6. Bella seitsämäntoista (osa kaksi)Hiljainen, mutta napakka koputus kuului ovelta. Ei hänen olisi tarvinnut koputtaa, kyllä minä kuulin kuka olisi tulossa, Alice. Ehkä hän halusi olla vain kohtelias, hän oli nähnyt että olin hieman poissa tolaltani tänään, vaikka olin yrittänyt olla näyttämättä. Ehkä Jasper oli kertonut hänelle.
”Edward, haluaisitko tulla kanssamme pelaamaan?” Siskoni kysyi hiljaa ja raotti oveani hieman niin, että näkisi sisälle. Käänsin katseeni pois ovelta ja katsoin isoista ikkunoista sateiseen metsään. Ulkona jyrähteli mahtavasti ja näin välähdyksen rankan sateen välistä. Ukkosta olin toivonutkin, eikö niin? Pelaamaan minä olin eilen halunnutkin, mutta se oli eilen. Ennen kuin olin koko tyttöä nähnyt. Olin unohtanut hänet pitkästä aikaa moneen vuoteen ja ei aikaakaan kun hän oli taas ilmestynyt elämääni. Hassua, miten joku niin tuntematon ja
hauras voi vaikuttaa niin paljon
kaikkeen. Olin hädin tuskin puhunut koko ihmiselle.
Entä jos hän ei olekaan ihminen? Hän on asunut jo kolme kertaa seitsemäntoista vuoden sisällä samalla paikkakunnalla kuin minäkin, se oli aika epätodennäköistä. Kaikenlisäksi Amerikka on sen verran suuri, että kyllä tilaa luulisi riittävän. Ihan kuin hän seuraisi meitä. Ehkä ajatukseni menee hieman liian pitkälle, mutta aikamoista sattumaa. Entä jos muuttaisimme taas ja hän seuraisi perässä?
”Ei kiitos.” Mumisin ja suljin silmäni. Olin päättänyt, etten saisi kertoa Bellasta kenellekään, mikä tulisi olemaan hankalaa perheelle, jolla ei ole salaisuuksia. Yksi on ajatusten lukija, toinen näkee tulevaisuuteen, kolmas säätelee tunteita ja kaikki seitsemän on asunut lähes sata vuotta saman katon alla. Luulisi kaikkien jo tajuavan. Ainut etu asiassa oli, että minä olin se ajatusten lukija, joten ilmeisin paljastuminen olisi suljettu pois. Haitta taas, että Alice näki tulevaisuuteen ja hän saattaisi nähdä näyn ihan milloin vain ja minä en voisi estää sitä.
Bella oli ollut suuressa vaarassa eilen, niin kuin meidän salaisuutemmekin. En tiedä, oliko salaisuutemme jo paljastunut, mutta kukaan järkevä ihminen ei ajattelisi meidän kaltaisten olentojen olevan olemassa. Mutta niin kuin jo aikaisemmin totesin, jos tämä Bella ei olekaan normaali.
Mutta meille ei tule tasaisia joukkueita. Alice narisi ajatuksissaan ja hänen suupielensä kääntyivät alaspäin mielipahasta. Kaikin puolin säälittävän näköistä, kuin pieni koiranpentu. Olin ilmeeseen jo tottunut, joten kieltäytyminen ei olisi hankalaa.
”Eikö Esme voisi tällä kertaa tulla peliin mukaan?” Kysyin ja vilkaisin ovelle. Alice pujahti sisälle ja istui sohvani jalkopäähän, tönäisi jalkani pois jotta mahtuisi itse paremmin istumaan. Hän nosti polvet leukaan ja käänsi suuret, harvinaisen vakavat silmät minuun.
”Et ole ennen kieltäytynyt pelistä, Ed.” Alice totesi vakavana, tiesin että hän näki, etten ollut oma itseni.
”Älä sano minua Ediksi.” Murahdin ja käänsin katseeni sateeseen.
”Se ei ollut olennaista.”
”Tiedän.”
Tuli hetkeksi aikaa hiljaista. Kuului vain jyrähtelyä ja sateen voimakasta ropinaa kattoon, tunsin kuinka Alice katsoi minua, en vain viitsinyt katsoa takaisin.
Et vastannut kysymykseeni. Alice ajatteli ja tuijotti edelleen herkeämättä minua.
”Et sinä kysynyt mitään.” Mutisin pelatessani aikaa.
Tiedät mitä tarkoitin.
”Tiedän.” Sanoin taas. Alice tulisi olemaan todellakin ongelma. Hän oli siskoni, lempi siskoni. Hän kannusti minua aina, tunsi minut parhaiten. Hän näki minun lävitseni.
”Mikä sinua vaivaa Edward?” Alice kysyi suoraan, vaativana, kyllästyneenä kiertelyyn. Vilkaisin häneen.
”Ei minulla mikään ole.”
Älä viitsi valehdella. Kyllä minä näen.”Alice kiltti.” Voihkaisin ja ummistin silmäni. En haluaisi puhua aiheesta, en ainakaan nyt. Tiesin että hän ymmärtäisi. Kuulin kun hän nousi, käveli luokseni ja antoi suukon poskelleni.
”Piristy nyt vähän. Ei mikään ole noin huonosti.” Avasin silmäni. Hän pörrötti hiuksiani pieni hymy huulillaan ja häipyi huoneesta.
Ei mikään voi olla noin huonosti? Tietäisitpä vain.
Nousin ylös ja kävelin huoneeni lasiovelle. Avasin näkymän isoon metsään ja hyppäsin ulos sateeseen kolmannesta kerroksesta. Tämä oli vampyyrina olon parhaimpia puolia, pystyi hyppimään korkealta päästämättä ääntäkään ja ilman, että vahingoittuisin. Voisi juosta niin lujaa, että vieressä ammuttu luotikin menisi hitaammin. Olin vahvempi ja kestävämpi kuin teräs.
Lähdin juoksemaan, niin lujaa kuin vain jaloistani pääsin, tätä minä rakastin. Kiidin puiden lävitse, aika tuntui pysähtyneen ympärilläni kokonaan, kaikki muu liikkui niin hitaasti verrattuna minuun.
Saavuin joen vierelle ja siihen minä pysähdyin. Olisi ollut helpompaa kuin helppoa hypätä joen yli, päätin silti jäädä tälle puolen, miettimään. Tänne minä tulin usein kun tahdoin olla yksin.
Istahdin kivelle istumaan, yhtä kylmälle ja yhtä liikkumattomalle kuin minäkin.
Katsoin kun pisarat rikkoivat joen pintaa, miljoona pientä samanlaista eksynyttä kiirehtivät liittyäkseen yhteen suureen samanlaisten joukkoon, tuntien olonsa turvalliseksi, kun ympärillä oli muitakin.
Minulla ei ollut ketään.
Tai oli minulla, perheeni. Carlisle, Esme, Rosalie, Emmett, Alice ja Jasper. Mutta minulla ei ollut ketään ketä rakastaisin ja kuka rakastaisi minua. Välillä tunnen olevani vain este, yksinäinen susi jolle muut haluavat pitää seuraa, vain koska säälivät minua. Säälivät minua, koska olen yksin. Välillä kun näen Jasperin katsovan Aliceen, näen hänen silmistään jotain mitä on edes vaikea selittää. Se on jotain niin vahvaa, paljon vahvempaa kuin rakkaus. He eivät niinkään pidä toisiaan kädestä tai paljoa ole toistensa kimpussa yleisillä paikoilla. Mutta aina kun he vain edes katsovat toisiaan, siinä on jo jotain niin vahvaa, jotain, mistä on syytä olla kateellinen.
Kaikilla muilla oli joku josta pitää huolta ja välittää paljon enemmän kuin omasta elämästä.
Elämä. Tiedä nyt siitäkin sitten, eihän meillä ollut sieluja. Tätäkin olin miettinyt monesti, liian monesti. Olin kuollut, sen todisti sykkimätön sydämeni, kylmä ihoni, liian nopea juoksuni ja voimani. Silti elin, hengitin, näin. Kaikki tämä oli vastaan fysiikan lakeja ja elämän kiertokulkua. Olin lähemmäs sata vuotta, plus seitsemäntoista vuotta, johon olin jämähtänyt koko loppu elämäkseni. Täysin luonnotonta.
Olin tullut aikoja sitten tulokseen, että en nukkunut, tämä ei ollut vain jokin sairas uni, josta heräisin. Niin olin joskus toivonut, mutta siitä on jo aikaa. Nyt olin jo elämäni, tai elämättömyyteni hyväksynyt.
Kuoleminen ei pelota minua, tietämättömyys kylläkin. Mitä siellä on minunlaiselleni, vai onko siellä mitään? Jos olen elävä kuollut, olenko elävä vai kuollut?
Sanotaan, kun kuolee, pääsee paratiisiin jos on synnitön. Minä en todellakaan ollut synnitön ja enkä edes tiennyt olinko kuollut. Mutta onko siellä todella mitään paratiisia? Onko olemassa taivasta ja helvettiä, josta niin kovasti ihmisten keskuudessa puhutaan? Minä en tiedä, enkä tiedä, tulenko koskaan tietämään.
Väitän, että itselläni ei ole sielua, mutta entäs Carlisle? Hän on niin hyvä henkilö, parempi jota olen koskaan tavannut. Eikö hänelläkään ole sielua?
Sitten oli vielä tämä Bella, tuntematon ilmestys, jonkalaiseen en ollut aikaisemmin tavannut. Mietin, miltä hän mahtaisi maistua.
Liian hyvälle.Tuo ihminen toisaalta myös kiehtoi minua. Hänen oma pään sisäinen maailmansa, jonka sisälle edes minä en päässyt, osasinhan sentään lukea ajatuksia. Hänellä oli melkein yhtä kalpea iho kuin meilläkin ja kauniimmat tummanruskeat silmät joihin olin törmännyt. Hän oli omalaatuinen, erityinen, ei oikein soveltunut joukkoon, niin kuin en minäkään. Pidin hänen nimestä, tavalla jolla se lausuttiin. Mitä minä tekisin hänen kanssaan? Luovuttaisinko ja olisinko heikko pelkuri vai kestäisinkö poltteen kurkussani ja antaisin hänen elää? Osasin kuvitella kun hänen niin suloinen verensä valuisi kurkkuani pitkin, makeana. Mutta haluaisinko tuottaa hänelle kipua?
Tunsin kosketuksen olkapäälläni ja jähmetyin. En ollut kuullut, pikemminkin olin ollut niin ajatuksissani, että en ollut kiinnittänyt huomiota siihen, että taakseni oli ilmestynyt joku.
”Saanko liittyä seuraan?” Hento ääni kysyi selkäni takaa. Alice.
”Ole hyvä vain.” Sanoin, enkä kääntynyt katsomaan, rentouduin silmin nähden.
”Miksi sinä tänne tulit?” Hän kysyi hiukset märkinä, samoin lyhyt musta mekko, jonka helmat liehuivat kevyesti tuulessa. Siskoni istui alas, viereeni, koettaen katsoa minua silmiin. Pidin katseeni tiukasti joessa.
Kohautin olkiani. ”Ajattelemaan.” Katsoin häntä. ”Ettekö menneetkään pelaamaan?”
”Ei menty. Carlislen työvuoro alkaa kohta, Emmett ja Jasper halusivat lähteä metsästämään, hajut tuoksuvat paremmilta näin sateella ja kolmestaan on vaikea pelata.” Alice huokaisi.
Ukkospäivä tulee liian harvoin jopa Forksissa. En vastannut mitään ja yritin olla kuuntelematta, halusin antaa hänelle, niin kuin muillekin, mahdollisimman paljon yksityisyyttä. Hänen Ajatuksensa kiinnittivät silti minun huomioni.
Sinä tiedät, että voit kertoa minulle mitä vain, enkä minä halua pakottaa sinua kertomaan. Kaikki on vain huolissaan sinusta, koska olet ollut eilisestä lähtien niin kummallinen, etenkin Esme. Voisitko edes keksiä jonkun verukkeen hänen vuokseen? Ja tiedät myös, että näen tulevaisuuteen, todennäköisesti saan tietää kumminkin mitä ajattelet. ”En ole halunnut huolestuttaa, mutta voinhan minä Esmen helpotukseksi jotain keksiä.”
Liittyykö tämä siihen uuteen tyttöön? Alice kysyi äänettömästi. Käänsin ihmeissäni katseeni häneen. Hän oli sittenkin nähnyt jotain.
Bellahan se oli, eikö niin? Hän on meidän koulussa taas ja uskon että taidatkin jo tietää. Näin hänet yhdessä näyssä.”
Ja päätit olla sitten kertomatta minulle?” Kysyin uskomatta korviani. Olisi ollut kohteellista antaa edes jonkin näköinen varoitus.
Olenko oikeassa? Alice esitti vastakysymyksen ja nosti toista kulmakarvaansa pieni hymy kasvoillaan.
”Et vastannut.”
Et sinäkään.”Onko sillä väliä oletko oikeassa vai et?” Ärähdin hänelle.
Hän kohautti olkiaan.
Eipä kai. Olisi vain mukava tietää. Ja siksi en kertonut, koska olen sattunut huomaamaan, että reagoit kaikkeen turhan voimakkaasti ja lisäksi, näyssä ei tapahtunut mitään, mistä sinun pitäisi huolestua.”Ei mitään sellaista, mistä minun pitäisi olla huolissaan?” Toistin epäuskoisena ja nousin seisomaan. Taivaalla jyrähti mahtavasti. ”Alice, hän muistaa minut!” Katsoin häneen vihaisena. Hänen ilmeensä muuttui järkyttyneeksi.
”Ai… Sitä minä en tiennyt.” Hän mumisi kulmat kurtussa ja katsoi joelle.
”Joten kiitoksia kovasti varoituksesta.”
Siinä näyssä ei ollut mitään vaarallista. Miten minä olisin voinut tietää? Tottakai minä olisin sanonut sinulle jotain, jos olisi ollut siihen aihetta. Alice totesi kiukkuisesti ja nousi hänkin seisomaan. Huokaisin turhautuneena ja vedin syvään henkeä. ”Niin, olet oikeassa, Alice. Anteeksi, olen vain todella turhautunut ja en tiedä mitä tekisin.”
Aiotko kertoa Carlislelle?”En. Minä en halua muuttaa taas, juuri kun olemme taas asettuneet aloillemme. Olette muutenkin tehneet ihan liikaa vuokseni.” Sanoin tiukasti, haluten tehdä selväksi asiani. Alice nosti sormensa pystyyn, kuin käskeäkseen minun olemaan hiljaa ja ummisti silmänsä. Alle sekunnin päästä hän avasi ne taas.
Sinä tulet selviämään kyllä, jos pidät vain mielesi tiukkana. Ajattele heitä henkilöinä Edward, älä ravintona.”Niinhän minä-” Aloitin, mutta hän korotti ’ääntään.’
Mutta lähde ihan oikeasti pois, jos et kestä enää. Kukaan ei pidä sinua pelkurina, olet hyvä, jos säästät hänen henkensä.Tuhahdin epäuskoisena. Hyvä? Olin taas väittämässä vastaan, mutta hän kerkesi ensin.
En kerro muille, jos et halua. Tämä voi jäädä vain meidän väliseksi.”Kiitos.”
Eipä kestä. Alice lähti juoksemaan ja hetkessä hän oli kadonnut. Sade yltyi lisää, jos sellainen oli edes mahdollista. Ihan kuin en olisi tarpeeksi märkä valmiiksi. Ei se oikeastaan minua haitannut, enhän minä kylmää tuntenut.
Käännyin jokeen päin uudelleen ja istuin taas alas. Olin päättänyt mennä kouluun huomenna, rohkaistuen Alicen sanoista. En vielä tiennyt, miten minun tulisi käyttäytyä häntä kohtaan. Välinpitämättömästi vai ystävällisesti? Voi olla että uteliaisuuteni veisi voiton, mutta jos tutustuisin liikaa, menisin liian lähelle, olisiko se vaarallisempaa, vai kenties turvallisempaa? Jos tuntisin hänet paremmin, osaisin ajatella häntä paremmin ihmisenä, henkilönä jolla oli perhe ja ystävät, en vain ravintona.
A/N: KUUDES LUKU ON SAAPUNUT!
mulla meni hetki, ku mietin, jatkanko ficciä ns. eteenpäin vai kirjotanko tästä toisen osan. Päätin sitte kirjottaa toisen
Mutta loppu on täs kyl vähän kökkö, mut nyt taas kommenttia jookosta?
