Tattinen`:Ihanaa että tykkästi!
Edward jätti Bellan koska halusi tytön turvallisuutta vaikka joutuu itse kärsimään
Kiitos kommentista!
Virheellinen:Jatkoa tulee!
Kiitti ku kommasit
A/N:ihan näin aluksi... ANTEEKSI!
saatte tietää enemmän ku luette.
9. Bella kaksikymmentäviisi”Oli minulla muutakin asiaa.” Sanoin, ennen kuin ehdin hillitä kieleni. Bella katsoi minuun hämmentyneenä, odottavaisena. ”Bella, tiedän että ajoitus on huono. Ja tiedän, että tulen vain satuttamaan sinua kun aion sanoa seuraavat sanat.” Hän näytti säikähtäneeltä. ”Mutta ajattelin, että nyt tai ei koskaan.” Annoin puheen tulla yhtenä ryöppynä ja pysähdyin siihen paikkaan, katsoen Bellan silmien syvään ruskeaan. Hermostuneisuus kihelmöi sisälläni ja halusin ajatella että tekisin oikein. Vaikka tiesin, että en tehnyt. ”Minä rakastan sinua.”
Hän katsoi minuun hetken tosissaan, en tiedä mitä hän näki silmissäni, mutta hymyili sitten.
”Mehän sovimme että pysymme aina ystävinä, eikö niin? Tottakai ystävät rakastavat toisiaan.” Bella sanoi lämmin katse silmissään. Joko hän ei halunnut ymmärtää tilannetta ja käänsi sen vain vitsiksi, tai sitten hän ei oikeasti huomannut että minä olin tosissani. Ja minä olin.
Huokaisin turhautuneena ja katsoin maahan. ”Bella, minä… minä rakastan sinua enemmän kun ystävän kuuluisi.”
Käänsin katseeni häneen viimeisen sanan kohdalla ja näin hidastettuna miten sanat upposivat häneen. Hän katsoi minuun hetken, siirsi sitten pettyneet kasvonsa maahan.
”Edward.” Hän onnistui sanomaan.
”Mitä?” Kysyin huolestuneena. En halunnut että hän olisi surullinen, ei varsinkaan tänään. Hän avasi suunsa, mutta ei saanut sanoja tulemaan.
”Olen pahoillani, Bella. Oli todella typerää ilmoittaa tämä näin, anna anteeksi ja unohda koko juttu. Sinun pitää olla tänään onnellinen, en kestä nähdä sinua surullisena varsinkaan…” nielaisin, ”…Hääpäivänäsi.”
”En minä sitä Edward, olen oikein onnellinen. Minä vain… Minä olen… Me saamme Jacobin kanssa lapsen. Olen raskaana, Edward.”Puhelimeni soi. Ääni ärsytti minua, sillä se oli keskeyttänyt pohdintani. Minua ei kiinnostanut yhtään kuka soitti tai mitä asiaa hänellä olisi. Annoin siis puhelimen soida ja makasin itse liikkumatta sohvallani tuijottaen katon samoja uurteita kuin aikaisemminkin.
”Heippa Eddie!” Joku huusi ovelta ärsyttävän pirteästi ja iloisesti, tavalla, joka ei sopinut ollenkaan minun huoneeni ilmapiiriin.
Minun ei olisi tarvinnut edes kääntää päätäni, jotta tietäisin kuka siellä oli. Emmett tietenkin. Pystyin kuulemaan hänen äänestään, että hän virnisti ilkeästi, puhelimen soidessa taustalla. Menköön takaisin omaan iloiseen kuplaansa, minua ei huvittaisi nyt pelleillä hänen kanssaan.
”Miksi et vastaa puhelimeen?” Emmett kysyi. En vastannut vieläkään, en edes kääntänyt päätäni, katsoin vaan katon tuttuja viivoja, niitä samoja, joita olin seurannut jo monta kymmentä vuotta.
”No minäpä sitten vastaan.” Emmett virnisti ja nappasi puhelimeni pöydältä. Ei. Minun. Puhelimeen. Sehän olisi henkilökohtainen asiani, vastaisinko vai en. Ponkaisin sohvalta pystyyn nopeammin kuin kuuluisi ja juoksin hänen peräänsä.
”Anna puhelin tänne, Emmett!”
”Tulihan sinuun vauhtia. Ota kiinni jos saat!” Hän huudahti ja juoksi portaat alas, minä kannoillaan. Sain hänet kiinni ennen puoliväliä ja yrittäen saada hänet pysähtymään. Emmett oli juuri siihen varautunut ja ennen kuin kerkesin kunnolla tarttua hänen olkapäähänsä, hän teki voltin takaperin olohuoneen lattialle.
”Anna puhelin tänne.” Toistin, tällä kertaa ääntäni säesti kumea murina.
”Ei sinua äsken kiinnostanut. Sitä paitsi, mitä sinun huumorintajullesi on käynyt?” Emmett kysyi. Tietäisitpä vain veli. Et ollut siellä silloin, et ole koskaan menettänyt elämäsi rakkautta.
Ärähdin. Emmett ei kavahtanut, vaan katsoi puhelinta.
”Kappas Bella soittaa!” Emmett ei antanut minulle aikaa reagoida, hän aukaisi puhelimen ja vastasi, ”Heippa Bella! Mitä kuuluu? Ei olla juteltu aikoihin!”
”No hei Emmett.” Tuli hetkeksi hiljaista toisessa päässä luuria,
”Mitäs minulle, ihan hyvää kai. Missä Edward on kun hän ei vastannut itse?””Ei häntä huvittanut.” Emmett totesi ja minä ärähdin. Koetin siepata puhelimen, hän oli nopeampi.
”Ai.” Pettymys kuului musertavana Bellan äänessä. Minä kurottauduin tällä kertaa nopeammin ja sain kuin sainkin napattua puhelimen Emmettiltä pois. Käsikähmästämme ei kuulunut ääntäkään, ainakaan ihmiskorville, kaiken lisäksi vielä puhelimen läpi.
”Hei Bella.” Sanoin puhelimeen, Bella kyllä tunnistaisi ääneni ja kuulin kuin kuulinkin henkäyksen toisessa päässä puhelinta. Käänsin selkäni Emmettille ”Anteeksi, Emmett varasti puhelimen minulta, eikä antanut vastata.”
”Ei se mitään. Oli mukava välillä jutella Emmettillekkin.” Tuli pieni tauko, ”En tajunnutkaan että minulla oli ikävä häntä.”
”Mitä asiaa sinulla oli?” Kysyin ystävällisesti, haluamatta jutella ikävästä sen enempää.
”Voisitko tulla käymään nopeasti? Minulla olisi asiaa, tai oikeastaan pyyntö.”
”Selvä, minä tulen.” Sanoin ja suljin puhelimen. Tiesin kyllä missä Bella asui, vaikka hänellä olikin nyt uusi koti. Vilkaisin Emmettiin kun astuin ovesta ulos ja koetin hymyillä hieman, osoittaakseni, että en ollut oikeasti hänelle vihainen. Todellakin, mitä oli tapahtunut minun huumorintajulleni? En koskaan ollut yhtä vitsikäs kuin Emmett, mutta silti osasin mukautua hänen vitseihinsä ja nauraa hänen piloilleen. Ehkä olin mennyt hieman liian pitkälle, ei Emmett pahaa tarkoittanut.
Pysäytin auton pienen valkoisen omakotitalon eteen ja odotin hetken autossa, kunnes oli aivan hiljaista. Vedin syvään henkeä, koettaen varautua kaikkeen mitä tämä ilta toisi tullessaan. Hyvästelyjä, pettymyksiä, surua, ikävää ja vihaa. Hyvin pieni osa minusta toivoi, että kaikki olisikin tänään valoisammin. Bella haluaisikin minut takaisin.
Koputin oveen muutaman kerran ja pian sen tuli avaamaan Bella, minun Bellani, hieman erinäköisenä vain. Hänen vatsansa oli pingottunut kantamansa lapsen painosta ja ihmettelin miten paljon minuun sattuikaan nähdä hänet siinä, onnellisena kohta-äitinä, kantamassa toisen lasta.
Kuulin selvästi kahdet sydämenlyönnit, toiset paljon vahvemmat kuin toiset.
”Edward!” Hän henkäisi ja hymyili. Miten paljon hän aina ilahtui kun näki minut? Liian paljon. Ruskeat kiharat hiukset olivat sidottuna löysälle nutturalle takaraivoon, päällä hänellä oli pitkähihainen, vaalean sininen paita ja jalassa farkut. Erittäin Bellamaista.
”Hei Bella.” Sanoin rennosti, lukitsin pieneen tiukkaan laatikkoon kaiken kivun ja surun, enkä antanut sen näkyä.
”Tule ihmeessä sisälle. Tahtoisitko kahvia?” Hän nauroi. Minulta meni kylmät väreet, jos se on mahdollista vampyyrille.
”Oletpa huvittava.” Sanoin ja yhdyin nauruun, äänemme sopivat toisiinsa hyvin, keskityin kuuntelemaan niiden punomaa samaa polkua kun nauroimme. Tajusin myös, että hetkeä aikaisemmin olin ollut riidan haastaja kotona. Nyt minä nauroin ja mietin hetken, nauroinko vain muodon vuoksi, vai ihan oikeasti.
Bella käveli keittiöön ja kaatoi itselleen teetä. ”Entä punaviiniä? Sehän näyttää aika samalta kuin veri, ei vain niin sakeaa.”
Nauroin taas, ”Ei kiitos. Vaikka se näyttääkin samalta, siltä se ei todellakaan maistu.”
”Olet siis maistanut?”
”Ikävä kyllä.”
Bella nauroi ääneni happamalle sävylle ja käveli kuuman teekupin kanssa olohuoneeseen. Ilman kompasteluja tai teen läikyttämistä, minun ihmeekseni. Varsinkin kun hän ei nähnyt mitään tuon vatsan eteen. Tunsin pienen kirpaisun sisälläni.
”Ihanaa että tulit käymään.” Hän sanoi vilpillisesti ja istui alas sohvalle. Minä istuin hänen viereensä.
”Sinähän pyysit.” Huomautin, kumminkaan sanomatta sitä töykeään sävyyn. Tarkoitukseni oli vain vihjata, että hän pääsisi asiaan.
”Ainiin.” Hän sanoi, laski kätensä vatsalleen ja taputti sitä hellästi, ”Ajattelin kysyä, että haluaisitko meidän lapsen kummisedäksi?”
Oli hetken hiljaista. ”Kävisikö se muka Jacobille?” Kysyin epäuskoisena.
”Paremmin kuin hyvin.”
”Mutta miksi juuri minä? Eihän kukaan saa tietää mikä minä olen. Olisin takuulla huonoin kummisetä koskaan. Joutuisin katoamaan jossain vaiheessa lapsen elämästä täysin.”
”Etkä olisi. Ihan varmasti olisit paras ikinä. En tiedä ketään hellempää ja parempaa ihmistä kuin sinä.” Bella sanoi tosissaan pientä ärtymystä äänessään. Minä voihkaisin.
”En edes ole ihminen.”
”Älä takerru siihen. Ihan oikeasti, Edward, minä ja Jacob tietenkin halutaan sinut tämän lapsen kummisedäkseni. Ole kiltti Edward.” En kestänyt kuunnella hänen aneluaan.
”No hyvä on.” Tulen kyllä vielä katumaan. ”Minä rupean lapsen kummisedäksi.”
A/N:sorisorisori. Tiiän et varmaan kaikki teistä jotka lukee haluu Bellan ja Edwardin yhteen mutta
Ja nyt tarviin teidän apua. Tyttö vai poika? Pojalle mulla olis jo nimi valmiina mutta musta tuntuu että Edward osaa "käsitellä" tyttöjä paremmin
Joten miten on? Ja btw, kommenttia kommenttia! Risua ja ruusua. Ite en kamalasti pitäny tästä luvusta ja teksti oli jotenki tönkköä...?
