosti nukutuiden öiden jäljiltä. Hänen kavoillaan oli epäröivä ilme.
Rose ei päässyt porttia pidemmälle. Ei päässyt, vaikka olisi halunnut. Hän tunsi jalkojeensa jäätyneen ja muurautuneen kiinni maahan. Hän tuijotti Kotikoloa, taloa jossa oli asunut vanhempiensa ja isoäitinsä Mollyn kanssa isoisä Arthurin kuoltua kymmenen vuotta sitten. Talo oli muuttunut paljon Arthurin kuoleman jälkeen; se oli Ronin, Georgen, Billin, Charlien, Percyn ja Harryn yhteisvoimin uudistettu lähes kokonaan. Ja vaikka talossa vieläkin oli omalla tavallaan vanhahtava henki, se ei ainakaan enää näyttänyt siltä kuin voisi luhistua kasaan minä hetkenä hyvänsä.
Rosen katse harhaili keittiön ikkunaan, josta kajasti valoa hämärään iltaan. Hän tiesi, että tänä jouluna
kaikki olisivat paikalla – ja näillä kaikilla hän tarkoitti paitsi Weaslytä, myös kaikkia Pottereita. Rose puraisi huultaan harmistuneena. Ehkä tämä ei sittenkään ollut niin hyvä idea kuin hän oli kuvitellut. Toisaalta hän kuitenkin tiesi, ettei olisi voinut millään välttää yhteistä jouluillallista. Se oli liian tärkeä tapahtuma hänen vanhemmilleen.
Joku avasi talon ulko-oven päästäen puheensorinan ja musiikin karkaamaan kylmään ulkoilmaan.
”Hugo! Mihin sinä nyt menet?” kuului naisen huuto sisältä.
”Rauhoitu, äiti, käyn vain haukkaamassa raitista ilmaa”, teini-ikäinen poika sanoi.
Nainen huusi vielä jotain kylmästä ilmasta, mutta poika paiskasi oven kiinni ja sisältä kuuluvuat äänet vaimenivat.
Rose ei voinut olla hymyilemättä. Hugo oli kasvanut. Ja hän oli niin
teini!
Vasta nyt poika vaikutti huomaavan jonkun seisovan portin pielessä.
”Rose?” hän kysyi epävarmana, ja lähti sitten juoksemaan kohti porttia. ”Tyhmä, mitä sinä siellä seisot?”
Kun poika pääsi portille, he halasivat toisiaan.
Rose naurahti. ”Tulin juuri, enkä oikein tiennyt haluanko... Tai ei mitään, unohda koko juttu. Autatko vähän tämän matkalaukun kanssa?”
Hugo tarttui laukun toiseen päähän ja Rose toiseen, ja niin he lähtivät kantamaan sitä pihan poikki kohti taloa.
”Mitä sinulla täällä oikein on?” Hugo ähkäisi ihmeissään. ”Tiiliskiviä? Et kai sinä koko vuodeksi ole meille jäämässä?”
”Ei ole ja en ole. Minä menen Irlantiin joulun jälkeen, muisatko? Minun taikuuden historian opintoni alkavat”, Rose vastasi hymyillen.
”Ai niin, taikuuden historiaa”, Hugo sanoi innottomalla äänellä.
”Hei! Se on paljon mielenkiintoisempaa kuin luulet!”, Rose sanoi tavoitellen loukkaantunutta äänensävyä. ”Ja kun olen valmistunut, pääsen matkustelemaan ympäri maailmaa. Tämä ei ole pelkkää nenä-kiinni-vanhoissa-ja-homeisissa-kirjoissa –työtä”, hän kertoi ylpeänä.
Hugo tyytyi vain pyöräyttämään silmiään.
Sisällä Rose huomasi, että paikalla todella olivat
kaikki. Ja vielä enemmän kuin hän oli itse kuvitellut. Kaikki sedät, tädit ja serkut olivat paikalla perheineen.
”Katsokaa, kenet löysin portin pielestä!” Hugo huudahti melun yli ja melkein kaikki kääntyivät katsomaan heitä.
”Rose!” kuului naisen huudahdus, ja pian Rose tajusi halaavansa keski-ikäistä naista, joka oli häntä hiukan lyhyempi.
”Äiti”, hän henkäisi ja halasi naista tiukasti.
”Ihanaa, että olet taas kotona!” hänen äitinsä sanoi ja kääntyi. ”Ron! Kulta, Rose on täällä!”
Pian Rosen isäkin ilmestyi esiin keittiön suunnasta. Rose huomasi huvittuneena tämän hiuksien näyttävän hiukan harmaammilta kuin viime kerralla.
”Rose!” Ron huudahti suu täynnä jotakin, minkä hän oli ilmeisesti varastanut keittiöstä. Hermione vaikutti panevan merkille saman seikan ja mulkaisi miestään vihaisesti.
”Mitä minun ylpeyden aiheelleni kuuluu?” Ron kysyi hilpeästi kun he halasivat. Rose tunsi muljahduksen vatsansa pohjassa; pian hän ei enää olisi isänsä ’ylepyden aihe’.
”Ihan hyvää”, hän vastasi kuitenkin hymyillen. ”Ihan hyvää.”
*
Kun kaikki vieraat oli saatu istutettua kahteen suureen pöytään ja ruoka oli esillä, Rosekin tunsi olonsa hiukan rennommaksi. Ruokasali täyttyi puheensorinalla ja naurulla sekä astioiden kilinällä. Kaikilla vaikutti olevan hauskaa, eikä Rosekaan voinut olla hymyilemättä kun James lennätti kattiloita ja lautasia pöydän yläpuolella, kuin olisi vasta saanut ensimmäisen taikasauvan käteensä.
”Etkö sinä voisi jo kasvaa aikuiseksi?” Harry karjahti pojalleen, kun tämä melkein osui haarukalla siskoaan päähän.
James vain kohautti olkiaan ja jatkoi pelleilyään, pyydettyään tietysti ensin anteeksi Lilyltä.
Vatsa nyt Rose tajusi, miten hän oli kaivannut sukuaan – kaikkia paikallaolijoita, toisin sanottuna. Viimeiset viikot olivat olleet tuskallisia. Hän ei ollut pystynyt nukkumaan juuri ollenkaan, mielessään ainoastaan yksi asia: miten hänen vanhempansa reagoisivat, kun hän kertoisi heille totuuden. Ja vaikka hän nyt tiesi, että sekin olisi vielä edessä, Hugon hymy, Albuksen ja Jamesin nahistelut sekä ihana ruoka saivat hänet unohtamaan murehtimisen.
”Kerrohan, Rose, onko sinusta ollut mukava asua Lontoossa?” Ginny kysyi havahduttaen Rosen ajatuksistaan.
”Ömh – ihan kivaa”, hän sanoi hymyillen.
”Yksinkö sinä siellä asut?”
”En, vaan minä asun – ei kun siis joo, asun yksin”, Rose vastasi punehtuen kasvoiltaan.
Miksi hän ei osannut valehdella? Pelästyen omia sanojaan hän vilkaisi vanhempiaan, jotka istuivat häntä vastapäätä.
Valitettavasti hänen vanhempansakin olivat kuunnelleet keskustelua, ja heillä, toisin kuin Ginny-tädillä, oli aikaisempaa kokemusta tyttärensä huonosta valehtelutaidosta. Ron ja Hermione vilkaisivat toisiaan kulmat kurtussa, ja yhtäkkiä Rose tunsi suurta halua potkaista itseään hyvin kivuliaasti.
”Rose? Etkö sinä kertonut kirjeissäsi että asut yksin?” hänen äitinsä kysyi hitaasti. Hänen kasvoiltaan saattoi nähdä, että hän oli hiukan huolestunut.
”Minä – sanoin”, tyttö tunnusti ja tuijotti syyllisenä lautastaan. Pitikö tämän asian tulla esille juuri nyt? Juuri kun hän oli tuntenut olonsa niin mukavaksi? Hän oli suunnitellut kertovansa vanhemmilleen niin etteivät muut kuulisi, mutta nyt hän valmistautui pahimpaan, vaikka ei olisi halunnutkaan.
Ron ei vaikuttanut ymmärtävän mistä oli kysymys. ”Etkö sinä sitten asukaan?” hän kysyi hämmentyneenä.
Rose pudisti päätään huultaan purren. Hän tunsi solmun vatsassaan kiristyvän ja pulssinsa kiihtyvän.
Rauhoitu, hitto vieköön, hän sanoi itselleen mielessään.
”Miksi sinä sitten valehtelit meille? Kenen kanssa sinä asut?”
Hermione ja Ron tuijottivat häntä vastausta odottaen.
Rose avasi suunsa, muttei pystynyt vastaamaan. Hän ei tuntenut oloaan enää ollenkaan rennoksi tai mukavaksi, ja kaikki hauskuus oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Huone oli kuitenkin edelleen täynnä puheensorinaa; vain Ginny ja Harry kuuntelivat heidän keskusteluaan. Rosesta tuntui siltä kuin huone olisi pyörinyt hänen ympärillään. Hän tarttui tuolinsa reunoihin toivoen että pyöriminen loppuisi.
”Rose? Onko kaikki hyvin?”
”Minä...” Rose mutisi käheällä äänellä. Nyt se tulisi. Hän ei voisi enää pitkittää tätä asiaa. Niinpä hän avasi suunsa ja sanoi: ”Minä asun Scorpiuksen kanssa. Äiti, isä... Minä olen raskaana. Scorpiukselle.”
Kuului kalahdus, kun Hugo hänen vasemmalla puolellaan pudotti haarukkansa.
Pyöriminen lakkasi, mutta Rose ei päästänyt irti tuolinsa reunoista. Hän tuijotti yhä lautastaan, uskaltamatta kohottaa katsettaan. Ihmiset hänen ympärillään olivat vaienneet – kaikki eivät ehkä olleet kuunnelleet heidän keskusteluaan, mutta yllättävän moni oli kuitenkin kuullut Rosen viimeiset sanat –
Minä olen raskaana. Scorpiukselle. Rose olisi halunnut oksentaa. Hän tiesi että kaikki vaienneet tuijottivat häntä, ja hän tunsi häpeän tulvivan sisällään.
”Isä, katso mitä- ” James aloitti, mutta Harry keskeytti hänet.
”James, ei nyt”, Harry sanoi hiljaisella ja vakavalla äänellä.
”Mitä nyt?” James ihmetteli ”Auts – Albus, mitä sinä potkit?” hän ärähti pikkuveljelleen, joka vain pyöräytti silmiään ja osoitti Rosea.
Ikuisuudelta tuntunneen hiljaisuuden jälkeen kuului ääni joka syntyy kun tuolin jalat raapivat lattiaa vasten. Rosen ei tarvinnut nostaa katsettaan tietääkseen, että hänen isänsä oli juuri noussut pöydästä. Hän kyllä olisi halunnut katsoa, ehkä jopa anoa isäänsä jäämään, mutta hän ei pystynyt. Hän tunsi itsensä pieneksi ja voimattomaksi.
”Ron...” Hermione sanoi miehelleen, mutta tämä vain murahti jotain epäselvää ja lähti astelemaan kohti portaikkoa nopein askelin.
Rose nosti katseensa ja näki äitinsä järkyttyneet kasvot.
”Äiti... äiti, anteeksi...” Rose kuiskasi kykenemättä sanomaan muuta. Hänen äitinsä vain pudisti päätään ja painoi kasvonsa käsiinsä. ”Äiti, ethän sinä ole vihainen minulle?”
Hermione kohotti katseensa käsistään ja pudisti jälleen päätään. ”Rose, en minä ole vihainen. Puhutaan tästä myöhemmin, mutta minusta sinun pitäisi nyt mennä isäsi perään”, hän sanoi väsyneellä äänellä ja huokaisi syvään.
”Tietenkin”, Rose mutisi ja nousi pöydästä, tuntien yhä suurta halua oksentaa. Hän suuntasi kohti portaikkoa toivoen, että puheensorina yltyisi jälleen ruokasalissa. Se ei kuitenkaan yltynyt, päinvastoin. Portaikkoon asti kuului kuiskintaa, kun ihmiset kyselivät toisiltaan, mistä mahtoi olla kyse.
Rose oli aavistanut mihin hänen isänsä oli mennyt, joten hän löysi tämän helposti. Mies oli Rosen entisessä huoneessa, istui sängyllä kasvot kämmenten peitossa ja raskaasti hengittäen.
”Isä...?” Rose kysyi heikolla äänellä. Ron ei vastannut. Hän vain istui paikoillaan ja nosti katseensa kohti vastapäistä seinää. Rose katseli isäänsä, joka nyt näytti entistä vanhemmalta: hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hiukset huonossa valaistuksessa entistä harmaamman näköiset. Myös harmahtava parransänki sai hänet näyttämään vanhemmalta ja väsyneemmältä.
Rose istuutui varovaisesti isänsä viereen sängyn reunalle ja kosketti tämän olkapäätä. ”Isä, minä olen pahoillani...”
Ron ponkaisi pystyyn ja astui ikkunan luo kasvot vihaa täynnä. ”Rose, oletko sinä menettänyt kaiken järkesi?”
Aluksi Rose ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei melkein koskaan ollut nähnyt isäänsä niin vihaisena, eikä varsinkaan vihaisena ’ylpeyden aiheelleen’. Toisaalta hän olisi halunnut lohduttaa isäänsä, toisaalta hän tunsi olevansa hiukan loukkaantunut tämän vihaisesta käyttäytymisestä. Tällaisessa tilanteessa isän kuuluisi tukea, ei suuttua.
Hän nousi seisomaan kohdaten uhmakkaana isänsä katseen. ”En ole. Minä tiedän mitä minä teen.”
Tiedät vai?” Hänen isänsä naurahti katkerasti. ”Sinä lähdet Irlantiin opiskelemaan joulun jälkeen! Missä vaiheessa ajattelit kasvattaa sen pahuksen lapsen?”
”Scorpius auttaa minua. Hän on minun tukenani”, Rose vastasi, vaikka tiesikin että Scorpius oli aihe, jota olisi ollut parempi vältellä. Hän kuitenkin tunsi vihan kuplivan sisällään tajuttuaan, ettei hänen oma isänsä luottanut häneen.
”Scorpius!” Ron huusi naama punottaen. ”Sen kusipään penikkako? Niin varmaan! Eikö teidän juttunne pitänyt olla ohi jo vuosi sitten?”
Rose muisti äkkiä, miten he olivat riidelleet isän kanssa Scorpiuksesta vuosi sitten, kun hän oli alkanut seurustella pojan kanssa. Heidän suhteensa oli päättynyt loppukeväästä, mutta ei lopullisesti.
”Älä puhu Scorpiuksesta tuhon sävyyn!” Rose huusi takaisin. ”Sinä et tiedä hänestä mitään!”
”Minä tiedän kuka hänen isänsä oli, ja hän on takuuvarmasti samaa sakkia!”
”Isä, älä viitsi olla noin naiivi”, Rose puuskahti.
”Minä olen naiivi niin kauan kuin sinä asut sen lieron kanssa ja synnytät hänelle lapsia!” Ron äyskähti.
”Mitä jos minä haluan asua hänen kanssaan? Mitä jos minä rakastan häntä, ja
haluan synnyttää hänelle lapsia?” Rose huusi raivoissaan.
”Siinä tapauksessa – siinä tapauksessa olet kotiarestissa loppuikäsi!” Ron ärähti naama yhä punottaen ja risti käsivartensa rinnalleen tuijottaen tytärtään niin vihaisesti kuin raivostunut isä vain voi tytärtään tuijottaa.
Rose kohotti toista kulmaansa. ”Isä, sinä et voi antaa minulle kotiarestia.”
”Voinpas, jos haluan!” Ron väitti vastaan ja kääntyi katsomaan ulos ikkunasta. ”Ja takavarikoin sauavasi – ja luutasi – ja ne typerät kirjasi...” Hänen äänensä vaimeni pelkäksi mutinaksi.
Rose astui isänsä viereen ja huomasi tämän silmien punottavan. Hän nousi varpailleen ja halasi tätä.
”Anteeksi, isä”, hän mutisi ja tunsi kyynelten kohoavan silmiinsä. ”Anteeksi että järkytin sinua... Mutta minä ihan oikeasti tiedän mitä teen. Minä rakastan Scorpiusta.” Hän irrottautui isästään ja katsoi tätä silmiin.
”Ei sellaista lieroa voi rakastaa”, Ron mutisi siirtämättä katsettaan ikkunasta. Hänen äänestään oli kuitenkin kaikonnut jo kaikki viha ja katkeruus, ja hän sanoi asian vain ikäänkuin toteamuksena.
”Isä!”
Ron huokaisi. ”Hyvä on”, hän sanoi ja vilkaisi tytärtään. ”Jos sinä kerran rakastat häntä... En kai minä sille mitään voi. Tee kuten haluat.”
Hän kääntyi ja lähti astelemaan kohti ovea.
”Ei! Isä, minä en halua tuollaista vastausta!” Rose huusi tämän perään itsepintaisesti. ”Minä – minä haluan sinun hyväksyntäsi.”
Ron kääntyi ovensuussa. ”Miksi muka?”
”Koska sinusta tulee isoisä. Ja koska sinä olet minun isäni ja minä rakastan sinua. En halua että sinä olet tätä vastaan.”
Asia näytti iskevän hänen isänsä tajuntaan vasta nyt. Hän otti tukea ovinkarmista näyttäen enemmän kuin hämmentyneeltä ja katsoen tytärtään epäuskoisena.
”Isoisä?” hän kysyi ihmeissään.
Rose pyöräytti silmiään. ”Tietenkin sinusta tulee isoisä. Tai ukki tai vaari, miten vain haluat itseäsi kutsuttavan”, hän sanoi eikä voinut olla hymyilemättä isänsä hämmentyneelle ilmeelle.
”Isoisä...” Ron mutisi yhä ihmeissään. Hän kohotti katseensa tyttäreensä ja avasi suunsa, mutta ei vaikuttanut löytävän sanoja. He tuijottivat hetken toisiaan, kunnes Ron viimein sai äänensä takaisin.
”Okei... Minä... Minä hyväksyn.”
Rosen kasvot sulivat hymyyn ja hän riensi jälleen halaamaan isäänsä. ”Kiitoskiitoskiitoskiitos...” hän hoki huojentuneena, kyyneleet jälleen silmissään.
”Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että minä pitäisin siitä lierosta”, hänen isänsä huomautti, kuin peläten vaikuttavansa liian suopealta asian suhteen.
Rose vain naurahti kyyneltensä lomasta ja kuvitteli seuraavan tapaamisensa Scorpiuksen kanssa, kun hän voisi viimein niiden tuskallisten viikkojen jälkeen sanoa:
Scorpius, kaikki on hyvin.**********************
Kommentteja ottaisin siis mielelläni vastaan :)
